Me ja me ja me

Timo Airaksinen, Todellisuuden kosketus. Otava, Helsinki 1997. 188 s. [ = T]

Timo Airaksinen, Lukion filosofia. Perusteet. Otava, Helsinki 1997. 176 s. [ = LP] Timo Airaksinen, Lukion filosofia. Filosofisen etiikan perusteet. Otava, Helsinki 1997. [= LE]

 

Tietäen professori Airaksisen taidot eritoten tutkijanohjauksessa, hänen joltimoisen kosmopoliittiutensa, hänen kykynsä antaa tiedotusvälineille sitä, mitä ne haluavat - kovaa ääntä, tuulesta temmattuja totalisoivia väitteitä sekä tunnun nautinnollisesta kärsimyksestä - ja hänen filosofisten kiinnostustensa poikkeuksellisen avaruuden, on, kuten hän itse sanoisi, "outoa", kuinka onnetonta jälkeä hänen kirjoihinsa piirtyy. "Ajatus [...] on radikaali ja outo. Voimme vain ihmetellä sitä." (T 160.)

Tarkasteltakoon airaksislaisuutta kolmen tuoreen julkaisun valossa. Alkuun kannattaa tiivistää, mitä kelvollista näihin teoksiin mahtuu. Airaksisen viestinnällisten väliintulojen esseistisimmästä ilmentymästä käy Todellisuuden kosketus. Sen pääteemaa parhaiten valaiseva huomautus, että uuttera sublimointi johtaa todellisuudentajun katoon, on hyvä vitsi (T 77). Oman esimiehen, Helsingin yliopiston rehtorin, haukkuminen korjaa taas aina professorin profiilia (T 184). Myös avoin satsaus valittuun "se-on-hauskempaa-joten-vilkaistaanpa sitä" -metodiin (T 93) tuntuu parhaimmillaan hyvin virkistävältä. Ja vaikka Airaksisen kokeilut tuottavat etupäässä rahvaanomaisen koulumestarin ja sekoilevan öykkärin tyyppejä, saavutuksena on näin ainakin eräiden tavanomaisuuksien horjutus.

Airaksisen oppikirjat taas ovat sangen väljiä ja keveitä, eivät varmaankaan lajinsa tylsimmästä päästä. Lukiolaisille suunnatun sarjansa Perusteet -osassa Hobbes-tuntijana ansioitunut, mutta ennätyksellisen ajatonta analyysia harjoittanut Airaksinen näyttää suorastaan liikahtavan uusiin suuntiin korostaessaan voimakkaasti, toki asialle varatussa erillisosastossa, historiallisuuden merkitystä filosofiassa. Etiikka -niteessä taas terävöityy muun muassa lupaava kanta eettisestä ja moraalisesta luovuudesta (LE 42-3).

Voiko enempää toivoa kuin että filosofi vaalii ajattelun ryhtiä ja toisaalta muistuttaa siitä, kuinka filosofia on paitsi hyödyllistä, myös ihmeellistä, arvoituksellista ja seikkailullista (LP 2) sekä yllätyksellistä ja vallatonta (T 10)? Mene ja tiedä, mutta Airaksisen ongelmana on tehdä näitä uskottavasti, yhdessä tai erikseen. Hänelle on ylivoimaista kursia kokoon ja pidellä liitoksissaan edes kahta, kolmea pointtia eikä hän toisaalta simulacrum-miehenä mikään dennispotter ole.

Airaksisen vahvuus ja hänen heikkoutensa saattavat olla yksi ja sama asia. Taito, jota kipeästi tarvitaan pitkäjänteisten suoritusten siirtymäkohdissa tai kolumnien alussa, keskikohdassa ja lopussa sekä läpi paneelikeskustelujen ja illanviettojen - naseva replikointi - , voi pahaksi äityessään ja kirjaan vietynä tuottaa pitkät pätkät tekstiä, jossa minkään seuraamattomuus mistään tai minkään liittymättömyys mihinkään langettavat todistustaakan absurdin teatterin ja dadaismin mestareille.

Jos Airaksinen onkin filosofeista epäloogisimpia, ei siinä olisi mitään kovin tuskallista, ellei loogisuus juuri sattuisi olemaan hänen kernaimmin itselleen valjastamansa keppihevonen. Hän ei lakkaa toistamasta, että ristiriidasta seuraa mitä tahansa. Hän ei myöskään ole vielä lakannut tätä esimerkillistämästä.

Yhden kirjansa hän avaa viittaamalla filosofian syvällisyyteen (LP 2), toisen kiistämällä filosofian syvällisyyden (T 10). Välittävää tulkintaa ei kaivata, sillä "[t]otta kai ihmisen ajattelu on tässä yhteydessä [ihminen osana maailmaa/ihminen maailmansa luojana] ristiriitaista, kuten se kai aina on" (T 18).

 

Toisin kuin voisi luulla, kysymys ei tässä ole esseistisen elämänviisauden ja oppialan aakkosten viitoittamista eri asiayhteyksistä tai eri lukijakunnan tarpeista. Kyse on Airaksisen sokeasta pisteestä. "Sen jälkeen kun on opittu välttämään ajattelun ristiriidat, voidaan syventyä tiedon hankintaan" (LE 23). Tai: "Kun looginen ja tiedollinen järkevyys eli rationaliteetti ovat virheettömät, voimme siirtyä käytännölliseen rationaliteettiin" (LE 24). Esseelainauksen valossa tuo syventyminen ja tuo siirtyminen jäävät iäksi toteutumatta, ja eihän se filosofia syvällistä pitänytkään olla, vaikka koululapsia sillä keinoin voikin harhauttaa.

Ajatus siitä, että ennen loogista tehotreeniä ei pidä pyrkiä sen enempää mitään tietämään kuin mitään tekemäänkään, sopii hyvin yhteen Airaksisen toisessa yhteydessä ilmaiseman filosofiakäsityksen kanssa. Hän näet toteaa, että esimerkiksi fysiikan perusteissa "ei ole vielä mitään filosofista". Filosofia alkaa, vasta kun kysytään, "mitä maailma sitten oikeastaan on". Kun kaikki tieteenfilosofia ja filosofinen tieteenhistoria, erityisesti kysymykset havaintojen teoriapitoisuudesta ja käsitteitten roolista, näin mitätöidään, ei ole ihme, että myös Airaksisen samassa yhteydessä tarjoama summaus "sisäisestä realismista" on lohduttoman sotkuinen. (LP 33-6.)

Yhtenä esimerkkinä Airaksisen tempoilusta mainittakoon hänelle rakas rakkauden teema. Oppikirjassa tähdennetään rakkauden ja vallan välistä eroa: "On erotettava toisistaan valta ja sosiaaliset arvot. Jälkimmäisiin kuuluu esimerkiksi rakkaus, jolla ei ole mitään tekemistä vallan kanssa. Rakkaus ei hallitse tai vallitse kohdettaan, vaan on ikään kuin lahja, jonka rakastava ihminen antaa toiselle. Sosiaalisiin arvoihin kuuluu huolenpito toisesta ja yleensä kaikki se hyvä, mikä koituu ihmisten yhdessäolosta. Kaikessa tässä on altruistinen sävy." (LE 31.)

Esseekirjassa asiaa tutkaillaan huomattavasti anteliaammin ja avarakatseisemmin. Kuinka ollakaan, painotus on vahvasti rakkauden samastumisessa herruuteen. Kunnes jakson viimeinen lause sisältää kaiken olennaisen sofistikaation: "Riittää, kun tunteet puhdistetaan herruuden halusta ja haaveesta." (T 60.)

Jälleen voidaan vedota eri konteksteihin ja lajityyppeihin, sekä niin "positiivisen" kuin "kriittisenkin" moraalin ansaitsemaan osuuteen ohjelma-ajasta. Mutta vähintäänkin holtitonta meininki on: siirtymä oppikirjasta esseeseen on muodonmuutos perusteettomasta haikailijasta, joka puhelee pehmeitä keskenkasvuisille, raadollisen realistin kautta johtavaan hygieenikkoon, joka kertoo, kuinka ajattelun epäpuhtauksia vältetään, poistetaan ja putsataan.

Useimmat loogikot lienevät luopuneen moisista pyrinnöistä, mutta eräät epäloogiset logisistit yhä "soveltavat" päättelysääntöjä, missä ja minne huvittaa. Paraatiesimerkki tästä on Airaksisen niin lukiolaisille (LP 22) kuin laajemmallekin yleisölle (T 50-4) tarjoilemansa selitys lottoamisesta. Hän uskoo, että jos lottoaja olisi selvillä kuponkinsa todennäköisyysmatemaattisesta kohtalosta, toisin sanoen siitä, että mahdollisuus voittaa on olematon, rahapeliä ei pelattaisi lainkaan. On myönnettävä, että Airaksinen näillä kohdin sentään kehottaa (jotensakin tekopyhästi) opiskelijoita pohtimaan erikseen tunteiden ja rationaalisuuden suhdetta ja yleislukijoitaan (hyvin kannatettavasti) asettamaan loton ruletin ja pokerin jälkeiselle sosiaalihistorialliselle paikalleen. Mutta kun ainoaksi filosofiseksi ulottuvuudeksi lotonpeluussa jää "kykenemättömyys teorian loogiseen käyttöön", lienee oikeutettua epäillä kirjoittajassa itsessään kykenemättömyyttä niin logiikasta pidättäytymiseen kuin siinä pitäytymiseenkin.

Logiikan tarpeeton korostus näkyy esimerkiksi siinä, kuinka Airaksinen opettaa käytännöllistä päättelyä: "Oleta, että huono tai paha teko X, kuten valehtelu, johtuu tilanteessa T syystä S." (LE 20) Tämän lauseen jälkeen mainittuja muuttujia X, T ja S ei enää käytetä. Mitä niillä siis voitettiin? Eikö tämä hämärrä kaiken formalisointiin liittyvän loogisen lupauksen?

Perinteistä erottelua seuraten tätä voisi pitää esimerkkinä logiikan muodollisesta ylikorostuksesta tai liikakäytöstä. Sisällöllisellä puolella sama asia kohdataan, kun Airaksinen kehittelee psyko-patologistista ajatustaan ihmisen periaatteiden yhteensopimattomuudesta. Hän esittää, että joka tänään laiskottelee ja huomenna ahkeroi, ei ole integroitunut persoona taikka hyvinmääritelty minä. Periaatteet eivät käy yksiin, kun niitä ei edes ole: persoona ei ole "kunnossa". Varmemmaksi vakuudeksi Airaksinen kehottaa jakson "Pohdittavaa" -osassa kyttäilyyn: "Oletko havainnut omiesi tai tovereittesi periaatteiden olevan keskenään ristiriitaisia? Kerro tästä." (LE 44-6.)

Psykologisoimatta Airaksisen tapausta logiikkaobsessioksi voidaan yhtä kaikki todeta, että moinen logiikalle uhraaminen johtaa kohtelemaan mitä hyvänsä jännitteisyyttä ajattelussa ja toiminnassa sielullisena vikana ja heikkoutena. Airaksinen toki mainitsee (jälleen sangen tekopyhästi), että "formaalinen logiikka ei kykene ottamaan huomioon kielen rikkautta, epämääräisyyttä, luovuutta, moniselitteisyyttä ja vertauskuvallisuutta". Mutta siitä huolimatta hän haluaa pitää kiinni logiikasta myös sen ilmeisen sovellusalueen ulkopuolella. Airaksinen näet esittää kriittisen ajattelunkin "logiikan lajina" sekä joukon sinänsä auttavaisesti erittelemiään ilmiöitä (muutosvastarinta, paine sosiaaliseen yhdenmukaisuuteen, kasvojen pelastaminen, stereotypiat, yksinkertaistaminen, hätäiset johtopäätökset, väärät ennakko-oletukset) "ajatteluvirheinä", jotka on "korjattava [...] siellä, missä niitä esiintyy". (LP 54-8.)

 

Ristiriitaisuuden ansa virittyy virittäjälleen kukaties katalimmin Airaksisen niin ikään psykologisoivissa ihmiskuva-tarkasteluissa. Hän ottaa esimerkiksi rikollisuuden ja toteaa, että sitä voidaan tutkia biologisuuden, sosiaalisuuden taikka vapaan tahdon näkökulmista. Törmäävien tulkintojen ongelman hän muotoilee seuraavasti: "Koska ihminen ei voi olla samaan aikaan sekä vapaa että epävapaa (eli toiminnaltaan ennaltamäärätty), on jotenkin kyettävä valitsemaan biologisen, sosiaalisen ja vapaan ihmiskuvan välillä." Hetkeä myöhemmin Airaksinen viittaa hyväksyvästi modernin lääketieteen ihmiskuvaan, jossa korostuu ihmisen holistinen kokonaisuus: "Ihminen on ruumiinsa, psykologiansa ja sosiaalis-taloudellisten suhteidensa muodostama kokonaisuus." Samaan jaksossa mainitaan, kuinkas muuten, että "[f]ilosofia [...] tähtää kielen ja logiikan täsmällisyyteen." (LP 14-9.)

Psykologistisesti muotoutuu myös Airaksisen herja loogikoille: "Logiikassa vallitsee ristiriidan kammo eli kolmannen poissuljetun laki (lex tertium quid"). Koko rationaalisen ajattelun sanotaan perustuvan siihen, ettei ristiriitaa esiinny missään kohtaa ajattelussamme." (LP 156.) Mikä kammottavinta, tämä ei olekaan herja. Mainittu fobia paljastuukin epäloogisen loogikkomme henkilökohtaiseksi ongelmaksi: " [...] toivon mukaan ne [esiteltävät eettiset teoriat] eivät anna keskenään ristiriitaista kuvaa ihmisen mahdollisuuksista elää elämäänsä. Olisi oikeastaan katastrofi, jos etiikan teoriat olisivat keskenään ristiriitaisia." (LP 25.)

 

Moraalifilosofian eksperttinä ja popularisoijana Airaksisen kaiketi kuuluukin vakuuttaa, että "[k]un tuntee filosofista etiikkaa, tietää enemmän ja pystyy siksi elämään paremmin". Perusteettomasti, mutta lupaavasti, hän korostaa etiikan asemaa filosofian lippulaivana. (LE 5-6 & 120.)

Mutta Airaksisen kirjat eivät suinkaan tyydy tarjoamaan välineitä eettisiin harkintoihin. Niihin majoittuu myös, täytyy sanoa, outoja imperatiiveja. Esimerkiksi elämänsuunnitelma esitellään lukiolaisille jonakin, joka on pakko olla: "Tarkastele omaa elämänsuuunnitelmaasi. Millainen se on? Vertailkaa elämänsuunnitelmianne. 2. Kokeile laatia itsellesi uusi ja entistä parempi elämänsuunnitelma. Mitä arvoja se paljastaa? 3. Kenen ihmisen elämänsuunnitelmaa ihailet eniten. Miksi?" (LE 52)

Tästä sukeutuu oikein argumentti, joka on syytä koota. Ensimmäinen premissi on elämänsuunnitelman kulttuurisidonnaisuus, mitä Airaksinen perustelee sillä, että näin "usein sanotaan". Toisena premissinä on, että rikollisuus taikka huumeet eivät ole kulttuuria, mitä hän perustelee sillä, että näin "voimme myös sanoa". Seuraa johtopäätös: rikollisuus tahi huumeet eivät voi olla elämänsuunnitelma. (LE 53.)

Tämän jälkeen palataan taas ristiriitaan. Varas ajautuu loogiseen ristiriitaan omistamisen ja varastamisen välillä. Vaikka juuri oli sanottu, ettei rikollisella voi olla elämänsuunnitelmaa, nyt todetaan, että nimenomaan varkaan elämänsuunnitelma sisältää loogisen ristiriidan. Mitä ilmeisimmin tästä "loogisesta" ristiriidasta seuraa "järjenvastaisuus" ja siitä elämänsuunnitelman mitätöityminen tai mahdottomuus. "Kuten muistamme, loogisesta ristiriidasta seuraa mitä tahansa." (LE 53-4.)

Tässä tapauksessa ei kuitenkaan aivan mitä tahansa, vaan sangen johdonmukaista ideologista indoktrinaatiota moraalifilosofian nimissä. Tärkeää ei siksi enää ole Kantin tai logiikan tärvely. Rikollisen, narkomaanin ja varkaan lisäksi Airaksinen muistaa myös mainita, esitellessään juhlallisesti erottelujaan tarpeiden ja halujen alueella, että juopolla on paljas, perustelematon halu viinaan, kun taas perheenperustajalla ja matkaanlähtijällä on perusteltu halu (T 24-5). Ja miltei samaan hengenvetoon saadaan lisäjäsennys: "Seksuaalisuus on miehen halun ongelma" (T 42).

Niinpä Airaksisen monin osin sattuva kri-tiikki (tai paremminkin oikea-aikainen oudoksunta) yleistä "ihminen" -käsitteenkäyttöä vastaan (T 160), tulee hänen itsensä vesittämäksi. Ainakin on niin, että hänen niin ikään mehevä marxilaisen "me" -ajattelun piikittelynsä (T 123-4) ei saa seurakseen merkkiäkään siitä, että hän itse herkistyisi omille yleistyksilleen tai monikon kolmansilleen. Erään lehtikirjoituksen perusteella Airaksisen "me" tarkoittaa rikollisista vapaata tuttavapiiriä.

Oli miten oli, edes hänen tekstinsä ylivertainen suttuisuus ei peitä hänen omaa moralismiaan, omaa me-pedagogiikkaansa. Koululaisten käskynjaolta: "Eettisesti on kuitenkin todettava, että vaikka sosiaalinen ympäristö vaikuttaa ihmiseen, ihmisellä on kuitenkin vastuu itsestään" (LE 16). "Huomaa päättelyn rakenne ja noudata sitä" (LE 21). "Tämä luokittelu on tärkeä ja keskeinen etiikassa. Sitä kannattaa pohtia, kunnes asia tuntuu selvältä ja luontevalta" (LE 37). "On vain muistettava, että onnellisuus ei merkitse pelkkää nautintoa" (LE 43).

Timo Airaksinen on Suomen johtava absurdisti. Hän haukkuu tylsiksikin luonnehtimiaan postmodernisteja, jotka sekoittavat filosofian ja kirjallisuuden, mutta kumminkin kuuluttaa itse, että "jokainen on oman elämänsä romaanikirjailija" (T 139). Yhtä kaikki hän uskoo harjoittavansa nimenomaan "analyyttista filosofiaa" (T 24), siinä missä myös "moraalifenomenologiaa" (T 49), silloinkin kun puhuu mitä sattuu.

Siksi omistautunut olen moraalille ja moraalittomuuksille, että suren airaksislaisen moraalifilosofian kurjuutta. Sen verran armas on filosofia yhä itselleni, etten toivoisi sitä aivan näin väärinkäytettävän. Niin pidän minäkin logiikasta, analyysista ja moraalifenomenologiasta, että en soisi niiden tulevan vanhoilla päivillään näin viheliäisesti rääkätyiksi.

Ainoa lohtu: he tekevät sen itse. Voisi melkein luulla Airaksisen syventyneen pikemminkin Sacher-Masochiin kuin de Sadeen, niin uutterasti hän rankaisee itseään omilla fetisheillään. Mutta kai sadismiin perehtyminen, airaksislaisuuteen tutustumisen ohella, sittenkin on filosofisen masokismin huippu.

 

Jarkko A. Tuusvuori