SUOMALAISEN FILOSOFIAN KRONIKKA

 

ENNEN AKATEMIAA

AKATEMIAN ALUSTA ISOON VIHAAN

ISOSTA VIHASTA AUTONOMIAAN

AUTONOMIASTA ITSENÄISYYTEEN

1900-LUKU

NYT

Pikakaavio

 

Tämä on kronikka suomalaisesta filosofiasta. Tarkoituksena on piirtää pitkä linja 1640 perustetun Turun akatemian ensimmäisistä alan oppituoleista tämän päivän filosofian professoreihin ja apulaisprofessoreihin maan eri yliopistoissa.

Myös kaksi muuta historiallista ketjua hahmotellaan. Ensimmäinen koostuu niistä erityistieteilijöistä, joiden työssä filosofisilla kysymyksillä on ollut tavalla tai toisella korostunut osansa. Toinen on luokka "muut", johon kootaan enemmän tai vähemmän yliopistoista riippumattomia toimijoita - kirkonmiehiä, poliitikoita, taiteilijoita, journalisteja ja muita - jotka niin ikään ovat esimerkillistäneet filosofista suhtautumistapaa ja kykyä.

Nämä kolme perättäinseuraantoa - filosofian ammattilaiset, filosofiset erityistieteilijät, muut filosofiset toimijat - kuvataan pelkistetyimmin PIKAKAAVIOSSA. Käsillä oleva PÄÄTEKSTI antaa lihaa ja verta rangon vahvistukseksi ja TIIVISTELMÄ pyrkii nostamaan esiin eri aikakausien avainilmiöitä. ESSEESSÄ taas puidaan edelleen projektin filosofisia perusongelmia ja perustellaan tehtyjä ratkaisuja. TUTKIMUSBIBLIOGRAFIASSA annetaan lisälukemiseksi Suomen filosofista perinnettä valottavaa kirjallisuutta.

Aikakirja valistaa historiasta kiinnostuneita, mutta sillä on myös kriittinen ja kyseenalaistamiseen yllyttävä tavoitteensa. Tärkeintä on filosofian luonnetta peräävä kysymys varsinaiseksi tai viralliseksi tunnustetun viisaustieteen suhteesta sitä rajaaviin erilaisiin ulkopuoliin. Missä on kulloinkin majaillut maan mielenkiintoinen filosofisuus, minkäläisissa suhteissa elinympäristöönsä?

Hanke on ongelmallinen - ja siksi siihen on ryhdytty. Kronikan on määrä elää ja muuntua, täydentyä ja purkaantua käyttäjiensä käsissä, perusteltujen ehdotusten, vaihtoehtoisten jäsennysten, parempien hahmotusten myötä. KESKUSTELUPIIRI on perustettu palautteenantajille.

ENNEN AKATEMIAA

Missä piili Suomi-filosofia ennen Turun akatemian ja yliopistollisen filosofian perustamista vuonna 1640?

Yksi vastaus kuuluu: jo aikaisemmin perustetuissa oppilaitoksissa. Jumaluusoppineita kirkonmiehiä ja hallintovirkailijoita kouluttaneissa Turun tuomiokoulussa ja katedraalikoulussa eli triviaalikoulussa oli ollut jonkinlaista filosofian opetusta jo vuosisatojen ajan. Lähin ja luontevin vertailukohta on kuitenkin 1630 aloittanut Turun kymnaasi, jonka filosofisesti verraten vahvaan opetukseen kuului muun muassa aristotelisen ja ramistisen logiikan perusteita paljolti samaan tapaan kuin sitten akatemian teoreettisen oppituolin alaisuudessa.

Jos tämä oppilaitosten historiaan perustuva vastaus ei tyydytä, voidaan saman tien etsiä vastausta mahdollisimman kaukaa. Nykyisen Suomen alueella asui todennäköisimmin jo ennen jääkautta varhaisten homidien metsästäjäyhteisöjä, joiden valmiuksiin ja käytäntöihin on mitä ilmeisimmin liittynyt joitakin juuri suomalaisen maaston ja ilmaston asettamia erityisiä reunaehtoja. Hahmoteltaessa väylää esihistoriasta historialliselle ajalle vaikkapa modernin arkeologian, kasvihistorian ja etymologian keinoin, ei suinkaan ole filosofisesti mielenkiinnotonta pohtia muuntuneiden elämänmuotojen uskomuksellisia ja eettisiä runkopiirteitä.

Koska filosofiset tulkinnat hahmottuvat kovin vaikeasti ilman tekstuaalisia ankkuripaikkoja, kannattanee suomalaisen filosofisuuden varhaisinta vaihetta pyrkiä luonnostelemaan sellaisen perusesityksen kuin Kalevalan avulla. Kansalliseepoksesta etsivä löytää osin hyvin yksityiskohtaisenkin kosmologian, selvityksen ensimmäisistä ja viimeisistä tapahtumista sekä esimerkiksi henkilö- ja tilannekuvauksiin upotettuja suuntaviivoja moraali- ja yhteiskuntafilosofian sekä kielikäsitysten arviointiin.

Kalevala
on toisin sanoen tulkittavissa aivan läpifilosofiseksi teokseksi, jossa tarjoillaan erinomaisen monipuolisesti filosofisen ajattelun eri muotoja. Sen väkevimmin filosofisia kohtauksia on kamppailu auringosta. Pohjan akka sulkee suuren valon vuoren sisään. Seppä Ilmarinen takoo uuden auringon, mutta se ei korvaa aitoa, yhtään enempää kuin hänen aiemmin valmistamansa tekonainen korvasi menetetyn morsiamen. Tietäjä-sankari, valovoimainen Väinämöinen löytää oikean auringon, mutta tarvitsee Ilmarisen takomat välineet päästäkseen sen luokse ja vapauttaakseen sen ja palauttaakseen mielekkään elämän edellytykset.

Varsinaisen oppilaitoshistorian ja esifilosofista kulttuurikerrosta koskevan kehittelyn lisäksi akateemisen Suomi-filosofian taustaksi voidaan selvittää opiskelijoiden kokemuksia ulkomaisista koulutuskeskuksista. Tästä näkökulmasta katsoen sopii ajatella Pohjolan vähittäistä yhdentymistä kristilliseen Eurooppaan. Kun kirkollinen järjestys 1200-luvulla vakiintui, myös "filosofia kohtasi" Thiodolf Reinin sanoin "maamme pojat".

Katolinen skolastiikka, antiikin filosofista perinnettä kirkolliseen puhdasoppisuuteen yhdistellyt ja johdonmukaisia päättelytaitoja korostava perinne hallitsi läntisen filosofian tutkimus- ja julkaisutoimintaa läpi keskiajan. Voi ajatella, että 1200-luvulla kristinuskon jalansijaa näillä mailla edistänyt MUU:KKO Piispa Tuomas oli samalla vakiinnuttamassa kokonaista metafyysista järjestelmää, jota Rooman kirkon piirissä rakennettiin Aristoteleen luonnonfilosofian ja kirkkoisien katsomusten pohjalle. Vaikka tästä englantilaissyntyisestä ajattelijasta ei tunneta hänen erityisiä ideologisia painotuksiaan, hänellä tiedetään olleen opiskelukokemusta Pariisista ja merkittävä kirjakokoelma, mitkä seikat ovat luultavimmin edistäneet laaja-alaistakin oppineisuutta Turun papiston keskuudessa.

Yhtä hyvin kirkollisiin kuin korkeisiin hallinnollisiinkin virkoihin pyrkivältä edellytettiin keskiajalla jonkinlaista sivistystä myös filosofiassa. Filosofian opinnot olivat edellytyksenä teologiaan siirtymiselle. Sen tähden suomalaisten varhaisen opintien tutkiminen on tärkeää myös filosofianhistorian kannalta. Ensimmäinen Pariisin yliopiston suomalaista koskeva mainita on vuodelta 1313. ERI:TEO Johannes Flicke tiedetään ensimmäiseksi teologisen tutkinnon siellä suorittaneeksi suomalaiseksi.

Päätään pitempi muita suomalaisia euro-opiskelijoita oli kuitenkin MUU:KKO Olavi Maununpoika ( -1460). Hän sai filosofisen ja teologisen koulutuksensa Sorbonnessa 1420-30-luvuilla, toimi jopa rehtorina ja osallistui yhtä hyvin Baselin kirkolliskokoukseen kuin Jeanne d'Arcin tapauksen käsittelyyn kuningas Kaarlen hovissa. 1450 Turun piispaksi tulleen Olavus Magnin omintakeista yliopistollista tai aatteellista työtä, saati ahtaammin filosofisia näkemyksiä, on kuitenkin erittäin vaikea arvioida, koska hän huikeasta kansainvälisestä urastaan huolimatta ei kohonnut merkittäväksi hahmoksi suomalaisessa toimintaympäristössä.



Pohjoismaisten pappisopiskelijoiden varhaisista opillisista saavutuksista Pariisissa sekä sittemmin etenkin saksalaisissa yliopistoissa tiedetään, että ainakin eräät tanskalaiset ja ruotsalaiset oppineet laativat myös filosofisia tekstejä, suomalaisten tekemiä tutkielmia sitä vastoin ei tunneta. Mitä taas tulee omatoimiseen kirjalliseen aktiivisuuteen kotimaassa, on muistettava että suomalaiset teokset lasketaan ylimalkaan alkavaksi vasta Ruotsissa 1488 painetusta hartauskirjasta Missale Aboense.

Filosofisen ja kirjallisen luovuuden reunamilla työskenteli kuitenkin 1400-luvulla Naantalin birgittalaisluostariin saapunut MUU:KKO/KIR Jöns Budde, jolla oli tuomisinaan vahva koulusivistys. Suomen ensimmäiseksi kirjailijaksi sanottu munkki uurasti pääasiassa teologisten tekstien kääntäjänä ja kopistina. Aatehistoriallisesti ottaen birgittilaisluostarin suuntautumisessa voidaan nähdä osittain mystiikan perinteistä ammentavaa skolastiikan kritiikkiä, missä toiselta laidalta liikkeelle lähtenyt reformaatio erityisesti kunnostautui.

Katolisen skolastiikan alasajo voidaan Suomesta käsin katsottuna henkilöidä viittaamalla symboliarvoltaan merkittävään tapaukseen. Samaan aikaan kun Turun tuleva viimeinen katolinen piispa, MUU:KKO Martti Skytte, tapasi opintomatkallaan Napolissa 1513 johtavan tomistin Thomas de Vio Cajetanuksen, esimerkiksi Rostockissa koulutettu Turun tuomiokirkkopapisto toi jo tuliaisinaan reformistisia vaikutteita Suomeen.

20-luvulla uudet stipendiaatit olivat jäissä, mutta vuosien 1532 ja 1617 välillä yli 50 suomalaista pappia koulutettiin etenkin luterilaisuuden pesäpaikassa, Wittenbergin yliopistossa. Näiltä ajoilta tunnetaan jo suomalaisia filosofian harrastajia.

Rostockissa opiskeli ERI:TEO Ericus Erici (1550-l.-1625), boheemiksi mainittu tuleva piispa, joka lainaa kirjoituksissaan Platonia, Aristotelesta ja Ciceroa. Niin ikään Rostockin yliopistossa puhui ERI:TEO Nicolaus Magni 1599 ihannevaltiosta ja kuusi vuotta myöhemmin puolusti ERI:TEO Johannes Fabricius teosta Aphorismi thesium de corporibus mundi primariis. ERI:TEO Marcus Henrici Helsingius (1555-1609), helsinkiläissyntyinen tuleva katedraalikoulun rehtori, väitteli 1593 Wittenbergissä aiheesta De rationali hominis anima metaphysicae propositionis. Samassa luterilaisuuden keskuksessa

hankkivat kannuksensa myös 1614 kuollut raumalainen ERI:TEO Johannes ERI:TEO Svenonis Raumannus, joka hoiti ensin matematiikan ja sitten teologian professuuria Upsalassa, pietarsaarelainen ERI:TEO Johannes Canuti Forthelius, joka valmistui 1615 etiikan alalta annetulla opinnäytteellä, sekä Viipuriin rehtoriksi päätynyt sielutieteilijä ERI:TEO Henricus Martini Fattbur (tai Fatebur). Kotimaassa ERI:TEO Johannes Clementis Mentzius, porilainen rehtori, laati alkeiskirjan retoriikan ja ramistisen logiikan opiskelijoille, siinä missä ERI:TEO Johannes Lenaeus tunnettiin vastakkaisen, uusaristotelisen suuntauksen edustajana.

Jos tulkitaan reformaation filosofinen ulottuvuus laajemmin, voidaan ajatella myös suomalaisten kirkonmiesten toiminnan filosofista puolta muutenkin kuin vain etsimällä heidän jäämistöstään viittauksia filosofeihin. Heti kun muistetaan, että muuan uskonpuhdistuksen päämoottoreista oli yhtä hyvin katoliseen messuun kuin skolastiseen filosofiaankin tiivistyvän abstraktin aatemaailman kritiikki, kaikki kirkon uusimistyö alkaa näyttää filosofisesti (olkoonkin että usein anti-filosofisesti) virittyvät piirteensä.

Tästä näkökulmasta eurooppalaisena avainhahmona voinee pitää humanismin klassikkoa Erasmus Rotterdamilaista, joka perusti klassisia ja kristillisiä arvoja yhdistelevän tekstikriittisen tutkimussuunnan. Meikäläisen uskonpuhdistuksen herättäjänä pidetty MUU:KKO Pietari Särkilahti ( -1529) opiskeli juuri Louvainissa, missä Erasmus opetti. Hän esimerkillisti aatesuunnanmuutosta menemällä kirkollisvirastaan huolimatta naimisiin. Särkilahden erityisiä filosofisia mieltymyksiä on kuitenkin työläs eritellä; hänen tarkoituksensa olkoon tässä toimia reformistisen koulukuntajaon merkkinä.

Erasmuksen kanssa riitautuneet Martti Luther ja Philip Melanchton tulivat näyttämään uskonnollista, opillista ja aatteellista - ja myös filosofista - suuntaa Pohjoismaissa. Toisin sanoen: Erasmuksen humanismi ja myös kalvinilainen reformismi hävisivät ideologisen kamppailun suomalaisista sieluista ja suomalaisen yhteiskunnan rakennushankkeista. Lutherin ja Melanchtonin oppilaana 1536-9 Saksassa työskennellyt MUU:KKO/KIR Mikael Agricola (1510-57) imi itseensä ja levitti Suomeen aikansa uusimman ja radikaaleimman opin.

Tuskin voi sanoa, että Agricola olisi vinouttanut Lutherin oppeja. Päinvastoin: hän sovitti ne perin uskollisesti täkäläisiin oloihin. Agricola paneutui reformitehtäviinsä ruotsalaiskollegaansa Olaus Petriä hieman myöhemmin ja oli myös sekä luonteeltaan sopuisampi että taustaltaan monipuolisempi. Nämä seikat vaikuttivat siihen, että uskonpuhdistus tapahtui Suomessa varsin maltillisesti. Agricolan myöhempi rauhanneuvottelupesti korostaa edelleen hänen avainasemaansa koko valtakunnan itäosan luottomiehenä.

Miten arvioida tämän elämäntyön filosofisuutta? Mistä muusta filosofisesta oli kysymys kuin katolisen ideologian ja yhä versovan pakanallisuuden kritisoimisesta ja korvaamisesta uudella maailmanselityksellä ja etiikalla?

Suomen kirjallisuuden isäksi mainitun Agricolan tuotanto koostuu lähes kokonaan suomennoksista. Näyttävin niistä on Uusi testamentti, jossa vakioidaan valtava määrä yhä elävää sanastoa. Tekstikritiikki ja kääntäminen ovat tietysti täysin filosofisten kysymysten kyllästämiä, kun pohditaan sitä, kuinka problemaattisia lähtötekstit ovat tai miten merkityssisällöt muuntuvat toisiin kieliin siirryttäessä. Mutta suomennoksia voi kai työstää mekaanisemminkin, kyselemättä, suorastaan epäfilosofisesti. Siksi on kysyttävä ankarammin Agricolan filosofisuuden perään.

Ensinnäkin on olennaista, että kääntäminen oli koko uskonpuhdistuksen ideologinen ydinajatus, menetelmä ja voima. Erasmus oli 1516 toimittanut Uuden testamentin kreikkalais-latinalaisen standardilaitoksen ja Luther vuorostaan valmisti Sanasta saksannoksen. Lutherin hengessä Agricola muotoili moton: "kylle se cwle somen kielen/ joka ymmerdä caikein mielen". Hän myös pönkitti omaa hankettaan lausumalla, että "simplex translatio potest errorem habene, non crimen" (yksinkertainen käännös voi olla virheellinen, vaan ei rikos). Tämäkin teesi on lainaus eikä siis ns. originaali oivallus, mutta mikä voisikaan olla kääntäjälle sattuvampaa kuin lainata, siirtää ja sovittaa ajatuksia, sen sijaan että kuvittelisi keksivänsä niitä.

Toiselta puolen myös Agricolan omaehtoiset lausumat, tuo murto-osa hänen vahvasti käännöspainotteista corpustaan, tarjoutuu sellaisenaan filosofiselle tarkastelulle. Edustava esimerkki on niteellinen sananlaskuja. Jälleen voi ajatella, että painate on paras nähdä pikemmin Vanhan testamentin sananlaskujen ja pakanallisten kansanviisauksien sukulaisena. Mutta sen lisäksi että niin Raamatun kuin kansanperinteenkin sananparret tarjoilevat filosofisesti kyllästettyjä käsityksiä, on huomattava, kuinka Agricola liittää alkusanoissaan lentävien lauseiden käytön nimenomaisesti filosofiseen arvokkuuteen. Herää kenties epäilys, että hän niin muodoin suhtautuu sanontoihin tiivistyneeseen viisauteen lähinnä esteettiseltä tai retoriselta kannalta, vallankin kun korostaa, että niiden liika viljely on pahasta, mutta tämä ei aivan pidä paikkaansa. Agricolan filosofisesti hienostuneen näkemyksen mukaan sananlaskut ovat "yleistotuuksia" ja "elämän ohjeita", jotka ilmaisevat päätöstä, aietta tai käsitystä.

Tuomaan, Skytten, Särkilahden ja Agricolan lisäksi viitattakoon vielä viimeksi mainitun seuraajaan niin piispana kuin rauhanneuvottelijanakin. MUU:USK Paavali Juusten (1516-76) muistetaan parhaiten teoksestaan Turun piispankronikka, joka on paitsi loistavasti kirjoitettu kirja, myös tärkeä suomalaisen keskiajan historiateos.

Muuan paradoksi suurten aate- ja kulttuurikausien vuorottelussa piilee siinä, että Suomeen renessanssi ehti oikeastaan vasta reformaation jälkeen. ERI:TÄH Sigfridus Aronus Forsiuksen (1550-l-1624) hahmossa voi nähdä ruumiillistuvan suomalaisen filosofian alun ennen suomalaisen yliopistofilosofian alkua. Helsinkiläissyntyinen Forsius opiskeli Saksassa ja Upsalassa, opetti Tallinnassa, kunnes vihittiin papiksi Turussa 1595. Hän toimi sotilaspappina, hovisaarnaajana ja kirkkoherrana.

Varsinaisen lahjakkuutensa Forsius osoitti kuitenkin tähtitieteessä, mikä toi hänelle lopulta oppituolin Upsalan yliopistosta. Ruotsissa hän toimi lisäksi niin kirkkoherran kuin kuninkaan astronominkin tehtävissä. Hän joutui uransa aikana kärsimään sekä maallisen että kirkollisen vallan äkkijyrkistä käänteistä. Forsius oli Pohjolan huomattavimpia luonnontutkijoita, skeptikko, sekatekninen teoreetikko ja runoseppo, jonka ajattelua edes jumaluusopillisissa kysymyksissä ei vielä kahlinnut puritaaninen puhdasoppisuus. Hänen keskeinen teoksensa on 1611 kirjoitettu, mutta vasta 1952 ilmestynyt ruotsinkielinen Physica. Teos hyödyntää ja kartoittaa kiintoisalla tavalla kreikkalaisten filosofien luonnonfilosofisia näkemyksiä, myöhempien aikojen kosmologista spekulaatiota sekä uusimpia maakeskisen universumikäsityksen tieteellisiä vaihtoehtoja.

MUU:POL Daniel Hjort ( -1615) tulisi myös muistaa tässä yhteydessä, vaikka hän olikin syntyjään ruotsalainen. Hjort opiskeli Turussa ja oleskeli Flemingien aatelisperheessä. Hän hankki sittemmin maisterin ja hovirunoilijan arvonimet Saksassa. Hjortin tie vei Suomeen jälleen 1600-luvun alussa, kun hän toimi erilaisissa diplomaattisissa tehtävissä maan raja-alueilla. Vaikka hänen omimpia ajatuksiaan tuskin voi luotettavasti rekonstruoida, oppineena aktivistina Hjortin voi veikata vaikuttaneen merkittävällä tavalla ainakin läheisen ystävänsä Forsiuksen ajatteluun.

Hjort palvelee myös käypänä siltana valtakunnanpoliittiseen ulottuvuuteen. Suomi oli ollut Ruotsin merkkimiesten koekenttänä moneen eri otteeseen. Esimerkiksi 1400-luvulla MUU:POL Eerik Pommerilainen ja Sten Sture tekivät täällä mitä halusivat ja panivat toimeen ajatuksiaan sopivasta hallinto- ja elämäntavasta. Paitsi että nämä eräänlaiset suurpolitiikan toimijat ilmentävät ratkaisuissaan aikansa poliittisten filosofioiden sovelluksia, siinä missä psykologista omalaatuisuuttaankin, heitä - kuten sitten Hjortia - voi ajatella hahmoina, joista tyypiteltiin sankareita opettavaisiin tai viihdyttäviin, mutta aina eittämättömästi ajattelua kehittäviin tarinoihin. Näistä kertomuksista kehkeytyi omanlaisiaan myyttejä, jotka jakaantuivat yleiseen käyttöön ja tulivat siksi osaksi suomalaisen ajattelun jäsentymistä.

Toisesta suunnasta tarkasteltuna myös vastareformisti ERI:VAL/LAK Johan Messeniuksen (1579/80-1636) hahmo voidaan ottaa vastaavan harkinnan piiriin. Tämä korkeasti koulutettu jesuiitta ja Upsalan yliopiston valtio- ja lainopin professori joutui sovittamaan opillisten suhdannevaihtelujen hänelle tuomat vankeusrangaistuksensa Suomessa. Hän asettui maahan ja kirjoitti täällä ensimmäiseksi Suomen historiaa luodanneeksi teokseksi katsotun kronikan. Messeniuksesta kannattaa mainita, että yliopistovuosinaan hän tuli innokkaana näyttämötaiteen ystävänä harjoittaneeksi opetustyössään draamapedagogiikan keinoja.

Opilliset, poliittiset ja myyttisetkin kysymyksenasettelut voi nähdä tiivistyvän 1600-luvun suurtavalta-ajan suomalaisittain hyvin keskeisessä merkkimiehessä. MUU:POL Per (Pietari) Brahe (1602-80) vaikutti Suomen kenraalikuvernöörinä kymmenisen vuotta 1600-luvun puolivälissä ja kaiken muun ohessa vastasi koko Raamatun saattamisesta suomen kielelle. Brahe, joka monin muinkin tavoin edisti paikalliskielen asemaa, on mainittu suomalaisnationalistiksi ennen suomalaisnationalismia. Niin tai näin, ainakin hän hahmotti ensimmäisten joukossa 'Suomen' tiettynä kielellis-kansallisena alueena, viitepisteenä, ajatusvälineenä, käsitteenä. Brahe esimerkiksi mietti uudelta kannalta valtakunnan laajentumista itään, suomensukuisia heimoja päin.

Kannattaa huomata, että myös Agricolan uskonnolliseen missioon liittyi käytännöllinen - ja filosofinen - haaste yhtenäistää kieli ja käsitykset ja viimeistellä suurvallaksi pyrkivän kuningaskunnan laajan itäisen metsämaan hallinnollinen järjestys. Vaikka voisikin olla vaikea päättää, saneliko sopivaisuus Jumalaa ja kirkkoa kohtaan enemmän valtiovallan käytänteitä kuin valtiomahti kirkon toimintaa, Braheen verrattuna Agricolan henkilökohtainen ajattelullinen sysäys maan makaamiseen oli sikäli tuntuvampi, että hänen työnsä kanavoitui valtakuntaan paljon tehokkaampaa väylää pitkin. Joka pitäjässä toimivan seurakunnan kautta hänen sanomansa ei ollut miltään kohdin tuon vääjäämättä tyhjäkäyntisen, vasta kehitteillä olevan valtiokoneiston varassa.

Jotta ei syntyisi sitä mielikuvaa, että yliopistolaitos valtasi kaiken kirkon hallitseman tietämyksen alueen, täytyy tähdentää jumaluusopillisen osaamisen koulutuspoliittista avainroolia. Jotakin tästä kehollistaa piispa MUU:KKO Isak Rothovius, joka paitsi viimeisteli oman teoksensa Tota encyclopaedia philosophica, myös mitä luultavimmin muotoili Turun kymnaasin opetussuunnitelman sisällyttäen siihen varsin runsaasti filosofian opetusta. Kymnaasin rehtorina sekä logiikan ja teologian opettajana toimi pedersöreläinen MUU:KKO Ericus Matthiae Forthelius, joka saamastaan Pohjanmaan rovastinvirasta huolimatta jatkoi koulussa pitkälle 1630-luvulle asti.

Kun valtion ja kirkon lisäksi maahan 1640 perustettiin kolmas autoritaarinen instituutio, korkeakoululaitos, ei siitä muodostunut ainoastaan kummankin jatke, vaan myös näiden keskinäisten suhteiden yhtaikainen vakioija ja hämmentäjä. Brahe, joka itse oli opiskellut useissa eurooppalaisissa korkeakouluissa, takasi yliopistolaitoksen synnyn. Sivistys- ja hallintotavoitteiden lisäksi suomalaisen opinahjon oli määrä tukea pyrkimyksiä luterilaisuuden ja ylisummaan 'pohjoisen ulottuvuuden' vahvistamisessa.

AKATEMIAN ALUSTA ISOON VIHAAN

Turun Akatemian filosofiseen tiedekuntaan tuli neljä professuuria. Niiden alaksi määriteltiin i) etiikka, valtio-oppi, historia, ii) logiikka ja runous; iii) matematiikka sekä iv) kaunopuheisuus. Kaksi ensin mainittua käsittivät silloisen filosofian tutkimuksen ja opetuksen, ja ne vastaavat jossain määrin nykymuotoisia käytännöllisen ja teoreettisen filosofian oppiaineita.

Södermanlantilainen AMM Nicolaus Laurentii Nycopensis ( -1664), Tarttossa maisteriksi valmistunut, Upsalassa opiskellut ja Nyköpingissä rehtorina toiminut mies hoiti logiikan ja runouden oppituolia. Hän sai kuitenkin pian vapautuksen runouden opettamisesta ja suuntautui logiikkaan. Erityisen voimakkaasti hän ajoi Aristoteleen syllogistiikkaan pesäeroa tehnyttä ramistista suuntausta, jossa puhetaidon ja kieliopin asema oli korostunut. Nycopensis antautui asialle siksi tarmokkaasti, että hän teetti opiskelijoillaan yhtenäisen väitöskirjasarjan virtauksen perustajan, ranskalaisen Petrus Ramuksen (1515-72) tuotannosta. Myöhemmin hän hyväksyi ramismin ja aristotelismin maltilliset yhdistely-yritykset. Nycopensis tuli myös laatineeksi yleisesityksenkin filosofiasta, mutta tämä työ on sittemmin hävinnyt.

Uskonnon otetta akatemian viisaustieteen harrastukseen kuvaa Nycopensiin merkittävimmän oppilaan, hämeenkyröläisen kirkonmiehen pojan AMM Andreas Thuroniuksen (1632-1664) melanchtonilainen lausuma, jonka mukaan "filosofia on teologian palvelijatar", kirkollisten termien terävöittäjä. Tieteitten suhteellista eriytymättömyyttä puolestaan kuvastanee hyvin se, että Thuroniuksen edeltäjänä vähän aikaa toiminut ruotsalaissyntyinen Johan Olai Pratanus siirtyi pian kirkon palveluksee, kun taas Thuronius itse toimi filosofian virkansa ohessa myös fysiikan ja kasviopin professorina.

Thuroniuksen, Brahen kanssa läheisesti tutustuneen ja lopulta akatemian rehtoriksi ylenneen ensimmäisen suomalais(syntyis)en ammattifilosofin, ansioksi luetaan maltilliset kannanotot kuumiin kerettiläiskiistoihin sekä etenkin Institutiones logicae -suurtyön viimeistely. Teokseen sisältyy myös lähes satasivuinen yleisesitys filosofiasta aina ensimmäisestä filosofista, Aatamista lähtien. Tekijän mukaan filosofia on "älyllinen taipumus luonnollista tietä [aistitse tai järkiperäisesti] hankittavissa olevan tiedon edistämiseen tämän elämän korkeimman hyvän saavuttamiseksi". Muotoiluun on rakennettu vastakohta teologian tehtävälle, sillä siinä painottuu ilmoituksen kautta saadun tiedon käyttö ikuisen hyvän varmistamiseksi. Thuronius eriytti filosofian myös oikeusopista ja lääketieteestä, jotka hänen mielestään edellyttivät tätä suoraan kohteisiinsa suuntautuvaa tiedettä. Yleisemmin hän käsitti filosofisen tiedekunnan tieteiden olevan pohjana muiden tiedekuntien oppialoille.

Etiikan, valtio-opin ja historian ensimmäisenä professorina toimi smoolantilaissyntyinen ja Marburgissa opiskellut AMM Mikael Wexionius (1609-1680), jonka moraalifilosofinen tuotanto käsitteli erityisesti hyveitä. Laajalti julkaissut professori tarkasteli yhteiskunnallisissa kirjoituksissaan etenkin perheen merkitystä, mutta kirjoitti sellaisestakin aiheesta kuin tanssi. Wexioniuksen kohdalla voi myös ajatella, että hänen kuvauksensa suomalaisten saunatavoista, joissa hän muun muassa kirjoittaa meikäläisten "karaistuneesta ruumiista ja jäntevistä jäsenistä" kuten myös "muita tuimemmasta luonteesta", sisältää yrityksen hahmottaa erityistä suomalaista ihmiskäsitystä.

Wexionius jäsensi teoreettisen ja käytännöllisen otteen eroa luonnehtimalla filosofiaa siten, että se "lähtee ihmisen täydellistymisestä, osin totuutta koskevan tiedon kautta, osin kunnollisen toimintatavan välityksellä". Hän myös viittaa, joskin torjuvasti, oikeusteorian moderniin klassikkoon, Hugo Grotiukseen. Wexioniuksen politologisilla teksteillään on nähty olleen merkittävä vaikutus Ruotsi-Suomen virkamieskunnan koulutukseen. Hänen Discursus politicus de prudentia (1642) on samalla ensimmäinen Suomessa painettu kirjoitus. Gyllenstolpeksi aateloitu professori siirtyi filosofian oppituolilta siviilivirkaan, hovioikeuden asessoriksi.

Professoreiden lisäksi voidaan akatemian hahmoista mainita AMM Johan Vasssenius (1520-92), ruotsalaissyntyinen Turun maisteri, joka toimi jonkin aikaa filosofian apulaisena, kunnes siirtyi tuomariksi. Sittemmin Lagermarckiksi aateloitu mies oli ennättänyt filosofisissa töissään muun muassa eritellä sallitun ja kielletyn magian tyyppejä.

Filosofisesti suuntautuneita erityistieteilijöitä voidaan myös mainita. Akatemian ensimmäisen nimityskierroksen professoreista vain kaksi oli syntyperäisiä suomalaisia. Ahvenananmaalainen ERI:FYS Georg Alanus (1609-64) oli valmistunut maisteriksi Upsalassa psykologisia kysymyksiä käsittelevällä tutkielmalla ja toiminut sitten Turun kymnaasin matematiikan lehtorina. Fysiikan professori Alanuksen sanotaan tuoneen Upsalasta Suomeen metafyysis-spekulatiivisen luonnontieteen. Hän siirtyi lopulta teologian professoriksi.

Luonnonfilosofista toimintaa harjoitettiin myös Alanuksen seuraajan, Halikosta tulleen ERI:FYS Abraham Thauvoniuksen (1622-79) alaisuudessa. Hän oli opiskellut Turussa, valmistunut Tarttossa ja jatkoi luonnontieteen oppituolilta teologiaan ja lopulta Viipurin piispaksi. Toinen filosofiasta kiinnostunut professori, teologisen tiedekunnan ERI:TEO Martin Stodius (1590-1675), joutui vuorostaan pyhien tekstien tulkinnoistaan kabbalismi-syytösten uhriksi.

Filosofiset yrittäjät saivat tosiaan kokea ajoittain palvelijoiden puutteellisesta työsuojelusta muistuttavaa kohtelua. Esimerkiksi kaunopuheisuuden professori ERI:KAU Enevald Svenonius (1617-88) kannatti jyrkkää puhdasoppisuutta ja valvoi filosofian oikeaa käyttöä teologian palveluksessa. Hän katsoi, ettei järkeä pidä käyttää uskonkysymyksissä, vaan philosophia utendum est, non fruendum. Myös Svenonius jatkoi yliopistouraansa teologian professorina.

Akatemian ulkopuolisista filosofisista toimijoista tärkein lienee ollut ruotsalaissyntyinen MUU:KKO Johan Gezelius vanhempi. Hänellä oli ollut kreikan kielen oppituoli Tarttossa ja hän julkaisi laajalti myös filosofian alalta, näyttävimmin teoksen Encyclopaedia synoptica, ex optimis et accuratissimis philosophorum scriptis collecta et in tres partes distributa (1672). 1664 piispaksi nimitetty Gezelius ei ollut järin originelli ajattelija, vaan hän tyytyi lähinnä arvostelemaan kartesiolaisuutta ja kokoamaan etupäässä Thuroniukselta ja Wexioniukselta saamansa ainekset. Maininninarvoista on kuitenkin, että ensyklopediaan sisältyi omana osastonaan myös "noologia" eli tietoteoria.

Teoreettisen oppituolin haltijaksi tuli Thuroniuksen jälkeen AMM Jakob Flachsenius (1633-94), joka oli ruotsalaista sukua, mutta syntyi Vehmaalla ja valmistui maisteriksi Turussa. Flachsenius jatkoi opintojaan Upsalassa, nimitettiin Turun virkaansa 1665, kunnes siirtyi hänkin teologiaan 1679. Massiivisessa Collegium logicum -teoksessaan hän lähinnä selkiytti Thuroniuksen hahmotuksia. Ilmeisesti osittain myös Gezeliuksen vaikutuksesta Flachsenius pyrki perustamaan nyt jo edustavammin esillä olevan "noologian" synnynnäisten käsitteiden ja aistihavaintojen yhteispelin varaan.

Flachseniusta seurasi turkulainen AMM Simon Tålpo (1652-1711), joka vuodesta 1700 jatkoi niin ikään työtään teologian professorina. Tålpo harjoitti metodista konservatismia ja vastusti kaikkea uutta uskonnossa ja filosofiassa. Hänen vakaumuksensa mukaan filosofia syntyy kunnioituksesta. Tålpon työtä on kuvailtu huonolla latinalla kirjoitetuksi, ristiriitaiseksi ja vähemmän omintakeiseksi.

Seuraavat logiikan ja metafysiikan oppituoliin nimitetyt eivät ehtineet juuri vaikuttaa suomalaisen filosofian historiaan. Loimijoelta kotoisin oleva AMM Johannes Rungius (1666-1704) osallistui Raamatun käännösprojektiin, toimi teologian ylimääräisenä professorina, kunnes tuli Tålpon seuraajaksi. Rungius siirtyi kuitenkin pian Narvaan yli-intendentiksi ja kuoli sodan puhjettua 1704. Mietoisista lähtenyt papin poika AMM Gabriel Juslenius (1666-1724) taas pakeni Isoa vihaa Ruotsiin ja toimi siellä pappina. Hän sai uuden nimityksen Turun akatemian teologian professoriksi, mutta kuoli ehdittyään hoitaa virkaa sodan jälkeen vain pari vuotta. Ruotsalainen AMM Johannes Fahlenius puolestaan nimitettiin filosofian virkaan sodan aikana, mutta hän ei julkaissut uudelleen avatussa Turun akatemiassa mitään, ennen kuin siirtyi piispan ja akatemian prokanslerin tehtäviin 1734.

Jusleniuksesta kannattaa kyllä erikseen todeta, että perinteisestä skolastisen puhdasoppisuuden otteestaan huolimatta hänen työnsä näyttäytyvät totuttua selkeämpinä ja maltillisempina. Samalla päästään puhumaan hänen veljestään, jota voi tuskin sivuuttaa missään historiallisessa Suomi-rekonstruktiossa, ei edes filosofian varhaisena aktivistina.

ERI:KIE Daniel Juslenius (1676-1752) eritteli jo Wexioniuksenkin puimaa suomalaiskansallista tyyppiä ehkä kaikkein uutterimmin. Kohoten yhdeksi näkyvimmistä varhaisen akatemian vaikuttajista Juslenius oli toiminut Gezelius nuoremman kotiopettajana, opiskellut Turussa ja hoitanut jonkin aikaa filosofian apulaisen tehtäviä. Niin ikään hänellä oli pappiskoulutus ja sen mukaisesti uransa aikana eri seurakuntia johdettavanaan niin Suomessa kuin Ruotsissakin.

Jusleniuksen yliopistollinen pääansio oli oppituoli yhtä hyvin kreikan ja heprean kielessä kuin jumaluusopissa. Hänet onkin paras sijoittaa luokkaan "filosofisesti virittyneet erikoistieteilijät". Jusleniuksen keskeinen pyrkimys oli osoittaa, etenkin näennäisten kielellisten samankaltaisuuksien perusteella, että Suomi on ikivanha sivistysmaa. Hänen kyseenalaiset tutkimusmenetelmänsä eivät estäneet häntä julkaisemasta 1745 ensimmäistä suomalaista sanakirjaa (Suomalaisen Sana-Lugun Coetus). Tähän 16 000 sanaa käsittävään hakuteokseen sisältyvässä esipuheessa Juslenius myös esittää pätevän ideologiakriittisen argumentin (anakronistisesti puhuen) uskomusten oikeuttamisesta, havaintojen teoriapitoisuudesta ja etnisistä ennakkoluuloista. Hän näet joutui valittaen toteamaan, kuinka vain tunnustetuilla ja rikkailla kansakunnilla on mahdollisuus esittää näkemyksiään itsestäänselvällä vakuuttavuudella, siinä missä esimerkiksi Suomen köyhä ja halveksittu asema saa kaikki suomalaispyrkimykset näyttämään halveksittavilta ja hyödyttömiltä eivätkä maan ja kansan "rikkaudet ja ihanuudet" tule edes näkyviksi, saati arvostetuiksi.

Erityistieteilijöiden filosofista panosta ei ole kuitenkaan tarpeen todistella näin pitkän mutkan kautta. Suoremmin voi huomauttaa, että esimerkiksi uuden ajan alun merkkifilosofi René Descartes'in radikaalit ajatukset levisivät alunperin Suomeen upsalalaisen matemaatikko ERI:MAT Johan Bilbergin, smoolantilaisen fyysikko ERI:FYY Petter (Petrus) Hahnin (1654-1718) ja paltamolaisen virsirunoilija MUU Juhana Cajanuksen (1655-81) välityksellä, ei siis niinkään kenenkään ammattifilosofin matkalaukussa. On toki mainittava samaan hengenvetoon, että Hahn oli aikanaan myös filosofisen tiedekunnan ylimääräinen professori ja että hänen alaisuudessaan tehtyjen fysiikan enemmän tai vähemmän kartesiolaisten väitöskirjojen aihepiiri heijasteli Descartes'in itsensä toimenkuvaa fysiikan, fysiologian ja filosofian uudistajana. Samoin kuin tulee todeta se seikka, että Cajanus väitteli uudella ei-aristotelisella otteella nimenomaan filosofiasta (De anima mundi, 1679), mutta ilmeisesti juuri Descartes-sympatioidensa - ja varhaisen kuolemansa - vuoksi hänelle ei liiennyt kuin filosofian ylimääräisen professorin pesti.

Käytännöllisen filosofian oppituolia hoiti Wexioniuksen jälkeen, ja tämän vahvassa vaikutuksessa, närpiöläinen AMM Axel Kempe (1623-82). Akatemian ensimmäisenä kirjastonhoitajanakin toiminut ja myöhemmin lainoppiin suunnannut Kempe julkaisi esimerkiksi teoksen Philosophia moralis l. Ethica (1656). Hänen kohtalokseen koitui opillis-juridinen kiista Gezelius vanhemman kanssa, jonka seurauksena Kempen tieteellinen ura tärveltyi.

Seuraava professori oli Wexioniuksen poika, AMM Samuel Gyllenstolpe (1650-92). Hänen tieteellistä toimintaansa ei juuri arvosteta, sen sijaan hänet mainitaan suomenkielisten värssyjen sepittäjänä ja elämäntapojensa epäsäännöllisyyden vuoksi nuhdeltuna miehenä. Gyllenstolpe siirtyi kirkolliselle uralle.

Kun Cajanuksen nyt piti olla ilmiselvästi seuraava professori, virkaan nimitettiinkin Svenoniuksen suosikki, tyrvääläinen maanviljelijän poika AMM Anders Wanochius (1651-1700), joka oli toiminut vuodesta 1680 fysiikan ylimääräisenä professorina. Filosofian virkansa hän jätti teologian hyväksi jo 1692. Tuotteliaana kirjoittajana Wanochius julkaisi myös teoreettisen filosofian sekä oikeustieteen ja luonnontieteiden alalta. Hänen teoksissaan viitataan teologisoiden Pufendorffiin sekä kritisoidaan suoraan hobbesilaisia luonnontilanäkemyksiä, muutoin käsittelyssä on esimerkiksi kysymys siitä, voiko perkele muuttaa ihmisiä eläimiksi.

Wanochiusta seurasi turkulainen AMM Johan Bernhard Munster (1694-1714), joka jäi Isoa vihaa paetessaan venäläisten vangiksi ja kuoli Helsingissä. Munster oli toiminut suomenkielisen seurakunnan pastorina ja riitautunut Gezelius nuoremman kanssa. Professorikaudellaan hän korosti edeltäjiensä tapaan etiikan, politiikan ja luonnonoikeuden tutkimuksellista yliotetta historiasta. Grotiuslainen luonnonoikeusajattelu saa Munsterissa ensimmäisen täkäläisen tulkkinsa.

1720 käytännöllisen filosofian professoriksi nimitettiin paikallisen professorin poika AMM Johan Pihlman, joka siirtyi kuitenkin saman tien siviiliuralle filosofisia jälkiä jättämättä.

Erityistieteilijöiden joukosta kannattaa poimia vielä mielenkiintoisia tapauksia. Huomiota ansaitsevat etenkin kaunopuheisuuden professorit ERI:KAU Martin Miltopaeus (1631-79) ja ERI:KAU Daniel Achrelius, jotka molemmat kävivät kiivaita väittelyitä uusskolastista puhdasoppisuutta vastaan. Jälkimmäistä on verrattu Forsiukseen: hänen työtään Comtemplationes mundi pidetään luonnontieteellisesti merkittävimpänä julkaisuna 1600-luvun Turussa. Ei ihme, että runoilijanakin kunnostautunut satiirikko Achrelius sai ankaraa painostusta osakseen. Hän kuitenkin jakoi Wanochiuksen kanssa filosofian oppituolin.

Oma lukunsa oli puhdasoppinen ruotsalainen, Turussa opiskellut ERI:RUN Petrus Laurbecchius (1628-1705), joka kirjavan uransa aikana ehti toimia ylimääräisenä matematiikan professorina, kirjastonhoitajana, runouden professorina, ylimääräisenä teologian professorina ja Viipurin piispana. Laurbecchius vastusti voimakkaasti niin kopernikaanisuutta kuin kartesiolaisuuttakin. Hän esitteli Suomessa nykyiseen filosofisen estetiikan alaan kuuluvia näkemyksiä. MUU:KKO Johan Gezelius nuorempi taas toimi piispana ja akatemian prokanslerina 1690-1718 ja vaikutti keskeisesti pietismin torjunnassa.

Vähitellen teologisen ultra-ortodoksian vastainen oppositio vahvistui. Matematiikan professori ERI:MAT Lars Tammelin tutustui Leydenissa kartesiolaiseen kokeelliseen tieteeseen, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä päätymästä Turun piispaksi 1728. Lääketieteen professori ERI:LÄÄ Lars Braun sai puolestaan vaikutteita Tammelinilta. Filosofian vapauden merkittävä puolustaja Ison vihan alla oli Laurbecchiuksen seuraaja runouden oppituolilla, ERI:RUN Torsten Rudeen. Värmlantilainen Rudeen toimi sittemmin teologian professorina ja vihdoin Linköpingin piispana, mutta akatemiassa hän oli riitautunut Gezeliuksen, Wanochiuksen, Tålpon ja Hahninkin kanssa, joskin jonkinlaiseen sovintoon lopulta päästiin.

ISOSTA VIHASTA AUTONOMIAAN

Kun edellä luonnosteltiin Daniel Jusleniuksen toimenkuvan filosofisia ulottuvuuksia, ei niiden pidä häivyttää näkyvistä sitä tosiseikkaa, että yliopistopolitiikassa Juslenius on jäänyt historiaan yhtenä filosofisen tutkimuksen pahimpana sabotöörinä. Teologiseen tiedekuntaan siirryttyään hänellä oli useampaan otteeseen huomautettavaa filosofien työstämien tutkielmien sisältämistä harhaopeista. Juslenius oli itse kokenut nuorena kovia puolustaessaan 1705 disputaatiota, jossa hahmoteltiin järkiperäistä tulkintaa ylösnousemusopille: työ johti syytteisiin. Juslenius ei tyytynyt myöhemmin hävittämään teoksensa painettuja kappaleita, vaan hän, kuten sanottu, hyökkäsi aktiivisesti myös muita epäiltyjä vastaan.

Ehkä parhaiten Ison vihan jälkeen muuttuneesta ilmapiiristä kertoo se, että Jusleniuksen huomautukset eivät enää purreet. Turun akatemiassa alkoi vähitellen vahvistua modernimpi tieteenharjoitus, kun esimerkiksi Linnén luonnontieteen vaikutus vakiintui. Teologiassa sai toisaalta jalansijaa yksilökohtaisempaa uskontosuhdetta alleviivaava pietismi. 1700-luvun kansainvälisiä vaikuttajahahmoja filosofiassa olivat muiden muassa Wolff, Locke ja Leibniz. Suomeen heidän ajatuksiaan suodattui esimerkiksi ruotsalaisfilosofi Anders Rydeliuksen (1671-1738) kautta. Metafysiikkaan kriittisesti suhtautuva, kartesiolaisia periaatteita avoimesti tunnustava Rydelius ajoi tutkimuksen vapauden asiaa, mutta suhtautui torjuvasti niin jyrkkään rationalismiin kuin pietismiinkin. Hän levitti tehokkaasti katsomuksiaan myös Suomessakin suositulla, kansalliskielisellä harjoituskirjallaan Nödiga förnuftsöfningar (1718-22).

Teoreettisen oppituolin haltijaksi nousi uskelalainen AMM Johan Hartman (1682-1737). Hän oli paennut sotaa Ruotsiin ja toiminut siellä myös valtiopäiväedustajana. Hartmaniin on ollut vaikea yhdistää mitään erityistä filosofista katsantokantaa ja hänen alaisuudessaan julkistetut disputaatiot lienevätkin respondenttien käsialaa. Luennoillaan Hartman käsitteli Wolffin popularisoimaa "luonnollista teologiaa" jo 20-luvun puolivälissä ja uudelleen, perusteellisemmin seuraavalla vuosikymmenellä. Hän omaksui Rydeliukselta maltillisen kartesiolaisuuden ja sai ottaa vastaan syytöksiä juuri etenkin Jusleniuksen taholta.

Karjalohjalla syntyneestä AMM Johan Walleniuksesta (1698-1746) tuli seuraava professori. Hän oli opiskellut Upsalassa, julkaissut teoksen Apodixis moralis ja toiminut teologian apulaisena. Turussa Wallenius hoiti logiikan ja metafysiikan oppituolia vain vuoden, kunnes siirtyi teologiseen tiedekuntaan.

Professuurin täytössä olikin Cajanuksen tapauksesta muistuttavia piirteitä. Wallenius oli nimitetty tehtävään konservatiivien painostuksesta, vaikka ilmeinen valinta olisi ollut Lapin pitäjästä tullut kirkkoherran poika AMM Johan Welin (1705-44). Runoilijankin lahjakkaan Welinin vaiheet ovat vertaamattoman värikkäät, hänen uransa poikkeuksellisen kansainvälinen ja hänen ajatuksensa selkeästi uuteen suuntaavia. Welin oli toiminut filosofian apulaisena vuodesta 1732 ja saavuttanut Wolff-luennoillaan etenkin nuorten kuulijoiden suosion.

Welin lähti 1735 Tukholmaan ja jatkoi matkaansa Preussista karkoitetun Wolffin luo Marburgiin. Hän palasi 1737 Suomeen hakeakseen ensin turhaan fysiikan oppituolia, sitten Wolffin suosittelemana filosofian professuuria. Viivytysten jälkeen hän tulikin nimitetyksi, mutta lähti äkkiä pysyvästi ulkomaille. Ainakin Ruotsissa, Lontoossa, Venetsiassa ja Pariisissa oleskellutta Weliniä yritettiin tuloksetta kutsua takaisin viranhoitoon. Hän kuoli epäselvissä olosuhteissa Ranskan pääkaupungissa, minkä jälkeen hänet väitettiin vielä nähdyn munkkina italialaisessa luostarissa. Ennen kuolemaansa Welin oli ehtinyt toimittaa ruotsalaiselle tuttavalleen alustavia kriittisiä vertailuja suomen ja unkarin kielen suhteista.

Saman ajan teoreettisista filosofeista sopii vielä muistaa dosentti AMM Gabriel Heinricus, jonka wolffilaista teosta De libertate animae principio rationis sufficientis consentanea arvostettiin vielä paljon myöhemminkin. Heinricus luennoi etenkin logiikasta.

Welinin jälkeen teoreettisen filosofian professoriksi valittiin Göteborgissa syntynyt, skotlantilaista sukujuurta oleva AMM Carl Mesterton (1715-73). Hän valmistui Upsalassa Rydeliuksen vaikutuspiirissä ja vietti useamman vuoden Hollannissa ja Saksassa, yhden vuoden Helmstadtin dosenttina. Turun oppituolin Mesterton sai 1746. Hän luennoi nimenomaan Wolffin järjestelmästä nousematta kuitenkaan kovin vahvaksi vaikuttajaksi akatemiassa. Filosofian tehtäväksi hän katsoi esikuvansa hengessä, että se "esittää ne epäämättömät perusteet, joiden mukaan oliot voivat olla olemassa". Wolffilaisessa hengessä filosofian tuli siis koskea kaikkea "mahdollista", lähtien yksinkertaisten ja kokoonpantujen olioiden erottamisesta. Mesterton siirtyikin 50-luvulla takaisin Upsalaan ja päätyi siellä teologian professoriksi.

Johanin poika AMM Jakob Haartman (1717-88) seurasi virassa Mestertonia. Hän oli opiskellut Turussa ja Upsalassa, toiminut ensin dosenttina ja sitten sekä filosofian että kirjallisuushistorian ylimääräisenä professorina vuodesta 1756. Hänkin eteni lopulta teologiseen tiedekuntaan ja 1776 piispaksi ja akatemian prokansleriksi. Haartmania on pidetty pahimman luokan pyrkyrinä: hän oli "kehno professori, surkea luennoitsija" (Porthan) ja ilmeisen vihamielinen hallintovirkamies.

Kaksi seuraavaa teoreettisen filosofian professoria eivät olleet juurikaan tämän pätevämpiä alansa edusmiehiä. AMM Wilhelm Robert Nääf (1720-83) ja AMM Olof Schalberg (1733-1804) olivat kumpikin ruotsalaisia syntyjään, vaikka jälkimmäisestä tulikin maisteri Turussa. Nääf nimitettiin ensin ylimääräiseksi filosofian professoriksi (1752), sitten ylimääräiseksi runouden professoriksi (1756) ja filosofian oppituolilta vielä teologiseen tiedekuntaan (1779). Jos Haartmania on kuvattu karrieristiksi, Nääf mainitaan suorastaan juonittelijana, jonka viranhoito oli kelvotonta. Lähinnä Wolffiin ja Leibiniziin nojannut professori esitti myös epäosuvaa monadologian arvostelua ja antoi tilaa Rousseau'ta ja Montesquieu'ta kritisoiville tutkielmille.

Schalberg puolestaan oli toiminut dosenttina yli 20 vuotta, ennen kuin sai oppituolin 1779. Hänen virkaanastujaisesitelmääsä sisältyikin pitkällinen kiitosrukous taivaan lahjasta. Schalbergin neljännesvuosisadan kestäneen professorikauden aikana ilmestyi yksi ainoa johdettu tutkielma. Minkäänlaista kirjallista toimintaa hän ei näytä harjoittaneen ja hänen luentonsa käsittelivät vuodesta toiseen F. Chr. Baumeisterin populaarifilosofiaa.

Akatemian erityistietelijöistä matematiikan professori ERI:MAT Nils Hasselbomin johdolla tehtiin sitäkin enemmän filosofisia tutkielmia. Eräässä niistä myös esitetään filosofialle vaatimus kehittää itseään matematiikan suuntaan. Fysiikan professori ERI:FYS Johan Brovallius, Upsalassa opiskellut Linnén ystävä ja hattuaktiivi, ohjasi hänkin filosofisia opinnäytteitä. Hän itse puolusti havaintoihin perustuvaa kokeellista menetelmää, luonnonhistorian harjoitusta sekä lockelaista kansan itsemääräämisoikeutta. Brovallius myös ajoi ruotsia koulukieleksi. Tulevana teologina ja piispana hän oli kuitenkin taipuvainen omaksumaan tiukan puhdasoppisen kannan "ilmoituksen vastaisia filosofioita" vastaan. Kokeellisuuden korostus ei myöskään estänyt häntä pyrkimästä raamatullisen tiedon ja fysiikan synteesiin.

Baconia, Lockea ja 1700-luvun valistusfilosofeja esiteltiin Suomessa ensinnä nimenomaan muiden kuin ammattifilosofien voimin, väkevimmin ehkä kaunopuheisuuden eli Rooman kirjallisuuden professori ERI:KAU Henrik Hasselin (1700-76) toimesta. Ahvenanmaalainen Hassel, joka oli valistuksen airuita, mutta myös arvostettu teologi, lainoppinut ja kanslianeuvos, toimi myös pitkään akatemian rehtorina. Omassa leipälajissaan hän esimerkillisti klassisen kirjallisuuden kulttuuriarvoja.

Hasselin uusskolastiikkaan ja wolffilaisuuteen kohdistama arvostelu muunsi koko yliopiston tieteen suuntaa käytännönläheisemmäksi. Tämä linjaus ei kuitenkaan estänyt Hasselia sallimasta opiskelijoidensa puolustaa Wolffin kantoja disputaatioissa, joita ilmestyikin hänen ohjauksessaan kaikkiaan 125. Hassel kirjoitti itse vähän, mutta luennoillaan hän käytti paitsi Ciceroa, myös esimerkiksi Grotiusta ja Pufendorffia. Toisaalta Spinozan ateismi hylättiin. Keskeisin filosofinen valinta Hasselilla tapahtui kuitenkin Baconin ja Locken hyväksi myös Descartes'in mekaanisia periaatteita vastaan.

Hasselin oppilas ERI:FYS Karl Fredrik Mennander (1712-86) oli Pohjanmaalta tullut fysiikan professori. Hän oli opiskellut myös Linnén johdolla Upsalassa. Akatemiassa hän hoiti 1738-46 filosofian apulaisena Welinin hylkäämää professuuria ja luennoi Pufendorffin käytännöllisestä filosofiasta. Fysiikkaan hän yhdisteli mielellään metafyysisiä näkökulmia, joskin 'hyödyn' käsite sai hänen johdollaan tehdyissä tutkielmissa korostuneen aseman. 'Luonnollisen teologian' hengessä Jumalan ominaisuuksia ja tekoja tutkailtiin järjen kannalta ja tarkasteluun otettiin myös esimerkiksi kuolemattomuususkon hyödyllisyys. Yhdessä disputaatiossa tuomitaan Spinozan ateismi, joissakin kehitellään pedagogisia ajatuksia. Myös filosofian osatekijät eriytetään wolffilaisittain: ontologia eli oppi tiedon ensimmäisistä periaatteista on kaiken kulmakivi, sitten tulevat fysiikka eli kosmologia, psykologia eli pneumatiikka sekä logiikka ja käytännöllinen filosofia.

Mennanderkin siirtyi lopulta teologian professoriksi. Hän yleni lopulta ainoana suomalaisena Upsalan arkkipiispaksi 1775. Kirkonmiehenä hän pyrki sovittamaan puhtaan ilmoituksen valistuksellisiin 'terveen järjen' periaatteisiin.

Askel eteenpäin on viisain ottaa toisen kaunopuheisuuden professorin, ERI:KAU Henrik Gabriel Porthanin (1739-1804) kanssa. Kysymyksessä on hahmo, jolla ei ollut filosofista virkaa, mutta jonka tutkimuksissa paitsi siirrytään olennaisesti empiirisempään ja vähemmän mielikuvitukselliseen suuntaan kuin Jusleniuksen töissä, myös nostetaan esille monia ilmeisemmin filosofisia kysymyksiä. Hänen 1782 julkaistu tutkimus: De superstitione veterum fennorum theoretica et practica kartoitti kansanomaisten uskomusten luonnetta. Porthan toimi myös yliopiston ulkopuolella perustaen Aurora-seuran ja ensimmäisen suomalaisen sanomalehden, Tidningar utgifna af ett sällskap i Åbo.

Aikana jolloin filosofian professoreiksi rekrytoitiin lähinnä vain joko tyhmiä tai laiskoja miehiä, Porthanin laajasti sivistyneen, terävän ja aktiivisen opettajahahmon voi sanoa kannatelleen maan filosofista tasoa harteillaan - asia, josta ovat olleet yhtä mieltä myös myöhempien aikojen viisaat (esim. Tengström ja Rein).

Porthan sai filosofisen oppinsa alunperin Mestertonilta, tutki sitten itsenäisesti Leibnizia ja Wolffia, kunnes innostui Hasselin tavasta yhdistellä klassista humanismia kokeelliseen otteeseen. Porthan teki 1779 tutkimusmatkan Tanskaan ja Saksaan ja ystävystyi leipzigilaisen humanistin Joh. Aug. Ernestin kanssa. Hän oli lisäksi yhteydessä Moses Mendelssohniin ja myös Chr. F. Nicolaihin, joka sittemmin toimitti kirjeitse Suomeen ajankohtaisia Kant-uutisia.

Porthan jatkoi Hasselin ennakkoluulottomalla, suvaitsevaisella, maltillisella, yleisymmärrettävällä ja optimistisella valistuslinjalla kritisoiden ankarasti mystiikkaan ja ylenmääräiseen mielikuvitukseen taipuvaista ajattelua. Hän kuitenkin vieroksui ranskalaista sensualismia ja radikaalia materialismia eikä hyväksynyt Locken filosofiasta johdettuja äärimmäisiä katsantokantoja tai Ranskan vallankumouksen ylilyöntejä. Vanhemmiten konservatiivisemmaksi käyvä Porthan ei myöskään sulattunut Kantin filosofian nousevaa vaikutusta.

Mihinkään syvällisiin erittelyihin tai argumentaatioon Porthan ei juuri antaudu, vaan pitäytyy monipohjaisen empiristis-rationalistisen suuntauksen common sense

-esitystavassa. Ontologiaa hän ei erikoisemmin harrastanut, mutta logiikkaa, jonka hän mieluusti lähensi tieto-oppiin, senkin edestä. Kieltä ja kirjoittamista hän tutki niin ikään. Psykologiassa Porthan puolusti immateriaalisuuden loukkaamattomuutta tarkastellen aineeseen palautumattomina tapauksina esimerkiksi unia, ekstaasia ja hulluutta. Swedenborgilaisuuden, mesmerismin ja fysionomian hän hylkäsi mystifiointina. Käytännöllisestä filosofiasta luennoidessaan hän turvautui etenkin Pufendorffiin, helli ajatusta perustuslaillisesta monarkiasta sekä tahdon vapaudesta ja kritisoi Spinozaa, Hobbesia ja Wolffia determinismistä. Lisäksi Porthan arvosteli Rousseaun tapaa idealisoida luonnontila. Hän myös tekee eron kymmenen käskyn ja moraalin välille ja katsoo etiikan kuuluvan teoreettiseen filosofiaan. Hän luennoi luonnollisesta teologiasta ja vastusti pietismiä. Kasvatusnäkemyksissään hän seuraili Lockea ja saksalaisia filantropisteja ja kiitteli myös Rousseau'ta "paradokseineen" kaikkineen.

Porthanin johdolla valmistui yli 200 disputaatiota. Niissä huomaa selkeää edistystä, etenkin esitystavan ja tyylin suhteen, uusskolastisesta hiustenhalkomisesta ja rönsyilevistä sivupoluista. Yhtenä alueena voi mainita filosofisen estetiikan alaan sijoittuvat työt. Filosofianhistoriallisista tutkielmista taas yksi käsitteli skeptikko Favorinusta.

Kant oli Porthanille kuuma peruna. Hän piti Locken selkeää valistusfilosofiaa ylivertaisena Kantin abstraktiin muodollisuuteen ja olioita-sinänsä koskevaan skeptisismiin nähden. "Epäfilosofinen jargon, metaforiset ja hämärät ilmaisut" eivät olleet Porthanin mieleen. Itse asiassa häntä huoletti ehkä eniten Kantin madonluvut Jumalan olemassolotodistuksille (,joista Porthan itse suosi erityisesti tarkoituksenmukaisuus-versiota), mikä näytti vievän kaiken uskonnollisuuden mahdollisuuden. Joka tapauksessa Porthania ärsytti upsalalaisten hurahtaminen uuteen muotiin, joka hänen mielestään oli omiaan hämmentämään nuorisoa. Ehkäpä kestävintä opillista kritiikkiä Kantia vastaan hän esitti uumoillessaan tämän filosofian jäävän vaappumaan jonnekin idealismin ja realismin välimaastoon.

Vaikka Porthanin ohjaamissa tutkielmissakin hyökättiin kantilaisuutta vastaan, hänen suopeutta teroittava otteensa ei äitynyt silkaksi torjunnaksi. Ainakin on sanottu, että Porthan tunnusti Kantin kriittisen arvon, mutta varoitti ennen muuta sokeasta ja yksipuolisesta luottamuksesta siihen. Hän arveli, että kantilaisuuden "voitto" oli vain väliaikainen, sillä uudet systeemit seuraavat toisiaan yhä kiivaampaan tahtiin.

Kantilaisuuden vastustusta jatkoi ERI:TEO Jakob Tengström (1755-1832). Tämä Porthanin oppilas toimi ensin käytännöllisen filosofian dosenttina, sitten ylimääräisenä filosofian apulaisena, kunnes siirtyi 1783 teologiseen tiedekuntaan. Monipuolisen elämäntyön tehneestä Tengströmistä tuli vielä piispa ja akatemian prokansleri sekä 1817 arkkipiispa. Hän edisti valistusajattelua muun muassa perustamalla lehden, Åbo allmänna litteraturtidning, joka lakkautettiin osana sensuurikampanjaa, joka oli alkanut 1799 kuninkaallisesta kiertokirjeestä. Porthanin "barbaariseksi sirkulääriksi" mainitsema asiakirja vaati kieltämään "totta kristillisyyttä" eli ääriluterilaista puhdasoppisuutta uhkaavat ulkomaiset uutiset "maallisine moraaleineen ja filosofioineen".

Ajan huomattavia filosofisia toimijoita olivat lisäksi dosentit ERI:VAL Johan Arelin, ERI:LAK Henrik Alanus, AMM Johan Jakob Lagerström ja AMM Samuel Castrén. Arelin siirtyi sittemmin käytännölliseen filosofiaan kuuluvasta politiikan dosentuurista papiksi, kuten teki myös Castrén luonnollisen teologian ja logiikan ja metafysiikan dosentuuristaan. Alanus taas siirtyi teoreettisen filosofian dosentin tehtävistä oikeusoppineeksi. Lagerström ehti toimia myös filosofisen tiedekunnan dekaanina.

Kokonaan akatemian ulkopuolisiin filosofisiin toimijoihin kuului taas kansalaisvapauksista kirjoittanut monilahjakkuus MUU Petter Forsskål (1732-63). Helsinkiläissyntyinen kirkkoherran poika Forsskål oli opiskellut 11-vuotiaasta alkaen Upsalassa luonnontieteitä, filosofiaa ja itämaisia kieliä. Hänen Göttingenissä 1750-luvulla puolustamansa väitöskirja Dubia de principiis philosophiae recentionis haki innoituksensa järkeä ja kokemusta yhdistelevästä skeptisestä valistushengestä ja yleisesti ymmärrettävästä common sense -ajattelusta ja suuntautui Wolffin abstraktionismia vastaan.

Forsskål palasi 1756 Upsalaan ja väitteli taloustieteen dosenttina uudestaan, mutta joutui wolffilaisten epäsuosioon eikä saanut opettaa filosofiaa. Hän sai myös syytteen harhaoppisuudesta. Ranskalaiseen perinteeseen kiinnittynyt politologian väitöskirja julkaistiin lopulta ruotsinkielisenä, mutta vain tullakseen takavarikoiduksi, ilmeisesti liian kiusallisena hallitsevan hattupuolueen kannalta. Kiivasluonteiseksikin kuvattu Forsskål kyllästyi akateemisiin vastoinkäymisiin, muutti Kööpenhaminaan ja otti 1762 kasvitieteilijän pestin Egyptiin, Syyriaan ja Arabiaan suuntautuvaan tutkimusmatkakuntaan. Sujuvaa arabiaa taitava tutkija kuoli kesken matkan ehtimättä nähdä teostensa uutta, asiallisempaa vastaanottoa 1770-luvulla.

Ulkoakateemisista hahmoista kuuluisampi on kuitenkin Kokkolan kirkkoherra MUU:KKO Anders Chydenius (1729-83). Hän oli opiskellut luonnontieteitä Turussa ja Upsalassa, mutta kirjoitti kernaimmin käytännöllisistä uudistuksista eritoten elinkeinoelämän alueella. Miten kuvata Chydeniuksen filosofista panosta?

Ensinnäkin hänen työnsä liittyvät juuri filosofien ja talousteoreetikoiden yhteisponnisteluihin vapauden ja kauppajärjestelmien tutkimisessa, eli liberaalin markkinatalouden perusjäsennyksiin. Chydenius argumentoi kaupan esteiden poistamiseksi sanomalla muun muassa, että vapaa vaihtopaikka kasvattaa alueen väki- ja tavaramäärää eli kaikinpuolista vaurautta. Hän myös liitti kampanjaansa kirjoitus- ja painovapauden ajamisen.

Tärkeämpää on kuitenkin tässä yhteydessä se, että Chydenius ei ollut sattumalta ulkoakateeminen tai ulkofilosofinen toimija, vaan hänellä oli mielestään hyviä syitä pysyä erossa yliopistoajattelusta. Hän näet katsoi kaikenlaisen loogisen, metafyysisen ja teologisen spekulaation vievän vain "horjahduttaviin korkeuksiin", ja piti siksi parempana arkisiin haasteisiin tarttumista. Tätä ratkaisuaan Chydenius ei kuitenkaan perustellut valistusajattelijain tapaan, vaan Paavalin avulla.

Turun akatemian käytännöllisen filosofian näkyvin linjan muutos Ison vihan jälkeen oli historian nousu etiikan ohi oppiaineen pääasialliseksi sisällöksi. Ensimmäinen sodan jälkeinen professori olikin Skarasta lähtenyt ja Upsalassa opiskellut historioitsija Algot Scarin (1684-1771). Hänen kautensa kesti vuodesta 1722 aina vuoteen 1761, minkä ohella hän hoiti myös akatemian kirjastoa. Hänen työssään näkyy Pufendorffin keskeisyys valtio- ja luonnonoikeudellisena auktoriteettina, samalla kun Wolffin ajatukset saavat enenevässä määrin tilaa. Scarin oli ilmeisen vanhoillinen oppinut, joka vierasti jyrkkiä näkemyksiä ja aivan erityisesti Ranskassa yleistyvää uskonnotonta materialismia. Itse hän ei niinkään kannattanut mitään tiettyä oppia, vaan tyytyi yhdistelemään eri virtauksia.

Scarinin seuraajaksi ylsi niin ikään ruotsalainen Johan Bilmark (1728-1801), joka oli kuitenkin opiskellut Turussa. Bilmark sai pestin, koska katsottiin nimenomaan historian erikoistuntijaksi. Sosiaalieettisissä teksteissään Bilmark tutki esimerkiksi sallitun rajoja avioliitossa ja tuli korostaneeksi niin vanhempien keskinäistä sopimussuhdetta kuin isän kasvatusvastuuta. Bilmark ei myöskään ollut mitenkään omaperäinen ajatteli, vaikka rohkeni sentään arvostella Wolffin metodin sopimattomuutta moraalikysymyksiin. Hänen sanotaan vanhoillisuudestaan Bilmarkin kääntyneen myöhäisteksteissään kriittisempään suuntaan empiirisemmin asennoituvien naapuridisipliinien tutkijoiden vaikutuksesta. Hän ohjasi Turussa yli kaksisataa väitöskirjaa, joissa oikeuseettisten kysymysten lisäksi korostuivat nimenomaan lähialueiden historialliset kehityslinjat. Montesquieun ilmastoteoria, Voltairen deismi ja Rousseaun kasvatusajattelu joutuvat kaikki kritiikin kohteeksi. Bilmarkille pystytettiin Suomen ensimmäinen julkisista varoista kustannettu muistomerkki Raisioon.

Jos Forsskål ja Chydenius edustavat akatemian ulkopuolisia toimijoita, on myös mahdollista viitata huomattavaan, ulkoakateemisista ansioistaan muistettuun hahmoon, jolla yhtä kaikki oli myös vaihteleva roolinsa yliopistolla, vieläpä filosofiankin professorina. Puhe on oululaisesta kauppiaan pojasta, AMM Franz Mikael Franzénista (1772-1847). Hän oli lapsitähti, joka Porthanin suojattina oli päässyt ylioppilaaksi 13-vuotiaana, maisteriksi neljä vuotta vanhempana ja dosentiksi kaksikymmentävuotiaana. Parhaiten hänet tunnettiin runoilijana, joka vaikutti merkittävästi Runebergiin ja Topeliukseen ja sepitti myös virsiä sangen rationalistisessa hengessä.

Franzénin filosofianhistoriallinen avaintyö on Kantin filosofian harrastamisen vakiinnuttaminen Suomeen. Upsalassa ruotsalaisten kantilaisten, Boëthiuksen ja Höijerin, johdolla opiskellut Franzén oli nuorempana taipuvainen radikalismiin ja uskonnollisen tapakulttuurin kyseenalaistamiseen. Hän teki myös matkan Pariisiin 1790-luvun puolimaissa. Palattuaan kotimaahan Franzén toimi akatemian kirjastonhoitajana ja otti 1798 hoitaakseen kirjallisuushistorian professorin viran.

1801 hän peri Bilmarkilta filosofian oppituolin. Tutkielmissaan hän korostaa kokemuksen ja järjen yhteispeliä ja nojaa Kantin lisäksi myös Fichteen.

Franzén siirtyi kantilaisista näkemyksistään, osittain pettyneenä valistukseen, kohti alkuperäistä kirkollista katsomustaan, ilmoituksen auktoriteettia. Lopulta hän ottikin vastaan pappisvihkimyksen ja -uran: "Sillä salmella, jonka rannalla filosofian on pysähdyttävä ja jonka yli se ei voi meitä viedä, saattaa se silti auttaa meitä kutsumalla aluksen vastarannalta, nimittäin Ilmoituksen". 1811 Franzén muutti Ruotsiin, jossa hän toimi muun muassa Ruotsin akatemian jäsenenä.

Franzén ehti myös päätoimittaa Åbo tidning -julkaisua ja mahduttaa sen sivuille myös filosofisia juttuja. Hän kirjoitti itse filosofiasta myös Allmänna litteraturtidningeniin. Franzénin mukaan filosofian ei sellaisenaan tullutkaan kuulua kaikille. Hän katsoi, että puhetaidon tehtävänä oli muuntaa filosofiset ajatukset käyväksi rahaksi yleiseen käyttöön. Jotakin tästä Franzén pani toimeen siirtäessään eräässä matkakuvauksessaan "suuren rousseaulaisen kysymyksen" Lappiin: hän arvuuttelee, onko paimentolaisen elämä onnellisempaa kuin elo englantilaisena tai ranskalaisena.

Kantin filosofia valtasi sangen nopeasti alaa myös Turun akatemiassa. Tunnettuja kantilaisia Franzénin vanavedessä olivat esimerkiksi teologian dosentti ERI:TEO Erik Johan Frosterus ja filosofian dosentti AMM Nils Magnus Tolpo. Kumpikin heistä päätyi lopulta kirkolliselle uralle.

Teologian professori, piispan poika ERI:TEO Gustaf Gadolinin alaisuudessa tehdyissä tutkielmissa oli myös esillä kantilaisia teemoja. Kuten Gadolin, myös ERI:KIE Johan Bonsdorff oli alun alkaen kreikan ja itämaisten kielten professori. Bonsdorff ajoi vahvan rationalistista teologiaa: hänen ohjaamissaan töissä annettiin järkiselityksiä Nooan arkille ja verrattiin Mooseksen kirjoja kansantaruihin. Sanomattakin on selvää, että professori ajautui vaikeuksiin.

1800-luvun alusta on syytä mainita myös kansallisen herätyksen keskeinen ideologi ja aktivisti MUU:JOU Adolf Ivar Arwidsson (1751-1858). Historian dosenttina jonkin aikaa toiminut padasjokelainen kirkkoherran poika teki suomalaisittain keskeisimmän elämäntyönsä akatemian ulkopuolella, lehtimiehenä. Hän myös vaikutti Aura-seurassa. 1820-luvun alussa Arwidsson julkaisi lukuisia artikkeleita Suomen asemasta ja kansan merkityksestä. Hänet karkotettiin viimein yliopistolta, perustamastaan lehdestä ja loppujen lopuksi myös Suomesta. Tukholmassa Arwidsson päätyi Kuninkaallisen kirjaston ylikirjastonhoitajaksi.

Kirjeissään Arwidsson vannottaa ystävälleen filosofisen tietämyksen tärkeyttä, sillä filosofinen världsbetänkning on hänen mukaansa kaiken itsenäistymisen edellytys. "Lue Schellingiä!", kuului Arwidssonin ohje ilmiömaailman herraksi kaipaavalle, joka vielä tarvitsisi lisäläksyksi Kantia ja Schulzea.

Filosofian professorit AMM Gabriel Palander (1774-1821), AMM Anders Johan Lagus (1775-1831) ja AMM Fredrik Bergbom (1785-1830) työskentelivät kaikki Kantin ja hänen kriitikoidensa perinteessä.

Palander oli etevä matemaatikko, jolla oli myös käytännön kokemusta maanmittarina. Hän toimi ensin matematiikan dosenttina, sitten kirjallisuushistorian professorina ja 1714 lähtien filosofian professorina, jolloin hän luennoi Kantista, vaikka olikin jo tutustunut esimerkiksi Hegelin filosofiaan. Franzénia professorina seurannut Lagus, joka luennoi Puhtaan järjen kritiikistä ja esitti myös kristinuskon moraalista arvostelua, tutki lisäksi esimerkiksi pythagoralaisuutta. Tämänkin ankaran rationalistin ja myös Luther-kriitikon tieteellinen ura huipentui vasta teologian professorina. Ensimmäisten joukossa Spinozaa sympatisoineen Bergbomin tapaus taas todistanee jotakin filosofian yleisestä arvostuksesta: teoreettisen filosofian oppituolinsa jälkeen hän hoiti myös jonkin aikaa yliopiston rehtorinvirkaa. Bergbom, jonka mukaan filosofian haaste oli ratkaista tietokysymys, perusti lisäksi Mnemosyne -lehden ja julkaisi muun muassa Schelling-materiaalia. Bergbom tunsi Kantin ja Fichten lisäksi myös Hegeliä ja jopa Schopenhaueria, mutta piti Schellingiä ylivertaisena.

Suomalaisen filosofian ensimmäisen omintakeisen systeemin kehitteli kantilaisittain suuntautunut Franzénin ystävä AMM Gabriel Israel Hartman (1776-1809). Tämä ahvenanmaalaisen kappalaisen poika toimi muun muassa teoreettisen filosofian dosenttina 1802 lähtien ja kirjastonhoitajana alkaen vuodesta 1807. Filosofian professuurista hänelle heltisi vain optio tai odotusnumero, mutta työtaakka vei Hartmanin pikemmin hermokuumeeseen kuin oppituoliin.

Hartmanin pääteos on kunnianhimoinen tietoteoreettinen esitys Kunskapsläran I-II (1807-08), mutta hänen töihinsä lukeutuu myös esimerkiksi esteettisiä, pedagogisia ja geografisia tekstejä sekä oppirunoelmia. Hartmanin mukaan filosofia on "kaikkien niiden totuuksien kokoelma, jotka järki omine perusteineen tunnustaa ja jotka sellaisenaan avustavat jalostumistamme ja kunnollisuuttamme". Keskiössä on totena pitämisen kriteerit sekä tiedostamisen akti, tietotoiminta. Idealistinen skeptisismi on korvattava empiirisellä realismilla, eräässä mielessä tietoteoreettisesti korjatulla lockelaisuudella. Käytännöllinen seuraamus tieto-opin perusteista on velvollisuudentunto onnen edellytyksenä.

Hartmanin pääteos on poikkeuksellisen omaperäinen ja silti hyvin myös ajankohtaiseen kansainväliseen keskusteluun kytkeytyvä, harvinainen saavutus suomalaisessa filosofiassa. Mielenkiintoisella tavalla hänen työssään näkyy myös muistumia jusleniaanisesta tavasta puolustella pienestä ja nuoresta kulttuurista ponnistavan ajattelijan oikeutta esittää ajatuksiaan.

AUTONOMIASTA ITSENÄISYYTEEN

Turun palon jälkeiseen Helsinki-keskeiseen filosofiaan on luontevaa ottaa tuntumaa helsinkiläisen kauppiassuvun vesan MUU Karl Sederholmin (1789-1867) avulla. Tämä Hartmanin tärkein oppilas oli aloittanut pappina Venäjän saksankielisessä evankelisessa yhteisössä. Pappisvirastaan hänet erotettiin, koska hän vastusti valtaväestön harjoittamaa käännytystoimintaa. Sederholm väitteli tohtoriksi juuri edesmenneen Kantin kotikentällä Königsbergissä 1825 ja julkaisi runsaasti saksankielisiä tutkielmia lähinnä uskonnonfilosofian alalta. Hänen tuotantoonsa kuuluu myös runoelmia, venäjänkielisiä oppikirjoja ja käännöksiä slaavilaisista kielistä. Sederholmin teoreettisena yleispyrkimyksenä oli yhteensovittaa uskonto ja filosofia.

Keskeisemmiksi vaikuttajaksi suomalaisessa filosofiassa, ja ylimalkaan kulttuuri- ja yhteiskuntaelämän aatteellisissa kiistoissa nousivat kuitenkin tiiviimmin Hegelin ajatteluun perehtyneet oppineet. Ensimmäiseksi heistä voi sanoa ERI:HIS Johan Henrik Avellania (1773-1832), joka toimi aluksi käytännöllisen filosofian dosenttina, sitten luonnonoikeuden ja historian apulaisena, kunnes nimitettiin 1812 moraaliprofesuurista irrotettavaan historian oppituoliin. Avellan oli ennen muuta kasvatusfilosofian kehittäjä, joka käänsi alan saksalaista kirjallisuutta ja perusti poikakoulun Helsinkiin. Hän julkaisi myös estetiikan alalta.

Avellan oli sijaistanut käytännöllisen filosofian professoria kahteen eri otteeseen, kun virka oli Franzénin ja Laguksen jäljiltä jäänyt täyttämättä. Hän tutustui Hegeliin, arvosteli yhtä hyvin Lockea kuin sensualistejakin ja kritisoi maltillisesti myös Kantia ja Rousseuauta. Avellanin päätyö oli luennoida historiasta, jossa hän ei kuulemma koskaan päässyt Kaarle Suurta edemmäksi.

Kokkolalainen arkkipiispan poika AMM Johan Jacob Tengström (1787-1858) oli kuitenkin varsinainen hegelismin maahantuoja ja vakioija. Turussa ja Upsalassa opiskellut Tengström toimi ensin kirjallisuushistorian dosenttina, mutta saavutti mainetta vasta 1817-9 laajoilta Euroopan-matkoiltaan Mnemosyneen ja Åbo tidningiin kirjoittamistaan reportaasheista. Hänet nimitettiin käytännöllisen filosofian professoriksi juuri ennen Turun paloa 1827, joten hän pääsi aloittamaan kautensa vasta Helsingissä, jolloin teoreettinen ja käytännöllinen oppituoli yhdistettiin. Klassista filosofiaa hyvin tunteneen, mutta erittäin vähän julkaisseen Tengströmin vaikutus jälkipolviin oli merkittävä. Hänen Hegel-luennoillaan oli kauaskantoinen sysäyksensä Suomen filosofiseen liikkeeseen.

Tengström käsitteli teksteissään esimerkiksi yhteiskunnallisen reformin ehtoja ja korosti, kuinka "ylevä ja jalostunut ajattelutapa" saa sijaa vain sellaisen uudistustyön kautta, joka etenee 'ylhäältä alas', kun taas kansan spontaani kumouksellisuus vie hävitykseen. Sikäli Tengströmin työ oli jo enemmän tai vähemmän suoraan sidoksissa kansakunnan kilvoitteluun itsemääräämisoikeuden soveliaan soveltamisen ongelmistossa. Selkeä tappio hänen opillisille ja yhteiskunnallisille suunnitelmilleen oli, ettei hänen valittu suosikkinsa, Snellman tullut nimitetyksi hänen seuraajakseen.

Hegeliin olivat perehtyneet myös professori AMM Germund Fredrik Aminoff sekä teoreettisen filosofian dosentti ja myöhempi teologian professori ERI:TEO Johann Mathias Sundvall (1793-1843) ja niin ikään filosofian dosenttina aloittanut ja sittemmin teologisen oppituolin saanut ERI:TEO Axel Adolf Laurell (1801- ). Laurell, joka myös edisti Schleiermacherin tuntemusta, perusti Väktaren -lehden, jossa julkaistiin muun muassa filosofisia ja pedagogisia juttuja.

Tukholmassa filosofiaa harrastavan merikapteenin poikana syntynyt ja Turun akatemiassa 1822 opintonsa aloittanut AMM Johan Vilhelm Snellman (1806-1881) on erityisen merkittävä hahmo myös tässä hahmotellun suomalaisen filosofisuuden muotoutumisessa. Snellman tavallaan kehollistaa koko kronikan ajatusta kansallisen filosofisuuden kehkeytymisestä ammatillisen tieteenharjoituksen ja viranhoidon sekä muun toiminnan, jotka ruokkivat ja repivär toinen toisiaan, välille

Yhtäältä hän oli ensimmäisiä korkeatasoiseen kansainväliseen keskusteluun osallistuneita filosofian professorejamme ja verraten omintakeinen poliittisen filosofian teoreetikko. Toisaalta hänen koko toimenkuvansa oli mitä syvällisimmin osallistumisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen kyllästämä. Suomen markan puuhamiehiin kuuluvana talous- ja valtiomiehenä muistettu Snellman osallistui päivänpolitiikkaan muun muassa senaattorina.

Samalla kun Snellmanin yliopistouralle ilmaantui yhä uusia esteitä autonomian ajan kireässä ilmapiirissä, hänen kulttuuritoimintansa sai aina vain monipuolisempia muotoja. Helsinkiin muutettuaan hän oli perustamassa Lauantaiseuraa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Tultuaan erotetuksi filosofian dosentuuristaan hän perusti Spanska Flunga -julkaisun, kunnes keskittyi filosofisiin tutkimuksiin. Kun pääteokset Die Idee der Persönlichkeit ja Läran om staten olivat ilmestyneet 1842 ja Helsingin professuuri mennyt sivu suun Aminoffille, Snellman lähti Kuopioon yläalkeiskoulun rehtoriksi ja perusti Saima -lehden. Kun tämä lehti lakkautettiin, syntyi samantien Litteraturblad.

Merkkinä herkistymisestään oman moniottelijuutensa ongelmille Snelmanin tiedetään kaivanneen sekalaisilta kiireiltään "viisaan lepoon" Göttingeniin, filosofisten tutkimusten pariin. Mutta Snellmanin osaksi ei tullut sen enempää ruotsalaista filosofian tai politologian professuuria kuin saksalaista filosofian tutkijuuttakaan, koska käytännöllinen filosofia oli hänen kohdallaan, poikkeuksellisesti, hyvinkin käytännöllistä.

1800-luvun puolivälin kiristyneessä tilanteessa keisari kielsi sanan 'filosofia' käytön jopa tiedekunnan nimenä. Perusteena tälle oli se, että vuosisadan epälukuiset kumousliikkeet katsottiin kummunneiksi läntisen filosofian harrastuksesta. Helsingin "tieteiden järjestelmän ja siveysopin" oppituoli lankesi Snellmanille vasta 1856, jolloin hänellä oli jo kädet täynnä muita yhteiskunnallisia velvoitteita. Hänet aateloitiin 1866.

Voi kysyä, onko Snellmanin keskeisin filosofinen anti luettavissa pikemminkin hänen sosiaalisesta aktivismistaan ja julkisista kannanotoistaan kuin hyvin rajatun lukijakunnan akateemisista tutkielmista. Ainakin on huomattava, että Snellmanin seuraaja professorina, AMM Th.[iodolf] Rein (1838-1919), on jäänyt filosofianhistoriaan nimenomaan edeltäjänsä elämää ja teoksia koskevalla kirjallaan, alleviivaamalla teoreettisen ja käytännöllisen työn ykseyttä. Toki hänen onnistui myös kohottaa akateemisen filosofian sivistyksen tasoa etenkin logiikan ja sielutieteen aloilla.

Vaikka taustaltaan Rein olikin edeltäjäänsä leimallisemmin yliopistomies, hän kuitenkin toimi myös valtiopäiväedustajana. Tässä hän seurasi isänsä jalanjälkiä: aateloitu ja viimein kanslianeuvokseksi nimitetty Gabriel Rein, Snellmanin toveri Launtaiseuran ja SKS:n perustajana, oli pitkään yliopiston rehtorina, aivan kuten Thiodolfkin, joka hoiti sijaiskanslerinkin virkaa kahteen otteeseen ja jatkoi suvun perinteitä myös valtiopäivillä aatelissäädyn suomenmielisen vähemmistön kärkihahmona.

Ylimalkaan Rein oli ahkera keskustelija, joka otti kantaa ajankohtaisiin ilmiöihin, kuten taiteen modernistisiin kumouksiin ja naisemansipaatioon. Hän kirjoitti esimerkiksi Valvojaan, Uuteen Suomettareen, Kirjalliseen kuukausilehteen ja Snellmanin Litteraturbladiin. Radikaalina kielipoliittisena eleenä hän myös alkoi pitää yliopistoluentoja suomeksi 1880-luvulla.

Vastapainona Tengströmin-Snellmanin-Reinin erittäin vahvalle hegeliläisyyden perinteelle suomalaisessa filosofiassa vaikutti myös toisenlaisia suuntauksia.

Ensimmäisenä voi mainita niistä kenties kummallisimman. Ruotsalaissyntyinen Israël Hwasser toimi Turussa lääketieteen professorina 1817-29, kunnes siirtyi Upsalaan. Lyhyt Suomen-kausi suo hänelle kuitenkin osallisuuden täkäläisen filosofisen maiseman monipuolistamisessa.

Hwasserin näkemyksen mukaan juuri lääketiede on kaiken tieteellisen ponnistelun ytimessä. Schellingiä, Hegeliä ja eräitä medikaaliteoreetikoita luovasti yhdistellyt Hwasser päätyi korostamaan 'elämää' luovana ja organisoivana voimatekijänä. Hänen itsekin "biologiseksi" nimittämänsä maailmankatsomus sisälsi myös ajatuksen sairaudesta paitsi fyysiseen kärsimykseen, myös moraaliseen pahaan liittyvänä tuhovoimana. Hwasser erotti tietoisuuden tasoja kasveista eläinten ja ihmisten kautta hengelliseen, Jumalaa koskevaan tietoisuuteen. Poliittisesti hän oli vanhoillinen ajattelija, joka tähdensi yksilön alistumista yhteiskunnan pyrkimyksiin.

MUU:BIB Wilhelm Bolin (1835-1924), Helsingin yliopiston ylimääräinen filosofian professori ja yliopiston kirjastonhoitaja, toi julki naturalistisempia kysymyksenasetteluja, eritoten Spinozan ajatusten kautta. Hän myös esitteli ystävänsä Ludvig Feuerbachin modernia materialismia.

Myöhemmin AMM Arvi Grotenfelt (1863-1941) nosti vuorostaan jälleen esiin Kantin periaatteita. Uuskantilaista tutkimussuuntaa edustanut helsinkiläinen ylitirehtöörin poika laati ensimmäisen suomenkielisen historiikin länsimaisesta filosofiasta. Snellmanin ja Reinin kansallista linjaa vaalivalla professorilla riitti myös harrastusta erityisen suomalaisen ihmistyypin luonnostelemiseen.

Toisaalla helsiläissyntyinen yliopistonkamreerin poika AMM Edward Westermack (1862-1939) nousi kansainväliseen kuuluisuuteen selvittelemällä moraalifilosofisen relativismin perusteita sosiaaliantropologisissa täsmäkartoituksissaan. London School of Economics'istakin sosiologian oppituolin saanut Westermarck toimi Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professorina ja myöhemmin Åbo Akademin professorina ja rehtorina.

Jos Snellman on ylivertainen esimerkki filosofisesta hahmosta, jonka yhtä hyvin opillinen osaaminen kuin yhteiskunnallinenkin toiminta on filosofisesti painavaa, Westermarck esimerkillistää ammattifilosofian ja eristyistieteilijän hedelmällistä kaksoisroolia. Samalla on muistettava, että Reinin ja Grotenfeltin tavoin Westermarck oli myös aktiivinen kansalais- ja kulttuurikeskustelija suomalaisessa julkisuudessa.

1800-luvun filosofista tilannetta edelleen jäsentäen voi nostaa esiin kategorian "uut filosofiset toimijat" Erikoismaininnan tältä saralta ansaitsee Karl Sederholmin veljenpoika MUU:SOT Carl Robert Sederholm (1818-1903). Hän oli päätoimeltaan sotilasinsinööri. Aina kenraaliluutnantiksi ylennyt Sederholm niitti mainetta esimerkiksi Asovan meren alueen linnoitusratkaisuillaan; hänen käsityötaitoaan on säilytetty Ateneumin kokoelmien monumenteista tehdyissä pienoismalleissa. Sotilasvirkansa ohessa Sederholm työsti useita ruotsinkielisiä uskonnonfilosofian tutkielmia.

Toiseksi kannattaa tarkastella taiteen kehitystä, erityisesti suomalaisen kirjallisuuden vaiheita filosofiselta kannalta. Tässä suhteessa ylivertaisen keskeinen asema on sammattilaisella räätälin pojalla, ERI:LÄÄ/KIE Elias Lönnrotilla (1802-84). Kotiopettajan toimensa ohessa hän opiskeli Turussa ja saavutti maisterin tutkinnon 1827 tutkielmalla Väinämöis-aiheesta. Varhaisten runonkeruumatkojensa pohjalta Lönnrot saattoi jo 20-30-luvun vaihteessa julkaista niteitä kansanrunoudesta. 1832 hän väitteli lääketieteen tohtoriksi kansanomaisesta lääketieteestä. Lönnrot toimitti Kalevalan ensipainoksen 1835, Kantelettaren 1840 sekä sananlasku- ja arvoituskoosteet 40-luvun alussa. Hän myös käänsi vieraskielistä kirjallisuutta ja toimi 30-luvulla kahden eri lehden keskeisenä toimittajana. Lönnrot toimi pääasiassa lääkärinä Kaunuussa ja hän teki myös uusia runonkeruumatkoja, jotka osittain mahdollistivat Kalevalan toisen painoksen 1849. Hänen värikkääseen uraansa mahtuu vielä suomen kielen professuuri 1852 ja sen tärkein hedelmä, Suomalais-ruotsalainen sanakirja 1866-80. Lönnrot oli myös SKS:n esimies 1854-63.

MUU:KIR Johan Ludvig Runeberg (1804-77) syntyi merikapteenin poikana Pietarsaaressa. Hän aloitti opiskelunsa Turussa 1822 Snellmanin ja Lönnrotin kanssa, mutta opintoja viivästyttivät talousvaikeuksien vaatima kotiopettajan työ Saarijärvellä. Runeberg ehti valmistua filosofian kandidaatiksi juuri ennen kaupungin suurpaloa 1827. 30-luvun alussa hän julkaisi ensimmäiseksi pohjoismaiseksi kansankuvaukseksi sanotun runoelman Hirvenhiihtäjät. Samaan aikaan hän myös toimitti vaimonsa Fredrikan kanssa sanomalehteä. 1937 Runeberg siirtyi Porvooseen lyseonopettajaksi. Hän kieltäytyi Snellmanin väläyttämästä kreikan kielen oppituolista ja keskittyi kirjallisiin töihinsä, joista tunnetuin on Vänrikki Stoolin tarinat (1848 ja 1860).

ERI:HIS Zachrias Topelius (1818-98) oli uusikaarlepyyläisen piirilääkärin poika. Hän aloitti opiskelunsa Runebergin johdolla ja väitteli 1847. Topelius toimi 50-luvun puolivälistä lähtien eri historian oppituoleilla Helsingin yliopistossa. Monien muiden kansallisten merkkimiesten tapaan yös Topeliuksen toimenkuvaan kuului journalismi. Hänen erittäin laajan kirjallisen tuotantonsa tunnetuimpia tekstejä ovat vuorostaan Välskärin kertomukset (1851-66), Lukemisia lapsille (1865-96) ja Maamme kirja (1875). Topelius osallistui kansakunnan kohtalonkysymysten käsittelyyn valiten välittävän kannan kieliriidassa ja pragmaattisen ohjenuoran suhteessa venäläisiin.

Yhdessä Runebergin kanssa Topelius on muistettavimmin luonnostellut sanataiteen keinoin suomalaisuuden eettis-esteettistä perustyyppiä. Vaikka topeliaanisen ihmiskäsityksen voi sanoa eläneen vähintään 1950-luvulle asti monin osin turmeltumattomana, jo 1800-luvun lopulta lähtien alkoi ilmestyä aivan toisentyyppisiä hahmotuksia suomalaisten psykofysiikasta.

Ohittamaton on MUU:KIR Aleksis Kiven (1834-72) yksinäinen hahmo. Tämä nurmijärveläinen räätälin poika valmistui ylioppilaaksi 1857, minkä jälkeen hän ehti joitakin vuosia opiskella humanistisia aineita Helsingin yliopistossa, mutta keskittyi etupäässä dramatistin työhön. Kiven äärimmäisen vaikeat talousvaikeudet leimasivat hänen kirjallisia ponnistelujaan. Hänen kielellisesti loistokas, humoristisuudessaan pitelemätön ja sosiaalipsykologisesti tarkka, dynaaminen kansankuvauksensa lakkautti runebergiläisen idyllin, samalla kun Kivi hankki huomattavan esteettisen tekniikan ja kykeni osin maailmankirjallisuuteen, osin kansanperinteeseen, osin aikalaistapahtumiin nojaten työstämään suomesta ilmaisuvoimaisen kielen. Filosofisesti ikimuistettavia ovat esimerkiksi hänen kaljoissaan olevan baijerilaissotilaan suuhun panemat pilkkasanat farssissa Olviretki Schleusingeniin: "Me filosofeeraamme, sillä me olemme Saksalaisia. Me harkitsemme tätä maailmaa ja sitä järestyksellistä rakentoa, joka kutsutaan elämäksi. // "Kuinkas jaksatte, minkaltaisiksi löydätte itsenne näissä aatuksissa?" // "Jumaliksi".

Etenkin 1895 ilmestyneestä Työmiehen vaimo -teoksestaan tunnettu MUU:KIR Minna Canth (1844-97) sai yhteiskunnallisia epäkohtia ja etenkin naisten asemaa perääville kysymyksilleen poliittisen liikkeen muotoa, kun kurkijokelainen vapaaherran tytär, Topeliuksen sihteerinä toiminut MUU:POL Aleksandra Gripenberg (1857-1913) perusti ensimmäisen naisjärjestön ja palvelija ja tehdastyöläinen MUU:POL Miina Sillanpää (1866-1952; ed. 07-47) kohosi kansanedustajaksi ja ministeriksi. Filosofisuudenkin teeman kannalta on kiinnostavaa ajatella, millaisena tähän saakka kerrottu tarina näyttäytyisi sukupuolikriittisemmin silmin: pitäisi kaiketi alkaa ainakin Agricolan kirjaamista ajatuksista esimerkiksi siitä, millä kaikilla perusteilla naista on kutsuttava huoraksi.

Kenraalin poika MUU:KIR Arvid Järnefelt (1861-1932) muotoili taas, esimerkiksi teoksessaan Heräämiseni (1894), tolstoilaisia uskonnollisuuden, eettisyyden ja yhteisöllisyyden peruskysymyksiä. Hänellä oli sekä humanistinen että lainopillinen koulutus, mutta hän valitsi vapaan kirjailijan uran. MUU:KIR Juhani Aho (1861-1921) puolestaan toi suomalaiseen kirjallisuuteen ranskalaisvaikutteisen psykologisen kerronnan, vaikka ei vierastanut sosiaalista realismiakaan. Aho oli university drop out, joka teki merkittävän uran myös lehtimiehenä ja nimettiin lopulta yliopiston kunniatohtoriksi. Hän myös osallistui puoluepoliittiseen liikehdintään nuorsuomalaisten riveissä.

Ideologisesti ja ideologiakriittisesti hedelmällisenä aikana luonnosteltiin maan poliittisen kartan perusvärit. Laihialainen kauppias, lehtimies, kirjailija ja kansanedustaja MUU:POL Santeri Alkio (1862-1930; ed. 07-22; sos.min. 19-23) linjasi maalaisliittolaisten tasavaltalaisen eetoksen, kun taas asikkalalainen suutarin poika, suutari ja kansanedustaja MUU:POL Eetu Salin (1866-1919) radikalisoi työväenliikkeen sosiaalidemokraattiseksi ja esimerkiksi historianprofessori ja senaattori ERI:HIS/MUU:POL Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen (1830-1903) ja papin poika, filosofian ja lakitieteen kandidaatti Jonas Castrén (1850-1922) kehittelivät oikeistolaisia vaihtoehtoja.

Kansan tahtoa alleviivannut Salin saattoi puheissaan vedota esimerkiksi liberaaliteoreetikko Millin ajatuksiin ja toisaalta puhua "ijankaikkisesti pyhänä pysyvästä kehityksen laista". Vaikka Salin vastustikin militanttia sosialismia, hänen osallisuutensa Tiedonantajan päätoimittajana vuoden 1918 sotaan vei hänet kuolemaan vankilaan. Ministeriksi edennyt Alkio taas pohjasi ajatuksensa alunperin Tolstoihin ja piti vaikutuskanavinaan lehdistön lisäksi myös nuorisoseuratoimintaa. Senaattorin poika Yrjö-Koskinen, joka toimi valtiopäivillä ensin pappis- ja sitten aatelisäädyn edustajana, julkaisi myös lehtiä ja vaikutti SKS:ssa, on esimerkiksi nuijasotaa ja keskiaikaista oppihistoriaa käsittelevissä tutkielmissaan antanut suuntaa modernille historiatieteelle ja suomalaiselle itsetajulle. Nuorsuomalaisten kärkihahmoihin kuulunut Castrén taas karkotettiin maasta vain sillä seurauksella, että hän palasi takaisin valtiopäivämieheksi 1905 ja linjasi itsensä vanhemmiten yhä oikeistolaisemmin.

Muuan kiinnostavimmista ideologioiden taistelukentän toimijoista oli MUU:JOU Konni Zilliacus (1855-1924). Tämä helsinkiläinen senaattorin poika aloitti hovioikeuden auskultanttina, toimi sitten muun muassa virkamiehenä ja lauttapäällikkönä. Muistettavimmin kosmopolitti-Zilliacus työskenteli kuitenkin lehtimiehenä. Hän aloitti Amerikan intiaanisotien kuvaajana, minkä jälkeen hän vietti muutaman vuoden Japanissa. 1903 Suomeen palannut journalisti joutui pakenemaan Bobrikovia Tukholmaan, josta käsin hän oli yhteydessä Venäjän radikaaleihin vallankumousliikkeisiin. Zilliacuksen teos Det revolutiuonära Ryssland (1902) on vahva aikalaistodistus ja -puheenvuoro, joka käännettiin nopeasti eurooppalaisille kielille. Myöhemmin Zilliacuksesta sukeutui jääkäriliikkeen tukimies.

Entä filosofisesti kiinnostavat erityistieteilijät 1800-luvulla? Lönnrotin ja Topeliuksen lisäksi voi viitata ensin mainitun edeltäjään suomen kielen professorina, ERI:KIE M. A. Castréniin (1813-52). Tämä kirkkoherran poika ystävystyi Snellmanin kanssa jo opiskeluaikanaan ja osallistui Lönnrotin kanssa Lapin tutkimusmatkoille. Castrén toimi itämaisten kielten dosenttina yliopistolla ja ruotsinsi siinä sivussa Kalevalan. 1840-luvulla hän teki tutkimusmatkan Venäjälle suomensukuisia kansankieliä kartoittamaan ja 1845 hän matkasi taas Siperiaan. Tutkimuslöydökset herättivät huomiota ja Castrénille tarjottiin paikkaa Pietarin tiedeakatemiasta. Castrénille perustettiin oppituoli Helsingin yliopistoon, mutta Pietarin akatemia julkaisi postuumisti hänen kootut teoksensa saksan kielellä.

Toinen tapaus oli Snellmanin toveri ja kiistakumppani ERI:FYS J.J. Nervander (1805-48). Tämä uusikaupunkilainen apteekkarinpoika valmistui Turussa maisteriksi 1827 loistavin arvosanoin. Humanistina aloittanut kyvykäs lyyrikko ja tuleva SKS:n perustajajäsen siirtyi pian luonnontieteisiin ja opiskeli fysiikkaa Jenassa ja Pariisissa. Nervander toimi Helsingin yliopiston fysiikan professorina 30-luvulta alkaen ja perusti esimerkiksi magneettisen ja meteorologisen observatorion. Hänen häikäisevä uransa katkesi ennenaikaiseen kuolemaan. Nervanderin aatteellinen merkityks tiivistyy yhtäältä hänen modernien tieteellisten periaatteiden edistämisessä ja esimerkillistämisessä, toisaalta toiminnassaan Lauantaiseuran ironisena puhujana ja kyvykkäänä provokaattorina.

Kolmantena erityistieteilijänä mainittakoon ERI:LAK/TAL Leo Mechelin (1839-1914), jonka ura paitsi sisältää filosofisesti kiinnostavia puolia, myös ylittää reilusti akateemisuuden rajat. Mechelin oli haminalainen sotilasvirkamiehen poika, joka suoritti lakitieteen kandidaatin tutkinnon 1864 ja ryhtyi senaatin kopistiksi. Hän kuitenkin jatkoi opintojaan Tukholmassa ja Pariisissa. Tohtoriksi väiteltyään hän hoiti 70-luvulta alkaen kameraali- ja hallintolainopin ja valtio-oikeuden sekä talousoikeuden ja kansantaloustieteen oppituoleja. Mechelin toimi Yhdyspankin johtokunnassa ja eri vaiheissa senaattorina ja kansanedustajana. Hänen suuri erityiskysymyksensä koski Suomen valtio-oikeudellista asemaa, mihin hän panosti opillisissa töissään ja kansainvälisessäkin toiminnassaan, eritoten vuosisadan alkuun sattuneen maastakarkotuksensa aikana. Liberaalina RKP-läisenä Mechelin kannatti 'desentralisatsionia' ja vastusti "valtiososialismia, klerikalismia, puolue-egoismia, byrokratismia ja militarismia".

Neljännestä esimerkistä käy tässä yhteydessä kasvatustieteen professori ERI:KAS Waldemar Ruinin (1857-1938) työ. Everstin poika Ruin toi maahan kasvatusfilosofi Herbartin näkemyksiä. Helsingin yliopiston rehtorina Ruin painotti syksyn 1918 lukuvuoden avajaispuheessaan kansallisen sovinnon tärkeyttä.

1900-LUKU

Vuosisadanvaihteen ja 1900-lukujen alkukymmenten filosofista kenttää leimasivat myös kolmen Westermarckin oppilaan edesottamukset. ERI:SOS Gunnar Landtmanin (1878-1940) leipätyönä oli sosiologia. Dosenttiaikanaan 1910-luvun alussa hän teki kenttätyötä Uudessa Guinessa. Landtman kirjoitti kaunopuheisesti valkoisen Suomen voitosta ja toimi itsekin RKP:n johtotehtävissä ja kansanedustajana 20-luvulla. Hänestä tuli sosiologian ylimääräinen professori 1927.

AMM Rafael Karsten (1879-1956) taas toimi nimenomaan käytännöllisen filosofian professorina Helsingissä, vaikka olikin väitellyt uskontososiologiasta, tullut ensin nimitetyksi vertailevan uskontotieteen dosentiksi ja paneutunut myös yleisen sosiologian kysymyksiin. Karsten teki kenttätyötä Amazonasin alueella, viimeisen kerran heti toisen maailmansodan jälkeen. Hänen julkaisuaan inkavaltion vaiheista arvostetaan yhä.

AMM Rolf Lagerborg (1874-1959) puolestaan oli erittäin aktiivinen ja näkemyksiltään radikaali kulttuurikeskustelija, joka myös itse kirjoitti tieteellisten tekstien lisäksi draamaa. Lagerborg tutki yhtä hyvin moraalifilosofiaa kuin behavioristisia hypoteeseja. Hän oli Helsingin yliopiston filosofian dosentti vuodesta 1909. Oppiuransa keskeisimmän ajan Lagerborg vietti Åbo Akademin filosofian profesorina 1920-40-luvuilla.

Kulttuurin kentällä väkevimmin vuosisadanvaihteen kirjalliset ja filosofiset kiistat lähentyivät ja tiivistyivät moderniteettikeskustelussa, jossa muiden muassa MUU:KIR Eino Leino (1878-1926), MUU:KIR L. Onerva (1882-1972) ja MUU:KIR Volter Kilpi (1874-1939) ajoivat nietzscheläisyyden asiaa esimerkiksi Lagerborg tukenaan ja Rein vastustajanaan. Ranskan kielen opettajana toiminut Onerva suomensi Hippolyte Tainen teoksen Taiteen filosofia.

Esteettisen modernismin ensimmäisiä mestareita olivat Edith Södergran (1892-1923) ja Elmer Diktonius (1896-1961), joista ensin mainittua kiinnosti etenkin nietzscheläinen ajattelu ja sukupuolikäsitysten purku, jälkimmäistä sosialismi. Arkkitehti Sigurd Frosterus (1876-1947) oli puolestaan monipuolisesti sivistynyt esseisti, joka kansallista näkökulmaa kritikoiden kiinnitti näkemyksensä kansainvälisesti keskusteltuihin pulmakysymyksiin. Taiteellisesti ja aatteellisesti kenties hämmentävin hahmo vuosisadan alkukymmenten kulttuurissa oli Algot Tietäväinen (1868-1918), joka kieltenopettajana, liikemiehenä, suomalaisen puolueen aktivistina ja sanomalehtimiehenä toimittuaan julkaisi väkevän uusromaanin Harhama (1902) ja eteni katsomuksissaan yhä lähemmäksi äärivasemmistoa.

Poliittisista toimijoista MUU:POL Otto Ville Kuusinen (1881-1964) on ilmeisimmin filosofisesti kiinnostava. Hän oli opiskellut estetiikkaa Helsingissä, ennen kuin siirtyi 1918 sodan jälkeen Moskovaan. NKP:n korkeana virkailijana Kuusinen esimerkiksi päätoimitti teoksen Foundations of Marxism-Leninism (1960). Poliittisen kartan toisella äärilaidalla vaikuttanut Vihtori Kosola (1884-1936) oli maanviljelijä ja oikeistopopulistisen Lapuan liikkeen johtaja, joka julkaisi teoksen Viimeistä piirtoa myöten.

Itsenäisyyden ajan ensimmäisiksi merkittäviksi ammattifilosofeiksi nousivat AMM Eino Kaila (1890-1958), AMM J. E. Salomaa (1891-1960) ja AMM Erik Ahlman (1892-1952). Kaila aloitti estetisoivalla näkökannalla ammentaen etenkin ranskalaisesta romantiikasta, mutta kääntyi myöhemmin tieteenfilosofian tutkijaksi. Kaila toimi yhteistyössä Wienin piirin kanssa ja julkaisi keskeiset työnsä saksaksi. Karismaattisena luennoitsijana muistettu filosofi laati kuitenkin myös suomenkielisiä tutkielmia ja vaikutti paitsi Suomen Akatemian jäsenenä, myös aktiivisena julkisena keskustelijana. Kaila tuli myös perustaneeksi maahan psykologisen tutkimuksen perinteen.

Salomaa tutki etenkin 1700-1900-lukujen saksalaista filosofiaa, miltä alalta hän myös julkaisi monia merkittäviä suomennoksia. Arvoteoreettisista intresseistään tunnettu Salomaa kirjoitti myös kasvatuskysymyksistä ja laati uuden, laajan filosofianhistorian.

Kailan ja Salomaan välillä käytiin myös taustaltaan ja ehkä etenkin seurauksiltaan merkittävä nimityskamppailu, jonka seurauksena Kaila valittiin Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professoriksi ja Salomaa sai oppituolin Turusta. Tässä kiistassa tärkeää erityistieteellistä takapirua esitti kansainvälisesti tunnustettu matemaatikko ERI:MAT Rolf Nevanlinnalla (1895-1980), jonka tehtävänä oli arvioida Helsingin professoriuden hakijoiden tietoutta ja ymmärrystä suhteellisuusteorian saloista. Nevanlinna voidaan muutenkin liittää filosofisesti kiinnostaviin erityistieteilijöihin. Ehkä erityisesti hänen tapansa korostaa laajaa kaunokirjallis-historiallista sivistysihannetta sekä hänen harrastamansa yleinen tieteenfilosofinen pohdiskelunsa liittävät hänet filosofisiin kysymyksenasetteluihin.

Ahlman julkaisi Salomaan tavoin runsaasti suomenkielistä filosofista kirjallisuutta etenkin arvo- ja kulttuuriteoriasta. Lisäksi hän valmisti muun muassa suomenkielisen toisinnon Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoriasta.

Kailan oppilaista etenkin AMM Erik Stenius (1911-90) ja AMM Oiva Ketonen (1913- ) ovat olleet merkittäviä akateemisen filosofian hahmoja toimien kummatkin Helsingin yliopiston professoreina. Siinä missä Steniuksen tuotanto on pääosin hyvin tiukasti rajattua kielifilosofisen analyysin erityistutkimusta, Ketonen on julkaissut erittäin laajasti tieteenfilosofiasta ja -historiasta, yliopistopolitiikasta sekä laajaakin yleisöä kiinnostavista filosofisista ja eettisistä teemoista.

Läheisesti Kailan vaikutuspiirissä aloitti uransa myös kaikkien aikojen kansainvälisesti kuuluisin suomalaisfilosofi, AMM Georg Henrik von Wright (1913- ). Von Wright tutki ensin loogisen empirismin perintöä, mutta on sittemmin kehitellyt etenkin deonttista logiikkaa, teon teroriaa ja tieteellisen selittämisen problematiikkaa. Hänen kansainväliseen uraansa kuuluu Ludwig Wittgensteinin seuraaminen Cambridgen yliopiston filosofian professorina sekä lukuisat muut tehtävät ulkomaisissa ja kotimaisissa tutkimuslaitoksissa. Von Wright on lisäksi julkaissut kotimaisilla kielillä kulttuurikriittisiä tekstejä etenkin maailmankirjallisuuden, historianfilosofian ja teknologisen yhteiskunnan kysymyksistä. Mainittakoon, että siinä missä esimerkiksi Ketosella on matemaattista pohjakoulutusta, von Wright kuului ensimmäisiin Helsingin yliopiston valtiotieteen laudatur-arvosanan suorittajiin.

Analyyttisen tradition historiaa on filosofisesti rekonstruoinut etenkin AMM Raili Kauppi (1920-95), jonka erikoisaloihin kuuluivat etenkin Leibniz ja Frege. Kauppi, joka teki myös merkittävän uran kirjastoalalla, oli ensimmäinen ja yhä ainoa korkean suomalaisen akateemisen oppituolin saavuttanut naisfilosofi. Hänen tutkimuksiaan kohtaan tunnetaan edelleen kiinnostusta saksankielisissä ammattipiireissä. Kaupin tapaan Tampereella vaikutti myös kansansivistyopin professori AMM Urpo Harva (1910-94), joka julkaisi paljon moraalifilosofian alalta. Toinen laajasti julkaissut etiikan tutkija oli Jyväskylässä ja Turussa filosofian professorina toiminut AMM Jussi Tenkku (1917- ).

Fenomenologiasta ammentaneista filosofeista voi mainita AMM Sven Krohnin (1903- ), joka on osallistunut etenkin aksiologisiin kiistoihin filosofian ammattipiireissä. Samaa laajaa ajatteluvirtausta ovat hyödyntäneet myös fysiologi ERI:FYS Yrjö Reenpää (1894-1976), soveltavan psykologian apulaisprofessori ERI:PSY Lauri Rauhala (1914- ) ja psykoterapeutti ERI:PSY Martti Siirala (1922- ). Omilla linjoillaan on ammattifilosofeista edennyt Jyväskylän yliopiston pitkäaikainen professori AMM Reijo Wilenius (1930- ), joka väitteli Suarezista, tutki Marxia ja on myös Steiner-pedagogina yhdistänyt filosofiseen toimintaansa antroposofisia ja teknologiakriittisiä näkökulmia.

Tämän vuosisadan filosofisesti kiinnostavista erityistieteilijöistä voidaan mainita Nevanlinnan lisäksi esimerkiksi kansanrunouden professori Martti Haavio (1899-1973), Oulun yliopiston kirjallisuuden professori ja marxilaisen estetiikan kehittelijä Raoul Palmgren (1912-95), teoreettisen fysiikan professori K. V. Laurikainen (1916-9x), paleontologian professori Björn Kurtén (1924-88), kreikan kirjallisuuden professori Holger Thesleff (1924- ) ja psykologian professori Lauri Routila (1934- ).

Kirjailijoista mainittakoon sosiaalisten suhteiden mestari Pentti Haanpää (1905-55), heideggerilaisten teemojen häikäisevä lyyrikko Eeva-Liisa Manner (1921-96) ja valtavan käännösurakan (ml. Ksenofon, Platon, Herakleitos, Theofrastos, Ho-Tshi Minh, John Lennon) tehnyt runoilija ja prosaisti Pentti Saarikoski (1937-83).

Itseoppinut filosofi, työmies F.J. Kantola julkaisi 1933 kirjan Sielun todellisuus, johon J. E. Salomaa liitti vahvasti puoltavan esipuheensa. Omintakeisista, ei-akateemisista filosofian harrastajista voidaan mainita Zen-buddhismiin perehtynyt osuuskauppakouluttaja Yrjö Kallinen (1886-1976), jonka radiopuheet tulivat suomalaisille kuuntelijoille tärkeiksi. Tavallaan toimittaja Hannu Taanila (1939- ) on perinyt jotakin Kallisen tavasta puhua Yleisradion kautta suurelle yleisölle ymmärrettävästi ja kriittisesti ajankohtaisista ja ikuisista pulmakysymyksistä. Marxilaisista lähtökohdista aikanaan esimerkiksi Heideggeria arvostellut Taanila on filosofisesti virittyvissä puheissaan ja teksteissään jatkuvasti korostanut kansallisen aatteellisen tradition, erityisesti Snellmanin ja Haanpään, elinkelpoisuutta.

Viimeisten vuosikymmenten yliopistofilosofian kehitystä Suomessa on mahdoton ymmärtää ilman AMM Jaakko Hintikan (1929- ) keskeisen roolin huomioimista. Von Wrightin oppilaana aloittanut Hintikka vakiinnutti valtakunnan johtavaksi filosofiseksi suuntaukseksi loogisiin välineisiin luottavan analyyttisen koulukunnan. Hintikka itse on tutkinut etenkin mahdollisten maailmojen semantiikkaa, peliteoriaa ja kysymisen logiikkaa. Hän on myös kirjoittanut yhtä hyvin Picassosta kuin (yhdessä Merrill B. Hintikan kanssa) Wittgensteinista. Bostonin professorina nykyään toimiva ja runsaasti julkaiseva Hintikka vaikuttaa keskeisesti filosofiseen keskusteluun lukuisien julkaisuyhteyksiensä ja toimitusneuvostojäsenyyksiensä kautta.

NYT


Hintikan oppilailla on nyky-Suomen yliopistoelämästä vahva ote. Filosofian oppituolit on jaettu koko lailla heidän kesken: AMM Raimo Tuomela (1940- ), AMM Ilkka Niiniluoto (1946- ) Helsingissä, AMM Veikko Rantala (1933- ) Tampereella ja AMM Risto Hilpinen (1943- ) Turussa. Enemmän tai vähemmän Hintikan aikanaan avaamilla tutkimuskysymyksillä ovat kannuksensa hankkineet myös Helsingin yliopiston filosofian (ruots.) professori AMM Ingmar Pörn (1935- ), Turun filosofian professori AMM Juhani Pietarinen (1938- ), Åbo Akademin professori AMM Lars Herzberg (1943- ), Helsingin käytännöllisen filosofian professori AMM Timo Airaksinen (1947- ), teoreettisen filosofian apulaisprofessori AMM Gabriel Sandu (1954- ) ja Tampereen apulaisprofessori AMM Matti Sintonen (1951- ). Jyväskylässä professorina on moraalianalyyttiseen filosofiaan erikoistunut AMM Eerik Lagerspetz (1956- ), Joensuussa taas Brentanosta väitellyt analyyttisen fenomenologian tutkija AMM Seppo Sajama (1952- ). Uusimpana virkana perustettuun Kuopion yliopiston filosofian apulaisprofessorin tehtäviin ei ole toistaiseksi nimitetty ketään; virkaa hoitaa Wileniuksen oppilaana tunnettu kasvatusfilosofi AMM Kari E. Turunen (19-- -).

Hintikan lisäksi ulkomailla vaikuttavista filosofeistamme voidaan mainita esimerkiksi tämän kanssa yhteistyötäkin tehnyt AMM Martin Kusch (1959- ) sekä hiljattain Ruotsiin siirtynyt Lilli Alanen (19xx- ).

Tähän on paras päättää ammattifilosofian kronikointi. Lopuksi pyritään kokoamaan sen ympärille kaikki filosofiset varjot. Ensinnäkin on huomautettava siitä, että professorikeskeinen selonteko ammattifilosofiasta on omiaan kaventaman kuvaa yliopistollisesta filosofiantutkimuksesta. Kokonaisuus on tosiasiassa paljon kirjavampi, ja nykyään varsinkin suuremmilla laitoksilla tutkijoiden hankkeet poikkeavat toisistaan huomattavasti. Edelleen on syytä muistaa, että yliopistolliseen filosofiaan liittyvä, mutta siihen sitoutumaton tutkimuksellinen mielenkiinto on yhä rikkaampaa. Opiskelijoiden ja jatko-opiskelijoiden opintopiireissä tai omissa muissa ryhmissään harjoittama filosofia on nostanut esiin hahmoja, aiheita ja ongelmia, joihin asemansa vakiinnuttanut ammattikunta ei ole tarttunut.

Erityistieteitten muodostama filosofinen varjoperinne on ollut maassamme merkittävä ja sitä se on edelleen, vaikka oppialat ovat eriytyneet ja filosofianharjoitus ammatillistunut ammatillistumistaan. Filosofeja lähimpänä työskentelevät näkökulmasta, laitoksesta ja yksilöstäkin riippuen kognitiotieteen, naistutkimuksen, teologian, estetiikan, yleisen kirjallisuustieteen, sosiologian, poliikan tutkimuksen, historian, antropologian, tietojenkäsittelyopin, lingvistiikan, teoreettisen fysiikan ja varsinkin eettisestä näkökulmasta ajatellen vielä biotieteiden toimijat.

Simo Knuuttila (1946- ) ja Reijo Työrinoja (1948- ) hoitavat kumpikin Helsingin yliopistossa teologian oppituoleja, mutta ovat filosofisesti ansioituneita. Vastaavasti on asian laita estetiikan professori Arto Haapalan (1959- ) kohdalla. Niin ikään filosofina tunnetulla Juha Mannisella (1945- ) on Oulun yliopistossa yleisen aate- ja oppihistorian professoruuri. Helsinkiläinen oppihistorian professori Anto Leikola (1937- ) on puolestaan koulutukseltaan biologi, mutta hänen tieteenhistoriaa ja -teoriaa koskevat kirjoituksensa liittävät häntä filosofiaan.

Lainoppineista etenkin Kaarlo Makkonen (1923- ), Aulis Aarnio (1937- ) ja Lars D. Eriksson (19--) ovat olleet oikeusfilosofian uranuurtajia. Kirjallisuuden professori Tarmo Kunnas (1942- ) ja psykologian professori Juhani Ihanus (1954- ) ovat myös väitelleet filosofisista aiheista. Musiikkitieteen professori Eero Tarasti (1948- ) on etenkin semiootikkona, kulttuurifilosofisten kysymysten käsittelijänä ja monitieteisen aikakauslehden päätoimittajana vaikuttanut filosofian harjoitukseen Suomessa.

Yhteiskuntatieteilijöistä ehkä etenkin politologi Kari Palonen (19xx- ) on ollut tieteenfilosofisilla, käsitehistoriallisilla ja retoriikkakriittisillä tutkimuksillaan filosofisen näkökulman selväpiirteisimpiä ja omaperäisimpiä kehittelijöitä. Hannu Nurmi (1944- ) on myös liikkunut filosofian ja yhteiskuntatieteiden välialueella. Tilastotieteen professori Pentti Malaska (1934- ) on Rooman klubin jäsenenä ollut avustamassa laaja-alaista filosofista ymmärrystä.

Lopuksi on paikallaan huomauttaa siitä, kuinka tutkimuksellisen mielenkiinnon monimuotoisuus kertaantuu, kun ajatellaan kaikkien mainittujen alojen auktoriteettien varjossa toimivien tutkijoiden ja opiskelijoiden edesottamuksia. Tällöin esimerkiksi Lauri Mehtosen, Heikki Kanniston, Hannu Siveniuksen, Ilkka Patoluodon ja Pentti Määttäsen kaltaiset syvällisesti oppineet ja filosofisen tutkimuksen suuntaa luoneet filosofit tulisi ottaa huomioon. Samoin tulisivat mainituiksi esimerkiksi Jukka Gronow, Arto Noro, Keijo Rahkonen yhteiskuntaoppineina, Panu Minkkinen oikeustieteilijänä, Mikko Yrjönsuuri teologina jne.

Samalla on sanottava, että monilla ammattifilosofeilla, niin professoreilla kuin tutkijoilla, on ollut hedelmällinen kaksoisrooli jollakin toisella tieteen-, taiteen tai kulttuurin alalla. Mikko Lahtisen työ politiikan tutkijana ja filosofina on parhaita esimerkkejä. Ketonen ja Niiniluoto olivat alunperin matemaatikoita, kuten nuoremman polven filosofeista myös I.A. Kieseppä. Thomas Wallgren taas on toiminut näkyvästi kansalaisliikkeissä, Martina Reuterin edistäessä naistutkimuksen filosofista ulottuvuutta. Sara Heinämaa ja Juha Varto ovat tehneet radiotyötä, mihin Vartolla on myös koulutusta. Ammattikorkeakoulun käytäntöön ja metodologian teoriaan paneutuneena Varto on myös ollut kehittämässä ylimmän ammattikoulutuksen tutkimuksellista otetta.

Pertti Lindforss on osallistunut poliittiseen keskusteluun, S. Albert Kivinen on julkaissut kauhunovelleja. Esa Saarisen, Maija-Riitta Ollilan ja Pekka Himasen media- ja yritysyhteistyöprojektit ovat oma näkyvä osansa suomalaista julkisuutta, samalla kun muistetaan että myös esimerkiksi Niiniluoto, Pietarinen, Airaksinen, Varto ja Heta Häyry ja Matti Häyry ovat esiintyneet paljon varsinaisten ammattilaiskenttien ulkopuolella. Filosofista koulutusta on myös kriitikko Jan Blomstedtilla, teatterintekijä Esa Kirkkopellolla, radiotoimittaja Markus Partasella sekä kirjailijoilla Ritva Ruotsalainen ja Merja Virolainen.

Oman perinteensä muodostavat myös filosofista kirjallisuutta suomentaneet ihmiset, vaikka jo edellä mainittiin esimerkiksi Salomaan, Ahlmanin ja Kailan suomennostöistä. Varhaisista kääntäjistä voidaan mainita esimerkiksi valistusfilosofeja suomentanut J.V. Lehtonen. Keskeinen suomentajahahmo on tuottelias, monipuolinen ja sujuva J.A. Hollo; häneen eräissä suhteissa vertautuvaan Saarikoskeen jo viitattiin. Klassisista kielistä on filosofisia tekstejä suomeksi saattanut etenkin Marja-Itkonen Kaila. Nykyisistä filosofisista kääntäjistä nimettäköön lisäksi esimerksi Simo Knuuttila,Vesa Oittinen, Jussi Kotkavirta, Hannu Sivenius, Leevi Lehto ja Torsti Lehtinen.

On selvää, että kirkonmiesten perinteinen mandaatti on osittunut ulkofilosofisten toimijoiden kohdalla yhä useampien tahojen kohdalla. Mutta uskonto on yhä tärkeä filosofisten keskustelujen paikka, mitä ei todista ainoastaan Knuuttilan tapainen uskonnonfilosofisen perinteen tuntemus tai Lehtisen tapa kytkeä hengellinen ulottuvuus estettis-eettisiin eksistentialistisiin kysymyksenasetteluihin, vaan myös esimerkiksi Terho Pursiaisen tai Martti Lindqvistin tapaisten hahmojen näkyvyys suomalaisessa arvokeskustelussa - molemmat kun ovat myös moraalifilosofian auktoriteetteja. Astetta poliittisemmalla tasolla ovat enemmän tai vähemmän filosofisesti toimineet esimerkiksi vihreän liikkeen teoreetikot Pentti Linkola ja Eero Paloheimo.

Nykykirjailijoista filosofisiin suuntiin viittaavat esimerkiksi Carl-Gustav Liliuksen, Leena Krohnin, Markku Eskelisen tai Hannu Simpuran taustat ja työt. Teatterissa Kirkkopellon lisäksi on tietenkin huomioitava Jouko Turkan kirjoittajana ja puhujana harjoittama käsitekritiikki. Tanssitaiteessa viimeaikainen esimerkki filosofian käyttökelpoisuudesta on Kirsi Monnin teos ranskalaisfilosofi Levinasin tekstien pohjalta. Lehdistön vaikuttajahahmoista taas etenkin Tuomas Nevanlinna, Jyrki Lehtola ja Putte Wilhelmsson ovat harjoittaneet filosofista kritiikkiä, tyypillisesti myös filosofian ja filosofien kritikointia.

On helppo huomata, että suomalaisen filosofisuuden verkosto on tiheä ja monipuolinen. Ainakaan ei ole ihan selvää, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan suomalaisesta filosofiasta tai jos Suomessa käyttää sanaa "filosofia" yleisterminä.

Mielenkiintoisten metafilosofistenkin kysymysten käsittelyyn on tarvittu forumeita. Kronikassa mainittujen julkaisujen lisäksi viitattakoon muihinkin. Ajatus-vuosikirjan, niin&näin-lehden sekä Königsberg-lehden lisäksi ei maassamme ole ollut juurikaan ammatillista filosofista julkaisutoimintaa. Sitä vastoin filosofisesti merkittäviä keskusteluforumeita on ollut runsasti. Niistä mainittakoon Valvoja, Vartija, Virittäjä, Finsk Tidskrift, Päivä, Nykyaika, Ateneum, Aika, Teologisk tidskrfit, Euterpe, Prometheus, Genesis.

 

 

SELITYKSET

fys= fysiikka; kau= kaunopuheisuus (Rooman kirjallisuus); run= runousoppi; est= estetiikka; täh= tähtitiede; kko= kirkonmies; kir= kirjailija; jou= lehdistöammattilainen; tai= taiteilija; ark= arkkitehti; dra= draama; sos= sosiologia; ant= antropologia; psy= psykologia; pal= paleontologia; val= valtio-oppi; pol= poliitikko; kjt= kirjallisuudentutkija; tal= taloustiede; kie= kielitiede; his= historia; sot= sotatiede; mus= musiikkitiede; sem= semiotiikka; lää= lääketiede; aat= aatehistoria; lak= oikeustiede; vie= viestintä; kää= kääntäjä; ksl= kansalaisliike; mat= matematiikka; vir= viranhaltija; kou= kouluhallinnoija; tan= tanssi; til= tilastotiede; fsl= fysiologia; tek= tekniikka; bib= kirjastoala; tul= tulevaisuudentutkimus; sps= sosiaalipsykologia; spo=sosiaalipolitiikka; ntu= naistutkimus; kas= kasvatus; ttu= taiteentutkimus


TUTKIMUSBIBLIOGRAFIA

­ Suomalaista filosofianhistoriaa koskevaa tai edes hipovaa kirjallisuutta

Aarnio, Aulis, "The Development of Legal Theory and Philosophy of Law in Finland", Philosophical Perspectives in Jurisprudence, Acta Philosophica Fennica 36. SFY, Helsinki 1983, 9-46.

Aate ja maailmankuva, toim. Simo Knuuttila, Juha Manninen & Ilkka Niiniluoto. WSOY, Porvoo 1979.

Aho, J. Sieluun piirretty viiva. Psykologisia perinteitä suomenmielisestä sielutieteestä kokeelliseen kasvatusoppiin. POHJOINEN, Oulu 1993.

Contemporary Philosophy in Scandinavia, eds. R.E. Olson & A.M. Paul. JOHNS HOPKINS PRESS, Baltimore 1972.

Dictionnaire des philosophes, ed. J. Huisman. PUF, Paris 1984.

Edward Westermarck. Essays on His Life and Works, ed. Timothy Stroup. Acta Philosophica Fennica 34. SFY, Helsinki 1982.

Eino Kaila and Logical Empiricism. Acta Philosophica Fennica 52, toim. Ilkka Niiniluoto, Matti Sintonen & G. H. von Wright. SFY, Helsinki 1992.

Eucken, Rudolf, Suurten ajattelijain elämänkatsomuksia. Ihmiskunnan elämänprobleemin kehityshistoria Platonista nykyaikaan asti (Lebensanschauungen der großen Denker; 3.p. 1899), suom. A.R. Niemi. SKS, Helsinki 1905.

Filosofisen yhdistyksen pöytäkirjat 1873-1925, toim. Juha Manninen & Ilkka Niiniluoto. SFY, Helsinki 1996.

Føllesdal, Dagfin, "Scandinavia". Teoksessa Encyclopedia of Phenomenology, ed. L. Embree. KLUWER, Dordrecht 1997.

"Scandinavia, Philosophy in". Teoksessa Encyclopedia of Philosophy, ed. E. Craig. ROUTLEDGE, London 1998.

Hamlyn, D. W., The Pelican History of Western Philosophy. PENGUIN, Harmondsworth 1989.

Hintikka, Jaakko, "Filosofinen ja mietekirjallisuus". Teoksessa Suomen kirjallisuus VII, toim. Matti Kuusi. OTAVA, Helsinki 1968, 399-433.

"Philosophy in Finland since 1945". Teoksessa Handbook of World Philosophy. Contemporary Developments since 1945, ed. J.R. Burr. GREENWOOD, Westport 1980.

Hyöty, sivistys, kansakunta. POHJOINEN, Oulu 1986.

Ihanus, Juhani, Kadonneet alkuperät. Edward Westermarckin sosiopsykologinen ajattelu. SUOMEN ANTROPOLOGINEN SEURA / KIRJAYHTYMÄ, Helsinki 1990.

Jääskeläinen, M., "The Emergence of Scientific Psychology in Finland", Nordisk psykologi, 37:3, 1985, 193-203.

Kaila, Eino, Kolmesataa vuotta suomalaista yliopistoelämää. OTAVA, Helsinki 1940.

Kallinen, Maija, Change and Stability. Natural Philosophy at the Academy of Turku (1640-1713). Studia Historica 51. SUOMEN HISTORIALLINEN SEURA, Helsinki 1995.

Karhu, Eino, Suomen kirjallisuus runonlaulajista 1800-luvun loppuun (Istoria literatury finljandiji), suom. Ulla-Liisa Heino. KANSANKULTTUURI, Helsinki 1979.

Ketonen, Oiva, "Filosofia ja psykologia Suomessa". Teoksessa Oma maa 10. WSOY, Porvoo 1961.

Klinge, Matti & Leikola, Anto & co., Kuninkaallinen Turun Akatemia 1640-1808. OTAVA, Helsinki 1988.

Knowledge and Inquiry. Essays on Jaakko Hintikka's Epistemology and Philosophy of Science, ed. Matti Sintonen. RODOPI, Amsterdam 1997.

Lounela, J., Die Logik im XVII Jahrhundert in Finnland, Annales Academiae Scientiarum Fennicae, Dissertationes Humanarum Litterarum 17, Helsinki 1978.

Manninen, Juha, Dialektiikan ydin. POHJOINEN, Oulu 1987.

"Ein Kant-Dialog: Feuerbach, Bolin und das "Grundproblem der neueren Philosophie"". Teoksessa Pflicht der Vernunft. Das Spannungsfeld von Vernunft, Mensch und Geschichte, Hg. H. Hörz & co. AKADEMIE-VERLAG, Berlin 1987, 114-45.

Miten tulkita J. V. Snellmania? Snellman-instituutin julkaisuja 5. KUSTANNUS-KIILA, Kuopio 1987.

Feuer am Pol - Zum Aufbau der Vernunft in europäischen Norden. LANG, Frankfurt/M. 1996.

Niiniluoto, Ilkka, "From Logic to Love: The Finnish Tradition in Philosophy". (Käsikirjoitus, josta julkaistu aiempia versioita esim. Books from Finland 4/85 & Proceedings of the Estonian Academy of Sciences, Humanities and Social Sciences 42:4, 1993.)

Nuorteva, Jussi, Suomalaisten ulkomainen opinkäynti ennen Turun akatemian perustamista 1640. Bibliotheca historica 27. SUOMEN KIRKKOHISTORIALLINEN SEURA, Helsinki 1997.

Oittinen, Vesa, Der Akt als Fundament des Bewußtsein. Zur Differenz zwischen G. I. Hartman und nachkantische Transzendentalphilosophie. LANG, Frankfurt/M. 1996.

Pietarinen, Juhani, "Eurooppalaiset aatteet ja Turun akatemia". Teoksessa Monta tietä menneisyyteen, toim. Leena Rossi ja Hanne Koivisto. Turun yliopiston historian laitoksen julkaisuja 33; kulttuurihistoria. Turku 1995, 30-8.

Pursiainen, Terhi, Sigfridus Aronus Forsius. Pohjoismaisen renessanssin astronomi ja luonnonfilosofi. Tutkielma Forsiuksen luonnonfilosofisista katsomuksista, lähteistä ja vaikutuksista. SKS, Helsinki 1997.

Rein, Th., Filosofins studium vid Åbo universitet. Åbo universitets lärdomshistoria 10. Skrifter utgifna af Svenska litteratursällskapet i Finland, LXXX. Helsingfors 1908.

Juhana Vilhelm Snellman. 3.p. OTAVA, Helsinki 1983.

Salmela, Mikko, Suomalaisen kulttuurifilosofian vuosisata. OTAVA, Helsinki 1998.

Sandvoss, Ernst R., Geschichte der Philosophie. Band 2: Mittelalter Neuzeit Gegenwart. DTV, München 1989.

Sarje, Kimmo, Anders Chydeniuksen liberaali ajattelu. CHYDENIUS-INSTITUUTTI, Kokkola 1985.

Slotte, K. F., Matematikens och fysikens studium vid Åbo universitet. Åbo universitets lärdomshistoria 7. Skrifter utgifna av Svenska litteratursällskapet i Finland XXXVII. Helsingfors 1898.

Theoria, vol. 40: "The Philosophy of Erik Stenius", ed. Ingmar Pörn, 1984.

The Philosophy of Georg Henrik von Wright, ed. Paul Schilpp & L.E. Hahn. OPEN COURT, La Salle 1989.

Vanhan kansan sananlaskuviisaus, toim. Matti Kuusi. WSOY, Helsinki 1953.

von Wright, G.H., "Intellectual Autobiography". Teoksessa The Philosophy of..., 1-55. TIIVISTELMÄ