Olet täällä

Demokratia ja talous – Sosiologisen lähestymistavan pohjaksi

Demokratia ja talous – Sosiologisen lähestymistavan pohjaksi

niin & näin 3/12
Kääntäjä(t): Tuusvuori, Jarkko S.;

 

Kiistäkäämme käsitys, jonka mukaan julkinen tila on perin juurin irrallaan taloudellisesta tilasta.[0] Solidaarisen talouden käytännöissä nähdään, miten julkinen tila laajentuu uusista kansalaisuuden muodoista taloudelliseen tilaan. Näin voidaan valaista tiettyjä julkisuuden huonosti huomattuja piirteitä ja pohtia uudella tavalla poliittisen ja taloudellisen tilan teoreettista ja käytännöllistä jäsentymistä. Samalla osallistutaan ajankohtaiseen kiistaan demokratian ja talouden välienselvittelystä.[1]

 

Max Weber hahmotti politiikan vallankäytöksi valtiossa asiaankuuluvine hallinnan tai herruuden muotoineen. Hannah Arendt kiinnitti huomion toiseen särmään poliittisuudessa: kansalaisina itseään toteuttaviin ja toinen toisiinsa suhteutuviin ihmisiin, jotka määrittelevät ihmisyytensä korostamalla ”näkyväksi tulemisen” kykyä ja ”yhdessä olemista” valtana. Julkinen poliittinen tila on enemmän kuin ei-yksityinen tila: se on keskinäisen toimeliaisuuden piiri, joka syntyy toistensa kanssa puhuvista ja toimivista kansalaisista. Työstä ja valmistamisesta erkaneva toiminta nousee näin politiikan pääasiaksi. Tämän taas kiistää Jürgen Habermas, joka väittää, että mikään politiikan ”olemuksesta” lähtevä määrittely ei pysty tekemään selkoa poliittisesta todellisuudesta kaikessa vaikutuksekkuudessaan. Jos ihmistoiminnan eri alat erotetaan liiaksi toisistaan, häviää näkyvistä hallinnan ideologisuus, joka seuraa esimerkiksi eriarvoisuuden kärjistymisestä, vaikka poliittisia vapauksia saataisiinkin. Arendtille politiikka yhteen soviteltuna toimintana on valtaa, siinä missä väkivalta juontuu ainoastaan politiikan ulkonaisesta peukaloimisesta. Habermasille puolestaan poliittinen toiminta ei typisty käytäntöön, vaan se sisältää myös strategisen näköalan: toimitaan järkiperäisesti jonkin päämäärän saavuttamiseksi.[2]

Poliittinen julkinen tila on poliittisen yhteisön perusta siinä mielessä, että se on ”toisiinsa yhdistyvien mutta yhdentymättömien intervallien instituutio”. Se tekee käsitettäväksi yhteisen maailman, kun mitään synnynnäistä jaettua tilaa ei ole. Perinteisestä yhteisöllisyydestä poiketen se ei oleta yksiaineksisuutta, vaan se päinvastoin sallii erot ja kiistat, koska se on ”monikeskittynyt” tila, jossa ”useita asioita tavoitteleva yhteisö ei ole minkään alkuperän perustama tai oikeuttama eikä periaatteessakaan salli mitään lopullista yhteyttä”.[3]

Tämän ajatuksen avulla voidaan ”poistaa substanssinkaltaisuus rousseaulaisesta yhteistahdosta, joka muuntuu nyt kansalaisten poliittisen tahdonmuodostuksen tapahtumakuluksi”[4]. Mutta Habermasille tässä uhkaa unohtua ”poliittinen järjestelmä”, jonka järkiperäisyys onkin päämäärärationaalisuuden sijaan välinerationaalisuutta. Siinä julkinen auktoriteetti pyrkii toteuttamaan hallinnolla päätöksiä ja suuntautumisia läpi edustuksellisen demokratian mekanismien.

Kumpaakin ulottuvuutta tarkaten Habermas omaksuu loogisesti poliittisuuskäsityksen, joka ottaa teemakseen rakenteellisen jännitteen yhteisöllisen vallan ja hallinnollisen vallan välillä. Jos Arendt keskittyy kommunikaatiovaltaan ja Weber hallintovaltaan, Habermasia voi kiittää sen osoittamisesta, miten tyypillistä edustuksellisen demokratian valtioille on näiden kahden mahtimuodon riitaisa toisiaan täydentävyys: kommunikatiivinen valta ilmaisee arvosuuntautumista, ja hallinnollinen valta muotoilee tätä normatiivista pyrintöä tehokkuusasiana. Tässä asetelmassa hallintovallalla on taipumus välineellistää kommunikaatiovaltaa ja yhdentää se itseensä, omaksi toiminnokseen.

Näin kehitellen voi puhua Habermasin tapaan ”monikeskuksisesta julkisuudesta”[5] tai ”monikollisista julkisista tiloista”[6] kernaammin kuin mistään yhtenäisestä julkisesta tilasta. Tällä tavoin on helpompi paikantaa nykyisten demokratioitten yhdistysaatteellisia juonteita ja selittää, miksi Alexis de Tocqueville piti ”yhteen liittymisen tiedettä [la science de l’association] kaikkien tieteiden äitinä demokraattisissa maissa”[7].

Monikolliset julkiset tilat

Poliittinen julkinen tila on voitu hahmottaa järkiperäisen viestimisen ja vuorovaikutuksen eli kommunikaation ihanteeksi. Mainittu käänne julkisuuden määrittelyssä usuttaa irrottautumaan tästä abstraktista lähestymistavasta. Kun painotetaan julkisia tiloja monikossa, kiinnitytään paremminkin konkreettiseen prosessiin. Siinä kansalaiset kyseenalaistavat demokratian ja todellisuuden välisen kuilun, koska heidän keskinäisiä suhteitaan ohjaavat tasavertaisuuden ja vapauden periaatteet. Kansanvaltaisia prinsiippejä kalvavat tunnustuksetta jäämiset kuuluvatkin kollektiivisen toiminnan pääpontimiin. Tässä katsannossa pitääkin myöntää porvarillisen, vapaan julkisen sfäärin rajat. Voidaan hyvin erottaa ja antaa tunnustusta käsitteellisen kuvan kaltaisen julkisen tilan, tuon 1700-luvun porvarillisen julkisuuden, lisäksi muille, monikollisille julkisille tiloille, jotka voivat olla keskenään ristiriidassa. Yleisluonteinen julkinen tila muodostaa symbolisesti poliittisen yhteisön muotin, mutta niin kuin Geoff Eley on sanonut, julkinen tila on kouriintuntuvissa ilmenemismuodoissaan myös kiistanalaisten merkitysten areena[8]. Erilaiset yleisöt pyrkivät siellä keskinäiseen ymmärrykseen ja antautuvat molemminpuoliseen kärhämöintiin, joista ei puutu sen enempää strategisia seikkoja kuin halua mitätöidä toiset näkökulmat.

Tässä julkisten tilojen muodostumisen tapahtumakulussa voivat olla mukana monet kansalaisten toimet, jotka eivät aiheudu pelkästään järkiperäisestä toiminnasta. Emotionaalisista tai affektiivisista vaikuttimista juontuu julki asioita, jotka kuuluivat entuudestaan yksityisyyden piiriin. ”Oikeudenmukaisuuteen ja vilpittömyyteen suuntautuva kommunikatiivinen toiminta”[9] ei supistu rationaalisten argumenttien vaihtamiseen. Se sujuu vakaumusta ja antaumusta edellyttävin teoin, joiden tekijät ponnistelevat yhtä lailla suostutellakseen tai vietelläkseen.

Lisäksi täytyy todeta, että monia julkisia tiloja hallitsevat yhä enemmän joukkotiedotusvälineet. Julkisista tiloista tulee järjestelmäpakkojen valtaamia ja hallintovallan leimaamia. Näin demokraattisen elämän laatu riippuu siitä, saadaanko muodostettua kansalaisyhteiskunnasta juontuvia toisenlaisia julkisia, ”vapaan keskustelun ja eripuran omalakisia” tiloja.[10]

Yhdistysten rooli ja moniselitteisyys

Julkisten tilojen ytimessä oleva kaksinapaisuus tarjoaa mahdollisuuden käsittää myytteihin turvautumatta sijan, jonka vapaaehtoiset yhteenliittymät [associations] ovat saaneet demokratiassa. Tahdottu yhdistyneisyys on ”sosiologinen käsite, jonka avulla käsitetään spontaanisti syntyneet ja herruudettomat suhteet yhteiskuntasopimusteorioista irtautuvalla tavalla”[11] ja päästään samalla atomistisen ajattelun kahleista. Tästä on peräisin monien kirjoittajien tapa painottaa ”yhdistymissuhteita”[12] ja yhdistysten ”huomattavaa asemaa kansalaisyhteiskunnassa”, koska ”niiden ympärille saattaa kiteytyä autonomisia julkisia tiloja”. Heitä ”yhdistää huomion kiinnittäminen vapaaehtoiseen yhdistymiseen ja yhdistyselämään julkisten edesottamusten päämuotona”.[13]

Kaikilla vapaitten henkilöitten aloitteesta muodostetuilla yhdistyksillä ei ole poliittisia maaleja, mutta jokaisessa on koetteilla kyky toimia yhdessä. Yhdistysten painoarvo demokratialle kumpuaa siitä, että ne ovat paikkoja, joissa kansalaiset määrittelevät keskenään oman toimintansa muodot. Ulkonaista käskyä noudattamaton yhteenliittymien syntytapa suo niille omalakisen julkisen tilan luonteen. Yhtä kaikki valtiokoneisto on voinut käytellä yhdistysmuotoa omien toimintojensa hoidossa esimerkiksi järjestääkseen palveluja tai avittaakseen laitostenvälistä yhteistyötä, jota hallinnolliset jaottelut haittaavat. Lisäksi monet yhdistykset ovat läheisissä väleissä julkisvallan politiikkaohjelmiin. Kuten Martine Barthélémy huomauttaa, yhdistykset eivät ole ainoastaan kansalaisten ilmaisua, vaan ne kuuluvat valtasuhteisiin, koska ne ”välittävät globaalin yhteiskunnan ideologisia konflikteja, avustavat eliittien muotoutumisessa ja paikallisen vallan rakenteistumisessa sekä osallistuvat julkisen politiikan määrittelyyn samalla oikeuttaen poliittis-hallinnollista sfääriä”.[14] Tässä yhdistykset menevät todellakin mukaan politiikkaan Weberin mielessä: ne voivat vaikuttaa valtiovallan käyttöön hallintamuotoineen päivineen.

Yhdistyksiä ei pidäkään tarkastella liian ihanteellisesti. Habermasin edustuksellisissa demokratioissa tähdentämä viestivän tai vuorovaikuttavan vallan ja hallinnoivan vallan välinen rakenteellinen jännite tavataan myös yhteenliittymiä tutkailtaessa. Siinä määrin kuin kansalaisten vapaat yhdistykset eivät perustu ulkoiseen auktoriteettiin, ne edistävät ”vapaata mielipiteen- ja tahdonmuodostusta” läpi ”yhteistoiminnan horisontaalisten kohtaamisten”. Mutta yhdistyksillä on niin ikään osansa ”poliittisessa järjestelmässä”, joka noudattaa välinerationaalista logiikkaa ja tuo tullessaan ”määräyksiä, edellytyksiä, pidäkkeitä ja hallintaa”.[15]

’Solidaarisen talouden’ merkitys

Kun otetaan tosissaan käänteet lähestymistavoissa julkiseen tilaan, saadaan kiistettyä liian summittaiset käsitykset, joiden mukaan kansalaisen aktiivisen osanoton elpyminen mahdollistuisi taloudellista sfääriä rajoittamalla. Jos hyväksytään monikollisten, ei yksinomaan järkeen perustuvien julkisten tilojen olemassaolo, ja jos ajatellaan vapaaehtoisia yhteenliittymiä toiminnan ilmentymisen näyttämöinä arendtilaisessa mielessä, silloin ei enää voida kuvitellakaan, että poliittista piiriä kävisi ajatteleminen radikaalisti taloudellisesta irtoavassa omalakisuudessaan. Yhdistyneisyys kiistää jo pelkällä olemassaolollaan tämän autonomiaoletuksen, koska yhdistyminen on positiivisen vapauden ilmausta: yhteen liittymiseen kertyy tästä poliittista ulottuvuutta ja yhtä hyvin taloudellista ulottuvuutta, kun sen piirissä järjestyvät monenlaiset tuottamisen ja kuluttamisen toimet.

Kaikessa monimutkaisuudessaan yhdistyväiset käytännöt ravistelevat politiikan ja talouden välistä erottelua, joka on usein johdettu Arendtin esittelemästä ihmistoiminnan typologiasta. On ensiarvoisen tärkeää alleviivata eroja työn, valmistamisen ja toiminnan toimeliaisuusmuodoissa, jotta voitaisiin sekä välttää politiikan tuhoisa kiinni käyminen talouteen että suojautua taloudellisen järjestyksen kaikkivallalta, joka omii poliittisen järjestyksen pelkäksi liitännäiseksi itseensä. Analyyttinen erittely ei saisi kuitenkaan kääntyä empiiriseksi irtautumiseksi[16]. Tarkemmin tutkittuna otaksuma politiikan ja talouden osastoitumisesta eroon toisistaan ei näytä elävässä todellisuudessa pätevältä sen enempää käsitteellisestä kuin historiallisestakaan näkökulmasta.

Talouden moneus

Käsitteellisellä tasolla taloudellinen sosiologia[17] edustaa tutkimusperinnettä, jossa talous voidaan mieltää yhteiskunnalliseksi ja institutionaaliseksi rakennelmaksi. Se on sosiaalinen konstruktio, koska taloudellista toimintaa Weberin teroittamaan tapaan ei voida selittää kokonaan yksilöllisin vaikuttimin: tarvitaan yhteiskunnallista välitystä ja verkostoja.[18] Se on institutionaalinen konstruktio, koska taloudellinen osatekijä edellyttää Émile Durkheimin ja Marcel Maussin kuvaamaan tapaan poliittisia ja normatiivisia kehyksiä, jotka saattavat perustavat sosiaaliset järjestelyt ”hallitseviksi mentaalisiksi tottumuksiksi”[19].

Tällainen talouden upottaminen yhteiskuntaan kyseenalaistaa uusklassisen taloustieteen oletukset, jotka saivat alkunsa 1870-luvulta lähtien William Stanley Jevonsin, Carl Mengerin ja Léon Walrasin työssä. Heille ”puhdas” taloustiede voitiin eristää mekaniikan malliin käsitetyksi tieteeksi. Niukkuuden ajatukseen ankkuroituna se omistautui tutkimukselle täydellisen kilpailutilanteen tasapainosta. Tämä johti loogisesti talouden ja markkinoiden samastumiseen samoin kuin näkemykseen, jossa yhteiskunnan dynamiikka yhdistyy itsesäätelijänä esittäytyvän markkinan dynamiikkaan.

Tietyn taloustieteen kritiikin paradoksi on siinä, että se yhtaikaa vahvistaa ja tuomitsee tämän näkemyksen laajentumishakuisista markkinoista. Muka vapauttaakseen julkisen tilan ja pystyttääkseen uudelleen vedenpitävän muurin politiikan ja talouden välille se takuuvarmasti syyllistyy kaksinkertaiseen kavennukseen: se typistää talouden markkinoihin ja markkinat itsesäätelijään. Mutta mihin voisi johtaa politiikan maineenpalautus, jos markkinatalous monimuotoisine pihtiotteineen ihmiselämästä rajoittaa aina vain enemmän julkisen keskustelun mahdollisuuksia? Jos valitaan julkisen tilan puolesta, muttei samalla kansanvaltaisteta taloutta, otetaan riski, että päädytään suureen ääneen tuomitsemaan talouden kamaluus.

Taloudellisen sosiologian merkitys kumpuaa siitä, että se tarjoaa mahdollisuuden ohittaa tällainen ponneton tuomitsevuus, sillä se etenee muotoilemaan uudelleen taloudellisuuden itsensä mieltä. Jos Karl Polanyi on vaikuttanut paljon ”uuteen taloudelliseen sosiologiaan”[20], tämä johtuu siitä, että hän kiistää tavan määritellä talous tarpeitten tyydytykseksi niukkuuden oloissa.

Polanyi korvasi tämän rajoittavan tai restriktiivisen talousmääritelmän toisella, jota voisi nimittää laaja-alaiseksi tai ekstensiiviseksi. Lähtien väittämästä, jonka mukaan ihmiset riippuvat henkensä pitimiksi luonnosta ja toisista ihmisistä, hän määritteli talouden tietyksi toimeliaisuustyypiksi. Se sisältyy laajempaan inhimilliseen toimintaan. Taloudellinen toiminta tähtää elannon turvaamiseen. Sitä luonnehtii institutionalisoitunut yhteistoiminta, joka suhteutuu aineellisiin keinoihin tietyssä luonnollisessa kehikossa ja suhdekehyksessä.[21] Tämä avaus sosiaalisuuteen ja luontoon[22] tulee esillä monilla eri kirjoittajilla[23], joita lähentävät toisiinsa useat taloudelliset periaatteet: markkinaprinsiippien lisäksi uudelleenjakamisen ja vastavuoroisuuden periaatteet.

Markkinoitten ”luonnolliseksi” tai ”ehdottomiksi” tekemisen sijaan[24] tässä moninaisen talouden näkökulmassa selvitetään teoreettisesti reittejä mahdolliseen talouden demokratisoimiseen. Kun tätä pidetään päämääränä, voidaan hahmotella yhtaikaa markkinoitten demokraattista sääntelyä, julkista demokraattista auktoriteettia uudelleen jakavan rahoituksen rakenteena ja tasavertaisille suhteille perustuvien vastavuoroisuusmuotojen vahvistamista. Toisin sanoen ennemminkin voi politiikka jälleen elinvoimaistua kuin taloustieteen logiikat osoittaa oikeutuksensa. Vaikka talouden kansanvaltaistuminen ei osoittautuisikaan riittäväksi yhteiskunnan kansanvaltaistumiselle, sen välttämättömyys ei tästä vähene. Demokratisointi voi edetä toimimalla markkinatalouden institutionaalisessa arkkitehtuurissa, siinä missä se voi edistyä myös suitsimalla markkinataloutta ei-markkinaisin ja ei-rahallisin talouksin, jotka saavat liikkeelle uudelleenjakamisen ja vastavuoroisuuden periaatteen demokraattisessa mallissa.

Talouden ja sosiaalisuuden institutionaalinen rakentuminen

Tässä suhteessa nykyhistoriaa ei voi palauttaa talouden riemuvoitosta syntyneeseen poliittisuuden pitkään hyljeksintään, kuten väittää esimerkiksi Dominique Méda[25]. Nykytalous ei ole syntynyt kiistoitta demokraattisen politiikan taltuttua. Suurpiirteisesti kooten voi sanoa, että ensin annettiin etusija markkinoille: henkilökohtainen pyyde motivaation edustajana näytti suojavallilta väkivaltaisten intohimojen patoamiseksi[26] yhteiskunnassa, jossa etsitään vapauden ja tasa-arvon yhteensopivuutta. Mutta hyvin äkkiä markkinatalouden levittäytyminen johti yhteiskunnallisen sopusoinnun sijasta sosiaalisen kysymyksen ilmaantumiseen. 1800-luvun alkupuoliskolta lähtien, ennen uusklassisen taloustieteen läpimurtoa, taloudessa oli ryhdytty poliittiseen kyselemiseen.

”Utooppista kapitalismia” vastaan[27] solidaarisuus on muodostanut käsitteellisen viitepisteen, jonka avulla on keksitty otollisia suojia markkinatalouden häiriövaikutusten varalta. Monien kamppailuiden jälkeen saavutettu suhteellinen demokratisoituminen on ollut kansainvaltaistumista solidaarisuuden nimissä. Tämä käsite yhdistyi sosiologian esiintuloon, sikäli kuin se merkitsi katkosta liberaalissa kuvastossa ja sen sopimusopillisessa individualismissa[28]. Se kuvasi alkuaan kollektiivista toimintaa, joka sai ilmaisunsa vaihtelevissa yhteen liittymisen muodoissa. Solidaarisuus pohjautui pitkälti vapaaehtoiseen vastavuoroisuuteen, joka taas perustui yhdistymisvapauteen ja jäsenten tasavertaisuuteen: yhdistyksillä oli taatusti taloudellisia kutsumuksia[29]. Jos solidaarisuus ymmärrettiin ensin näin käsitettynä kansalaisyhteistyöksi modernissa demokratiassa[30], sitä seurasi julkista uudelleenjakamista korostava lähestymistapa, jossa vapaaehtoiset yhteenliittymät kietoutuivat suojelussuhteeseen.

Yhdistyksellisten ja julkisten toimien kehittyvä keskinäisriippuvuus on sitä paitsi yksi suurista opetuksista, kun tarkastellaan talouden ”yhteiskunnallistumista” 1800- ja 1900-luvuilla.

Solidaarisen talouden jälleen ajankohtainen näkökulma

Markkinatalouden paikka säilyy yhä ”poliittisena, perin eripuraisena” kysymyksenä[31]. Itse itseään sääntelevien markkinoiden utopia, joka oli törmännyt paheneviin vastoinkäymisiin, on palannut uusliberalismin muodossa. Kun kansallista sosiaalivaltiota kohtaa vaikeus vastata tähän haasteeseen talouden muuttuessa yhä palvelusektoripainotteisemmaksi ja kansainvälisemmäksi,[32] käy uudelleen ajankohtaiseksi myös pitkään unohduksissa ollut solidaarisen talouden näkökanta. Olkoot kuinka hauraita hyvänsä, monenlaiset kokemukset luovat vastarintaa maailman markkinoiksi muuttamiselle ja uudistavat siteet talouden demokratisoimishankkeeseen lähtien kansalaisten tekemisistä. Ei siis olla solidaarisen talouden avulla korvaamassa valtiota kansalaisyhteiskunnalla, vaan pannaan liikekannalle solidaarisuuden molemmat ulottuvuudet yhdistämällä uudelleen jakava solidaarisuus vastavuoroisempaan solidaarisuuteen, jotta vahvistettaisiin yhteiskunnan itseorganisoitumista.

Militantit ryhmittymät ovat toki tehneet uusliberaalin maapalloistumisen torjumisesta suosittua, mutta vähemmän näkyvästi on ilmaantunut myös aloitteita, jotka kiinnittyvät tähän solidaarisuuden uuteen muotoiluun. Vähä vähältä ne ovat ponnistelleet ”rakentaakseen arkipäivään toista maapalloistumista”, kuten puhuttiin esimerkiksi taloudellisen solidaarisuuden konferenssin yhteenvedossa Porto Alegressa 2002 järjestetyssä maailman sosiaalifoorumissa.

Erinäisiä muita nykyisiä teoretisointeja kaiuttaen sosioekonomisessa tutkimuksessa on tutkittu solidaarisen talouden toteutumisia ja osoitettu, että talous ei varaa pelkästään finanssi- tai ihmispääomaan, vaan se johtaa vetoamaan myös kolmanteen kapitaaliin. Sosiaalinen pääoma määritellään ”verkostojen, normien ja luottamuksen kaltaisiksi sosiaalisten järjestysten tuntomerkeiksi, jotka auttavat keskinäisen edun mukaista yhteensovittelua ja yhteistoimintaa”[33]. Tarkemmin sanoen solidaarinen talous vahvistaa sosiaalista pääomaa yhtaikaa demokratisoitumistekijänä ja vaurastumistekijänä, kun puhutaan ”kansalaispääomaksi” kutsuttujen rikkauksien kerryttämisestä [34].

Sitä paitsi niin historiallinen tietous kuin myös nykytutkimukset solidaarisesta taloudesta horjuttavat analyyseja, joissa irrotetaan toisistaan julkinen tila ja talous. Toki kreikkalaisessa demokratiassa ihminen saattoi työstä irtautumalla omistautua julkiselle elämälle, ja vapaan ihmisen elämä edellytti niittautumattomuutta yksityiseen tilaan tai imautumattomuutta tehtäviin, jotka nousivat elämisen välttämättömyyksistä ja elämän uusintamisesta. Taloudellinen sfääri pysyi loitolla julkisesta tilasta. Mutta tätä etäisyyttä ei voi siirtää moderneihin demokratioihin. Siitä pitäen kun on käynyt ilmi rajoittamattoman kansalaisuudellisuuden mahdollisuus, vastuuta elannonhankinnan piiristä ei voi sälyttää millekään yhdelle sosiaaliselle ryhmälle tai millekään alaluokalle. Juuri tämä ulossulkemattoman demokratian horisontin eriävyys sosiaalisten ja sukupuolta koskevien epätasa-arvoisuuksien vahvistumisesta selittää – niin 2000-luvun alussa kuin jo 1800-luvullakin – tilauksen taloutta demokratisoiville yhteisille toimintamuodoille.

 

(alun perin: Démocratie et économie. Éléments pour une approche sociologique. Hermès. N:o 36, 2003, 184–194.)

 

Viitteet

0 Taloussosiologian, kolmannen sektorin ja kansalaisten yhteenliittymien eturivin tutkijana tunnettu Laville on sosiologian ja taloustieteen professori pariisilaisessa korkeakoulussa Conservatoire nationale des arts et métiers. Hänellä on tutkijakiinnitys myös Ranskan kansalliseen CNRS-tutkimuslaitokseen. Lisäksi hän työskentelee kanadalaisen oppilaitoksen Karl Polanyi Institute of Political Economy eurooppalaisessa johdossa. Hän on ollut toimittajana teoksissa Tackling Social Exclusion in Europe (2001), Action publique et économie solidaire (2005), Dicionário internacional da outra economia (2009) ja Human Economy (2010) sekä toisena tekijänä kirjassa The Third Sector in Europe (2004). Hänen tärkeimmät monografiansa ovat Sociologie des services (2005), L’économie solidaire (2007) ja Politique de l’association (2010). – Suom. huom.

1 Ks. Lallement 1996 & Lévesque ym. 2001. [’Solidaarisen talouden’ tai ’solidaarisuustalouden’ käsitteellä ei ole vakiintunutta käyttötapaa, mutta se viittaa tavallisesti globaalin kapitalismin poikkeus-, vaihtoehto- tai vastamuodoksi tavalla tai toisella näyttäytyvään yhteistoiminnalliseen, isäntävallattomaan ja reiluun talouteen. Laville itse kuuluu käsitteen varhaisimpiin teoreetikoihin; ks. esim. Les services de proximité en Europe. Pour une économie solidaire. Syros/Alternatives, Paris 1992. Vrt. Clermont-Ferrandissa toimivan Pascal-yliopiston viestinnän professorin Eric Dacheux’n toimite Communiquer l’utopie. Économie solidaire et démocratie. Harmattan, Paris 2007. Solidaarisen talouden empiriasta ks. esim. Globalization and Third World Women. Exploitation, Coping and Resistance. Toim. Ligaya Lindio-McGovern & Isidor Walliman. Ashgate, Farnham 2009. – Suom. huom.]

2 Ks. Ferry 1989. [Ks. erit. Weber, Politik als Beruf (1919), useita painoksia; Arendt, The Human Condition (1958), useita painoksia; Habermas, Theorie des kommunikativen Handelns (1981), useita painoksia, sekä Hannah Arendts Begriff der Macht. Teoksessa Philosophisch-politische Profile. Suhrkamp, Frankfurt/M. 1971, useita painoksia. – Suom. huom.]

3 Ks. Tassin 1992, 32.

4 Ks. Ladrière 2001, 407. [Käsitteestä volonté générale ks. Jean-Jacques Rousseau, Du contrat social ou Principes du droit politique (1762), useita painoksia; vrt. vanha käännös: Yhteiskuntasopimuksesta, eli, Valtio-oikeuden johtavat aatteet. Suom. J. V. Lehtonen (1918). 3. p. Karisto, Hämeenlinna 1997. – Suom. huom.]

5 Habermas 1992, 175.

6 Ks. Chanial 1992, 68.

7 De la démocratie en Amérique II (1840), osa II, luku 5. Vrt. Demokratia Amerikassa. Suom. Sami Jansson. Gaudeamus, Helsinki 2006. Ks. myös Laville, Association, démocratie et société civile. Découverte, Paris 2001. – Suom. huom..

8 Eley 1998.

9 Habermas 1987.

10 Eme 1993. [’Elämismaailmaa’ otteeseensa valtaavat ’systeemiset imperatiivit’ kuuluvat Habermasin kommunikaatioteorian peruskäsitteisiin. – Suom. huom.]

11 Habermas 1989, 11.

12 Offe 1989; Cohen & Arato 1994.

13 Habermas 1992, 186.

14 Barthélémy 2000, 16.

15 Ks. Ladrière, 2001, 389–420.

16 Ks. Eme & Laville 1996, 263–268.

17 Ks. Smelser & Swedberg 1994; Steiner 1999; Swedberg 1994.

18 Ks. Granovetter 2000.

19 Ks. Veblen 1970, 125.

20 Ks. Lallement 1996 & Lévesque et al. 2001.

21 Polanyi 1977.

22 Ks. Maréchal 2000; Passet 1996.

23 Ks. Boulding 1973; Mauss 1923; Perroux 1960; Razetto Migliaro 1988.

24 Ks. Barber 1994.

25 Méda 1995.

26 Ks. Hirschman 1980.

27 Ks. Rosanvallon 1979.

28 Ks. Bourgeois 1906 & Durkheim 1930.

29 Ks. Chanial & Laville 2001 & 2002.

30 Ks. Viard 1997.

31 Ks. Gadrey 1999.

32 Ks. Perret & Roustang 1995.

33 Ks. Putnam 1993.

34 Ks. Evers 2001.

Kirjallisuus

Barber, B., All Economies Are Embedded. The Career of a Concept, and Beyond. Social Research. Vol. 62, No. 2, 1995.

Barthélémy, M., Associations. Un nouvel âge de la participation? Presses de Sciences Po, Paris 2000.

Berlin, I., Éloge de la liberté (Four Essays on Liberty, 1969). Ransk. Jacqueline Carnaud & Jacqueline Lahana. Calmann-Lévy, Paris 1988.

Borzaga, C. & L. Mittone, The Multistakeholders Versus the Nonprofit Organisation. Università degli Studi di Trento. Draft Paper n° 7, 1997.

Boulding, K., La economia del amor y del temor. Alianza, Madrid 1973.

Bourgeois, L., Solidarité (1906). Presses du Septentrion, Lille 1998.

Callon, M., La sociologie peut-elle enrichir l’analyse économique des externalités?. Teoksessa Innovations et performances. Approches interdisciplinaires. Toim. D. Foray & J. Mairesse. Editions de l'École des hautes études en sciences sociales, Paris 1999, 399–431.

Chanial, P. & J.-L. Laville, L’économie solidaire: une question politique. Mouvements. No. 19, 2002.

Chanial, P. & J.-L. Laville, Société civile et associationnisme: une analyse sociohistorique. Politique et Sociétés. Vol. 20, No. 2 & 3, 2001.

Chanial, P., Espaces publics, sciences sociales et démocratie. Quaderni. No. 18, 1992, 63–73.

Chanial, P, Justice, don et association. La Découverte, Paris 2001.

Cohen, J.-L. & A. Arato, Civil Society and Political Theory. The MIT Press, Cambridge, Mass. 1994.

Di Maggio, P. & W.-W. Powell, The Iron Cage Revisited: Institutional Isomorphism and Collective Rationality. American Sociological Review. Vol. 48, 1983, 147–160.

Durkheim, É., De la division du travail social (1930). PUF, Paris 1991.

Eley, G., Nations, Publics and Political Cultures: Placing Habermas in the Nineteenth Century. Teoksessa Habermas and the Public Sphere. Toim. C. Calhoun. The MIT Press, Cambridge, Mass. 1992, 289–339.

Eme, Β. & J.-L. Laville, Économie plurielle, économie solidaire: précisions et compléments. La Revue du Mauss Semestrielle. No. 7, 1996, 246–268.

Eme, Β., Lecture d’Habermas et éléments provisoires d’une problématique du social solidariste d’intervention. CRIDA-LSCI, IRESCO-CNRS, Paris 1993.

Enjolras, B., Associations et isomorphisme institutionnel. Revue des Études coopératives, mutualistes et associatives. Vol. 75, No. 261, 1996, 68–76.

Evers, Α., Social Capital and Civic Commitment. On Putnam’s Way of Understanding. Konferenssiesitelmä: Danish Board of Social Welfare, 28–29/v/01, Copenhagen.

Ferry, J.-M., Les transformations de la publicité politique. Hermès. No. 4, 1989, 75–115.

Fraser, N., Repenser la sphère publique: une contribution à la critique de la démocratie telle qu’elle existe réellement (Rethinking the Public Sphere, 1990). Ransk. Muriel Valenta. Hermès. No. 31, 2001, 127–156.

Gadrey, J., La gauche et le marché: une incompréhension plurielle. Le Monde 10/iii/99.

Giddens, Α., Beyond Left and Right. The Future of Radical Politics. Polity Press, Cambridge 1994.

Godbout, J.-T. & A. Caillé, L’esprit du don. Poches Découverte, Paris 2000.

Granovetter, M., Le marché autrement (englanninkielisistä artikkeleista käännetty kokoelma). Ransk. ? Desclée de Brouwer, Paris 2000.

Habermas, J., La souveraineté populaire comme procédure. Un concept normatif d’espace public (Volkssouveränität als Verfahren: Ein normativer Begriff von Öffentlichkeif, 1989). Ransk. Marc Hunuady. Lignes. No. 7, 1989, 29–58.

Habermas, J., L’espace public, 30 ans après. Quaderni. No. 18, 1992, 161–191. (Sis. teokseen Habermas, Julkisuuden rakennemuutos. Tutkimus yhdestä kansalaisyhteiskunnan kategoriasta (Strukturwandel der Öffentlichkeit, 1962.) Suom. Veikko Pietilä. Vastapaino, Tampere 2004.)

Habermas, J., Logique des sciences sociales et autres essais (Zur Logik der Sozialwissenschaften, 1970). Ransk. Rainer Rochlitz. PUF, Paris 1987.

The Handbook of Economic Sociology. Toim. N.-J. Smelser & R. Swedberg. Princeton University Press, Princeton 1994.

Hirschman, A. O., Les passions et les intérêts (The Passions and the Interests, 1977). Ransk. Pierre Andler. PUF, Paris 1980.

Ladrière, P., Pour une sociologie de l’éthique. PUF, Paris 2001.

Lallement, M., Renaissance de la sociologie économique. Sociologie du travail. Vol. XXXVIII, No. 2, 1996, 215–223.

Laville, J.-L., L’économie solidaire. Une perspective internationale. Desclée de Brouwer, Paris 2000.

Lévesque, B. & G.-L- Bourque & E. Forgues, La Nouvelle Sociologie économique. Desclée de Brouwer, Paris 2001.

Maréchal, J.-P., Humaniser l’économie. Desclée de Brouwer, Paris 2000.

Mauss, M., Essai sur le don. Forme et raison de l’échange dans les sociétés archaïques. L’Année sociologique, Paris 1923.

Méda, D., Le travail, une valeur en voie de disparition. Aubier, Paris 1995.

Offe, C., Bindung, Fessel, Bremse. Die Unübersichtlichkeit von Selbstbeschränkungsformel. Teoksessa Zwischenbetrachtungen. Im Prozess der Aufklärung. Toim. A. Honneth, T.-H. McCarthy, C. Offe & A. Wellmer. Suhrkamp, Frankfurt/M. 1989.

Passet, R., L’économique et le vivant. Economica, Paris 1996.

Perret, Β. & G. Roustang, L’économie contre la société. Seuil, Paris 1995.

Perroux, F., Économie et société, contrainte-échange-don. PUF, Paris 1960.

Polanyi, K., The Livelihood of Man. Toim. H.-W. Pearson. Academic Press, New York 1977.

Putnam, R.-D., Democracy and the Civic Community. Tradition and Change in an Italian Experiment. Princeton University Press, Princeton 1992.

Razetto Migliaro, L., Economia de solidaridad y mercado democratico, Libro tercero, Fundamentos de una teoria economica compensiva. Programa de Economia del Trabajo, Santiago de Chile 1988.

Rosanvallon, P., Le capitalisme utopique. Critique de l'idéologie économique. Seuil, Paris 1979.

Steiner, P., La sociologie économique. La Découverte, Paris 1999.

Swedberg, R., Histoire de la sociologie économique (Economic Sociology: Past and Present, 1987). Ransk. ? Desclée de Brouwer, Paris 1994.

Tassin, E., Espace commun ou espace public? Hermès. No. 10, 1992, 23–37.

Veblen, T., La théorie de la classe de loisir (Theory of the Leisure Class, 1899). Ransk. Louis Evrard. Gallimard, Paris 1970. (Vrt. Joutilas luokka. Suom. Tiina Arppe. Arthouse, Helsinki 2002.)

Viard, B., À la source perdue du socialisme français. Desclée de Brouwer, Paris 1997.

 

Jaa tämä