Olet täällä

Eläimet antiikin ihmismaailmassa

Eläimet antiikin ihmismaailmassa

niin & näin 2/15

Plutarkhos, Eläinten älykkyydestä ja muita kirjoituksia. Suom. Tua Korhonen & Liisa Kaski. Gaudeamus, Helsinki 2015. 232 s.

 

Antiikin ajattelun ihmiskeskeisyyttä ei voi kiistää eikä selitellä. Parhaimmillaan, tai kenties perifeerisimmillään, ihmiskeskeinenkin ajattelu saattoi silti harhautua tai uskaltautua yllättävän pitkälle vieraaseen. Vaikkapa eläinten alueelle. Plutarkhoksen kirjoituksista koottu suomennos Eläinten älykkyydestä on kulttuurihistoriallisesti havainnollinen esimerkki ajattelun ulottuvaisesta harhailusta ihmisten ja eläinten asioiden rajamailla.

Plutarkhos (n. 45–125 jaa.) oli hellenistinen ajattelija, oppinut Kreikan klassisen kauden ihailija ja moraalikeskeinen platonilaisfilosofi. Hän oli syntyperältään kreikkalainen ja kirjoitti kreikaksi, mutta provinssilaisena hänellä oli myös Rooman kansalaisuus. Tunnetuin hänen teoksistaan lienee mainio historiakertomusteos Kuuluisien miesten elämäkertoja, jossa hän esittää rinnastettuja tarinoita kreikkalaisten ja roomalaisten suurmiesten elämästä paatoksellisesti ja korkeaan tyyliin.

Eläinten älykkyydestä ei ole Plutarkhoksen kokoama teos, eikä eläinteema sinällään vaikuta olleen hänelle erityisen keskeinen. Kokoelmassa on kuitenkin samaa henkeä, vetävyyttä, lennokkuutta ja tyyliä kuin Elämäkerroissa. Toisaalta Elämäkerroissa Plutarkhos tekee oman näkemyksensä selväksi, kun taas Eläinten älykkyydestä jättää hänen kantansa avoimeksi ristiriitaisia aineksia sisältävässä kokonaisuudessa.

Metsästys, kalastus ja eläinten oikeus

Kirja koostuu kolmesta Plutarkhoksen kirjoituksesta, jotka suunnasta tai toisesta sivuavat eläinaihetta. Jokainen niistä tarjoaa erityyppisiä näkemyksiä ihmisen ja eläimen suhteesta. ”Eläinten älykkyydestä” kysyy metsästyksen ja eläinten hyödyntämisen oikeutusta, ”Gryllos” vertailee ihmisen ja eläimen elämää ja hyveitä ja ”Pitopuheita” alkaa hupaisalla ja haahuilevalla pohdinnalla siitä, mitkä eläimet ovat parhaita lisukkeita pitopöydässä. Yhteistä kokoelman kirjoituksille kuitenkin on, että kaikissa päädytään pohtimaan, millainen on ihmisen oikeudenmukainen suhde eläimiin ja mitä oikeudenmukaisuus eläimistä puhuttaessa merkitsee.

Nimiteksti ”Eläinten älykkyydestä” on aatehistorialliselta sisällöltään kirjan painokkain osuus: siinä sivutaan muun muassa platonilaista filosofiaa, Empedoklesta, pythagoralaisuutta, stoalaisuutta, epikurolaisuutta, kyynikkoja, Aristotelesta ja jopa Herakleitosta. Se on kirjoitettu tyylikkäästi platonilaisen dialogin muotoon (vaikkakin se sisältää kaksi puhetta). Kirjoituksessa argumentoivat Plutarkhoksen isä Autobulos, tämän ystävä Soklaros, urheilumetsästäjänuorukainen Aristotimos ja kalastaja Faidimos.

Dialogin lähtökohtana on, että Soklaros pitää urheilumetsästystä eräänlaisena kunniakkaana taisteluharjoituksena, jossa vastustajana ei kuitenkaan ole ihminen vaan järjetön eläin. Sen sijaan Autobuloksen mielestä metsästys on tarpeetonta, verenhimoista ja kunniatonta väkivaltaa järjellisiä luontokappaleita kohtaan. Se saattaa ihmiselle olla harjoitusta ja leikkiä, mutta eläimille kärsimys ja kuolema on totisinta totta: ”[P]ojat kivittävät sammakkoja huvikseen, mutta sammakot eivät kuole ’leikisti’, vaan ihan oikeasti.” (27)

Lisäksi Autobuloksen mukaan metsästys ei ole ainoastaan väärin eläimille. Se on vahingoksi myös sitä harjoittaville ihmisille: huvin vuoksi metsästäessään ihmiset raaistuvat ja oppivat tunteettomiksi, kuten Ateenan kolmenkymmenen tyrannin kaudella (tai kenties tuon ajan Roomassa). Toisaalta Autobulos kuitenkin näyttää hyväksyvän eläinten hyödyntämisen silloin, kun niitä kohdellaan osana kodin yhteisöä (oikos), joka kreikkalaisessa ajattelussa oli kiinteä ja keskeinen perusta oikeuksille ja velvollisuuksille.

Autobuloksen ja Soklaroksen näkemysero perustuu ennen kaikkea heidän kantaansa eläinten järjellisyydestä, joten dialogi kääntyy käsittelemään eläinten älyä, sielullisuutta ja kykyä tuntea. Dialogissa siis ihmisen ja eläimen oikeudenmukaisen suhteen luonne riippuu siitä, ovatko eläimet (ihmisnäkökulmasta) järjellisiä olioita vai eivät.

Onko tolkkua?

Soklaroksen mukaan järjettömän eläimen on oltava taitavan ja järjellisen ihmisen vastakohta. Stoalaista ajattelutapaa noudattaen Soklaros väittää, että eläimellä ei voi olla järkeä, koska se ei voi olla hyveellinen, mikä taas on järjellisyyden päämäärä. Niinpä eläimet eivät kuulu moraalin piiriin, eikä niitä tarvitse ottaa huomioon tuntevina, ajattelevina ja harkitsevina olioina, vaikka niiden toiminnassa jonkinlaista johdonmukaisuutta olisikin.

Autobulos puolestaan argumentoi, että vaikka eläinten rationaaliset kyvyt ovat heikompia kuin ihmisen, se ei tarkoita järjen täydellistä puuttumista – onhan ihmisissäkin enemmän ja vähemmän älykkäitä ja järjellisiä yksilöitä. Sama pätee myös hyveellisyyteen, harkintaan ja tuntemiseen. Autobuloksen mukaan eläinten käyttäytyminen todistaa, että niillä on omat tapansa olla hyveellinen (tai paheellinen), harkita, haluta ja tuntea. Samaa todistavat Soklarokselle myös Aristotimoksen ja Faidimoksen puheet, joissa ylistetään metsästettyjen ja kalastettujen eläinten nokkeluutta ja taitoja, vaikka sitten arvollisina vastustajina. Eläinten toiminnan mielekkyys ja päämäärähakuisuus ei voi olla sattumaa tai lumetta.

”Mitä tulee niihin, jotka vakuuttavat, etteivät eläimet tunne mielihyvää, vihaa ja pelkoa tai ennakoi tai muista, vaan että mehiläinen ’ikään kuin muistaa’ ja pääskynen ’ikään kuin suunnittelee’ ja että leijona ’on ikään kuin vihainen’ ja peura ’on ikään kuin peloissaan’ – en tiedä, miten he suhtautuisivat sitten niihin, jotka sanoisivat, etteivät eläimet näe eivätkä kuule, vaan vain ’ikään kuin näkevät ja kuulevat’, […] eivätkä elä, vaan ’ikään kuin elävät’.” (18)

Eläinhyveet ja ihmisten asiat

Selitysosioissa kääntäjät samastavat ”Eläinten älykkyydestä” -dialogin Autobuloksen yksioikoisesti Plutarkhokseen. Seuraavissa teksteissä ei kuitenkaan ole niin selvää, millä kannalla Plutarkhos itse on ja mikä on tekstien tavoite. ”Gryllos”-dialogissa Odysseus on Kirken saarella ja pyytää Kirkeä palauttamaan sioiksi muutetun miehistönsä takaisin ihmisiksi. Kirke kuitenkin kehottaa Odysseusta kysymään eläinmiehistön omaa mielipidettä, ja Odysseus saa keskustelukumppanikseen Gryllokseksi kutsutun sian.

Grylloksen mielestä elämä eläimenä on ehdottomasti parempaa ja arvokkaampaa kuin ihmiselämä. Keskeisenä erona ovat hyveet, erityisesti antiikin ajattelussa tärkeät rohkeus ja kohtuullisuus, jotka Grylloksen mukaan ovat eläimille luontaisia ja välittömiä. Ihminen taitoineen ja älyineen sen sijaan joutuu ponnistelemaan hyveellisyytensä eteen.

Eläinten hyveellisyyttä Gryllos todistelee eloisin esimerkein. Ihmisen inhimillinen älykkyys alkaakin näyttäytyä moraalisen rappion syynä: ihmisjärki mutkistaa eläinelämän yksinkertaisuuden ja saa ihmisen haluamaan itselleen tarpeettomia tai jopa vahingollisia asioita. Koska Plutarkhoksen ajattelussa hyveellisyys on järjellisyyden päämäärä, Grylloksen näkökulmasta ihminen on siis pohjimmiltaan eläintä järjettömämpi.

Mutta vähitellen ihminenkin alkaa haistaa juuston. ”Eläinten älykkyydestä” käsitteli todellakin eläimiä ja eläinten kanssa olemista, mutta ”Grylloksessa” asian laita lienee toinen. Grylloksen argumenttien sisäiset ristiriidat vihjaavat, että kysymys ei lopulta ole eläinten asioista. Gryllos näyttää väittävän, että eläimet ovat ihmisiä korkeampia olioita, vapaita orjuudesta ja jumalista. Kuitenkin se perustaa argumenttinsa täsmälleen vastakkaiseen oletukseen:

”Haluat varmaankin kuulla tapauksia kohtuudesta, koska […] arvelet itsekin antaneesi todisteen itsehillinnästä kieltäytyessäsi lemmenleikeistä Kirken kanssa. Mutta jälkimmäisen kaltaisessa itsehillinnässä sinä et ole eläimiä parempi esimerkki, koska eivät nekään pariudu itseään parempien kanssa, vaan tavoittelevat nautintoa ja lempeä lajikumppaneidensa kanssa. Kuten esimerkiksi Egyptin mendesialainen vuohi, joka suljettiin huoneeseen monien kauniiden naisten kanssa: se ei halunnut olla naisten kanssa yhteydessä, vaan oli paljon kiinnostuneempi kutuista. Niinpä ei ole mikään ihme, että sinäkin tyydyt sellaiseen rakkauteen, joka on sinulle sopivaa, etkä halua, koska olet ihminen, maata jumalattaren kanssa.” (104)

Gryllos tulee olettaneeksi, että ihminen sittenkin on eläintä parempi kuten jumalatar on ihmistä parempi. Hiukan myöhemmin sama lipsahdus toistuu, kun Gryllos syyttää ihmisiä luonnottomasta, alhaisesta ja saastaisesta himokkuudesta näiden sekaantuessa eläimiin.

Tällaisten loogisten ristiriitojen vuoksi Gryllosta tuskin voi pitää Plutarkhoksen aitona äänitorvena. Herää epäilys, että kyse ei viime kädessä ole eläimistä lainkaan. Yksi käytetty tulkintatapa on lukea dialogia menippolaisena satiirina, jossa puhuja on epäluotettava. Täydentävä tulkinta voisi olla, että vaikka dialogi osin aidostikin käsittelee eläinten hyveitä, Plutarkhoksen varsinaisena maalitauluna on tuon ajan hellenistisen, rappeutuneena pidetyn Kreikan ja sitä hallinnoivan Rooman ihmisten paheellisuus: jopa eläimet ovat aikalaisihmisiä hyveellisempiä. Kenties syystäkin Plutarkhos tunnetaan rankkana moralistina.

Koti, eläimet ja oikeudenmukaisuus

Kokoelman viimeinen teksti, ”Pitopuheita”, on tekstilajiltaan hybridinen kuvaus ja selostus eräissä illanistujaisissa käydyistä keskusteluista. Juttelemisen tuntu on varsin uskottava. Puhujat assosioivat vapaasti, hyppivät aiheesta toiseen ja puhuvat asian vierestä. Keskustelu alkaa osallistujien miettiessä, mikä pitopöydän runsaista lisukkeista on paras ja olennaisin ja miksi mitäkin eläintä syödään tai ei syödä.

Lopulta joudutaan kuitenkin jälleen kysymään, miten eläimiin viime kädessä pitäisi suhtautua: Ovatko ne ihmiskulttuurille välttämättömiä, jumalten tarjoamia välineitä, jotka on annettu ihmisen taidoillaan hyödynnettäväksi kuten maa? Ovatko ne jotain myös itsessään? Mikä on oikeudenmukainen tapa suhtautua eläimiin?

Kysymys on antiikin näkökulmasta monitahoinen. Eräs ”Pitopuheiden” ajatus on, että kotieläinten lisäksi muutkin eläimet kuuluvat ihmisen oikokseen, elinpiiriin, ja siten myös ne ovat tavallaan moraalin piirissä. Huonosti käyttäytyvää eläintä moititaan, joten sen myönnetään olevan omatahtoinen, vastuullinen olento. Kanssaeläjänä eläimellä on tällöin vastavuoroisesti myös oikeus olla oman ominaislaatunsa mukaan. Jos lähtökohta hyväksytään, oikeudenmukainen tapa suhtautua eläimeen ei voi olla välineellinen kohtelu eikä teurastaminen silkan nautinnonhalun tai huvin vuoksi.

Hellenistiset eläinoikeudet

Eläinoikeusaktivistille Plutarkhosta lienee turha suositella. Eläinten älykkyydestä on kaksinkertaisen ajallisen etäisyyden päässä. Yhtäältä sen ajatusmaailma pohjaoletuksineen on kovin kaukana nykykäsityksistä ja kysymyksenasetteluista. Toisaalta Plutarkhos itse oli aikanaan epäajanmukainen, Rooman periferiassa kasvanut Kreikan kultakauden muistoissa eläjä. Plutarkhos ei juuri viittilöi suoraan oman aikansa kulttuuriin. Viitepisteinä ovat lähinnä helleeniset ajattelijat ja runoilijat. Etäisyydestä huolimatta hänen kirjoitustavassaan ja ajattelussaan on verevyyttä, josta myös nykylukija voi kiinnostua ja nauttia.

Lopulta Plutarkhoksen oma näkökulma jää koeteltavaksi, ja hyvä niin. Onhan dialogiperinteessä jo Platonista alkaen ollut ilmeistä, että puhuvan hahmon argumenteista ja näkemyksistä osa voi olla päteviä ja osa puutteellisia. Vasta kokonaisuudesta ja oman ajattelun koettelusta syntyy merkityksiä. Näin myös lukijalla on oikeus (ja tulkinnallinen velvollisuus) punnita sanottua.

Tua Korhosen ja Liisa Kasken suomennos on elävää kieltä ja tekee epäilemättä oikeutta alkutekstin tyylille. Viitteitä, selityksiä, johdatuksia ja taustoituksia on tarpeeksi. Kunhan ne viitsii lukea, saa takuulla tekstin ymmärtämiseen riittävät ja sitä syventävät pohjatiedot. Mitään olennaista ei jää selittämättä. Toisaalta taustoittavien ja johdattavien tekstien runsaus tekee kirjasta ainakin ensilukemalla hiukan sekavan.

Anekdoottivetoisuutensa vuoksi Eläinten älykkyydestä ei ole ensisijaisesti filosofinen teos. Ennemminkin siitä voi nauttia yllättävänä aatehistoriallisena helmenä ja henkevästi laadittuna, viihdyttävänä pohdintana. Ajatuksia kirja herättää, mutta nykyiseen eläinoikeuskeskusteluun osallistujaksi siitä ei suoranaisesti ole.

Tätä ei pidä katsoa kirjan puutteeksi. Plutarkhoksen tekstit ovat ajallisesti ja kulttuurisesti kaukana meistä ja niihin sisältyy monenlaista vierasta ainesta ja näkökulmaa. Kuitenkin juuri siksi tekstit antavat mahdollisuuden purkaa ja arvioida uudelleen käsityksiä ihmisyyden ja eläimyyden suhteesta sekä eläimen merkityksestä ihmisten maailmassa.

Plutarkhokselle ei tule edes mieleen esittää ajattelevansa eläimiä muutoin kuin ihmisiin verraten, ja tämä on riittävän selvää ollakseen nykylukijalle harmitonta. Niinpä juuri ihmiskeskeisyytensä avoimuuden ansiosta Plutarkhoksen kirjoitukset johdattavat näkemään ihmisen ja eläimen yhteistä maailmaa ja eläimen osaa toisin: eläin voi jäädä eläimeksi ja ihminen käsittää oman näkökulmansa väistämättömän ihmisrajaisuuden.

Jaa tämä