Olet täällä

Esineet ja teoriat

Tiina Männistö-Funk, Itse tehty moderni. Gramofoni, polkupyörä ja valokuvaus suomalaisten elämässä 1880-luvulta 1940-luvulle. Väit. Turun yliopisto, Turku 2014, 245 s. (Myös verkossa.)

1900-luvun lopussa anastetun fillarin menetystä on yhä kivulloista ajatella. Se oli palvellut yli kymmenen vuotta. Vaikka sillä nimi olikin, merkki-, malli- ja lempi-, en sentään harkinnut laittaa – enkä ollut ilman harkintaa laittamassa – edellisen lauseen alkuun asemoa ”Hän”. Sen sijaan olin kyllä täyttä päätä laittamassa adverbiä ”uskollisesti”, mikä voi tietysti juontua enemmän kielen tottumuksista kuin mielen yllykkeistä. Mutta jos tällaisia miettii, alkaa ”palvella”-verbi kuulostaa alentavalta.

Vaihteettoman (en ajatellut sitä yksivaihteiseksi) ajokin kanssa elettiin ja toimittiin yhdessä. Se oli vasta elämäni toinen oma pyörä. Sillä tehtiin pitkiä retkiä ajassa ja tilassa. Sen iso koko (verrattuna vaikka kyniin) ja hankala korjattavuus saattoivat lisätä vastavuoroisuuden tuntua. Se muutti ajajaansa. Kun se kulki hyvin, tuntui kulkevan melkein kaikki. Ja melkein kaikkea sillä kuljetettiinkin. Sen satulassa nauratti ja laulatti. Se oli lähtemiseni, ehtimiseni, saapumiseni. Se oli kallein omaisuuteni. Sitten se vietiin. Hyvään kotiin, aavistan. Se oli uutena hankittu niin kuin edeltäjänsäkin, seuraajansa taas käytettynä. Ensimmäiseen, joka hajosi alta, en ehtinyt kiintyä. En kolmanteenkaan, johon ei saanut varaosia mistään. Vasta nykyinen, neljäs, on jollain lailla korjannut vääryyttä. Vanha ylijäämävaruste on vienyt uuteen. Kun sen etuhaarukka naukuu rasvauksista huolimatta, muistan ensimmäistä pyöräänikin lämpimästi. Ajoin sillä muun muassa vesistöissä ja hangessa, kerran verkottoman jalkapallomaalin alta niin, että otsani osui poikkirautaan, putosin kyydistä ja sain ilmassa ja istuen ihailla menopelini jatkavan matkaansa vielä toistakymmentä metriä, kunnes se pysäköi itse itsensä pystyasentoon auringossa loimottavaa männynrunkoa vasten. Ennen kuin se lopullisesti tilttasi, se piti kovaa polkiessa epämääräiseltä suunnalta kuuluvaa ääntä. ”Po-pe-da, po-pe-da, po-pe-da”. Silloiset korvani kuulivat niin.

Gramofonia minulla ei ole koskaan ollut. Koska kohtaamiset sen kanssa ovat olleet aivan satunnaisia, en yhdistä koko laitetta kehenkään toiseenkaan henkilöön ja elämäntarinaansa. En liioin rinnasta sitä oman elämäni harvoihin omiin radionauhureihin tai stereoihin. Liitän sen pastamankeliini ja siipimalliseen viinipullonavaajaani. Ne ovat mekaanista kauneutta itseään. En osaisi korjata niitä, mutta on niidenkin ympärille kaikenlaista kutoutunut.

Sinnikästä toimintaa

Työtä tekevien luokkien elintaso ylitti toimeen tulemisen vähimmäistason Suomessa 1880-luvulla. Nälkävuodet olivat hyvässä muistissa. Nyt alettiin kuitenkin myös laajoissa kansankerroksissa kyetä massatuotettujen kulutushyödykkeiden hankintaan. Historioitsija Tiina Männistö-Funkin mukaan maaseutuväestön ei silti voi sanoa päässeen osaksi kulutuskulttuuria kuin vasta hyvin hitaasti ja kaupunkilaisten käytännöistä erottuvin tavoin. Gramofoni maksoi vielä 20-luvun lopulla saman verran kuin maalaistyömiehen kahden kuukauden palkka. Polkupyörään hupenivat vuosikymmentä myöhemmin yhden kuun tienestit. Kameran sai halvemmalla, mutta siihen perustuva harrastaminen kysyi varoja. Saatavuus oli mitä oli. ”Uutuuksien arvostus” oli urbaaninpuoleinen ilmiö. Käytettyys ja korjailtavuus jylläsivät. (43 & 229)

Tästä päästään väitöskirjan ytimeen. Männistö-Funk tarkentaa yleistä tarinaa modernisaatiosta. Sitä ei ole pakko tarkastella hervottoman korkealta abstraktiotasolta eikä yksipiippuis-yksisuuntaisena historiallisena prosessina. Cornellin yliopiston insinööritieteiden historian ja etiikan professori Ronald Kline on jo puhunut siitä ”murroksisena tapahtumakulkuna”. Saksalainen arjenhistorioitsija Alf Lüdtke taas on teroittanut (alaluokkaisten) historiallisten toimijoitten oma- ja itsepäistä Eigensinniä suhtautumisessa ylimalkaan ulkoisiin paineisiin, joiden vaikutuspiirissä asioita ja elinpiirejä otetaan omaksi. Näistä ja muista herätteistä ammentaen suomalaishistorioitsija keskittyy kulutustavaroitten luoviin käyttöönottoihin suomalaisella maaseudulla (ja vähän kaupungeissakin) mainitusta käännekohtavuosikymmenestä II maailmansotaan. (230)

Männistö-Funkin teos sisältää 113-sivuisen johdanto- ja päätelmäosuuden sekä suurin piirtein yhtä paksun artikkelinipun. Kuudesta tapaustutkimuksesta ensimmäinen on ehkä huiminta luettavaa: katsaus noin 120 vuotta sitten polkupyöriä DIY- ja can do -hengessä värkänneiden suomalaisten touhuihin ja tuntoihin. Muut viisi tuovat esiin maaseudun käyntikorttikutyymit 1900-luvun alusta, 20–30-lukujen böndefillarimuistot 70-luvun alun perspektiivistä, pääkaupungin His Master’s Voice -huuman tiivistymän vuodelta 1929, valokuvausharrastuksen kehityksen viime vuosisadan ensimmäisen neljän dekadin aikana ja 20–30-luvun grammarikäytännöt. Kukin puolesta tusinasta artikkelista rouskuttaa fyysis-sosiaalisten vernakulaari-innovaatioiden osuutta herkästi vain ylikansalliselta kodinkoneistumiselta näyttävän trendin tosiasiallisesti monenkirjavassa tekstuurissa. Vaadimme lisää tällaisia kirjoja, pyöräni, pastakoneeni ja minä.

Ei mitään universaalia

Yleisinä löydöksinään tutkija korostaa jatkuvuutta ”esinesuhteissa”: nykyaikaistuminen mahdollistui, kun moderni soviteltiin traditioon. Tuloksena aineellisten uutuuksien nivomisesta perinteisiin tekemistapoihin oli uusia toiminta- ja ajattelutapoja. Vastustusta pukkasi niin luonnon kuin kulttuurinkin suunnalta. Mutta mielekkäät ja nautintojakin tarjoavat käytännöt menestyivät ja yleistyivät. Gramofoni ei syrjäyttänyt radiota eikä harmonikkaa, vaan se täydensi ja muovasi kokonaisuutta. Polkupyöriä rakenneltiin siinä missä muitakin liikkuvia vempaimia. Kamera valokuvineen lisäsi piirongin tarpeellisuutta ja kahvin kulutusta. Foto grammaria fillarilla kuljettavasta henkilöstä tiivistää sekä entisestä poikkeavan sensibiliteetin että neuvokkaan tavan luovia muuttuvissa olosuhteissa. Kaikki ne muunsivat läheisyys- ja etäisyyskokemuksia uuteen uskoon. (93–96)

Aina ei puuhattu. Väittelijä kertoo tapauksista, joissa gramofoni kyllä vanheni samassa asunnossa perheen kanssa, mutta sitä ei käytetty. Sen kanssa elettiin. (229) Tämän kohdan luin ääneen pastamankelilleni.

"Vaadimme lisää tällaisia kirjoja, pyöräni, pastakoneeni ja minä."

Kaipa näinkin voi parafraseerata Männistö-Funkin selvitysten hedelmiä. Parempi on lukea itse. Teksti on tietenkin akateemista, mutta ei suinkaan kapulakielistä vaan lähinnä tehokkaan asiallista. Silkka aiheen mehevyys pitää esityksen kiehtovana. Yhtä kaikki asiat myös käsitellään oivaltavasti ja etevästi. Filosofin on turha arvioida järin tarkasti työtä historiatieteen väitöstutkimuksena. Niin käytännöllinen kysymys erilaisten muistitietoaineistojen asemasta tutkimisessa kuin tämän pyrinnön teoreettis-metodologiset ulottuvuudet jääkööt eksperttien punnittaviksi. Vakuuttavaa, asiantuntevaa ja ajantasaista jälkeä näyttää dissertaatio kuitenkin olevan kaikin puolin. Kotimaisen ja englanninkielisen materiaalin lisäksi tuntuu vahva saksankielisen kirjallisuuden panos, mutta käännöksinä otetaan huomioon myös useita ranskaksi teoretisoivia. Pöyhittyjen tutkimusten (ja tutkimusalojen) piiri on maukkaan laaja: mukana ovat erikoisasiantuntijoiden lisäksi esimerkiksi Schatzki, Felski, Simmel, Bourdieu, Latour, Baudrillard ja – vau! – de Certeau. Väitös onnistuu mainiosti tarjoamaan teknodeterminismistä ja teknologiahistoriallisesta yleispätevyydestä erkanevan tarinan, jossa muodikkaaksi tulleiden modernien tavaroitten kuluttajat nousevat outouksien käyttäjiksi ja myllerrysten osapuoliksi. Samalla se tekee oikeutta erilaisten uutuuksien sosiaalisille vaikutuksille: keksintöjä tärkeämmiksi kohoavat kekseliäisyyden käytännöt osana niukankin elämän rikasta kudelmaa. (97–99)

Filosofisesti ilmeisintä antia on tässäkin työssä käsitteenmuodostus. ’Kansankeksintö’ on väitöksessä loihdittu konseptio, jota tarvitaan tietyn tavaran erikoistuneen käytön ja omaleimaisten käyttökontekstien ymmärrettäväksi tekemiseen. Se on ilahduttava tutkijakeksintö: voiko historioitsija paremmin tunnustaa velkansa kollektiiviselle neuvokkuudelle ja kenenkään yksilön peukun alla pysymättömälle yhdessä elämisen muutokselle? Pääotsikon paikan itseoikeutetusti valtaava ’itse tehty moderni’ taas näyttää jo kirjan kannessa komealta ja tervetulleeseen ajatusmaailmaan suuntaavalta. Lukija ajattelee ite-taidetta, yksityisajattelua, omavaraisuutta, kotikonsteja, self-made womania, Lévi-Straussin brikolööriä... Tutkija käyttelee muodostettaan meuhkaamattoman toteavasti ja varmaotteisen taitavasti. ”Mitään universaalia tarvetta polkupyörille, kameroille, valokuville ja gramofoneille ei ole ollut”, hän kirjoittaa. Lauseen jatko kielii jo uuden käsitteen tehtävästä, vaikkei sitä samassa ääneen mainitakaan: ”vaan tarpeet ja käyttö on luotu käytännöissä paikallisesti.” (94)

’Itse tehty moderni’ ei tietenkään kiistä vierautta ja mullistavuutta moderneissa vempaimissa ja villityksissä. Mutta se antaa eväät tarkata kansainvälisten herätteiden ja ulkomaantuomisten (tai kaupunkilaisten kotkotusten) juurtumista johonkin ja jonnekin, tiettynä aikana tietyissä paikoissa. Männistö-Funk erottaa käsitteensä Harvardin postkoloniaaliprofessorin Homi K. Bhabhan ’vastamodernista’. Hän näyttää hyväksyvän yhteiseksi piirteeksi näiden välillä herkistymisen monille vaihtoehtoisille ja rinnakkaisille moderniuksille, mutta hän vähättelee poliittisen vastahangan merkitystä omassaan. (74) Tämä tuntuu tarpeettomalta, koska sekoittumisvaaraa tuskin on, ja koska jonkinlaisen poliittisen vastustuksen suomalaistutkijakin varmaan silti myöntäisi ’itse tehdyssä modernissa’. Lukija tajuaa: ylivarovaiselta tuntuva vastuuvapauslauseke sisältää ovelan koukun. Taittaessaan omasta käsitteestään kapealta tuntuvan tavoitteellis-asenteellisen kärjen hän jättää sen kuitenkin raolleen myös poliittiselle tulkinnalle. Onhan se sentään umpipoliittisista lüdtkeläis-bhabhalaisista tarvikkeista askarreltu vähäväkisehköjen alistumatonta toimintaa valaisemaan ja juhlimaan. Omin viilauksin ja virityksin, kuinkas muuten.

”Esineet tekevät mahdolliseksi elämämme sellaisena kuin se on” (15)

’Kansankeksintö’ ja ’itse tehty moderni’ jäsentävät tutkimusaineistoa oivallisesti ja ohjaavat hyviin havaintoihin. Siinä sivussa Männistö-Funk ruotii nokkelasti ja napakasti myös esimerkiksi ’amatööri’- ja ’käytäntö’-käsitteitä. Hän ei juutu satoihin mahdollisiin loputtomia erillistutkailuja tarjoaviin pulmiin, vaan hän pystyy uuttamaan tapauskäsittelyistään näkemyksekästä yleiskatsauksellisuutta. Aina välillä toivoisi, että tällaisissa kompakteissa ja kurinalaisissa esityksissä tutkijat muistaisivat antaa tilaa myös itse itsensä epäilemiselle. Hetkittäin pohtii, kuinka suuresti tämä vahva kirja vielä lujittuisikaan, jos siinä jokusen kerran pysähdyttäisiin tai peruutettaisiin. Entä jos tämä tai tuo asiaintila tai sattumusten ketju tulkittaisiin sittenkin jonkin – järkevistä syistä raakatun – yksipuisemman ja -niitisemmän modernisaatiokäsitteen ja -kertomuksen mukaisesti? Kuinka paljon huonompi se olisi tässä tahi tuossa yksittäisessä tapauksessa? Mitä jos ei aivan kokonaan luotettaisi uuteen vakaumukseen pienistä ihmisistä valtavien bisnes-, hallitsija-, pamppu- ja miekkavetoisten murrosten kanssa tasavertaisina ”neuvottelijoina”? Miten paljon surkeampi olisi selitys tälle taikka tuolle seikalle ja käymiselle, jos se kokeeksi perustuisikin raaempaan mahtiin, saneluun, tuputukseen ja turtuuteen? Ja sitten taas täysi höyry päälle uudella, yhtä lailla vapauttavammalla kuin varmasti todemmallakin tutkintalinjalla jatkamiseksi. Itsekysely ei heikentäisi, vaan se pönkittäisi argumenttia. Lisäksi se sopisi ’itse tehdyn modernin’ maisemiin. Tyyliä se saattaisi muuttaa, eikä tutkijan valitsemassa tyylissä ole moittimista.

Sanotaan vielä toisin sanoin käsitekulmasta. Modernisaatio ei ole mikään ylimaailmanvirta vaan joukko paikallisia sovitteluja ja kamppailuja. Hyvä. Mutta onko tässä riskinä hukata merkittävä käsitteellinen saavutus? Yksittäisiin välityksiin ja kärhämiin – todelliseen modernistumiseen – keskittyessä voi jäädä liiaksikin sivuun niitä kokoava yleinen näköala tai ajatusväline. Tuskin se murtautui käsityksiimme ainoastaan kutistamaan ja nitistämään yksittäisiä kilvoitteluja? Eikö se vähän ymmärrystäkin lisännyt? Kun nykytutkimus huhkii todistaakseen, että se-ja-se massiivi-X onkin tosiasiassa koko spektri ja lieropurkki ja hurttalauma ja myriadillinen mielenkiintoisuuksia, se toimittaa tähdellistä tehtävää, mutta ehkä se ei aina muista, miksi ja miten isomman mittakaavan kartta taas piirrettiinkään. Eikä suurkäsitteestä toisekseen noin vain irti pääse, vaan se luultavasti vaikuttaa pohjalla sitä vahvemmin, mitä varmempia ollaan sen pois päiviltä saamisesta. Kiirehditään lisäämään: tämä ei ole niinkään käsillä olevan väitöksen koetinkivi kuin sen innoittama ja muualla purtavaksi sopiva pähkinä.

Yksi empiirinen väite jää askarruttamaan. Männistö-Funk ottaa vauhtia Yorkin yliopiston sosiologian emeritusprofessorilta Colin Campbellilta ohimennen hyväksyvästi lainaamastaan ajatuksesta. Sen mukaan tiettyjen esineiden haluamisessa paljastuvat olennaisesti loputtomat haaveet ja viehtymykset ovat modernin kuluttajuuden tuntomerkki. Väitöskirjailija täräyttää, että tuollaisten halujen saattaa sanoa ilmaantuneen meikäläisten kuluttajien ja heitä ympäröivien tavaroiden väliin vellomaan 20–30-luvuilla. Perusteena on yleinen esinetarjonnan, -mainonnan ja -ostokyvyn vahvistuminen. (97) Konsumerismin nousun tämä kyllä tavoittaa, mutta tuleeko todistetuksi uusi halu? Miten 1870-, 1890- tai 1910-luvun suomalainen isosi tavaraa? Millaisia olivat 1770- ja 1820-luvun turkulaisten tai rautalampilaisten esineunelmat? Joka tällaisia vatvoo, ahmaiskoon pohjiksi tämän ravitsevan tutkimuksen. Pelkkä filosofeeraus halusta olisi kiusallista ja dekadenttia.

Männistö-Funkin penkomat materiaalit muisteluksista tutkimuksiin ovat täynnä vetovoimaista ja mietityttävää ainesta. Tuvanpöydällä levykojeesta soitettu populaari tanssimusiikki vs. radion kasvatuksellis-sivistyksellinen ohjelmatarjonta, puusta nikkaroidut velosipedit, omakuvilla sisustetun kodin hahmottuminen edustuksellisuus–yksityisyys-akselilla… Tällaisen aineiston perkuutyöstä tulisi aina (voida) kysyä, pystyykö se todella tekemään edes jonkinlaista oikeutta intohimoisille pyrinnöille ja arkisen elämän tiheydelle, vai ulottaako se vain kömpelön, kaiken samaksi tahnaksi jauhavan tutkija-askeesin ja -äksiisin sinne, missä sitä vähiten kaivataan? Itse tehty moderni ei ole akateemisen imperialismin käsikassara. Kaikessa pragmaattisuudessaan ja pidättyvyydessään se uhkuu paloa aiheisiinsa ja välittää ensikäden hääräilyistä vesittämättömän tunnun. Samalla lukijalle tarjoutuu mahdollisuus tuumia itselleen tärkeitten tavaroitten osuutta kokemisissaan "esineitten elämäkerroista" kiinnostuneen 'kulttuurisen biografian' (antropologi Igor Kopytoff) ja monien muitten käsitteellisten apuneuvojen turvin. Nykyisellä polkupyörällä kiitäessä mukana menossa ovat entistä kokonaisemmin ja eriytyneemmin myös ne kaikki aiemmatkin.

Olisin kernaasti kuullut väittelijän tulkintoja yhdestä ehdottomasta vanhasta suomalaisesta kulttuurilehtisuosikistani. Hienosta helsinkiläisestä polkupyöräjulkaisusta Hjulsportenista (1895–1899) mahtuu kuitenkin mukaan vain maininta. Tätäkään ei millään muotoa voi pitää tutkimuksellisena heikkoutena: kaikki rajaukset sulkevat sisään ja ulos. Männistö-Funkin asia ei ole setviä pyöräilyn puolikaupallis-semipassionaalista mieltämistä ja esittämistä monipuolistuvassa suomalaisessa fin de siècle -julkisuudessa. Mutta vibrantti uusien kokemusten käsitteellistyskeskittymä tuo toimite oli. Siksi kiinnostaisi vain tietää, miten fillarismiin perehtynyt arjen historioitsija lukee julkaisua, jota eivät vielä tehneet ammattijournalistit eivätkä ammattimarkkinoijat, vaan harrastajat ja yrittäjät. Nykyään Bob the Robot ja Hasan & Partners kertovat, miltä pitää tuntua olla pyöräilijä, liikkuja, kuulija, katselija, äänestäjä ja poliitikko. Omat juttumme ovat vaisuja versioita heidän tarinoistaan. Romantiikkaa tai nou, niiden takaa erottuu vielä kokijoiden ja tekijöiden ääni. Lykyksemme joku osaa kuunnella ja tulkita moisia kantautumisia.

Jaa tämä