Olet täällä

Hammasvalssimurskain, marjapoimuri ja monikaasuhälytin

Hammasvalssimurskain, marjapoimuri ja monikaasuhälytin

niin & näin 1/15

 

Konkurssiin haettu Talvivaaran kaivos on uppoamaisillaan jätevesiinsä. Samaan aikaan kun kansainväliset pääomasijoittajat valmistautuvat yrittä­mään hukku­neen elvyttä­mistä, syyttäjä hakee yhtiön entiselle johdolle ankaria ympäristö­rikos­tuomioita. Talvi­vaaran miehet on doku­mentti nikkeli­louhoksen työn­tekijöistä. Se tarjoaa poik­keuksel­lisen näkökulman valtavia julki­siakin satsauksia syöneeseen uhkayritykseen ja alku­tuotanto­kokeiluun. Talvivaaran tapauksesta pitäisi oppia jotain, vähintäänkin varomaan uusmuotoisia puheita teknisestä hallinnasta ja epäilemään yleisenä etuna esittäytyvää riskibisnestä. Valkokankaalle heittyvä tarina hiipuvasta malminrikastusprosessista hirtehisine operaattoreineen vertautuu tieteiskauhufilmeihin.

 

Kohan lillinki meni pytystä toiseen, se riitti.”

 

Aluksi

Joku muistaa Lontoon pörssissä kesällä 2007 valokuvatun suomalaisen kaivos­mogulin hymyn. Ehkä siinä välähteli pullisteluakin enemmän vapautumista kiusallisesta Tekes-pönkityksestä ja TE-kannattelusta, huimaavaa irtautumista tosipelien tuiskeeseen. Talvivaara oli päässyt isoon liigaan. Sen todetut ja oletetut nikkelivarannot arvioitiin jopa 4,5 miljoonaksi tonniksi. Tiettyjen ruostumattomien terästen valmistuksessa tärkeän alkuaineen maailmanmarkkinahinta liikkui ennätyskorkeuksissa. Töitä piti riittää välittömästi puolen ja välillisesti kahden tuhannen hengen kokoiselle joukolle ainakin 2060-luvulle saakka. Omistajille povattiin autuutta.

Kaikki muistavat kaikkien hymyn hyytyneen. Kun Pater Noster -aukion arvo­paperikeskuksesta vetäydyttiin kesällä 2014, nikkelistä maksettiin maailmalla lähes kolmannes vähemmän kuin listautumisen aikaan. Talvivaara ehti tuottaa ja kaupata vain verraten pieniä määriä nikkeliään. Sitäkin enemmän se ennätti myymään ylimitoitettuja lupauksia ja suuruudenhulluja visioita. Suomen valtion omistama sijoitusyhtiö Solidium tuli kesäkuussa 2011 yhdeksi kärkiomistajaksi 10,5 miljoonan euron potilla ja neljän prosentin omistusosuudella. Vajaassa kahdessa vuodessa se satsasi Talvivaaraan yhteensä 149 miljoonaa ja päätyi reilulla 15 prosentillaan kaivosyhtiön suurimmaksi mahdiksi. Solidiumin omistus suli käsiin ja sublimoitui taivaan tuuliin. Poraukset ja räjäytykset loppuivat kaivoksen perustamisen kymmen­vuotissyksyllä 2013 louhinnan kestettyä vain reilut viisi vuotta. Talvivaaran arvoksi katsottiin tämän vuoden alusta lukien nolla euroa.

Suomen taloushistorian suurimpiin kuuluvan ”yrityskatastrofin” jälkihoitoon arvioitiin hupenevan jopa puoli miljardia euroa. Alasajoon tai mahdollisiin uusiin yritysjärjestelyihin varattiin helmikuussa 2015 valtion lisäbudjetista 97 miljoonaa euroa. Maaliskuussa 2015 hallitus kertoi tehneensä aie­sopi­muksen Talvivaaran myymisestä Audley Capital Advisorsille. Nyky­kapitalismin hengessä uusi toimija ei siis ole mikään Nikkeli Oy, Zink GmbH tai Base Metals Ltd, vaan ”neuvoa antava” pääomasijoitusrahasto. Tämä kertoo muun muassa siitä, että louhoksen päätuotteita eivät ole niinkään kaivannaiset kuin odotukset. Lontoossa 2004 perustettu Audley-konsortio kiinnostui alkuaineista vasta hiljattain. Aina se on ollut kiinnostunut vajonneista kolosseista, jotka kenties saisi vielä jaloilleen viimeistä niistoa varten. Nyt se toivoo pääsevänsä tekemään rahaa metalli­pörssin futuureilla, jos vain LMEX-indeksi osoittautuu suosiolliseksi. Kesällä toteutuvassa Talvivaara-kaupassa Suomen valtion omistamalle Terrafamelle jää 15 prosentin omistusosuus ja täysvastuu tähän asti kertyneiden ympäristövahinkojen ja -riskien jälkihoidosta. Uusi pääomistaja lupaa tuttuun tapaan ”kestävää” ja ”vastuullista” kaivostoimintaa.

Tarinat ja tapahtumakulut

Tuore elokuva Talvivaaran miehet (2015) ei lisää tietoa pahamaineisen ja surul­lisen­kuuluisan kaivosyrityksen epäonnistumisista. Jos niihin haluaa tutustua kunnolla, pitää ensi hätään lukea niistä valppaimmin, eniten ja parhaimmin kirjoittaneen biologi-toimittajan Juha Kauppisen (s. 1975) Suomen Luontoon ja Long Playhin päätyneitä selvityksiä hankkeesta, joka on johtanut ”Suomen kaikkien aikojen laajimpaan ympäristörikostutkintaan”. Markku Heikkisen (s. 1966) ohjaama dokumentti ei ole kattava tai kokonainen esitys Talvivaarasta. Se antaa kuitenkin uusia syitä kiinnostua tapauksen eri puolista. Pauhaamattoman arkisella otteellaan se pystynee tavoittamaan monia vakavalle asialle aiemmin vastahakoisia ja siitä piittaamattomia kansalaisia.

Kultaisiin leikkauksiin hopiaskriineille pääsevät nyt kokemuksistaan ja ajatuksistaan kertomaan osakeyhtiön työntekijät. Heikkinen on saanut suorittajat puhumaan. Yhtiö on tämän sallinut, vaikkeivät mielipiteet välttämättä heijastele Talvivaaran näkemyksiä, kuten on tapana vastuuvapauslausua. Lähikuvassa pidettyjen herkkien kasvojen ja piripintaan miksatun pehmeän itämurteen yhdistelmä törmäytetään laajamittaisen teollisuuden musertavuuteen. Elokuvasta on jätetty pois kartat ja graafit sekä merkinnät ajankulusta. Vain äänessä useimmin olevien nimet ja vakanssit tekstitetään liikkuvan kuvan osaksi. Hahmoista ei tehdä tarinaa: he ovat framilla pestuuväkenä, ammattiroolissaan, työporukkana.

Joukossa ei ole toimitusjohtaja/hallituksen puheenjohtaja, pääomistaja, vuori-insi­nööri Pekka Perää (s. 1964). Hänen hymyään tai irvettään ei tarvita. Sanaista arkkuaan muun muassa Perän vittuilevaisuudesta availee kourallinen prosessi­työn­tekijöitä. Poppoon ohi varsinaiseen pääosaan nouseekin ”prosessi”. Sen tuloksena on nikkeli­sulfidi-niminen mutta koboltti­sulfidiakin sisältävä metalli­puoli­tuote. Euroopan suurimpien mutta vaikeasti uutettavien sulfidisen nikkelin varantojensa lisäksi kaivos pyrki hyödyntämään jopa yli kymmenen miljoonan tonnin sinkkiesiintymää. Näiden lisäksi yksi ja sama prosessi antaa myös kuparia ja uraania. Sana viittaa pörssissä noteerattujen metallien talteenottoon mutkikkaana tapahtumakulkuna, joka alkaa louhintaa seuraavasta karkea- ja hieno­murskau­ksesta, jatkuu rakeistamisena, huipentuu liukenemaan saattamisen varsinaiseen bioprosessiin ja päättyy saostamiseen. Latinan edistymistä ja menestymistä tarkoittava processus äityi Talvivaarassa katastrofaaliseksi: antiikin kreikasta juontuva sana tarkoittaa (itseään) vastaan (kata-) kääntymistä (strefein). Prosessi yhdistyy väkisinkin myös aikanaan etuoikeutetuilta näyttäneitten palkollisten henkilö­kohtaisten suunni­telmien murene­miseen. Elo­kuvassa huonon­tumiset risteävät arkisena ja epä­täydel­lisenä tuokio­kuva­kertomuksena lumisilta malmiaumoilta ja monitori­seinäisistä tark­kaa­moista. Eteenpäin menevistä huippufirmarekryyteistä ja käänteisgeokätkennän historiantekijöistä on tullut hiljentyvän rikastamismenettelyn silmälläpitäjiä ja oman elämänsä sivustaseuraajia.

Nyt prosessi tarkoittaa myös oikeusjuttua. Ja viittilöipä se itse dokumentin kehkeytymiseen. Kaurismäki-veljesten aikoinaan perustaman Andorra-teatterin ennakkonäytöksessä Heikkinen kertoi aiheen ”jysähtäneen syliin” lukemattomina tarinoina kajaanilaisissa baareissa ja muissa kokoontumispaikoissa. Vaikkei se tuntunut omalta, sitä ei käynyt vältteleminen. Ensimmäinen kuvauskeikka yhtiön tiedotustilaisuudesta teki selväksi, että Talvi­vaaraan piti yritys­tuki- ja sijoitus­miljoonien lisäksi satsata myös jokunen dokumen­tointi­tonni. Oma­ehtoi­semman mamu­filminsä Kainuun kongolaiset ohjaaja pani toistaiseksi jäihin. Kaavailtuaan ensin scifi-lähestymistapaa – ”abstraktia maisemaa” ja ”oudolta kuulostavaa teollisuusprosessia, josta ei meinaa oikein saada selkoa” – Heikkinen tajusi, kuinka hälyttävät tapahtumat kaivoksella pakottivat keskittymään talvi­vaara­laisten tunnelmiin. Onneksi talteen jäi myös aavemaisesta arkiseen ja takaisin vaihteleva arktinen kokonaisvaikutelma kuin itse salamyhkäisen prosessin ja sen vaatiman päivittäisen huolenpidon kinemaattisena vastineena. Tiettyä kummuutta tarinaan tuo myös outokorosteinen kertojanääni. Yhtä kaikki elokuvantekijä löysi juonentapaisensa tuotannon ylös- ja alasajoa sisältä seuranneitten tunnoista. Elävään kuvaan kuuluvat myös kovat teknokemiallis-hydrometallurgiset kotiläksynsä käytännön harjoituksina tehneet, urbaanivihreydestä päästetyt paikalliset ympäristöaktiivit. Heitä Talvivaaran miehet sivuaa, mutta ytimeltään kokonaisuus on nöyryytettyä yhtiötä ja organisaation ala- ja keskiportaiden häväistyjä yhtiöläisiä.

Painotus on raju: toisin kuin väkisinkin odottaa, hamaan loppuun saakka, pätkä ei keskity eikä edes livahtele luontoon. Kaivoksen sijainti Oulujoen ja Vuoksen välisellä vedenjakajalla mainitaan, paikan pyhyyttäkin sivutaan ja päästöhaittoja raapaistaan, mutta haalareista ei hakeuduta näreikköihin tunnelmoimaan, piippailevista monikaasumittareista ei leikata kala- ja uimavesien liplatukseen eikä kypäristä etsiydytä vaaramaisemia panoroimaan. Eläin- tai kasvikuntaa ei oteta alleviivaamaan teollisen intervention väkivaltaisuutta: tuho ja tärvellys käsitellään työperäisenä, yrityslähtöisenä, ihmistenvälisenä. Tämä käy yksiin kaivosta ympäröivien talousmetsien kanssa: näillä konnuilla on tehty ennenkin omaisuuksia, eikä vain hirviä jahdattu ja mustikoita hamuttu. Silti houkutusta halpoihin kontrasteihin on vastustettu.

Itsepintaisesti tienaukseen ja tuotantoon pitäytyvä Talvivaaran miehet näyttäy­tyykin korostuksissaan mieluummin vasemmistososiaalidemokraattisena kuin vihreänä. Vaikkei se juuri ota kantaa, se osoittaa tapahtuneen poliittisen luonteen. Saattaisihan Talvivaaran käänteiden julkinen ruodinta periaatteessa pystyä syömään keskustan mielipidemittauksissa yhä näkyvän roiman kannatuskaulan ennen huhtikuun eduskuntavaaleja. Alueen kuntien lisäksi Kepu hallitsi niin ympäristö- kuin myös työ- ja elinkeino- sekä maa- ja metsätalousministeriöitä huhtikuusta 2007 juhannukseen 2011. Näistä seikoista piti meteliä jo marraskuussa 2012 demarien euroedustaja Liisa Jaakonsaari. Kysymys vain kuuluu, kuka pysyi puhtaana ”kansallisen projektin” aseman saaneessa junttauksessa. Nämä puolet tärviössä korostuvat erityisesti Fifin marraskuussa 2012 julkaisemassa annoksessa tutkivaa journalismia.

Ohjaajana Heikkinen on haastateltaviensa puolella. Näiden puheet ovat läpeensä koettelevia, ehdollisia ja väliaikaisia. Audio­visuaalisemmin sanoen elokuvan talvi­vaaran­miehet kuulostelevat omaa sointiaan ja kokeilevat kasvolihastensa kykyä tuottaa liialle kuonalle altistuneen täysi ilmeistö. He eivät julista eivätkä yleistä. He ajattelevat ja arvuuttelevat tapahtumien tosiasiallisia ja mahdollisia kulkuja ja syitä ja vaikutuksia. Verrata voi vaikkapa maa- ja vesirakentamisessa tarvittavia muovisia tiivistyskalvoja eli geosynteettejä valmistavan Kaitos Oy:n asiakaslehdessä 2007 vaalittuun ilmaisutapaan:

”Talvivaaran menestystarina käynnistyi vuosituhannen vaihteen tienoilla […] Pekka Perä pyysi lopulta Kaitoksen mukaan. […] ’harvoin on urakoitsijan kanssa syntynyt vastaavanlaista molemminpuolista luottamusta’, Perä sanoo. Kaitoksen osuus oli kehittää sellainen pohjaeristysrakenne, joka sekä on ehdottoman tiivis että tehostaa samalla mahdollisuuksien mukaan itse bioliuotusprosessia.”

Journalistista tekstiä tapailevan markkinointipuheen saattaa ymmärtää tarkoitukseensa sopivaksi. Vakavampaa on se, että niinkin myöhään kuin vuoden 2012 lopulla valmistuneessa Turun ammattikorkeakoulun koneautomaation päättötyössä ainoat kirjalliset lähteet ovat Talvivaaran omia tiedotteita. Ei käy moittiminen, jos kaivoksella tehdyn selvästikin ansiokkaan ja onnistuneen teknisen hankkeen osana tai ympärille syntyneessä opinnäytteessä nojataan firman tarjoamaan informaatioon ”tärysyöttimistä välppäseuloineen”. Mutta ”Kestävä kehitys” -osion kopioiminen suoraan yrityksen nettisivuilta sopii tuskin edes koneautomaation vaan ei ainakaan ammattikorkeakoulun periaatteisiin. Noin otsikoidussa kuuden virkkeen jaksossa siteerataan Talvivaaran sitoutumista ”vastuulliseen liiketoimintaan” toistamalla sanan ”vastuu” eri muotoja täydet kuusi kertaa. Ei ihme, että hanke oli kuulemma sujunut Kainuussa moitteitta. Loppupohdinnassa esiin tuleva ”ensikertalaisen” innostus päästä mukaan kehittämään uusia ratkaisuja ansaitsee kunnioitusta. Kekseliäisyyden vain nielee horjumaton usko teknologiaan: työssä teroitetaan, että ”ennen itse tuotannolle lähtöä” on suunnitelmallis-järjestelmällisesti tarkastettava mekaaniset, elektroniset ja automaattiset ”häiriöttömän tuotannon edellyttämät asiat”.

Vahingoniloa Talvivaaran miehissä ei ole. Toiselta puolen siitä puuttuu myös marraskuussa 2014 kuultua konkurssiuutista seurannut suhteeton ja kohtuuton myötämieli, jota kärkipoliitikot uhkuivat yhteisiä voimavaroja haaskannutta ja luontoa saastuttanutta rahareikää kohtaan. Alexander Stubbin (kok.) sanoin se oli paremminkin ”suuri suomalainen hanke” ja ”suomalaisen kaivosteollisuuden merkkipaaluja”. Pääministeri twiittasi Kainuun-reissultaan: ”Kiitos #Talvivaara! Vastoinkäymisistä huolimatta hienoa toimintaa. Oli hienoa kuunnella ja keskustella. Täysi tuki hallitukselta…” Talvivaara-esitutkinnassa ”vastoinkäymisten” ja ”hienon toiminnan” asemesta käytettiin rikosnimekettä ”törkeä ympäristön turmeleminen”. Juuri siitä Perä ja kolme muuta yhtiön johtajaa asetettiin syytteeseen syyskuussa 2014.

Iltapäivälehdet kutsuivat kansalaiset suremaan Perän osakesalkun keventymisen lisäksi hänen avioliittonsa kariutumista zoomaten näin rohkean yksilön omalla vastuullaan tekemään kokeiluun. Tosiasiassa hän oli kansainvälisen riskibisneksen hengessä saattanut vaaraan korvaamatonta kansallisvarallisuutta, pientilallisten elinmahdollisuuksia ja omistamattomissa olevia luonnonarvoja. Syyttö­myys­olettamaa vaalittaessa odotellaan, langettaako Kainuun käräjäoikeus tästä hyvästä syyttäjän hakemaa ehdollista vankeutta ja 13,3 miljoonan euron korvauksia valtiolle. Perässä ei ruumiillistunut mikään menneen maailman perusteknikko tai arkkipatruuna vaan poravaunukielellä sanottuna ennennäkemätön tunkeumanopeus, jollei aina maan poveen niin ainakin riskirahalaitoksiin ja Suomen valtion erityisrahoitusyhtiöön Finnveraan, poliittis-hallinnolliseen eliittiin ja menestystarinoita janoavaan mediaan. Hän oli huomispäivän airut, kansanmiehen ja kosmopoliitin tyylejä lennosta vaihteleva omapäinen peluri, unelmakonsultti ja finanssikapitalismin poppamies. Näin hän linjasi aikakauslehtihaastattelussa 2007:

”Kukaan ei myy mitään tunnuslukujen hyvyydellä, vaan mielikuvilla. Kassa­virta­käyrä on hyvä tietää, mutta tarinalla hanke myydään. Kerrot esimerkiksi, mitä hyvää teet seudulle kun perustat kaivoksen ja kuka sinua tukee. Pitää olla hyvä tarina. Ei kukaan kehu, että hyvät faktat. Faktat voi tarkistaa aina jälkikäteen.”

Sinäpassiivi kuulostaa kansainväliseltä ja maisemoi minämuodon. Nähtäväksi jää, millä tarinoilla Audley aikoo kaupitella Talvivaaraa. Ehkei tarvitse hirveästi sepitellä: kaiken sähläilyn jälkeen vähänkin säällinen tuloksenteko saanee kaivoksen kuulostamaan feeniksiltä. Joka tapauksessa, kuten uuden firman toimitusjohtajaksi kaavailtu John Mackenzie (s. 1968) totesi, tarkoitus on myydä kaivos, kunhan se on saatettu toimintakykyiseksi. Paljon riippuu pörssistä. Toimittuaan kokonaisen neljännesvuosisadan alan gigantteihin kuuluvan Anglo Americanin palveluksessa Mackenzie siirtyi parhaimpia pikavoittoja kärkkyvän riskisijoittajan leipiin. Vuoden kultakaivosinsinööriksi 1993 valittu, sittemmin kupariin keskittynyt ja Harvardissakin managerikoulutusta hankkinut johtaja ehti heti alkuun kehaista, että hän työskentelee mieluusti ”taitavien ja ammattitaitoisten” talvi­vaara­laisten kanssa.

Elokuvassa eivät korostu tarinat eivätkä tosiot. Ollaan pitchausten jälkiloimuissa, jo – tai tällä erää – jäähtyvällä pelipaikalla. Pomojen ja puffaajien sijalla on sini­kaulus­väki. Takapiruina häärineitä poliitikkojakaan ei juuri nosteta väräjämään kinemateekkien nikkelinhohtoisille heijastuspinnoille. Kesällä 2011 ympä­ristö­minis­teriksi nimitettyä vihreiden Ville Niinistöä (s. 1976) ei jututeta, vaikka rötökset kohtalokkaasti eskaloituivat hänen vahtivuorollaan. Talvi­vaara­laisten Helsingin-reissulla mukana ollut kameraryhmä tallentaa kuitenkin kokoomuslaisen elinkeinoministerin Jan Vapaavuoren (s. 1965) kommentin, josta kaikki toisen asteen vertauskuvallisuus pakenee petrologis-geomekaanisen konkretian tieltä: ”Olen oppinut tuntemaan Pekka Perän miehenä, joka kääntää kaikki mahdolliset kivet, ja kääntää ne toiseenkin kertaan.” Tälläkin repliikkivalinnallaan Heikkinen pitäytyy hienosti prosessin kyydissä.

Mahtuuko jätti kuvaan

Tajuntaan jos toiseenkin on jäänyt Heikkisen liikutuksesta kangistunut hahmo televisio-ohjelma Voimalassa (2003–2012) marraskuulta 2003. Hän oli esit­tele­mässä TaiKin lopputyönä valmistunutta perhedokkariaan Iltatähti (2004). Sitä ennen Tampereella sosiologiaa ja filosofiaakin lukenut ja 2011 Helsingistä synnyinseuduilleen Kainuuseen palannut Heikkinen asuu tätä nykyä Oulussa mutta toimii SDP:n kaupunginvaltuutettuna Kajaanissa. Hän herätti kohua viime joulukuussa eroamalla puolueen paikallisyhdistyksestä vastalauseena kajaanilaiselle demarikansanedustajalle Raimo Piiraiselle (s. 1952), joka äänesti eduskunnassa tasa-arvoista avioliittolakia vastaan.

Monille suomalaisille Heikkinen on tuttu Radio Suomen pitkäaikaisena toimittajana, jonka ohjelmille tunnusomaista oli itkettävyyksien ja naurattavuuksien vilkas vuorottelu. Hänellä oli myös kykyä siirtyä lupsakasta jutustelusta totuutta peräävään töksäyttelyyn ja takaisin. Andorran jälkikommenteissa Heikkinen lohkaisi saaneensa kaivoslaiset avoimiksi silkasta säälistä, sinä talvivaaranmiehenä, joka jäi nurkkiin viipyilemään, eikä ymmärtänyt lähteä pois. Radionkuuntelijat tietävät puhuttamisen hänen erityiseksi journalistiseksi taidokseen. Loputtoman ymmär­tämisen lisäksi siinä tarvitaan myös sysimistä, inttämistä ja viehtymystä ad libbaukseen. Joissakin Talvivaaraa sivuavissa ohjelmissaan Heikkinen suhtautui vähintäänkin toiveikkaasti kaivosyritykseen ja skeptisesti siihen kohdistuvaan kritiikkiin, ehkä arveluttavimmin marraskuussa 2012 turistessaan kaikkien alojen asiantuntijan Esko Valtaojan (s. 1951) kanssa.

Heikkisen elokuva on joka tapauksessa kypsä esitys aiheestaan. Sen maukkaisiin eleisiin kuuluvat alkukrediittejä edeltävät muutamat tekstirivit. Koska kaikki – aina kaivostoiminnan periaatteellisista äärivastustajista sen periaatteellisiin ääri­kannat­tajiin saakka – yhdistävät käsitteeseen ’Talvivaara’ täydellisen perseel­leen­menon, kaivoksen perustamisen voitonvarmat tunnelmat tiivistetään pariin lauseeseen ennen ensimmäistäkään kuvaa romahduksesta, johon elokuva keskittyy. ”Talvivaara – ympäristöä säästävä megahanke”, kuuluu yksi näistä epigrammeista. Niin kuului Geofoorumi 1/07:n Perä-haastattelulla ryyditetyn pääjutun otsikko. Sitäkin pysäyttävämpi alkurivi muistuttaa, että kaivoksessa kokeillun niin sanotun biokasaliuotustekniikan meikäläisen muunnelman kehittäjä valittiin 2007 Vuoden luonnontieteilijäksi. Tapauksen nostamisella yhdeksi leffansa motoista Heikkinen muistuttaa, ettei nousuhuuma ollut vain katteetonta uskoa kykyyn kerryttää omistajien ja johtajien vaurautta ja täyttää värvättyjen tilipusseja. Se oli myös liioiteltua tieteellis-teknistä itseluottamusta.

Häveliäästi jätetään mainitsematta biokemian lisensiaatti Marja Riekkola-Vanhasen (s. 1941) nimi. Outokumpu Research Oy:n tutkijasta 2004 Talvivaara Projekti Oy:n tuotekehittelyn vetäjäksi sukeutunut teknologi laati 1999 ”suomalaisen asiantuntijaraportin parhaista käytettävissä olevista tekniikoista nikkelintuotannossa”. Näiden optimaalisten menettelyjen ala kattaa myös manageriaaliset asiat:

”Ympäristöjohtamisjärjestelmä merkitsee, että ympäristönäkökulma otetaan huomioon toiminnan kaikilla lohkoilla: tuotannossa, huollossa, suunnittelussa, tutkimuksessa jne. […] Koko henkilöstö koulutetaan tiedostamaan työnsä ympäristövaikutukset ja oma-aloitteiset mahdollisuutensa vaikuttaa ympäristöasioihin. Ympäristötyö tehdään tutuksi uusille työntekijöille osana työpaikalla annettavaa työhön perehdyttämistä.”

Riekkola-Vanhanen lateli maaliskuussa 2013 samaa jargonia Teksasiin kokoontuneille materiaali- ja insinööritieteen ammattilaisille. Niin yhtiönsä operatiiviseen johtoon kuin sen suuromistajiin kuulunut mahtihahmo vähätteli Talvivaaran ongelmia ja kehui mainaustulosten ohella panostuksia ympäristöön sekä ”turvalliseen ja terveelliseen työpaikkaan”. Vain reilu puoli vuotta myöhemmin Riekkola-Vanhanen kertoi Yleisradion haastattelussa luopuneensa Talvivaaran osakkeistaan. Dokumentissa tätäkään napahenkilöä ei kuulla, mutta Ylen jututtamana hän etsiytyi lakoniseen äänilajiin:

”Me ehkä lähdettiin hieman liian isossa mittakaavassa liikkeelle. Toisaalta se oli hyvin tarkkaan laskettu, että pitää lähteä isossa mittakaavassa liikkeelle, että se olisi taloudellisesti kannattavaa.”

Valkokangasteoksen onnistuneimpiin puoliin täytyy laskea sen pienimuotoisuus. Katsoja ei saa monikielistä analyytikkojargonia, ei dramaattista louhintafootagea eikä nopeita leikkauksia lontoolaisen osakevaihdannan hornankattilasta muihin hermokeskuksiin. Ei esimerkiksi poiketa maailman suurimman nikkelintuottajan, Talvivaaran sulfidituotteet ostavan ja siitä nurkkansa kahmaisseen Norilsk Nikelin, toimitiloissa. Sitä vastoin tarjolla on kökötystä henkilöstökuppilassa, pönötystä valvomossa ja kevyttä kenttäkuljeskelua höystettynä leppoisalla nälkä­maa­huumorilla ja yhtä sympaattisella tuiskahtelulla. Laihabudjettinen raina onnistuu näin kuvastamaan joka freimillään kohteenaan olevan uhkayrityksen äärimmäistä huikentelevaisuutta.

”Ensimmäinen tunnustettava tosiasia on tää massiivinen koko, pinta-ala.” Näin lausahtaa Talvivaaraa pelastamaan helmikuussa 2013 palkattu vesien­hallinta­päällikkö Maija Vidqvist (s. 1966). Kemian diplomi-insinööri ja H2O-konsultti ehti paljastaa viestintävälineille, että tiedotetun 3,8 miljoonan kuution sijasta Talvivaaran altaissa ja louhoksissa läikkyi peräti seitsemän miljoonaa kuutiota nestettä. Uutisista tiedetään, että lirissä ollaan edelleenTalvivaaran miehet antaa viimeisen suunvuoron naiselle, kun suorasukainen Vidqvist saa epäsuorasti myöntää, ettei kaivosta olisi pitänyt lainkaan perustaa. Hän itse tosin jätti uppoavan laivan vain puolisen vuotta sitä paikkailtuaan.

Mittaluokkaa kelpaa tähdentää. Liotusjärjestelmää varten kaivosalueelle on vedetty putkia kuuden Suomen pituudelta. Kunkin malmipellettierän viisivuotiseen läträykseen tarvittavissa rööreissä kiersi parhaimmillaan lorisevia kuutioita nelinkertaisesti verrattuna Helsinkiin vetydioksidia tuovaan Päijänne-tunneliin. Erilaisiin rakenteisiin keskellä sotkamolaista vaara-, havumetsä-, lampi-, puro- ja rämemaisemaa on kulunut 46 tuhatta mottia betonia. Rautatietä asennettiin 40, maanteitä tehtiin 10,5 ja voimalinjoja vedettiin viidellä miljoonalla eurolla. Kaivosalueen parituhathehtaarisesta laajuudesta kertoo jotain se, että Suomessa on vain yksi isompi peltotila. Ohjaaja Heikkinen on yrittänyt tehdä Talvivaaran huimaa kokoa älyttäväksi vertaamalla sitä Ylöjärveltä Tampereen keskustaan ulottuvaan siivuun.

Ehkä sattuvampi on Riekkola-Vanhasen esittämä havainnollistus. Hän vyörytti mainittuja tunnuslukuja Kainuun kuntien omistaman maakunnallisen kehittämis­yhtiön Kainuun Etu Oy:n 2008 järjestämässä kaivosseminaarissa. Silloin Riekkola-Vanhanen lausui, että jo pelkät tasoitetulla maalla miltei kymmen­metrisinä kohoavat ensiliuotuskasat vievät tilaa yhtä paljon kuin 240 jalkapallokenttää. Näitten lukemien rinnalla muuan pyöräilevä dokumentaristi, yksittäiset prosessinvalvojat, kymmenet tai sadat paikalliset vastarinnankiisket ja kymmenettuhannet elokuvankatsojat ovat erästä toista nykyfilmiteosta lainataksemme ekspendaabeleita.

Yt-neuvotteluiden alkaminen Talvivaarassa tammikuussa 2013 esitetään elokuvassa yhtä kustannustehokkaasti kuin tyylikkäästikin. Kun filmiryhmää ei päästetä tiedotustilaisuuteen, kuvataan hetken verran lasioven läpi työntekijöiden ruumiinkielistä reagointia kolkkoon sanomaan. Se toimii.

Vastaavasti ilmakuvitta 96 000 eurolla tehty elokuva ei kerta kaikkiaan pysty tavoittamaan Talvivaaran suurta skaalaa. Mutta mikä voisi paremmin alleviivata sen sanomaa teknisen hallinnan harhasta, jonka seurauksia jokainen leffayleisön edustaja maksaa vielä pitkään. Teoksen riipaisevin kohtaus vilauttaa murskekuljetinta, jota joku työntekijä siistii kaapimenaan marjapoimuri. Jää auki, onko kapine puuhaan sopivin instrumentti vai esimerkki varaositta jääneen ja lattiatason työläisten neuvokkuuden varaan jätetyn massatuotantoyksikön alennustilasta. Urbanisoituneimmat katsojat eivät yhdistä esinettä puolukkamättäisiin vaan esimerkiksi puhtaanapidolliseen uuskäyttöön kaupunkien koirapuistoissa. Kangasmetsien mättäillä niitä käyttelee taas kasvava joukko kaakkoisaasialaista halpatyövoimaa. Valkokankaalla nähtynä väline viestii etupäässä huipputekniikan vaikeuksista eliminoida hävikit ja häiriöt.

Talvivaarassa kävi kova tohina, mutta itse prosessi yski. Kauppisen jututtama työmies kuvaileekin, että tuotantolinjan toimimattomuuden huomasi lapiohommissa. Linjalla kulki siistien pellettien seassa lehmänlantamaista mönjää. Halkaisijaltaan sentin mittaisista malmipuristeista muodostetuissa röykkiöissä kovettuessaan se tukki tuiki tärkeitä virtauksia. Rikastamisessa ratkaisevia olivat nesteen- ja kaasunkierto: Financial Times suorastaan liioitteli, että Talvivaaran prosessin piti perustua malmin ilmakäsittelyyn. Kasojen paakkuuntuminen kertautuu Heikkisen filmissä. Työntekijöiden mukaan jo pelkästään malmikasojen epätasaisuudesta johtuen mikään ei virtaa eikä rullaa, vaan ”lillingit seisoo”. Virtuaalisista automaatiomallinnuksista luisuttiin suoraan perin totiseen manuaalimekaniikkaan. Yhtä hyvin poimuriyksityiskohdassaan kuin koko­naisuudes­saankin dokumentti korostaa luovaa sinnittelyä, niksivetoista ja näpräyspohjaista toimintaa megalomaanisen prosessin luhistuttua omaan mahdottomuuteensa. Audley joko saa sen siivilleen tai ainakin riittävän monet uskomaan kokkolintuun.

Löyhkästä lorahdukseen

”Raha haisee”, kuuluu etenkin sellunkeittopaikkakunnilla tuttu sutkaus karmea­käryisten rikkiyhdisteiden päästessä tuon tuostakin hengitysilmaan. Pekka Perän viime elokuussa antaman härkäpäisen lausunnon mukaan Talvivaarasta tulee täysin varmasti ”rahantekokone”. Tämä on pitänyt kutinsa vain Perän omasta rikastumisesta. Muutoin se pätee yksinomaan rahan oireeseen eli lemuun. Kaivoksella rikkihappoa käytettiin osana liuotusta. Sen vuoro koitti murskausta seuranneessa ja kasausta edeltäneessä kiviaineksen agglo­merointi­vaiheessa. Yhtä malmitonnia kohti rikkihappoa tarvittiin veden sekaan vähintään 15 kiloa. Tuloksena syntyvä pelssiliuos taas sakkautettiin jälleen kiinteäksi erittäin myrkyllisellä rikkivedyllä. Sen karkailu aiheutti Talvivaarassa yhden paltamolaisen työmiehen kuoleman maaliskuussa 2012. Onnet­tomuus­tutkinta­keskus moitti saman kesän raportissaan yhtiötä siitä, ettei se ollut selvittänyt kohonneiden H2S-pitoisuuksien syytä eikä siten sisäistänyt ”prosessi­turvallisuuden” periaatteita. Näin pienistä ei hiiskuttu Teksasissa, kun ei Suomessakaan.

”Rahantekokoneen” sijaan geologian emeritusprofessori Matti Saarnisto käytti syksyllä 2013 Talvivaarasta nimeä ”ympäristön pilaamisen ikiliikkuja”. Hän oli jo 2007 yrittänyt nostattaa keskustelua kaivoksella huolestuttavan paljon käytetystä H2SO4:stä. Yhdessä ympäristötieteen dosentin Heikki Simolan kanssa Saarnisto arvioi tuoreessa HS-puheenvuorossaan, että Talvivaaran aumoille on levitetty peräti miljoona tonnia rikkihappoa. Kun tähän lisätään kaivannaiskiven eli mustaliuskeen luontaisesti jopa 9-prosenttinen rikkisulfidipitoisuus, sateen ja ilman yksistäänkin aiheuttama rapautuminen sekä rikastettavissa malmikasoissa että arvottomissa sivukiviläjissä johtaa happovalumiin. Kaksikko kirjoitti tilanteessa, jossa Talvivaaran konkurssipesä hakee lainvastaista lupaa johtaa hallitsemattomia jätevesiä 20-kilometrisellä putkella Nuasjärveen. Saarniston ja Simolan mukaan tämä olisi vesienhoitolaissa mainittua ekologisen tilan heikentämistä: yhtiön aiemmista sulfaattipäästöistä johtuneiden lähijärvien happikatojen jatkoksi tulisi uusia pohjakuolemia. Vain louheiden kapselointi ja kaivoksen sulkeminen lopettaisivat vesistöekosysteemin pilaantumisen.

 

Kauppisen koluamasta poliisin salaisesta esitutkinta-aineistosta selviää jo 2009 kaivoksella koettu rikkivetyvuodosta aiheutunut ”erittäin vakava vaaratilanne”. Lisäksi julkisuudessa oli kerrottu, kuinka kaksi työntekijää oli 2010 pökertynyt altistuttuaan rikkivedylle. Elokuvassa näistä ei mainita, mutta kuolemantapaus otetaan puheeksi heti alussa. Se ei kuitenkaan palvele kärjistämisen tarpeita, koska Talvivaaraa tuskin voi kärjistää. Eikä se tee kerronnasta tai dokumentin ajatusmaailmasta yksilökeskeistä. Se vain näyttää, että ollaan tosissaan ja puhutaan vilpittömästi. Tämä tarkoittaa pr-puheesta pidättäytymistä, sen suoranaista vastakohtaa. Esimerkiksi Talvivaaralle katkuhaittaratkaisuja tuottanut Formia Emissions Control Oy kuulutti toimivansa ”hajuttoman huomisen puolesta”. Se ehti muuttaa nimensä Finnish Smart VOC Managementiksi, ennen kuin se haettiin konkurssiin. 

Kuten viestimet kertoivat 2012, Talvivaaran YVA:n hoiteli varsinainen kaksoisagentti. Yksi ja sama mies, Olli Salo, oli sekä arvioijaksi valitun konsulttiyhtiön toimitusjohtaja että kaivoksen perustaja-suuromistaja. Vastaavasti valtiollisten TE-keskusten jatkajiksi 2008 perustettujen ELY-keskusten paikalliseksi ylijohtajaksi 2010 Kajaaniin nimitetty Kari Pääkkönen oli tätä ennen johtanut Geologian tutkimuskeskuksen Itä-Suomen yksikköä, jossa Talvivaaran bioliuotusmenetelmää testattiin ja kehitettiin hänen alaisuudessaan. Sattumoisin maisteri Pääkkönen myös pyrki hiljan kyseenalaistamaan professori Saarniston pätevyyden Talvivaaran mustaliuskeen ympäristöhaittojen arvioimisessa. Kauppinen kertoo, että yhtiön ympäristölupahakemuksissaan 2009–2011 ilmoittamat sulfaatti-, natrium- ja mangaanipäästöt ylitettiin parhaimmillaankin kymmen- mutta pahimmillaan jopa 101-kertaisesti. Yhtenä syynä tähän – ja lähivesien suolaantumiseen – oli vaivihkaa aloitettu lipeän käyttö. Kauppisen mukaan Talvivaarassa tiedettiin jo 2009, että myös nikkeliä pääsi lähivesistöihin jopa 20 kertaa enemmän kuin mihin oli haettu ja saatu lupa. Samanaikaisesti työntekijöillä mitattiin yhä useammin nikkeliarvot ylittäviä, terveydelle todennäköisesti haitallisia lukemia.

Tämä oli dokumentissa haastateltujen mukaan turruttavan tavallista. Elokuvassa irvistelläänkin oppisanalle ”bioliuotus”. Se ei ole samaa maata pelkkiin hyöty- ja hukkakivien painoeroihin perustuvan kullanhuuhdonnan kanssa, sillä metodissa koetetaan saada arvomineraalit erotetuksi malmista maastossa luontaisesti esiintyvien bakteerien avulla. Sana leimautuu talvi­vaara­laisten puheissa sievistelyksi, koska tiedettiin prosessissa kulkevan ”vallan perkeleesti” rikkihappoa ynnä muuta elotonta, eloperätöntä tai muuten vähemmän kauniilta kuulostavaa. Mutta oireellisesti rinnakkaistermi ”biomonitorointi” työntekijöitten oman elimistön tilan mittailussa säästyy ivalta. Henkilöstön edustajat näyttävät kantavan huolta osallisuudestaan ympäristön tärvelyyn, eivät niinkään siitä, että samat vikapäät ovat pilanneet heidän omaa tomumajaansa. Taikavuoren tenhon hävittyäkin he katselevat kiinteämmin kaivosprosessin eri vaiheista elävää kuvaa välittäviä näyttöruutuja kuin herkistyvät oman ruumiinsa uhatuille prosesseille.

Salatut takaiskut eivät olleet Pyrrhoksen voiton kääntöpuoli. Kuten Kauppinen kokoaa, Talvivaara ei päässyt koskaan lähellekään tavoitteitaan sen enempää kaivamansa malmin Ni-pitoisuuksissa kuin lopputuotemäärissäkään. Luvattuaan jopa yli 90 prosentin nikkelinsaantia, se tavoitti omienkin väitteidensä mukaan vain 65 %:n tason. Tähdättyään 3–4 nikkeligrammaan per prosessiliuoslitra, se ylsi pääsääntöisesti kahteen tai vain alle yhteen. Haviteltuaan jopa 100 000 tonnin vuosituotantoa, se pääsi suurimmillaan 16 000 tonniin. Sitten kaivokseen vuosien mittaan sijoitetut pari miljardia euroa valuivat kirjaimellisesti Kainuun kankahille. Kaikkinaisen kukoistuksen äidiksi ja isäksi mainostettu Talvivaara talvehti kesälläkin.

Kaameat vastaamattomuudet päästölukemissa yhdistyvät viime aikoina paljon puhuttuun informaatiosotaan. Ehkä se onkin paras tapa tulkita työntekijöitten muisteluja kipsisakka-altaan vuodon tukkimisyrityksistä marraskuun alussa 2012: ”oli kylmää kuin ryssän helvetissä”. Nyt korpisotaa käytiin kuitenkin keino- ja luonnonprosesseja vastaan. Kuten Heikkinen sanoo dokumenttinsa talvi­vaara­laisista: ”Välillä tuntui, että he olivat jääneet kuin sodassa sinne ulommaiseen poteroon keskenään pitämään etulinjaa pystyssä. Ei tule komentoja eikä käskyjä.” Asevoimain retoriikka ei suinkaan kieli taiteilijanvapauksien holtittomasta käytöstä. Talvivaaran johdon 2011 käynnistämä kampanja nikkelintuotannon laajentamiseksi sai näet Perältä jopa pörssitiedotteeseen otetun nimen, jota liittoutuneet olivat käyttäneet II maailmansodassa Normandian taistelusta: Operation Overlord. Militäärikäytön taustalta häämöttävät vielä huolestuttavammat merkitysvaihtoehdot: Overlord on myös tunnettu toimintaseikkailutietokonepeli, ja itse sana overlord merkitsee herrojen herraa.

Vapaan maailman pelastamisen sijaan Talvivaarassa päästiin hätäapuhommiin. Kun allas murtui, armeija ei hirtehisesti ensin suostunut virka-apupyyntöön, koska se oli tullut yksityiseltä yritykseltä. Lopulta paikalle tulivat kuitenkin syöksyveneet ja tulvasäkkejä kiikuttavat varusmiehet. Elokuvan haastateltujen mukaan ensimmäisenä päivänä allasvuodon havaitsemisen jälkeen oli vielä toivoa saada tilanne hallintaan. Toisena tiedettiin, että kaikki vuotava tulee vuotamaan pysäyttämättömästi. Kipsisakalle rakennetussa altaassa oli kiinteän massan lisäksi valtavat määrät juoksevaa. Kuten helmikuussa 2014 julkaistu onnettomuus­tutkinta­keskuksen tutkintaselostus arvioi, rakenteet rikkoi ylimääräisen nesteen lisäksi kaksi kesällä 2012 tehtyä hätiköityä virhettä: allasta korotettiin ja sinne ohjattiin syyskuusta alkaen entistä enemmän ekosysteemeille haitallisia raskasmetalleja sisältävää hapanta ja painavaa metallisulfaatti- eli niin sanottua raffinaattiliuosta, joka oli aiemmin johdettu omaan erillisaltaaseensa. Ympäristölupa tähän väliaikaiseksi tarkoitettuun menettelyyn hankittiin kuulemma jälkikäteen puhelimitse. Niinpä kun kipsisakka-altaan tiivistyskalvo repesi hydrostaattisesta paineesta, ympäristöön pääsi myrkkysekoitus, jossa oli muun muassa alumiinia, arseenia, kadmiumia, kromia ja uraania.

”Jokainen alueella työskentelevä on sitoutunut ympäristöystävälliseen toimintaan”, kuulutti elokuussa 2008 valmistunut Talvivaaran pelastussuunnitelma. Siinä vuotoja kaivosalueen ulkopuolelle ei pidetty lainkaan mahdollisina. Vastaavat pumaskat kertovat aina enemmän lajityypistään kuin tosiasiallisista viittaus­kohteistaan. Todellisen menon taas vangitsee elokuvan kohtaus, jossa työntekijät jalkautuvat nietosten peittämälle prosessialueelle. ”Lunta on kuin Siperiassa”, sanoo yksi. ”Eikö tää oo muutennii ku Siperiassa, samanlainen meininki”, jatkaa toinen. Lauseita tuskin kannattaa pitää summittaisina viittauksina taigamaisesti Tyyneltämereltä Pohjanlahdelle ulottuvaan Ничего- tai Nitševo- eli hälläväliä-vyöhykkeeseen.

Paremminkin ne yksilöivät maailman pohjoisimman kaupungin ja saastuneimpiin kuuluvan paikan. Keskisiperialaisen Norilskin ympäriltä Talvivaaran tärkein yhteistyökumppani on pilannut maita ja vesiä sitä mukaa kuin on opetellut länsimaiseen tyyliin somistelemaan tekemisiään. ”Ympäristölliset harkinnat ovat meille huippuprioriteetti”, lepertävät sen kotisivut tieteen ja mainonnan yhteisellä kielellä, joka täyttää paraikaa yhä suurempia ja suurempia osia kaikesta sanallisesta avaruudestamme. Kun Norilsk Nikelin omistamilta Harjavallan-tehtailta pääsi viime kesänä Kokemäenjokeen 66 tonnia nikkeliä, venäläisjätin paikallispomot kiirehtivät lohduttamaan, ettei tästä unssiakaan ollut Talvivaaran perua.

Irwin Goodmanin (1943–1991) säveltämä ja esittämä, Vexi Salmen (s. 1942) sanoittama popkappale ”Lievestuoreen Liisa” (1971) kertoi selluteollisuuden jätevesitörkeyksistä. Sittemmin puunjalostajat ovat parantaneet mainettaan vesien­hallinnassa ja -suojelussa, vaikka esimerkiksi pahojakin lipeävuotoja sattuu yhä. Talvivaaran yhtenä etuna piti olla pintakaivuun ja ekstraktiomenetelmän vaatima vähä energia, mutta kaivoksen suunnattomuuden takia jo sen perustaminen söi määrättömästi kilowattitunteja. Kaiken huomion varastivat kuitenkin hyvästä syystä vesistöhaitat ja -uhat. Talvivaaran takia teollisuuspäästöt ovat jääneet sivuosaan, kun huomio kohdistuu kaivosten ympäristövaikutuksiin. Kun alkutuotannon osuus maan bruttokansantuotteesta on alle kolme prosenttia ja palveluiden yli 70 %, suuren mittaluokan maansiirtotöppäilyt ja savupiippusaastumiset onnistuvat järkyttämään suomalaisia. Tämä herättää toivoa.

Helsingin Sanomien haastattelussa Heikkinen oli huolissaan. Hän huolehti, ettei vain Talvivaara peittäisi näkyvistä muitten yksiköitten päästöjä ja kokonaisten tuotannonalojen ongelmia. Andorran ennakkonäytökseen oli osuvasti kutsuttu keskustelemaan myös sodankyläläinen Riikka Karppinen (s. 1994), joka pulpahti julkisuuteen Viiankivaaraan suunnitellun nikkelikaivohankkeen kriitikkona jo alaikäisenä ennen 2012 alkanutta kunnanvaltuutetun uraansa vihreänä vaikuttajana. Itä-Suomen yliopiston ympäristöpolitiikan professorina 2010 aloittaneen ja Talvivaara-sotkut tutkimusaiheekseen saaneen Rauno Sairisen (s. 1962) mukaan ”ympäristö- ja vesiosaamiseen” liian kitsaasti panostanut kaivos pilasi koko alan maineen: ”sosiaalisen toimiluvan” saadakseen uusien yritysten on todistettava pystyvänsä parempaan ”ympäristöasioissa”. Monet muut ovat vaatineet, ettei yksi huono kaivos saisi synkistää maankairauksen lukratiivisia näköaloja. Jos kerran suuri ja armoton Kiina, niin miksei pieni ja enimmäkseen hyväkäytöksinen Suomi. Toisille Talvivaara ”ei ole poikkeus”, vaan ”raskasta teollista nihilismiä” itseään. Talvivaaran miehet ei yritä ratkoa liian isoja pulmia: se pysäyttää kuin varkain pohtimaan vastuita, paineita, perusteita, tahtoja, tunteita, oikeutuksia ja vaihtoehtoja.

Seitsemännen taiteen serkut

Ilmeisin vertailukohta elokuvalle on Veikko Aaltosen (s. 1955) teräs- ja paperityöntekijöitä seuraava dokumentti Työväenluokka (2004). Heikkisen teoksesta puuttuu kuitenkin asemaa, saati luokkaa, korostava ote: työntekijöitä ja toimihenkilöitä yhdistää tyhjän päälle jääminen. Nimestään lähtien hänen teoksensa erottuu Aaltosen Imatralla ja Valkeakoskella kuvatusta filmistä runollisemmaksi ja rapsodisemmaksi laulumaitten tapaukseksi. Kajaanilaisuuden kuvauksena ja miesten työsuhteen erittelynä Talvivaaran miehet tuleekin lähemmäksi Susanna Helken (s. 1967) ja Virpi Suutarin (s. 1967) rakastettavaa nuorisotyöttömyysdokumenttia Joutilaat (2001). Itäsuomalaisuuden syväluotauksena myös Erkko Lyytisen (s. 1973) hieman eteläisempiä vaaraseutuja koluava Rajaseudun poikamiehet (2003) on sille sukua. Vaikka Talvivaaran miehet kertoo työpaikasta ja työstä, sen traagiset ja eksistentiaaliset piirteet lähentävät sitä näihin vapaa- tai joutoaikaa korostaviin kappaleisiin.

Toisaalta Lyytisenkin kesämaisemia uhkuvassa mestariteoksessa viivähdetään ohimennen toisen päähenkilön työpaikalla kalanviljelylaitoksella ja kosketetaan toisen päähenkilön joutumista työttömäksi lakkautetulta sahalta. Mutta siinä missä Rajaseudun poikamiehet on yleisotteeltaan lähinnä romanttinen ja Joutilaat realistinen elokuva, Talvivaaran miehet lähestyy surrealismia. Sen miehet ovat ja eivät ole töissä: he seuraavat kangertelusta hiipumiseen kehittyvää ”lotroomis”-prosessia, joka ”ei ole mistään kotoisin”. Tässä suhteessa siinä on piirteitä Veikko Kerttulan (s. 1940) televisioelokuvasta Simpauttaja (1975), jossa töitä vain ollaan tekevinään ja panostetaan kaikkeen muuhun. Vaara-Suomen kuvauksena se sisältää Kolin laelta kuvatut rutiininomaiset otokset, joita kaivosdokumentti nimenomaan välttää. Siksi Juha Koirasen (s. 1968) mainio tv-draama Partanen (2003) on interiööreihin sijoittuvana modernina työ- ja työpaikkatutkielmana likeisempi vastine Heikkisen teokselle. Tämä kotkalaiseen konepajaan sijoitettu muunnelma pohjalla olevasta Bartleby-kirjurihahmosta käsittelee muikean lakonisesti välinerationaalisen suunnittelun ja toiminnan vinoutumista yhden vastahankaisen tienaajan asenteesta. Talvi­vaara­laiset taas jälkivalvovat ja puivat yliyksilöllistä prosessia, joka ei vain ota luontuakseen.

Uutuusdokumentissa työn näennäisyys assosioituu pörssioperaatioon tarinoiden ja aikeiden vaihdantana. ”Odotusarvo korkea, reaaliarvo surkea”, kommentoi omaa suoritustaan Falunin MM-kisojen yhdistelmäkilpailussa epäonnistunut murtomaa­hiihtäjä Matti Heikkinen (1983–). Kajaanilaissyntyinen urheilija jatkoi virnistäen, että seuraavaan koitokseen valmistautumisessa auttaa lähinnä ”kainuulainen vittumaisuus”. Tämä runsas luonnonvara voidaan käsillä olevassa yhteydessä tulkita seinäjokelais-lontoolaisen vittumaisuuden vastamyrkyksi. Sijoittajien tyytyväisenä pitämiseksi hirveällä rähinällä näytöskäynnistetyn kaivostoiminnan, rummutuksen sen tulevaisesta lunastusvoimasta ja näitä seuraavan absurdin saamattomuuden tiivistää savolainen sutkaus ”aloittamista vaille valmis”. Ehkä se kelpaa vastineeksi bartlebylaisuuden luoneen Herman Melvillen (1819–1891) uusenglantilaiselle arjenfilosofialle. Oli miten oli, talvi­vaara­laiset tuumailijat ovatkin Heikki Turusen (s. 1945) pohjoiskarjalaisten kasvutarinoiden totuuksienlaukojia ja simpauttajamaisia trickstereitä lähempänä Veikko Huovisen (1927–2009) kainuulaisia havukka-ahonajattelijoita.

Markku Heikkisen työlle tarjoutuu mainittuja uudempikin rinnastuspiste suomalaisessa dokumentarismissa. Jo nimellään ja tunnekylläisellä kerronnallaan Talvivaaran miehet viittaa Joonas Berghällin (s. 1977) ja Mika Hotakaisen (s. 1977) Miesten vuoroon (2010). Hiljentyvässä tuotantolaitoksessa ja julkisten paineiden puristuksessa päästään suorastaan saunamaisiin avomielisyysasteisiin. Ero on kuitenkin drastinen: miesten puhuminen tunteistaan pelaa laudedokumentissa jaetun puhdistautumiskokemuksen pussiin, kun taas louhintadokkarissa kaikki katarttisuus loistaa poissaolollaan. Kun Me Naiset piti Talvivaara-teoksen (nimen) mieskeskeisyyttä ”harmillisena”, joku toinen saattaa nähdä siinä arveluttavaksi ainakin tavan nostaa esiin erään kaivoskriitikkonaisen vimmastumisen. Yhtä kaikki verrattuna esimerkiksi sellaisiin globaalia taloutta oivaltavasti konkretisoiviin dokumentteihin kuin Katja Gauriloffin (s. 1972) Säilöttyjä unelmia (2012) ja Elina Talvensaaren (s. 1978) Miten marjoja poimitaan (2010) Heikkisen työ on lähes täysin tarinaton, pikemminkin joksahteleva kuin johtopäätöksiin etenevä. Se on – muuten ehyemmäksi työstetyn Miesten vuoron malliin ja säilyketölkki- ja varvikkodokumenteista poiketen – vähäliikkeinen ja sisäkohtaisuuksiin kurottava.

Työelokuvana Heikkisen teos on aikansa tuote. Sen hahmoja on hankala yhdistää vaikkapa Risto Jarvan (1934–1977) Työmiehen päiväkirjassa (1967) tai Erkko Kivikosken (1936–2005) Laukauksessa tehtaalla (1973) tavattaviin aiempien kymmenlukujen duunareihin. Jo enemmän heissä häivähtelee Michael Ciminon (s. 1939) Kauriinmetsästäjästä (Deer Hunter, 1978), Paul Schraderin (s. 1946) Blue Collarista (1978) ja Martin Rittin (1914–1990) Norma Raesta (1979) tuttuja piirteitä, ennen kaikkea epätoivoista tekemistä ja selviytyjämentaliteettia yhdistelevissä piirteissään. 70-luvun lopulla yhdysvaltalaisissa elokuvissa koettu työläisteeman nousu päättyi siihen, mihin Taylor Hackfordin (s. 1944) Upseeri ja herrasmieskin (An Officer and a Gentleman, 1982): miesprotagonisti hakee naisensa syliin liukuhihnan ääreltä ja kantaa pois tehtaasta kohti jupimpaa elämänmallia.  Ympäristökatastrofin ainekset ja klaustrofobiset valvomotunnelmat liittävät Talvivaaran miehiä kuitenkin näitä teräs-, auto- ja tekstiiliteollisuusdraamoja vielä enemmän James Bridgesin (1936–1993) Kiina-ilmiöön (The China Syndrome, 1979) ja Mike Nicholsin (1931–2014) Silkwoodiin (1983).

Elokuvahistoriallisesti Talvivaaran miehet ei nojaa Sergei Eisensteinin (1898–1948) joukkovoimaa uhkuvaan Lakkoon (Стачка, 1925) tai automaation utooppisia ja dystooppisia mahdollisuuksia tutkaileviin René Clairin (1898–1981) À nous la libertéhen (1931) ja Charles Chaplinin (1889–1977) Nykyaikaan (Modern Times, 1936). Se varaa paremminkin Fritz Langin (1890–1976) Metropolisiin (1927). Kainuulainen prosessi ja vuoto vain erkanevat kaikesta mahtipontisuudesta ja liiemmästä symbolisuudestakin, jotka saattelevat saksalaisen ekspressionismin huiminta saavutusta aina kuuluisaan tulvakohtaukseen huipentuen. Niin kollektiivisuus kuin vertauskuvallisuuskin ovat Talvivaaran miehissä vähäeleistä laatua.

Kaivannaiskiihkon tutkielmana Heikkisen teos asettuu John Hustonin (1906–1987) raivoisan Sierra Madren aarteen (The Treasure of Sierra Madre, 1946) ja Paul Thomas Andersonin (s. 1970) vakavansynkeän There Will Be Bloodin (2007) muodostamalle ahneusmoraliteettien akselille. Se kertoo kuitenkin tarinansa kahmijakeskeisyyden sijaan vaaralliseen työhön ajautuneitten näkökulmasta edeten näin jonkin matkaa Henri-George Clouzot’n (1907–1977) riskikuljetusta seuraavan Pelon palkan (Le salaire de la peur, 1953) suuntaan. Jollei aivan niin lohduton olekaan, dokumentti ei liioin tarjoa Chaplinin Kultakuumeen (The Gold Rush, 1925) tapaan onnellista loppua. Uudemmista yhdysvaltalaisista elokuvista se juolauttaa tajuntaan etenkin John Saylesin (s. 1950) satiirin Silver Cityn (2004), jonka velmussa keitoksessa nykymallisesta poliittisen vaikuttamisen, markkinoinnin, työnteettämisen ja voitonmaksimoinnin kiemuroista kajotaan myös kaivostoiminnan ympäristövaikutuksiin. Gus Van Santin (s. 1952) Promised Landin (2012) asia-aineksena on nikkelin sijaan liuskekaasu, mutta aktuelli fiktio tulee osin lähelle suomalaisdokumentin taustatapahtumia, kuvaahan se nykymuotoista korpo­raatio­kusetusta, vieläpä firmalaisten näkökulmasta paikallisia sijaiskärsijöitä sivuten. Hyvää tarkoittavassa ja ruohonjuuritason aktivoitumista sympati­seeraa­vassa amerikkalaisteoksessa vain kuitenkin katsotaan kansalaisia kuin hoksaamattomia ressukoita ylhäältä päin, omantuntonsa kanssa kipuilevan syntipukin katseella. Talvivaaran miehet osaa esittää suurkoneiston rattaisiin joutuneet kaivoslaiset ja kaivoksen vastustajat tietäviksi, pohtiviksi ja pystyviksi yksilöiksi.

Patricia Riggenin (s. 1970) vielä keskeneräinen Los 33 (2015) on kertova elokuussa 2010 loukkoon 700 metrin syvyyteen 69 päiväksi jääneistä chileläisistä kupari- ja kultamainareista. Nähtäväksi jää, onko sen pelastumistarinalla mitään yhteyttä kainuulaisten sitkeään pinnistelyyn ja monitahoiseen aprikointiin. Tuskin, ovathan jo louheet ja niiden prosessoinnit keskenään niin eri maata, ihmiskohtaloista puhumattakaan. Niin tai näin,  eteläamerikkalaisdramatisoinnille voi povata vähintään yhtä suurta suosiota kuin Matthew Warchusin (s. 1966) tosipohjaiselle brittifiktiolle Pridelle (2014), joka kuvasi homo- ja lesboaktiivien ryhtymistä odottamattomaan yhteistyöhön thatcheristisella 80-luvulla ahtaalle ajettujen kaivostyöläisten kanssa. Mitään vastaavaa vapauttavaa hilpeyttä ja yllättäviä toinen toistensa löytämisiä ei tapaa Talvivaara-dokumentista. Sen julkisessa sanassa toistelluinta sisältöä ovatkin olleet haastateltujen yhtiöläisten kertomukset lasten kiusaamisesta vanhempien kaivosduunin vuoksi ja huolet ansioluettelonkin saastumisesta.

Priden taustalta saattaa Eisensteinin lisäksi erottaa muun muassa Barbara Kopplen (s. 1946) jenkkidokumentin Harlan County, USA (1976). Se kuvasi kentuckylaisten kaivostyöläisten oikeustaistelua hiilipohattoja vastaan. Mainareista tuli sankareita, jotka vertautuivat kulttuurisissa mielikuvissa II maailmansodan puhdasposkisiin veteraaneihin yhtä herkästi kuin erkanivat paheellisiksi nähdyistä Vietnamin-kävijöistä. Tähän suuntaan ehkä halusi identifioitua myös Perä hämärine Overlord-houreineen. Heikkinen onnistuu asettamaan talvi­vaara­laisensa näiden liikasimppeleiden vaihtoehtojen tuolle puolen.

Voi myös verrata Matt Myersin Tar Creekin (2009) dokumentaariseen tilintekoon lyijy- ja sinkkituotannon ekologisesti karmeista jälkiseuraamuksista Oklahoman syrjäseuduilla. Tällöin huomataan entistä selvemmin, ettei suomalaistuotanto iskeydy ympäristötuhoon vaan sen inhimillisiin ja sosiaalisiin lähivaikutuksiin. Se ei liioin pureudu yritysvastuun kysymyksiin niin kuin vaikkapa Robert Kennerin hallittu ruuantuotantodokumentti Food, inc. (2008) tai tanskalaisen Frank Poulsenin keskiafrikkalaisista kaivoksista totuutta etsivä hatarampi verikännykkädokumentti Blod i mobilen (2010). Niinpä kun kanadanranskalaisten Richard Desjardinsin (s. 1948) ja Robert Monderien (s. 1948) Quebecissä riehuvaan kansainväliseen, muiden muassa Norilsk Nikelin masinoimaan kaivannaiskuumeeseen puuttuva dokumentti, ekolologiset ja yrityseettiset momentit tylysti yhdistävä Trou Story (2011), hyökkää avoimesti koko alaa vastaan luonnonsuojelun puolesta, Talvivaaran miehet ei vaali paljastavaa tai syyllistävää äänilajia. Lähes kaiken jo tultua esille se antaa suunvuoron yllättäville todistajille.

Castäys- ja cameo-mielessä Heikkisen työn takaa pilkistääkin Herbert J. Bibermanin (1900–1971) uusmeksikolaisista sinkkikaivostyöläisistä kertova Maan suola (Salt of the Earth, 1954). Varsinkin naisasiapainotuksiltaan radikaaliksi aikoinaan koettua ja proletaristisena boikotoitua dokudraamaa liittää 2010-luvun suomalaisfilmatisointiin metallurgian lisäksi puhujien amatööriys: näyttelijöistä vain kourallinen oli ammattilaisia ja loput aitoja mainareita. Tuloksessa on heikkisläisyyden kanssa yhteen sointuvaa paljautta. Visuaalisesti kahdessa eri aikakauden elokuvassa on kuitenkin vain vähän yhtymäkohtia lähtien jo siitä, että kuivanmaan paahteisuudessa toteutetussa mustavalkoklassikossa jako hyviksiin ja pahiksiin on kirkas ja luokkakantainen.

Kaikista vuoriteollisuusfilmeistä Heikkisen teoksesta johtaakin kenties lyhin polku Niki Caron (s. 1967) North Countryyn (2005). Lumisille Keskilännen rautakaivoksille sijoittuva elokuva työstää kaiken lisäksi työkunnian teemaa ja työntekijän selviytymistarinaa, joskin nimenomaan naisen ja naisten oikeuksien näkökulmasta. Miljööt lähestyvät toisiaan, mutta 35 miljoonan dollarin budjetilla tehdyssä tositapahtumiin perustuvassa draamassa voidaan katsella louhoksia myös lintuperspektiivistä. Nämä kamera-ajot vain yhdentyvät tässäkin sinänsä hyväsanomaisessa, seksuaalista häirintää miesvaltaisissa ammateissa käsittelevässä jenkkileffassa kovin tavanomaisiin juonenkäänteisiin, ja lopulta tietyillä tapahtumapaikoilla on liiankin vähän väliä. Suomalaisponnistuksen silkka ahtaus puolestaan tuottaa kuin tuottaakin aitoutta kohtauksiin ja avoimuutta kokonaisuuteen.

Äkkipäätä voisi luulla, että meikäläisistä filmeistä lähimmäksi Heikkisen aikaan­saannosta tulee nikkelintuotannolla kehystetty Petsamo-eepos Ystävät, toverit (1990). Tämän pahasti kompastelevan ja magnaattikeskeisen myöhäis­teoksen sijasta Talvivaaran miehet limittyy Rauni Mollbergin (1929–2007) tuotannosta kuitenkin tiiviimmin yhteisöllisen tekemisen merkkiteoksiin Maa on syntinen laulu (1974) ja Tuntematon sotilas (1985). Näissä viivytään hellästi amatöörinäyttelijöiden poseeraamattomilla naamatauluilla ja annetaan murretun puheen virrata vapaasti. Konstailematon Heikkinen ei suinkaan lähde mollbergiläisille naturalistisille taide-ekskursioille vaan pysyttelee humanistisessa tavassa painottaa kuulluksi tulemisen arvoa. Ryssänhelvetteineen ja kasvotutkielmineen päivineen hänen ohjauksensa kuitenkin kiinnittyy myös toisen Tuntemattoman perinteeseen. Sen nojalla voisi sanoa, että Talvivaaran miehet sisältää pelkkiä sivuosia.

Nietoskamppailujensa ja sota-alluusioidensa takia Talvivaaran miehet viittilöi esimerkiksi Pekka Parikan (1939–1997) Talvisotaan (1989) ja Joseph Vilsmaierin (s. 1939) Stalingradiin (1993). Mustaksi luisuvan huumorinsa puolesta se resonoi myös vaikkapa Mark Mylodin lumen ja jään sinihehkulla herkuttelevan The Big Whiten (2005) kanssa. Kun Heikkisen tuotannon niukkoja resursseja hyvittää etenkin komeissa ulko-otoissa tuntuva Jarkko T. Laineen (s. 1969) panos kuvaajana, päästään hetkittäin hipaisemaan Lee Tamahorin (s. 1950) Bond-jännärin Die Another Dayn (2002) ja Chris Weitzin (s. 1969) fantasiaseikkailun The Golden Compassin (2007) maalaamia ja taatusti manipuloidumpia pakkasnäkyjä. Tällä saralla Talvivaaran miehet ottaa kaikessa teollisessa realismissaan myös paikkansa suomalaisen elokuvan aikakirjoissa Erik Blombergin (1913–1952) Valkoisen peuran (1952), Päivi Hartzellin (s. 1949) Lumikuningattaren (1986) sekä Anastasia Lapsuin (s. 1944) ja Markku Lehmuskallion (s. 1938) tundradokumenttien seuraajana.

Kokonaisestetiikkaa hallitsevan kylmyyden ohella kolhittu kansallisylpeys vahvistaa Talvivaara-filmin kytkyn Arto Halosen (s. 1964) dokumenttiin Sinivalkoinen valhe (2012). Tarinassa on samoja aineksia rehellisistä maakuntien miehistä ja kansainvälisen median kiinnostuksesta amatöörien puuhastelun kautta ”katastrofaalimaisen suureen häpeään” ja ihmisuhreihin. Mutta doping-pätkästä poiketen Talvivaaran miehet ei spekuloi eikä aja läpi kertojan tulkintaa kuvaamistaan tapahtumista. Ero on ennen kaikkea tapauksissa: kenties kouraisevampaan mutta olennaisesti harmittomampaan hiihtohuijaukseen jäi kosolti pimitystä valaistavaksi, siinä missä vilppi tuhannesti vaarallisemmassa kaivoskilpailussa on jo verraten hyvin selvitetty. Heikkinen on myös kertojana tunnelmien ja tuomioihin rientämättömien pohdintojen ystävä, eikä hänen teoksensa silti tunnu lykkimisdokkaria hajanaisemmalta. Silti hänenkin työtään leimaavat Halosen omassa aiheessaan paisuttelema selittämättömyys ja häkeltyneisyys koko kansakuntaa ravistelleen, miten-tämä-saattoi-tapahtua-2000-luvulla-skandaalin jäljiltä.

Lopuksi

Talvivaaran miehet on oma tapauksensa. Sen avautuminen useisiin filmillisiin suuntiin ei vähennä sen omintakeisuutta eikä tee siitä jotain oleville oloille vierasta simulaatiota. Mutta siinä on kylliksi elokuvallista painoa estämään sen käsittelyn pelkkänä tuiki tähdellisen aiheensa kuvituksena ja poikkeuksellisten puheaktiensa taltiointina. Koska Talvivaaran esiintymät ovat lähellä maankuorta, Heikkisen teokseen ei kerry otsalamppujen ja pimeiden kuilujen tapaista vakiokaivoskuvastoa. Ja kun kerran porakruunut ja räjähteet on jo pakattu ja lähetetty uusille valtauksille, jäljelle jäänyt mystinen prosessi pitää Talvivaaran miehet tulkinnallisesti avarana elokuvana.

Tieteellis-teknologinen uhasta, hämäävästä viestinnästä ja ”prosessien” arvaamat­to­muudesta nouseva vainoharha sekä mieskeskeisyys ja arktinen pakottavuus hivuttavat kaikki sitä John Sturgesin (1910–1992) Jääasema Zebran (Ice Station Zebra, 1968) läheisyyteen. Päätähti Rock Hudson (1925–1985) sai ladata vakoilutrillerin tärkeimmät rivit, kun Ernest Borgninen (1917–2012) esittämä toinen henkilö oli luonnehtinut napa-alueelta yhytettyä ydinreaktoria lähes hyväntahtoisen näköiseksi: ”Tuossa tilassa kyllä. Hillittynä, hallittuna. Mutta fissio kun on, se inhoaa hillitsemistä vielä sinuakin enemmän.”

Tätä liikkuvan kuvan latua edettäessä Talvivaaran miehet johtaa Christian Nybyn (1913–1993) mustavalkoiseen kulttifilmiin The Thing from Another World (1951). Siihen johtaa myös Heikkisen maininta, että hänen unissaan Talvivaara ”muuntautui isoksi olennoksi”. Kuten hänen dokumentissaan, myös Arktikselle sijoittuvassa kauhurainassa seurataan miesvaltaisen mutta naisiakin sisältävän työryhmän toimintaa ja ajatuksia häijyissä oloissa, joissa se saa vastaansa tuntemattoman ja hallitsemattoman elävän voiman. Silloin ei auta ohjesäännöistä ja muista manuaaleista tuttu ”S-O-P” eli standard operating procedure, vakio­menettely. Väkisinkin termi muistuttaa Riekkola-Vanhasen raportin viittauksesta normal operating conditionseihin, joihin ei Talvivaarassa päästy koskaan.

Leffan uusversiossa The Thing (1982) käsikirjoittaja Bill Lancaster (1947–1997) ja ohjaaja John Carperter (s. 1948) pyrkivät tarkemmin sovittamaan kummankin filmin pohjalla olevaa scifi-kirjailija John W. Campbell Jr.:n (1910–1971) pienois­romaania Who Goes There? (1938). Niinpä esimerkiksi siirrytään Pohjoisnavalta Etelämantereelle ja täysmiehiseen tiimiin. Wilford Brimleyn (s. 1934) näyttelemä biologi Blair saa kertoa puutteellisesti tunnistamansa eliön tekemisistä: ”…kun se kävi koiramme kimppuun… se jotenkin pystyi sulattamaan… tai… imemään itseensä sen… ja siinä prosessissa se muovasi omat solunsa meidän koiramme solujen täsmällisiksi jäljennöksiksi… […] koko prosessiin kului kaiketi tunti… ehkä kauemminkin…”

Aivan näin ei muuten ovelasti kyto- tai sytologiaa hyödyntävässä alkuperäistarinassa sanailla. Mutta fyysikkotaustainen Campbell Jr. kyllä kirjoittaa ”meille vieraasta metallista”. Tutkimusretkikunta saa tuta, että Antarktiksella miljoonia vuosia jäätyneenä löytäjiään odottanut avaruusalus on lujaa tekoa: menopelin pinta on ”jonkinlaisessa passivointiprosessissa” saatu haponkin kestäväksi. Sisällä muhivat ekokatastrofin ainekset, joihin eksploraattorit pääsevät tutustumaan räjäytettyään aluksen oven auki.

”Se jostakin” -filmeissä sotilaista ja tutkijoista koostuva ryhmä kohtaa tuhoisan ’olion’. Talvi­vaara­laiset ovat joutuneet tekemään lupaavaa mutta jatkuvasti epämiellyttävämmäksi käynyttä tuttavuutta kouriintuntumattomaan prosessiin käsitteen kaikissa merkityksissä. Heidän tarinansa kertoja sai kamppailla hahmotus­vaikeuksien kanssa. Heikkinen viittasi Andorrassa siihen, kuinka teollisuuskemistin pätevyyttä kysyvä prosessin mieltäminen hankaloitti sen käsittämistä maallikoilla ja käsittelemistä julkisuudessa. ”Minun mielessäni se on semmoinen olento”, hän tokaisi Episodin haastattelussa. Ohjaaja lisäsi: ”Se on osa globaalikapitalismia ja pörssitaloutta. […] eikä meillä ole mitään virastoa, joka voisi hallinnoida ja kontrolloida tällaista.”

Toivottavasti edes julkinen sana tekisi tehtävänsä pahemmin rapautumatta. Sen osana Heikkinen on hajamietteisine mutta kurinalaisine leffoineen ja levottomine mutta mietityttävine lausuntoineen yltänyt merkityksellisiin tekoihin: yhä harvempi Suomessa voi enää olla ajattelematta vakavia ympäristöpoliittisia kysymyksiä resurssien hyödyntämisen monesti kovin yksipuoliseksi matematiikaksi ja mekaniikaksi riistäytyvissä suunnitelmissa. Talvivaaran miehet puhuttelee myös muita kuin valmiiksi kaivoskriittisiä. Elokuvantekijän kyynisyyttä hipovia tuumailuja niin saastuttamisen vääjäämättömyydestä kuin myös ahnehtimisen ja hätiköimisen inhimillisyydestä kontraa itse teoksen ääniraidalta pariinkin kertaan kuultu vastarintavuorosana: ”Valehtelu on lopetettava.” Naiivin läpinäkyvyysuskon sijaan tämä on paras tulkita kamppailun pysyvyyden toteamiseksi: vaatimus pysyy voimassa aina ja kaikille yhteisten voimavarojen käyttelijöille. Elinkeinoministerin etsimän ja Audleysta löytämän ”uskottavan kansainvälisen teollisuussijoittajan” liikkeitä vartoessa voi osallistua kansalaismielipiteenmuodostukseen hyväksyttävistä maan- ja vedenkäyttötavoista. Ja lukea varoiksi Pöyry Environment Oy:n 2009 laatimaa Talvivaaran sulkemissuunnitelmaa:

 

”Toisen vaiheen bioliotuskasat jätetään paikoilleen kaivostoiminnan päätyttyä ja ne peitetään asianmukaisilla vedenpitävillä eristeillä […]. […] Peitteenä voidaan käyttää synteettistä HPDE-kalvoa tai bentoniittimattoa, jota suojaa 100 mm paksu hiekkakerros molemmilta puolilta. Salaojituskerros rakennetaan rakenteen vakauden ja kunnollisen toiminnan varmistamiseksi. Vähintään 0,5 m paksu kerros maata levitetään alueelle. Puiden kasvun edistämiseksi levitetään osalle aluetta paksumpi maakerros.”

Haudataan miten vain, olio pintautuu varmasti vielä uusissa olomuodoissaan. ”Tarvitsen pätäkkää, ja paljon tarvitsenkin”, sanoi Humphrey Bogartin (1899–1957) esittämä Frank C. Dobbs hakkuillessaan Sierran Madren maisemissa.

 

Jarkko S. Tuusvuori

 

Arvosteluja elokuvasta Talvivaaran miehet

Helsingin Sanomat 18/ii/15 (Harri Römpötti) [haastattelujuttu]:
”vuoden tärkeimpiä elokuvia”

Helsingin Sanomat Nyt-liite 19/ii/15 (Juhani Mykkänen):
”tuntuu hyvältä ja näyttää pahalta”

Suomen Luonto 18/i/15 (Juha Kauppinen):
”väkevä”

Voima 1/15 & Fifi 28/i/15 (Riikka Karppinen):
”Dokumentin vahvimmaksi ominaisuudeksi nousee sen aitous.”

Suomen Kuvalehti 20/ii/15 (Kalle Kinnunen):
”Elokuva ei ole raportti bisneksestä tai fyysisestä työstä, vaan varovaisesti estetisoitu tilinpäätös sekaannuksen ilmapiiristä.”

Savon Sanomat 20/ii/15 (Olli-Matti Oinonen):
”järkyttävän totta”

Episodi 18/ii/15 (Niko Ikonen):
”komean näköinen”

Keskisuomalainen 18/ii/15 (Ilkka Hartio):
”parasta antia [ovat] Talvivaarassa työskentelevien ajatukset tapahtumien virrassa”

Uljas 26/ii/15 (Tähti Oksanen):
”tärkeä historiallinen dokumentti jo syntyessään”

Nuorten Luonto 24/ii/15 (Ilkka Hiltunen):
”inhimillisten henkilö- ja tilannekuvausten lomaan on leikattu tieteiselokuvamaisia otoksia kaivosalueen karuista maisemista. Yhdistelmä ei ole täysin saumaton, mutta maisemafiilistely on vaikuttavaa ja antaa katsojalle tarpeellista tilaa sisäistää koko Talvivaaran kaivoshankkeen hurja ja monitasoinen mittakaava.”

Me Naiset 23/ii/15 (Siru Valleala):
”Tiedollinen anti on vahva: dokumentti kertoo selkeästi, mistä on kyse.”

Taloussanomat 27/ii/15 (Johannes Niemeläinen):
”sävy on jossain Juha Kauppisen ’Nopeammin, syvemmälle, tuhoisammin’ -artikkelin sisältämän arvostelun ja Marko Erolan Kirottu kaivos -kirjan kehujen väliltä”

Talouselämä 24/ii/15 (Marko Erola):
”vahvistaa antipatioita kohukaivosta kohtaan, muttei lisää katsojan ymmärrystä Talvivaaran tapahtumista”

Kainuun Sanomat 20/ii/15:
”hukkuu aiheensa alle”

Turun Sanomat 20/ii/15 (Henri Waltter Rehnström):
”ei kanna loppuun asti”

Sylvi 20/xii/15 (Jukka Vuorio):
”Kaikki jää epämääräisesti vajavaiseksi”

Film-O-Holic 20/ii/15 (Juha Rosenqvist)
"ei onnistu lunastamaan lupauksia"

Antti Alanen Film Diary 5/iii/15 (Antti Alanen):
”solid, well-researched, sober”

Filmgoer.fi 20/ii/15 (Markku Ylipalo)
"lajissaan erinomainen teos"

 

Jaa tämä