Bob Dylan, 2010. Kuva: Alberto Cabello (Wikimedia commons).
Uudesta kirjallisuusnobelistista tuli taannoin sanottua kenties liikaakin. Oli vain syytä tuoda esiin, että Bob Dylanin (s. 1941) palkitseminen ei ollut sen enempää tavatonta kuin perustelematontakaan, että hänen nyt entistäkin korkeammalle jalustalle kohotettua lyriikkaansa ei ole järkevä erottaa popmusiikkiyhteyksistään ja että sen erityistä voimaa saattaa olla mielekkäintä etsiä draamallisuuden suunnasta. Jutusta jäi tosin puuttumaan, että 1902 nobelinsa saanut schleswigiläissyntyinen historioitsija Theodor Mommsen (1817–1903) kuuluu tärkeimpiin ei-fiktiivisistä ansioista palkittuihin kirjoittajiin. Lisäksi Dylanin näyttelijyys Larry Charlesin (s. 1956) ohjaamassa Masked and Anonymousissa (2002) olisi kuulunut luetella osana hänen draamakokeilujaan. Ja hänen uusin levynsä, popstandardikimara Fallen Angels (2016), olisi sietänyt mainita.
Lauantaisen juhlaillallisen jälkeen on silti paras lisätä reunamerkintä. Dylan itse ei osallistunut bankettiin, mutta Tukholman kaupungintalolla kuultiin kyllä hänen kirjoittamansa tervehdys. Kiitospuheen piti hänen puolestaan Yhdysvaltain Ruotsin-suurlähettiläs Azita Raji (s. 1961). Nobelisti ilmaisi mielihyvänsä saamastaan kunnianosoituksesta. Hän mainitsi puoli tusinaa saman tunnustuksen aiemmin saanutta kirjailijaa, joita hän muisteli lukeneensa lapsesta saakka: Rudyard Kipling (1865–1936) palkittiin 1907, G. B. Shaw (1856–1950) 1925, Thomas Mann (1875–1922) 1929, Pearl S. Buck (1892–1973) 1938, Ernest Hemingway (1899–1961) 1954 ja Albert Camus (1913–1960) 1957. Ällistyttävää pääsyä samaan joukkoon ei kuulemma käynyt sanoittaminen.
Kaikille Dylanin draamataitoja tähdentäville oli mannaa kuulla hänen varsinaiset päämietteensä. Hän kertoi nimittäin palkitsemisuutisen saatuaan tuumineensa William Shakespearea (1564–1616):
”Arvelisin hänen pitäneen itseään dramatistina. Ajatus kirjallisuuden kirjoittamisesta ei valjennut hänelle. Hänen sanansa kirjoitettiin näyttämöä varten. Tarkoitettiin sanottaviksi eikä luettaviksi.”
Dylan vertasi pokkana omaa skeneään brittiklassikon puuhiin. Hän täsmensi, että Shakespearen kirjoittaminen lienee ollut niin dramaturgisten kuin käytännöllistenkin kysymysten ratkontaa, mutta tuskin koskaan sen miettimistä, onko jokin tai mikään hänen kynäämänsä kirjallisuutta vai ei. Dylan raportoi nikkaroineensa itse alun alkaen omat laulunsa ensisijaisesti lavaesitettäviksi ja toissijaisesti levytettäviksi, eikä tämä malli ole muuttunut sen koommin. Edelleen ”lauluni ovat melkein kaikkien tekemisteni elinvoimainen keskipiste”, samalla kun niistä on tullut monille ihmisille tärkeitä. Dylan lisäsi: ”Shakespearen tapaan minäkin olen usein kiinni luovissa pyrinnöissäni ja elämän maisten asioiden kaikissa puolissa […], [niin että] minulla ei ole ikinä aikaa kysellä itseltäni: ’Ovatko lauluni kirjallisuutta?’”
Tässä Dylan piti linjansa. Lokakuun 29. päivänä julkaistussa The Telegraphin haastattelussa hän tokaisi tuotantonsa erittelyn kuuluvan asiantuntijoille:
”Annan muiden päättää, mitä lauluni ovat. Akateemisten ihmisten pitäisi tietää. Minä en ole järin pätevä. Ei minulla ole mielipidettä.”
Samassa pariviikkoisen radiohiljaisuuden päättäneessä juttutuokiossa Dylan myhäili ja päivitteli valintaansa. Hän lupasi saapua palkintoseremoniaankin, jos vain suinkin pääsee. Dylan myös poimi omasta laulukirjastaan viisi kappaletta, joilla hän arvioi olevan ”homeerista arvoa” tai muita nobelprisetiin johtaneita ominaisuuksia: ”Blind Willie McTell” (1983), ”The Ballad of Hollis Brown” (1964), ”Joey” (1975), ”A Hard Rain’s A-Gonna Fall” (1963), ”Hurricane” (1975) ”ja jotkin muut”.
Ruotsin akatemian jäsenistä palkintopuheen Dylanille piti kirjallisuudentutkija-esseisti Horace Engdahl (s. 1948). Hän puhui sangen hyvin. Engdahl aloitti ”suurista kirjallisista mullistuksista”: kuten muutkin sanataiteellisten lajityyppien dialektiset monimutkaistumiset, dylanilainenkin myllerrys sijoittui tiettyihin kehyksiin, ”1900-luvun amerikkalaisen populaarimusiikin” moniaineksiseen perinteeseen. Engdahlin mukaan Dylan pystyi yhdistämään ”kadun- ja raamatunkielen” ja tuomaan korkeatyylin kaupallisten albumien ”epätodennäköisimpiin paikkoihin” kääntymällä ikuisuuden sijasta sen puoleen, ”mitä tapahtuu ympärillämme”. Tavanomaiset viisutekstit vaikuttivat Dylanin uusromanttisen ”dynamiitin” rinnalla äkkiä lähes muinaiselta ”mustaruudilta”, Engdahl lohkaisi allusoiden subtiiliakin subtiilimmin räjähdekeksinnöistään kuuluun Alfred Nobeliin (1833–1896). Hän lisäsi kuitenkin, että ”kirjallisuusmaailman nurisemaan” saanut palkinto kuuluu palkitulle lopultakin kauneuden ylivertaisuudesta pitkässä palveluksessa laulurunouden traditiossa.
Sekä Dylanin että Engdahlin puheissa korostuu hienosti perinteen merkitys. Tämä niin sävel- kuin sanataiteellisenkin jatkumon painotus ei kovin hyvin näkynyt suomalaisessa keskustelussa. Samalla kummassakin puheessa kiinnittää huomion pitäytyminen lauluihin. Dylan alleviivaa ymmärrettävästi ja uskottavasti, että laulunteko on hänen toimintansa ydintä, mutta kirjallisuuspalkinnon yhteydessä on mahdotonta sivuuttaa hänen kirjailijuuttaan. Tarantulan (1965–1966/1971) lisäksi myös valokuvaaja Barry Feinsteinin (1931–2011) otoksista ja Dylanin runonpätkistä koostuva Hollywood Foto-Rhetoric. The Lost Manuscript (1964/2008) sisältää hänen ei-musiikillista (kirjan)kirjoittajuuttaan, joka on kiistattomimmin ja suitsutetuimmin esillä omaelämäkerrallisessa Chroniclesissa (2004). Kun Engdahlkaan ei tästä hiiskunut, on entistä selvempää, että Svenska Akademin halusi sinänsä hyvin perustellulla ja ilahduttavalla ratkaisullaan nostaa omaa häntäänsä kirjallisuuskäsitteen laajentajana. Akateemikko ei turhaan viitannut ”muutokseen käsityksessä siitä, mitä kirjallisuus on”. Kuulosti hieman siltä, että jos myös yhdysvaltalaista trubaduuria, niin ainakin ruotsalaisia palkitsijoita kuuluu ylistää historiallisesta rohkeudesta.
Sama teema hallitsikin ajatustenvaihtoa heti valinnan jälkeen. Suomalaisista kommentaattoreista muiden muassa kriitikko Mervi Kantokorpi ja kirjallisuusprofessori Hanna Meretoja esiintyivät edukseen. Oikeustieteilijä-kulttuurihistorioitsija-kirjailija Jukka Kemppisen (s. 1944) esittämä Jacques Prévert -vertaus ”tavallisen ilmaisun” ja ”puhutun kielen kunnioituksen” puolustuksineen kaikkineen oli koko lailla mainio. Laajemmassa kuvassa aiheen kotimaista käsittelyä leimasivat ylimalkaisuus ja asiantuntemattomuus. Helsingin Sanomat osoitti jälleen olevansa laadukkain suomalainen tiedotusväline: jo esimerkiksi Dylanin kesän 2014 Pori Jazzin keikkaa suvereenisti arvioineen Vesa Sirénin (s. 1967) sanomalehtiessee oli päätään pitempi muuta kommenttikertymää niin yleis- kuin erikoismedioissa. Riemukkaimpana reaktiona runoilija-kääntäjä Leevi Lehto (s. 1951) jakoi somessa pistämättömän suomitoisintonsa Dylan-teoksesta ”Subterranean Homesick Blues” (1965). Lähes yhtä hauska oli tosin otsikko sanomalehdessä Maaseudun Tulevaisuus: ”Viljelijöitäkin tukenut Bob Dylan palkittiin nobelilla”. Pohjanoteeraus taas oli väännös Ruotsin akatemian vakituisen sihteerin kommentista. Kun kirjallisuusprofessori Sara Danius (s. 1962) kertoi tuoreeltaan Nobel-komitean päätöksestä ja perusteli, että Dylan oli 54 vuoden urallaan kaiken aikaan ”luonut itseään uudelleen”, Etelä-Suomen Sanomat uutisoi lausunnon mieluummin niin, että hän on palvelusvuosiensa lukuisuudesta huolimatta ”silti koko ajan päivittänyt osaamistaan”. Manageriaalinen henkilöstöhallintopuhe ja oma-apuinen valmennusote sopivat suomalaisen nykyjournalismin valossa näköjään myös taiteellisen työn arvottamiseen.
Shakespeare-viittauksessaankaan Dylan ei nyhjää tyhjästä. Jo Anthony Scaduton uraa uurtavassa mutta kiistellyssä biografiassa Dylan (1972) kuultu folk-muusikkokollega Eric Andersen (s. 1943) vertasi varhaista Dylania suureen bardiin sekä ”dramaattisen runoilijan” hahmon että kaikkea tarttuvasti käsittelevän ja kaikille avoimen ”yleisen kielen” perusteella. Tämän oivaltavan näkemyksen puute verottaa monien laulaja-lauluntekijästä laadittujen muuten ansiokkaiden teosten voimaa, kuten vaikkapa liiaksi harhaanjohtavaan tarinankerronta-aiheeseen juuttuvan David Daltonin (s. 1945) Who Is That Man? (2012) osoittaa.
Nobel-banketti vei dramaturgiaulottuvuuden ääriin saakka. ”Persoonana” paikalle pääsemättömän mutta ”mitä täysimääräisimmin hengessä mukananne olevan” Dylanin sijasta hänen puheensa esitti suurlähettiläs ja hänen laulunsa ”A Hard Rain’s A-Gonna Fall” lauloi versiossaan tavan takaa hapuillut – kerran taidepaussinkin pitänyt, anteeksi pyytänyt ja hermostuneisuuttaan valitellut – mutta aina mahtava Patti Smith (s. 1946). Hakemattakin juolahti tajuun The Basement Tapesilta (1967/1975) pois pudotettu, sittemmin samannimiseen Dylanitta tehtyyn Dylan-elokuvaan päätynyt laulelma ”I’m Not There” (1967/2007).
Kuninkaallinen tilaisuus vertautui muihinkin artistisiin ennakkonäytöksiinsä. ”Kyllä olikin onni päästä sieltä elävänä ulos”, kuuluu yksi viimeisistä riveistä Dylanin raidalla ”Day of the Locusts” (1970), jonka katsotaan kuvastelevan tekijänsä tuoreita kokemuksia Princetonin yliopiston kunniatohtoriuden tuoneesta promootiojuhlasta. Jonkin verran epätyypillisesti Dylanille tähän lyriikkaan ei sisälly kenenkään pukahduksia. Itse asiassa todetaan erikseen, että ”oli vähän sanomista/ ei käyty keskustelua”. Dialogin tai irtorepliikkien sijasta hiki virtaa, pää räjähtää ja heinäsirkat sirittävät kuin laulaisivat runon puhujalle itselleen. Vanhaksi käynyt Dylan tuskin kuulee enää yhtä korkeita ääniä, mutta, as for compensation, eläintieteilijöiden mukaan myös sirkkojen kuulo heikkenee iän myötä.
Princetonin tilaisuudesta tuoreeltaan raportoinut Rolling Stone luonnehtikin ”poissaolevasti” läsnä olleen Dylanin käyttäytymistä ”äärimmäisen epäkommunikoivaksi”. Joidenkin lähteiden mukaan aranvauhko artisti jopa puolittain pakeni paikalta, kunnes talttui epämukavaan rooliinsa. Sattuvasti jos myös hersyvähkösti musiikkitohtorin honoräärititteli myönnettiin Dylanille sillä perusteella, että hänen taiteensa on ”aito ilmaus Nuoren Amerikan häiriintyneestä ja huolestuneesta omastatunnosta”.
Itse kappale viittaa hyönteisten lisäksi newyorkilaiskirjailija Nathanael Westin (1903–1940) romaaniin The Day of the Locust (1939). Sen lukuisiin kummiin hahmoihin kuuluu sarjakuvantekijä-animaatiotaiteilija Matt Groeningiakin (s. 1954) sittemmin innoittanut mies nimeltä Homer Simpson, jonka kädet elävät omaa elämäänsä. Ollaan dylanilaisen perinteenkäytön perusasetelmissa. Kaikkea tästä toiminnasta ja sen arvostamisesta ei liene tarpeen tulkita esimerkiksi historioitsija Timo Vihavaisen (s. 1947) tapaan ”nihilismiksi” ja sitä juhlivaksi ”postmodernismiksi”. Jos Dylanin tapaus jotain osoittaa, niin varmastikin tradition toden painon myös kumousten ja uusien arvottamisten hetkillä. Senkin tähden on syytä kiittää Ruotsin akatemiaa, joka princetonilaisen psykologiseerauksen sijaan perusteli palkitsemisensa kunnostautumisilla julkisten luomusten seuraannossa. Ehkä Dylankin oli aivan riittävästi mukana juhlimassa.