Olet täällä

Kauniisti viitseliäs, kummasti vaitelias

Kauniisti viitseliäs, kummasti vaitelias

niin & näin 3/14

Elina Koskelainen & Heikki Saure, Perinnetaidot. Käsikirja kaikille. SKS, Helsinki 2014. 175 s.

”Useasti joudumme pistäytymään museoissa ja etsimään siellä apua ja tietoja käsityöasioihimme. Moni ihastuttava nykymuotiin sopiva malli on saatu sieltä niin alus- kuin päällysvaatteisiimme erilaisista koristelutavoista puhumattakaan. Oivallisempaa on tietysti, jos vielä keskuudessamme on henkilöitä, joilla on joku tällainen vanha, hyvä taito hallussaan. Silloinhan pääsemme näkemään kokeneen tekijän käsissä työvälineiden oikean käytön ja työn edistymisen monine, pienine nikseineen, joitten keksimiseksi itse varmasti saisimme kauan uurastaa.”
(Omin Käsin 1/57)

Mitä puuttuu tästä käsityölehden mutkattomasta tavasta puolustaa perinteen avitusta käsillä olevissa käytännöllisissä pulmissa? Siinä viitataan saatavilla olevaan tuotoksen ja tekemisen malliin, jonka voi ottaa esineestä tai taitajalta, mutta siitä jäävät pois käsitteet ja sanat, yritys ilmaista tiettyjen toimien ja tulosten luonne, merkitys ja arvo. Entistä näytellään, jäljitellään ja mukaillaan, ei niinkään mielletä, selosteta ja käsitellä. Puuttuminen ja poisjäänti voivat olla liioittelua, mainitaanhan ”tiedot” ja ”asiat”. Oli miten oli, lainaus tiivistäköön kädentaitoyhteyksistä tutun tilanteen, jossa perinne jää lähes mykän, jos kohta niin mieluisan kuin mahtavankin voiman osaan. Muistuttakoon se silti samalla, miten tuota tekojen ja teelmien varantoa kaikkine merkitsevine juonteineen tuodaan edes vähän matkaa kielen tälle puolen, keskusteltavaksi.

Taiteentutkija-filosofi-artisti Jyrki Siukonen kertaa työkalujen perimmäisyyksiä pohtiessaan hirtehis-hersyvän tositarinan laajaa tietoteosta kokoavasta valistusajattelijasta. Ranskalainen älypää Denis Diderot (1713–1784) valitti nimittäin, kuinka vaikeaa oli saada Encyclopédiensa (1751–1772) niteisiin kuvauksia tietyistä täsmällisistä taidoista ja tekniikoista. Jauhojen, posliinin ja sen sellaisten koko tuotantoprosessi piti ehdottomasti saada mukaan, koska uusi ylväs tietoteos kuulutti alaotsikkonsa mukaisesti olevansa Tieteiden, taiteiden – tai taitojen (ransk. arts) – ja ammattien perusteltu sanakirja. Mutta hyvällä tuurillakin vain yksi vaivainen prosentti noiden taituruuksien haltijoista osasi kertoa aineksistaan ja menettelyistään riittävän tarkasti ja jouhevasti. Siukosen sanoin Diderot’n kohtaamat ”tuppisuut tai sekavasti sopertavat ammatti-ihmiset olivat lähinnä toimitustyötä hidastava riesa”. Hän itse etenee pohdiskelussaan uskalletun pitkälle hiljaisuuden ylistyksen suuntaan. Tämä on vallan paikallaan, sikäli kuin Siukonen kuitenkin pitää meteliä aiheestaan kokonaisen kirjan verran: hän yrittää pukea sanoiksi omakohtaisesti koettua sekä muillakin värkkääjillä ja miettijöillä havaitsemaansa viihtymystä sanattomassa puurtamisessa. Kohdallaan onkin puolustaa myös käsityömäisen pidättyväisyyden yhtä kaikki kieleen saakka pintautuvia puolia.

Taito tehdä tätä taikka tuota oli iät ajat ja maailman sivu siirtynyt eteenpäin tekijäryhmien vaihtelevasti säännellyssä yhteisessä tekemisessä. Tulokkaat vihittiin ammattien saloihin ja koulittiin päteviksi ennen muuta mallista oppimisen, esimerkin seuraamisen ja hikisenä huhkimisen värittämässä enemmän tai vähemmän lavertelemattomassa tapahtumakulussa. Vasta Diderot’n ja kumppanien käsissä muotoutunut uusi moderni sampomainen luomus, kansalaisten julkisuus, edellytti näidenkin jäyhien käytäntöjen tuomista yleisen sananvaihdon piiriin. Sanomisten ja puhumisten osuutta tässä perinteensiirrossa on ilmiselvästi vähätelty, liitetäänhän kielen synty ylimalkaan inhimillisenä avuna ja järjestelmänä mutkikasta yhteistyötä vaativien tekosarjojen, työnjakojen ja valmistuskulttuurien kehkeytymiseen. Ehkä tarvittaisiin jylhän tai hartaan vaitonaisuuden rinnalle täydessä painokkuudessaan myös näkymä ja kuuluma lakkaamattoman pälpätyksen ja letkeän tarinoinnin höystämään puuhailuun. Omuuteensa uppoutuneen ja ateljeessaan patsastelevan mestarin takaa pääsevät ääneen varsinaisten poskisolistien ompeluseura ja mitä kielevimpien topparoikka.

Taitojen viisaus

”Korkeatasoinen suomalainen taidekäsityö saa lehdessä sille kuuluvan kansallisen kunniasijan, mutta myös vaatimaton sukanparsinta ja muut käytännölliset työt pääsevät oikeutettuun asemaan. Näiden käsityöalojen välille mahtuu suuri määrä erilaisia käsityö- ja kodinhoitotehtäviä […]”
(Omin Käsin 1/40)

Estetiikan luennoillaan modernin länsimaisen filosofian suuruuksiin kuuluva G. W. F. Hegel (1770–1831) puhui muinaisten kreikkalaisten pronssinvalannassa saavuttamasta ”uskomattomasta mestarillisuudesta” ja ”virtuoosisuudesta”. Tätä oli kuitenkin pidettävä ”jonakin pelkästään teknisenä”, jolla siten ”ei ole mitään tekemistä varsinaisesti taiteellisen kanssa”. Yhtä kaikki jokainen taiteilijakin ”työstää aistillista [tai aistista tai aistimellista] ainesta”, jossa hänen on tultava mestariksi luodakseen jotain taiteellisesti henkevintä. Hegel tiivistääkin, että ”itse nerouden yksi puoli on taitavuus [Geschicklichkeit] ja harjaantuneisuus [Fertigkeit] teknisessä ja käsityöläismäisessä [das Hantwerksmässige]”.

Käsityöpohjainen valmius, neuvokkuus ja taituruus muodostavat siis taiteen välttämättömät mutteivät vielä riittävät ehdot. Hegelin edeltäjä saksankielisen filosofian kärkinimenä, Immanuel Kant (1724–1804), oli vastaavasti erottanut taitavuuden mausta. Jos mallia jäljiteltäessä päädytään osuvaan lopputulokseen, tämä todistaa taidosta, mutta vasta valmius arvioida ja arvostella mallia osoittaa makua. Näin määritellyt Kant kuitenkin puhui taitavuudesta myös ajatusten ilmaisemisessa: Geschicklichkeit merkitsi kuvittelu- ja käsityskyvyn yhteispeliä, havainnoinnin ja käsittämisen vastavuoroista välittymistä yleisessä ympäristön hahmottamisen eli tiedostamisen liikkeessä. Tässä yhteydessä maku tarkoitti irtautumista käsitteistä välittömämpään tunteiden ja mielialojen mieltämiseen.

Käsitöitten ja työtaidon näkökulmasta tällaiset jäsentelyt voivat tuntua joko joutavilta tai alentuvilta. Yhtä hyvin niissä saattaa panna merkille filosofien suoman tunnustuksen. Kant kyllä teki selvän jaon: yhtäällä on itsessään miellyttävä, leikkiin yhdistyvä taide ja toisaalla taas rasittava, työntekoon ylipäätään samastuva käsityö. Hän myös suorastaan määritteli taiteen tiedoksi siitä, mitä jonkin pitäisi olla, mutta taitamattomuudeksi tehdä sitä. Ei Kant kuitenkaan millään muotoa vähätellyt taidokkuutta erilaisissa teknisissä ja sosiaalisissa muodoissaan. Tuo hänen oivalluksensa taidosta havaintojen ja käsitteiden jatkuvana vuoropuheluna tai toinen toistensa tarkistamisena on varmasti kaikkien aikojen hienoimpia tapoja luonnehtia oppivaisten käsien karttuvaa taidantaa. Kantiakin vahvemmin taiteen ”ideaalisuutta” puolustava Hegel puolestaan ei ainoastaan puhu rinnatusten taiteilijan ”nerokkuudesta ja taitavuudesta”, vaan hän myös hyväksyy, kuten nähtiin, taitavuuden yhdeksi taidenerouden tahoksi, särmäksi tai ulottuvuudeksi. Olisi väärin ylenkatsoa taitoa (kantilaisen tai hegeliläisen) filosofian nojalla.

Rajanveto taiteeseen ja makuun ei ole ainoa tapa tavoitella otetta taidon ja käsityön ilmiöistä. Jo Kant hahmotteli, että taitavuus eroaa taiteen lisäksi tieteestä, koska se on ensisijaisesti käytännöllistä eikä teoreettista. Lisäksi hän erotti taitavuuden tiedosta, onhan substantivoidun teonsanan ”taitaminen” (Können) merkitysala toinen kuin vastaavasti nimisanallistetun verbin ”tietäminen” (Wissen)). Kantin jäljiltä jäi ilmeiseksi tehtäväksi yrittää sovitella ja välittää – hyvinkin hänen filosofiansa tarjoamin avuin ja virikkein – tietämisten ja taitamisten keskinäisiä suhteita. Jalostuvan ajattelun yhteyksiä luistavammaksi ja luovemmaksi käyvään taidokkuuteen ei käynyt enää kiistäminen. Vaan aina uudelleen vanhoja muureja pystytellään kuin ohimennen: ilmeisesti tietojen ja taitojen rajankäyntiä tarvitaan alati vaihtuvissa suhdanteissa.

Tämän osion alussa lainattu pätkä on alkuun Kotiliesi-lehden (1922–) liitteenä toimineen (1938–1939) ja sitten itsenäiseksi neljännesvuosijulkaisuksi sukeutuneen Omin Käsin -makasiinin (1940–1972) näytenumerosta. Yhtyneitten Kuvalehtien kustantamassa korkeatasoisessa toimitteessa pyrittiin tarjoamaan ohjausta ja neuvontaa koko skaalassa aina taidekäsityötä lähelle tulevista tehtävistä vaatimattomiin pieniin kotitöihin. Vaikka painotus oli arkipäiväinen – ”ohjelmaan kuuluu kaikenlainen ompelu-, neule-, virkkuu-, kudonta-, kirjonta- sekä muu käsityö, jota nainen kotona ’omin käsin’ saattaa tehdä ja jonka tarkoituksena on kodin, hänen itsensä ja koko perheen varustaminen, vaatettaminen ja somistaminen” – aukeamille sirottui jälkiä suoranaisista ajankäsitysten vatvojaisista, kun käytiin jatkuvasti rajaa perinteisten tekotapojen ja muodinmuutosten vaateiden välillä. Tähdättiinpä ”koristeellisiin napinläpiin” tai ”pirteisiin pannumyssyihin”, harrastettiin kerkeästi eilisen ja huomisen välitystä. Aikakauslehtimaailmassa käsin tekeminen oli väkisinkin tekemistä tietyissä oloissa tietyissä historiallisissa asetelmissa.

Runoilijana juuri debytoinut Annikki Repo (1903–1952) laittoi jo lehden liitekaudella (3/38) asian oikeisiin mittasuhteisiinsa kirjoittaessaan ”meille ikäänkuin rakkaimmasta ja läheisimmistä” kudonnaisesta: ”Sana ’nykyhetki’ on venyvä käsite. Olisi urheilua puhua vakavissaan esim. vuoden 1938 ryijystä.” Repo teroitti tällä kannanotollaan sitä, että ”esiäitien arvokas perintö” ujuttui aina mukaan uusiin saavutuksiin efektiivisesti kiistäen niiden silkan nykyhetkisyyden. Omin Käsin puhui kyllä myöhemmin (1/57) ajankohtaista käsityöexpoa arvioidessaan pokkana ”suomalaisesta ryijystä 1956”, jos kohta jälleen mutkan kautta pitkäikäisyyteen viittilöiden: ”Tämän hetken suomalainen ryijy esittäytyi Taidehallin suuressa näyttelyssä värikkäänä, mielikuvitusrikkaana ja elinvoimaisena.”

Tuore traditio-opas

”Lahjoittavatko nykyajan tytöt sohvatyynyä sulhasilleen? […] omin käsin kirjottu tyyny, johon pistojen mukana on upotettu paljon rakkaita ajatuksia, liikuttaa varmaan saajan sydäntä aivan toisella tavoin kuin kauneinkaan tehdasmaisesti valmistettu [tai muutamassa tunnissa koneella kirjottu].”
(Omin Käsin 1/40)

Uutuuskirjassa Perinnetaidot perehdytetään lukija 47 esineen tekemiseen tai tiettyyn erityistaitoon. Kutakin tapausta varten saadaan niukka taustoittava teksti, kirjalliset ohjeet tarvikelistoineen ja lisävinkkeineen, piirroskuvaus tekemisen eri vaiheista sekä joistakin myös valokuva. Ohjeistukset ovat iskeviä, Katariina Pakarisen piirroskuvat lyömättömiä ja Anne Kaikkosen graafinen viimeistely laittamattoman hienoa. Painatteen voimapaperinruskeaa julkisivua komistava yksiulotteinen mutta 3D-harhaa synnyttävä aaltopahvikuvio raakaleikatuissa paksuissa, peräti kolmimillisissä kansissa tuottaa järeänronskin verstasvaikutelman. Luomuisehko ilme antaa vihiä hyvistä YVA-lukemista, vaikka materiaali ei sen kummempi olekaan kuin pränttäämöjen normi-Geltex.

Esipuhe on suppea. Jälkisanojen sijalla on melko laaja kirjallisuusluettelo runsaine nettiresursseineen, mutta ohjeissa ei erikseen viitata mihinkään lähteisiin. Mitään nootitusta ei tutkimuksellisuutta tavoittelemattomassa lajityypissä tarvitakaan, lukijan vain olisi ollut hauska tietää, mikä on päätynyt aukeamille kutakuinkin suoraan toisen tai kolmannen käden kautta ja mikä on tekijöiden ominta keksintöä. Kumma kyllä, Koskelaisen ja Sauren nimet puuttuvat kokonaan painotuotteen ulkopinnalta: etu- tai takakannen ja kirjanselän sijasta ne lyödään tiskiin vasta nimiölehdellä. Tästä syntyy oudonpuoleinen, turhan juhlallinen vaikutelma, aivan kuin Perinne itse avautuisi taidollisista aarteistaan1.

Kukkoa tahi piirasta, teos on laadittu sumeilematta käytettäväksi. Mikään lukupaketti se ei siten ole, vaan se tarjoutuu matalan kynnyksen avittajaksi niille, jotka eivät välttämättä ole tottuneet askartelemaan. Puhdetyöt on myös pisteytetty vaikeustason mukaan: tekemisistä yhdentoista pitäisi olla ykköstasoa eli ”helppoja ja nopeita”, kuudentoista kolmostasoa eli ”hieman vaikeampia tai aikaa vieviä” ja loput eli suurin osa keskivertoja. Vähäpuheisuus kuuluu sekin tiettyyn perinteeseen: ei monista oivallisista nykypäivän käsityölehdistäkään tapaa kaava-arkkien tai peukalosääntöjen ympäriltä kovin vuolasta kerrontaa tai järin laveaa pohdintaa. Kääntäen: noihin harvakseltaan pudotettuihin pointteihin soisi pysähdyttävän.

Perinnetaidot käyttää yhtenä (eriyttämättömänä ja täsmentämättömänä) idealähteenään 40–50-luvun Omin Käsin -lehden numeroita. Niissä olikin kaavojen lisäksi mukana vaikkapa kehräyksen vaiheista 16- ja vironvyön tekemisestä 9-osainen valokuvasarja (1 & 2/41). Mutta kuten edellä on nähty, eivät Omin Käsin -vuosikerrat täyttyneet sentään pelkin ohje-, malli- ja kuvituskuvin, vaan juttuakin iskettiin yhtä hyvin viihdytys- kuin valistushengessä. Lehdessä ei ennen kaupungistumisen läpilyöntiä tarvittu kampanjointia uusien nyplääjäkohorttien muodostamiseksi, vaan siinä palveltiin askareille jo vanhastaan tai viime aikoina ryhtyneitä, jotka tiesivät tarkentamattakin, milloin neulos on ”juuri sopivan tiukkuista” (6/38). Saatettiin huoleti olettaa, että kaikki osaavat jo jotain, ja että kellekään ei tarvitse erikseen perustella kädentaitojen tähdellisyyttä. Ja silti opastettiin kaiken aikaa, perusteltiin tuolloin tällöin. Näin esimerkiksi legendaarisen tekstiilitaiteilijan Eva Anttilan (1894–1993) suulla:

”Maton tehtäväksi on nyt annettu sitoa huonekalut ym. esineet sopuisaksi kokonaisuudeksi, sijoitettuna esim. viihtyisään kolkkaan, ei siis enää niin paljon huoneen keskelle kuin ennen, säestää ja sopivalla tavalla kantaa niitä värejä ja sitä tunnelmaa, jota huoneelle halutaan.2

[…] Varsin merkittävä vallankumous on tapahtunut yleisessä valööritajunnassa, siis vaaleus- ja tummuuskäsityksissä. […]

[…] vanhoissa, perinteistä rikkaissa kodeissamme […] jokainen esine seisoi vaikkapa vuosisadan paikoillaan. Tämä kulttuurimuoto oli niin valmiiksi kiteytynyt, että se saattoi lujasti seistä samassa asemassaan, ja sellaisena oli sillä meille korvaamattoman kallista annettavaa. Tästä maaperästä on kuitenkin kaikki se uusikin noussut, joka niin vähän muistuttaa entisiä aikoja. Tyylien ja suuntien vaihdellessa on lattiamattokin luonnollisesti uskollinen aikansa kuvastin.” (Omin Käsin 5/38)

Kirjauutuudessa taas on piripinnassa pyrkimys päästä läpi urbaanien nykylukijoiden nonchalantin innostumattomuuden ja lyhytsykkeisen keskittymättömyyden. Takakansi puffaa erityisesti ”nykyaikaan sovellettuja käsitöitä”: ohjeita n:o 22 eli älylapasta ja n:o 45 eli tabletinsuojaa, vaikka ne on rankattu työläimmän kolmostason ponnistuksiksi. Kustantaja näyttää säikkyvän kaikkea näennäisen vanhanaikaista kavahtavaa yleisöä: hyviä vibraatioita täytyy oikein värisyttämällä värisyttää. Ei kai pelko aivan aiheeton ole, mutta se näyttää oirehtivan samasta kuin sinänsä luunkovan Eva Wahlströmin sinänsä mojovan kirjan nostaminen SKS:n syyskatalogin kanteen. Jos yksilötunteikas humaani intressi on pyyteistä pohjimmaisin ja ylimmäisin, intresanttia on kuka kulloinkin.

Takakansi houkuttelee lukijasinää: ”Tämän käsikirjan avulla onnistut!” Moisen ymmärtäisi peräpuoligenren osaksi, mutta Esipuhe toistaa samaa. Sen mukaan kirjaan on otettu puuhia, jotka on ”mahdollista ja mielekästä toteuttaa nykyaikana”. Ne esitellään – takakannessakin painotetuin sanoin – ”tämän päivän näkökulmasta”. Sisuksissa Koskelainen ja Saure viittailevatkin milloin Gallen-Kallelaan, milloin Kuikka-Koposeen, vuoroin muumeihin, vuoroin Loiriin, lähinnä kivoja jutellakseen ja keveitä esittelypuheenvuorojaan entisestään keventääkseen. Kaikki paino on puheen sijasta puuhassa ja pusaamisessa.

Jyrkkä käytännöllisyys vakuuttaa yhtä paljon kuin se myös mietityttää. On hyviä syitä olettaa, että rullaavasti luontuvat jokapäiväiset hommat ja sutjakasti etenevät kausittaisemmat touhuamiset muodostavat olennaisen osan itse kunkin kyvystä kokea elämä mielekkääksi. Jos näihin toimiin ja kokemuksiin yhdistyy vielä vaikka kuinka etäiseksi tai utuiseksi jäävää ylisukupolvista momenttia, niiden lämminhenkistä mutta etevää ja jämptiä tukemista Perinnetaidot-tyyliin voi tuskin kyllin kiitellä. Vaan eikö näinä kelmeinä kertokäyttöaikoina kaivattaisi jokunen sana enemmän myös yleistä tuumintaa itse aiheesta kuin noina Omin Käsin -lehden alkukymmeniä leimanneen ja ympäröineen agraarin kotitarvepuuhailun päivinä? Tai edes jotain siitä, miten Perinnetaidot paikantaa itse itsensä väkertelyvinkeistä pullistelevien lehtien ja blogien nyky-ympäristöön? Tekijät ovat taatusti hahmottaneet tarpeen kirjalleen jollain erityisellä lailla, mutta lukijalle jää kertomatta, millä.

Sanoiksi pukemisesta

”Vaikka muodilla on ollut osuutensa näiden kankaiden esille pulpahtamiseen – pitsikankaitahan on suosittu jatkuvasti jo pari vuotta –, niin huomatkaamme ennenkaikkea niiden käsityöarvo. Tällainen taito ei ole jokaisen saavutettavissa, eipä edes sen tulos ostettavissa.”
(Omin Käsin. Kotilieden Käsityöliite 1/38)

Ihastuttavasti Perinnetaidot neuvoo yhteen sun toiseen. Jo pelkästään kirjan aloittaminen kaarnalaivasta kerää korkeimmat pisteet. Esimerkiksi lummekorun, pajupillin, ulpukkapossun, käpylehmän, sipulinkuorivärjäyksen, pärekorin, polkupyöränsatulamyssyn, tilkkupeiton, jäälyhdyn, ristipistokyltin, pirtanauhan ja pannumyssyn valaisevat opastukset ja no nonsense -kuvaukset ovat viehättävien tulostensa tasalla.

Tekijät lupaavat arvattavasti mutta uskottavasti ja sympaattisesti ”tekemisen riemua” eri-ikäisten omassa tai jaetussa kokeilemisessa. Jo paljon arveluttavammin he kuvailevat etenkin hoppuilemattomaan keskittymiseen sopivia tehtäviä ”mukavaksi, eheyttäväksi ja terapeuttiseksi vastapainoksi arjen kiireille”. Tällainen tylsyys latistaa syyttä suotta esimerkiksi Koskelaisen ja Sauren vängän tavan kuljettaa meitä törppöjä drinkkitikku- ja -päivänvarjokoristeltujen mehupillibilehimmeleiden valmistamiseen. (Tässä olisi voinut viitata ääriviileään disaineriin Saara Hopeaan (1925–1984) tekemässä Omin Käsin 18/58:ssa himmeliä, ”eräänlaista suomalaista mobilea”. Tai Tee Itse 9–10/77:n pyöränvanteesta tuunattuun joulupöydänylysmobileen aito-70-lukulaisella sinitarralla kiinnitettyine männynkäpyineen…). Siinä sivussa se leikkaa perinteen potentiaa.

Takerrutaan tuokioksi. Valitettavasti puolensataa mainiosti valittua ja niin varma- kuin helläkätisestikin opastettua kannatettavaa tekoa ja nättiä tuotosta saatellaan alkuun sovinnaisin ja itseapuyhteyksissä virttynein sanankääntein. Käsitöitten terapeuttisesta tepsivyydestä on modernissa mielessä saatu lupaavaa näyttöä jo ainakin parisataa vuotta. Yhdessä aseistariisuvan ”mukavan” ja tympeähkön ”eheyttävän” rinnalla sana ”terapeuttinen” tulee kuitenkin tulkituksi kevyemmin hyvänolon merkeissä. Vaikkei riehaantuisi tekemään liian suurta numeroa yhdestä pahaisesta sanavalinnasta, arkista tekemistä kauniisti kannustava ja kannatteleva kirja osoittaa, kuinka vähissä on käyväksi ja käteväksi koettu sanasto käsitöitten arvon ilmaisemiseksi. Joudutaan turvautumaan kyökki- tai parlouripsykologiseeraukseen eheytymisestä ja tasapainosta.

Olisiko käyttökelpoisuus tai säästäväisyys liian lattea peruste tällaisen kirjan tarpeelle? Olisiko tavaroiden tuotanto-olojen ja raaka-ainebisneksen reiluuteen viittilöiminen hurmahenkistä? Olisiko laadun painottaminen liian elitististä tai syyllistävää? Olisiko aivotutkimuksiin vetoaminen tyylirikko? Miksi nykyaikaisuus ja eheys käyvät pirtaan mutta ekonomia, ekologia, kvaliteetti ja neurologia eivät? Näissä nyt vaietuissa asiayhteyksissä kädellä tekeminen kuitenkin nimenomaan ”tämän päivän näkökulmasta” näyttäytyy ja saa ”mahdollisuutensa ja mielekkyytensä” ehdot. ”Totta on, että saa katua, jos hajoittaa liian helposti rahojaan mitättömiin esineihin”, vannotti jo Omin Käsin 6/38. Kansatieteellisessä tietämyksessä ja perinnetajuisessa taitamisessa piilee radikaali, kulutuskulttuuria väkisinkin löylyttävä ulottuvuutensa, josta vaikeneminen vaikuttaa nykyään epäviisaalta liikavarovaisuudelta. Kun ei tohdita täräyttää pöytään perinnetaitojen täyttä jyrkkyyttä ja järeyttä, niiden mullistavuutta, hakeudutaan ketään haittaamattomalle keskialueelle.

Ajatellaan vaikka pellavaa. Tämä monikäyttöinen kuidun ja öljyn antaja kasvoi 1700-luvulla alkaneen hyötypropagandankin voimasta joka töllissä vielä 50-luvulla, mutta hävisi koko maasta 70-luvun loppuun mennessä. Sen tarina on lähes yhtä kuin tarina suuritöisen ja hankalan käsillä tekemisen vaihtumisesta marketista ostamiseksi. ”Me suomalaiset – saunankävijät – tiedämme kokemuksesta, että mikään kangas ei kuivaa niin hyvin ja niin nopeasti kosteata ihoa eikä mikään niin miellyttävästi hiero ihoa lämpimäksi kuin karkeahko kotimainen pellavapyyhe”, lohkaisi kotiteollisuusopettaja Anja Harkko Omin Käsin 1/41:ssä. Vain yksi polvi, eikä mitään tällaista kokemustietoa enää ollut tallella, ei vaikka saunomisen pitäisi olla aikamoinen perinnesäilömö. Kaiketi lauteilun ja löylyttelyn itsensä esti katoamasta vain niiden taipuisampi nautinnollisuus. Niin tai näin, 80-luvulta alkaen virinneet projektimaiset pellavan maineen- ja käyttöönpalautukset ovat yhdistyneet viime aikoina sen nousuun kotimaiseksi uusvanhaksi luksustuotteeksi ja neuvokkaitten tekijäihmisten suosimaksi Venäjän-tuomiseksi, jos myös benelux-tuliaiseksi. (Ja itätuonnilla lämpiää moni meikäläinen hikimajakin uudistuvine interiööreineen.) Kaikki nämä pellavaa haluaville sinänsä lohdulliset ilmiöt – kehittämillistyminen, ylellistyminen ja kaukoistuminen – sinetöivät sen kuoleman paikalliskulttuurina.

Eihän mistään tällaisesta tarvitse horista niin, että konstailematon opastus häiriintyy. Mutta miten tuollaisista käänteistä tai näkymistä irrallaan voi mihinkään taitoon kunnolla paneutuakaan? Taitamisilla on paikkansa ajassa.

Luulisi, että yleisvihertävät trendit näkyisivät tällaisissa yhteyksissä jo selvinä. Perinnetaidot-kirjaan sisältyvistä ruisleipä- ja karjalanpiirakkaresepteistä ei kuitenkaan tihku ohkainenkaan luomuhapatus. Vielä vähemmän on aihetta haikailla kalakukkoon silavatonta koostumusta. Saunavastan pankaan kelpuutetaan ”vaikka kumilenkki, naru tai nippuside”. Tässä voi suopein silmin nähdä eetoksen, joka puhuu käsillä olevan, lähelle kutsuvan, mukaan laskevan, alkuun auttavan ja vauhtiin päästävän puolesta: kaiken ei pidä olla varta vasten, justeikämelkein, höylättynä pihassa tai tiptop. Ei mestaroida määrämittaista vaatimalla, vaan kyhätään, mistä kyetään, väljissä rajoissa. Mutta ohjeenkehveli jatkuu: jos vihdansitoja mielii ”päästä helpommalla”. Linnunpönttöön tarjottu vaneri vihjataan kyllä keräily- ja kierrätyspontimin saatavaksi ylijäämänä rakennuksilta, mutta ekovaihtoehtohan sekään ei tunnetusti ole. Näin ainakin muutamat kirjassa mainitut tarvikkeet ja ohjeet edustavat eri henkeä ja maailmaa kuin koko käsite ’perinnetaito’ ja sitä monin tavoin kiitettävästi kaiuttava ja olennoiva Perinnetaidot.

Lopuksi

Tekijät kuvaavat esipuheessaan hieman liioitellen teosta ”myös tietopaketiksi”. Tätä perustellaan toteamalla, että sivuille on mahdutettu ”mielenkiintoisia yksityiskohtia käsitöiden historiasta ja käyttötavoista”. Koska lajityyppiin sopii, takakansi toistaa saman vielä yhden mutkan oikaisten puhumalla ”mielenkiintoisesta tiedosta”. Kieltämättä opuksesta muun muassa selviää, että pohjoisamerikkalaiset intiaanit tekivät tuohesta kanootteja, että pohjoiskarjalaiset ovat kutsuneet esiliinaa nimellä ”vörkkeli”, tai että kuusenpihkavoiteen säilytyspurkkia pitää kuumentaa vähintään vartti 125 asteessa. Mutta nämä ja muut katsaukset esiteltävään aiheeseen pysyvät parahultaisesti intron, oheisen tai irrallisen lisukkeen asemassa. Kriittiseen totuuksien koetteluun ei antauduta: polttopisteessä pidetään initiointi taitoihin.

Samalla hukataan tilaisuus käydä taidon ja tiedon rajaa. Tottahan sentään vaikkapa pajupillissä – esineen nimessä, käsitteessä ja tekotavoissa – piilee enemmän tietoa kuin siitä annetussa lyhyessä tekstikuvauksessa. Ylimalkaan kirjassa kuvatut 47 taitoa asettuvat kaikki ”tietää, miten” -tyyppisen tiedonlajin piiriin. Jokaisella, joka osaa tehdä käspaikan (n:o 21, taso 2), ryijyn (n:o  30, taso 3), mehiläisvahakynttilän (n:o 32, taso 1) tai lumilinnan (n:o 39, taso 2), on hyppysissään kosolti perinnetietoa. Näppärien brikolöörien puheet omista tekemisistään ja traditiovarannoistaan sietäisi kuunnella tarkemmin ja yhdistää ne kunnon metapuheeseen tietämyksen ja taitamuksen limittyneisyydestä. Kumpaakaan herkkua ei vain ole juuri missään kätevästi lainattavaksi. Niinpä tyhjiön täyttää tässä kirjassa ja kaikkialla muuallakin yhdistelmä umpitoiminnallista ohjeistamista ja sovinnais-summittaista lyhytsanailua taitojen arvosta.

Pitkän linjan käsityötutkijan Seija Kojonkoski-Rännälin tuore kirja paikkaa aukkoa omintakeisella esityksellään käsillä tekemisen filosofiasta. Voimatta tässä arvioida monipuolista julkaisua tarkoin sen ansaitsemalla tavalla tyydyn kaksoishuomautukseen. Yhtäältä tämä työ on osoitus korkealuokkaisen suomalaisen käsityökasvatuksen ja käsityötieteen piirissä kypsyneestä kyvystä näkemykselliseen yhteenvetoon käsitöistä syvällisen ajattelemisen ja kaikinpuolisen edistämisen arvoisina asioina. Toisaalta teos liikkuu niin korkealla abstraktiotasolla, että on työläs nähdä sen vuoropuhelevan vaikkapa Perinnetaidot-niteen saatikka sen sisältämien tekemisten kanssa: se on ennemminkin fenomenologisesta ajattelusta innoittunut ruumiillisuusasiain yleiskartoitus käsityömaustein kuin käsiä ja niillä tehtäviä tekoja ymmärtämään auttava tutkailurupeama.

Ei ole helppoa perinnetaitojen janoajallakaan. On syytä lukea niin Koskelaista ja Saurea kuin myös Kojonkoski-Rännäliä sekä näiden eräänlaisten abstraktiotasojen äärimuotojen välillä liikkuvaa Siukosta, jos aikoo saada ajatuksensa ja kokemuksensa istumaan haluunsa petrata tekemisiään. Maksaa vaivan lehteillä myös vanhoja käsityölehtiä ja niiden monia yhä pintansa pitäviä perinteenjatkajia. Omin Käsin lopetti pian sen jälkeen, kun sitä kymmeniä vuosia pitkälti vanhalta pohjalta ja alkuperäisenkaltaisessa asussa toimittanut käsityönopettaja Tyyne-Kerttu Virkki (1907–2000) väistyi eläkkeelle. Suora seuraaja Tee Itse (1972–1978) jatkoi evästämällä ponchojen (1/72), suurten lattialöhösäkkityynyjen (1/74), origamien (1/77) ja vakosamettitossujen (9–10/77) väsääjiä. Koska se oli peruskoulun ikätoveri, se antoi (1/72) puheenvuoron opetushallinnossa ylitarkastajana toimineelle Pirkko Anttilalle (s. 1929), joka muistetaan Helsingin yliopiston käsityötieteen emeritusprofessorina. Hän tähdensi, että uunituoreessa peruskoulussa käsityön päämaalina oli sama kuin muissakin aiheissa eli ”kehittää oppilaiden persoonallisuuden kaikkia puolia tasapuolisesti”. Anttila jatkoi:

”Jokin väärin neulottu silmukka on työn kokonaisuudessa pieni asia, jos työ on oppilaalle rakas, mieluinen, jos sitä tehdessään hän on kokenut jonkin elämyksen, jonka hän muistaa valoisana hetkenä pitkän aikaa, ja jos hän on oppinut uusia taitoja ja tietoja, joita hän osaa soveltaa myöhemmin itsenäisesti uusiin tilanteisiin.”

Tästä Kojonkoski-Rännälinkin työstä kaikuvasta humanistisesta holismista on sittemmin sukeutunut suomalaisen käsityötutkimuksen valtavirta. Kukaan tuskin valittaakaan pyrkimistä käytännön opetuksessa helläkätiseen kokonaisvaltaisuuteen, jota vaikkapa nykyään Harvardin professorina vaikuttava Pasi Sahlberg (s. 1959) on tähdentänyt humaanin suomalaisen koululaitoksen olennaisena vahvuutena verrattuna ”Aasian koulujen” läksy- ja testimäärällä kovia tuloksia tekevään systeemiin. Yhtä kaikki elämyskeskeisyyttä on turha liioitella tai ainakaan mystifioida tekemisten sanallistamisen kustannuksella. ”Käsitöissä joka seikalla ja pienimmälläkin tehtävällä on omat nimityksensä”, kirjoitti käsityönopettaja Ilma Nieminen Omin Käsin -artikkelissaan ”Pieni oppitunti neulomisesta” (1/40). Hän alleviivasi, että myös kotona olisi hyvä opettaa lapsille, miksi jokin käsin tehtävä asia tehdään juuri tietyllä lailla. Eikä tämä luonnistu, hän linjasi, ilman kyllin eriytynyttä termistöä, jota työyhteyksissä nimitetään ammattisanastoksi.

Jonkun mielestä Niemisen ali-, päälli-, hyöty-, etu-, jälki-, tikki-, päärme- ja katepistopitoinen käsitteistö on kai koulumestarimaisen mekaanista kurin ja rutiinin iskostamista. Juuri sitä, mistä henkistä kasvua ja elähdyksissään olemista suitsuttanut uusi koulutusajattelu meidät vapautti. Minusta se on filosofiaa, runoutta ja kaikkea muuta hienoa yhtaikaa. Se muistuttaa siitä, että monivaiheiset ja tyypillisesti monenkeskiset toimet eivät onnistu käsitteittä. Jos onnistuvat elämyksetkään. Pelkkä teko tai puhdas kokemus on haitallinen harha. Vaikkei kukaan myönnä moisten asialla olevansakaan, kielen voiman epäileminen ja kielenkäytöstä laistaminen saattavat epäsuorasti ruokkia noita illuusioita.

Tuntemani teurastaja ehdotti 90-luvulla työnantajalleen koko hommansa jakamista uusiin hänen mukaansa sitä mielekkäämmin jäsentäviin vaiheisiin. Hänellä oli antaa kullekin uudelle vaiheelle nimet, joita hän itse kädentaitajana kutsui käsitteiksi. Pomoporras ei ollut vastaanottavainen. Minulle oivallus kelpasi yleisemmin pienenä oppituntina käsitteellistämisestä. Sen koommin en ole itse osannut nähdä käsitteissä mitään turhan ylävireistä: ne ovat otteita ympäristöstä ja kokemuksesta. Kun niillä on tuntujen lisäksi nimet, niitä voidaan vaihtaa, vertailla ja koetella muutenkin kuin niukkasanaisimmin.

Jokin tämäntapainen näkemys siivitti ilmeisesti myös Diderot’n jaloa pyrintöä. Encyclopédien rakentelija ei vain tainnut tajuta alkuunkaan tarpeeksi jututtamiensa jurojen kädentaitajien lausahduksia. Kansansivistyksen kohennettua eri kansalaispiirien välinen vastavuoroisuus on periaatteessa helpottunut. Suomessa ensimmäisenä maailmassa perusopetukseen liitetty – ja sen osana pysynyt – käsityö oli kuin villi loikka eteenpäin tässä kehityskulussa. Julkista järjenkäyttöä ja yleistä ajatustenvaihtoa kuitenkin nakertavat jopa sirpaloituvien alakulttuurien välisiä ymmärtämisvaikeuksia enemmän erinäiset konventionaaliset tavat hahmottaa taito tietämisestä irrallaan, vieläpä ihannoida sen uskoteltua käsittämättömyyttä. Tämä on harvoin kenenkään vika. Se vain kuuluu kutyymiimme ja kielenkäyttöömme, niin kuin lampaansilmäkuvio kuului lavansaarelaisten kudelmiin (Omin Käsin 1/40).

Kaikki kelpuuttavat Kantin pikkutarkkojen jaottelujen suurmestariksi, joka tosin joskus sortui omaan näppäryyteensä. Hänen päämääränään oli kuitenkin pilkonnan ja silppuamisen sijasta yhdistää kokemusperäinen empirismi ja järkiperäinen rationalismi. Kantin mukaan ”kaikki taiteen ja ylipäätään taitavuuden säännöt” ovat ”teoreettisesta filosofiasta” seuraavia ”teknis-praktisia” jatkolauseita. Kokemuksen mahdollisuusehdot määrittävät kaikkea koettua. Filosofi kiisti varta vasten sen usein arkikieleenkin tunkevan ajatuksen, että jokin voi olla teoreettisesti kohdallaan mutta käytännöllisesti pielessä. Kantin ja Hegelin jälkeen on vaihtelevin tavoin yritetty ratkoa teorian ja käytännön, havainnon ja käsitteen, tiedon ja taidon yhteenkietoutuneisuutta ja dialektiikkaa. Käsittäminen alkaa käsistä. Rikkaitten maitten nykyisessä historiallisessa tilanteessa perustavia kädentaitoja kannattaakin korostaa vähintään yhtä paljon tiedon ainesosana tai liittolaisena kuin sen vastapuolena.

Mutta noista taidoista edes pieni osa olisi hyvä hallita. Perinnetaidot auttaa kuin mikäkin.

Viitteet

  • 1. Toisinkin voisi tyypitellä: allekirjoittanutta näköjään vieläkin rahtusen verran harmittaa, ettei sama kustantaja aikoinaan suostunut painamaan tekijänimettä erään lehtikronikan hienoa kantta (par Anne Kaikkonen), mikä esti pääsemästä tavoiteltuun täyteen lehdenkansimaisuuteen. Ehkäpä tällä välin kunnolla vauhtiin päässyt nettiaika on antanut ainakin anonymiteetille uutta pelitilaa.
  • 2. Vrt. Walter Sobchak: That rug really tied the room together, did it not? Joel ja Ethan Coenin elokuvassa The Big Lebowski (1998).

Kirjallisuus

Hegel, G. W. F., Vorlesungen über die Ästhetik (1818–1829). Toim. H. G. Hotho. Werke. Toim. Ph. Marheineke ym. Nide 10. Duncker & Humblot, Berlin 1835 (erit. III/2).

Kant, Immanuel, Kritik der Urteilskraft (1790). 5. p. Toim. Karl Vorländer. Meiner, Leipzig 1922.

Kant, Immanuel, Über den Gemeinspruch. Das mag in der Theorie richtigsein, taugt aber nicht für die Praxis (1793). Meiner, Hamburg 1992.

Kojonkoski-Rännäli, Seija, Käsin tekemisen filosofiaa. Turun yliopiston opettajankoulutuslaitos, Rauma 2014.

Rajamäki, Tiina, Koulutusviennille voi käydä kuin Nokialle. (Pasi Sahlbergin haastattelu). Helsingin Sanomat 12/x/14.

Siukonen, Jyrki, Vasara ja hiljaisuus. Lyhyt johdatus työkalujen filosofiaan. Kuvataideakatemia, Helsinki 2011.

Jaa tämä