Olet täällä

”Kirjassani on teidän henkenne” – Leo Tolstoin vaikutus suomalaisiin kirjailijoihin

”Kirjassani on teidän henkenne” – Leo Tolstoin vaikutus suomalaisiin kirjailijoihin

niin & näin 1/13

 

Leo Tolstoin (1828–1910) vaikutus oman aikansa maailmankirjallisuuteen sekä laajemmin henkiseen elämään on moniulotteisuudessaan vaikeasti mitattavissa. Yhtä hankalaa on tutkia venäläisen kirjailijan merkitystä myöhemmälle ajalle. Yhtenä alakysymyksenä voi tarkastella Tolstoin teosten ja aatteiden leviämistä suomalaiseen ympäristöön. ”Tolstoilaisuus” sanan varsinaisessa mielessä rajoittuu suhteellisen lyhyelle aikavälille, 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun. Tässä on mahdollista hahmotella vain vaikutuksen päälinjoja ja keskittyä yhteen esimerkkiin.

 

Perustutkimusta aihepiiristä on tehnyt erityisesti Armo Nokkala jo klassiseksi luokiteltavassa kirkkohistoriallisessa väitöskirjassaan Tolstoilaisuus Suomessa (1958). Tämän teoksen analyysejä on sittemmin täydennetty joissakin yksittäisissä artikkeleissa, viimeksi suomalais-venäläisenä yhteistyönä syntyneessä kokoomateoksessa Maaemon lapset (2010), jonka alaotsikko ”Tolstoilaisuus kulttuurihistoriallisena ilmiönä Suomessa” vihjaa kirjailijan vaikutuksen monialaisuuteen. Olennaista on havaita, että Tolstoin opit väkivallan vastustamisesta ja omassa elämässä toteutetusta tasa-arvosta ulottuivat Suomessa eri kansalaispiireihin ja useiden taiteenalojen edustajiin.

Suomalaiset kirjailijat alkoivat kiinnostua Tolstoin aatteista 1880-luvulta lähtien. Mielenkiinto lähti liikkeelle monella taholla, mutta erityisen paljon intressit keskittyivät Kuopion suuntaan, jossa Minna Canthin ja Järnefeltin perheen piirissä luettiin venäläistä kirjallisuutta laajemminkin. Canthin toimittamassa lehdessä Vapaita Aatteita ilmestyi Tolstoin tekstejä, ja kirjailijan tuotannossa tolstoilaiset teemat ja ideat näkyivät erityisesti 1890-luvun puolella. Canthin näytelmä Anna Liisa (1895) on tulkittavissa rakenteellisesti ja aatteellisesti Tolstoin Pimeyden vallan (1886) rinnakkaisteokseksi.

Varsinaisena Tolstoin ajatusten läpimurtona Suomessa voi pitää Arvid Järnefeltin tunnustusteosta Heräämiseni (1894), jota Canth julkisessa kritiikissään ylisti uudenlaisen tyylin ja moraalin ilmentymänä. ”Ohi on mennyt sen kirjallisuuden aika, joka ruoski, haavoitti, repi alas. Sen sijaan tulee uusi, joka parantaa ja rakentaa jälleen”, Canth julisti Päivälehdessä, Nuoren Suomen äänenkannattajassa 18.12.1894 ilmestyneessä arvostelussa.

Paitsi Päivälehden myös työväenlehtien palstoilla Tolstoi sai tukea ja tunnustusta varsinkin 1890-luvulla. Kun työväenliike Suomessa radikaalistui ja omaksui marxilaisia oppeja, tolstoilaisuuden kannatus liikkeen piirissä hiipui. Vielä vuosisadan vaihteessa eräät työväenlehtien kirjoittajat saattoivat hyväksyä Tolstoin yksilöllis-henkisen ohjelman kokonaisuudessaan, mutta sosialismin tultua liikkeen päätavoitteeksi kriittisyys Tolstoin oppien individualistisia piirteitä kohtaan kasvoi. Kuten Aimo Roininen on tutkimuksessaan vanhan työväenliikkeen kirjallisuudesta tiivistänyt, Tolstoi oli samalla kertaa sekä liikkeen ideologinen vastustaja että sen kulttuurinen ja kirjallinen liittolainen[1]. 

Suomenruotsalaisista kirjailijoista Tolstoin opit tarttuivat ensi vaiheessa K. A. Tavaststjernaan hänen kirjoittaessaan draamaa Uramon torppa (1892). Suomenkielisistä kirjailijoista Canthin ja Järnefeltin ohella vaikutteita tolstoilaisesta ajattelusta on havaittavissa ainakin Juhani Ahon, Teuvo Pakkalan, Santeri Alkion, Ilmari Kiannon, Maila Talvion ja Maria Jotunin tuotannossa.

Juhani Ahon suhde tolstoilaisuuteen on hyvinkin problemaattinen. Se näkyy esimerkiksi hänen lastustaan ”Kuvain kumartaja” (1895), joka kertoo Arvid Järnefeltiä muistuttavasta, tolstoilaisen herätyksen saaneesta taiteilijasta. Toisaalta tiedetään, että Aho julkisesti aina tilaisuuden tullen puolusti toverinsa teoksia ja kirjoitti myöhäistuotannossaan pasifistisen romaanin Rauhan erakko (1916), jossa on kuultavissa kaikuja tolstoilaisesta maailmanrauhan profetiasta. Tolstoin vaikutusta on kenties havaittavissa siinäkin, että Aho sisällissodan alkuvaiheessa pyrki aktiivisesti sovintoon taistelevien osapuolten kesken, kuten voi päätellä päiväkirjamerkinnöistä teoksessa Hajamietteitä kapinaviikoilta (1918–1919). 

Juhani Ahon tavalla Teuvo Pakkala reagoi sekä ymmärtäen että kriittisesti tolstoilaisuuteen ja sen esille nostamiin ilmiöihin Suomessa. Toimittaessaan sanomalehteä 1890-luvun alussa Pakkala selosti Tolstoin toimia ja kannanottoja hyvinkin laajasti. Myös hänen kirjeenvaihdostaan löytyy useita esimerkkejä venäläisen kirjailijan ihailusta, joskin lausumat koskevat enimmäkseen kaunokirjallisia teoksia. Vertaillessaan Järnefeltin teoksia Tolstoin tuotoksiin Pakkala totesi 1890-luvun lopulla, että Järnefeltiltä puuttuu ”sitä taiteellista voimaa, jota Tolstoin pienimmissäkin pätkissä on”.

Santeri Alkion romaaneissa, joista tunnetuin on sivistyshistoriallisesti todistusvoimainen Puukkojunkkarit (1893–1894), ilmenee voimakkaasti Tolstoi-henkinen väkivallan vastainen ja maahenkinen tendenssi. Enemmän tolstoilaista ideologiaa Alkio propagoi nuorisoseuraliikkeen pioneerina. Tutkimuksissa on havaittu, että Alkio tutustui Tolstoin ajatteluun ensi sijassa Arvid Järnefeltin välityksellä. Nuorisoseurojen Pyrkijä-lehden toimittajana Alkio edusti Armo Nokkalan mukaan maltillista tolstoilaista elämänkatsomusta.[2] Alkiolaiseen ajatteluun kuului vakaumus siitä, että kaikki valta toisen alistamiseksi on väärää.

Ilmari Kiannon tapaus on suhteessa Tolstoin oppeihin aivan omanlaisensa. Kiantokin lienee tutustunut venäläiseen mestariin Järnefeltin kautta, mutta opiskellessaan Moskovassa hän pyrki myös suoraan kirjekosketukseen Tolstoin kanssa. Tolstoita suomentaneen Kiannon aatteelliset vaikutteet näkyvät varhaisteosten uskontokritiikissä, esimerkiksi Pyhässä vihassa (1908) ja Punaisessa viivassa (1909). Varsinkin edellisen teoksen autobiografisessa kehyksessä päähenkilö kapinoi anarkistisesti ”kaikkia valtoja vastaan”. Teos myös vastaa tyypillisen tolstoilaisen tunnustuskirjan vaatimuksia. Silti Kiannon ”tolstoilaisuuden” voi varustaa lainausmerkeillä ja nähdä siinä nuoruuden intomielisyyttä ja suoranaista fanatismia, joka myöhemmän tuotannon vaiheissa kääntyi itseään vastaan[3].

Tolstoilaisia sävyjä on tavattavissa myös Maila Talvion vuosisadan vaihteen tuotannossa ja ajattelussa. Hän suomensi Max Kretzerin romaanin Vuorisaarna (1895), jonka voi tulkita nousseen tolstoilaisesta maaperästä. Kansankuvaajana Talvio piti venäläisen kirjailijan hengessä maatyötä luonnostaan siveellisimpänä ja näki maanviljelijän olevan tekemisissä ”kaiken elämän alkuvoiman” kanssa.

Minna Canthin ja K. A. Tavaststjernan tapaan Maria Jotuniin on Tolstoin teoksista eniten vaikuttanut Pimeyden valta. Jotunin tuotannossa esiintyvää eettistä katsomusta on verrattu tolstoilaiseen rationaaliseen uskonnollisuuteen. Jotunia ei Tolstoissa kuitenkaan kiinnostanut reformaattori ja oppi-isä. Annamari Sarajaksen mukaan johtava suomalainen draamakirjailija rakasti Tolstoissa ”lasta ja erehtyjää, joka rohkeni tunnustaa rakkauden, puhtauden ja köyhyyden ihanteita”[4], epäilemättä myös taiteilijaa, joka oli Jotunin mielestä ”nero loistoajallansa”.

Järnefelt ”Suomen Tolstoina”

Arvid Järnefelt oli jo nuorena opiskelijana 1880-luvun lopulla suomalaisille sanomalehdille lähettämissään niin sanotuissa Moskovan kirjeissä esitellyt Tolstoin teoksia ja niiden kautta pohtinut tyypillisyyttä taiteellisena keinona. Varsinainen kääntyminen ja turvautuminen Tolstoin oppeihin ajoittuu 1890-luvun alkuun. Teoksessaan Heräämiseni (1894) Järnefelt kertoo, miten hän Tolstoin mallin mukaisesti tunsi pakottavaa tarvetta elää kättensä töillä.

Voi hyvin kuvitella, millaisen kulttuurishokin Arvid Järnefelt koki lähtiessään toteuttamaan tolstoilaista ideologiaa. Luonnollinen valinta tässä tilanteessa olisi ollut hankkia maatila ja palata alkutuotantoon, kasvattaa oma ravintonsa. Koska Järnefelt oli kaupunkilainen kiireestä kantapäähän, hänelle oli luontevaa hakea ruumiillista työtä urbaaneista ammateista. Palattuaan vanhempiensa luota Vaasasta Helsinkiin marraskuun alussa 1891 aatelismies, filosofian ja lainopin kandidaatti tunnusteli mahdollisuutta päästä suutarinoppiin. Kun ensimmäinen suutarimestari, vanhastaan tuttu Juho Virtanen, ei voinut ottaa töihin, oli käännyttävä muiden puoleen. Pääkaupungin keskeisellä paikalla, Erottajalla sijainnut J. A. Ollilan suutariverstas pystyikin sitten järjestämään pyytäjälle vaatimattoman paikan: pallille istuessaan kuvernöörin pojasta tuli käytännössä suutarin oppipojan oppipoika.[5]

Kiinnostavaa on, että Arvid Järnefelt ryhtyi työtovereilleen perustelemaan sitä, miksi hän oli tullut suutarinoppiin. Kun verstaan työntekijöille oli selvinnyt hänen tolstoilainen filosofiansa, siitä seurasi spontaania ihmettelyä. ”Jos minä olisin niin lukenut herra, niin minä heittäisin lestit ja naskalit”, tokaisi lähin työtoveri. Tiedusteltaessa sitä, miksi Järnefelt oli elämäntapaansa muuttanut, tämä oli vastannut ”koettavansa rakentaa yhteiskuntaa, jossa raha on arvotonta”. Järnefelt työskenteli Ollilan suutarinverstaassa kolme kuukautta. Osittain samaan aikaan hän kävi töissä Nissisen konepajalla ja jatkoi siellä seuraavan kevään ajan. Järnefelt kokeili siipiään myös muurarina.

Hämmästystä Arvid Järnefeltin valinnat herättivät etäisemmissäkin piireissä. Kuvaava on Minna Canthin reaktio hänen kuullessaan Kuopiossa vierailleelta Elisabeth Järnefeltiltä koko perheen ”heräämisestä”. ”Ryssarne löpa alltid linien ut”, Canth siteerasi tanskalaista kirjallisuuskriitikkoa Georg Brandesia viestissään tyttärelleen Ellille joulukuussa 1891 ja jatkoi neutraalimmin: ”Hän kertoi että he kaikki ja varsinkin Arvid ja Aino ovat aivan innostuneet Tolstoihin. Arvid käy suutarissa työssä joka päivä, hakkaa puita, ja niin poispäin.” Myöhemmissä havainnoissaan Kasper Järnefeltin, Arvidin veljen, kääntymisestä – tämä ei polttanut tupakkaa eikä juonut totia – Canth oli jo huomattavasti ymmärtäväisempi.[6]

Saatuaan valmiiksi tunnustusteoksen Heräämiseni Järnefeltillä näyttää olleen hyvin vahva motivaatio hakea henkilökohtaista kontaktia Tolstoihin. Tämä voidaan päätellä ensimmäisestä kirjeestä, jonka Järnefelt rohkaistui lähettämään venäläiselle kirjailijalle. Vaikka Järnefelt oli suomalaisissa oloissa tunnettu ja saanut paljon aikaan ikäisekseen, kirjailijana hän oli keltanokka, vasta toisen teoksensa julkaissut. Äitinsä avustuksella Järnefelt oli pikavauhtia kääntänyt yhden luvun tunnustusteoksestaan venäjäksi ja tarjosi sitä nyt Tolstoin luettavaksi. Myöhemmistä kirjeistä voidaan päätellä, että venäjänkielinen yleisö – niin kirjallisuuden kuin teatterinkin osalta – oli suomalaiselle kirjailijalle tärkeä kohderyhmä, jota sopi tavoitella tosissaan.[7]

Ensimmäisessä kirjeessään 2. helmikuuta 1895 Järnefelt lähestyi Tolstoita ikään kuin suutarinoppilas suurta mestaria. ”Syvästi kunnioitettua Lev Nikolajevitsia” kumarrellen ja jopa imarrellen hän vähätteli omaa persoonaansa. Kirjeessään Järnefelt asettui suhteessa Tolstoihin hyvin selkeästi tämän opetuslapseksi:

”Kirjani on herättänyt Suomessa suurta kohua, ja teidän nimenne on noussut täällä lukevan kansan huulille, joten kaikki näkevät, että kirjassani on teidän henkenne ja että minä ainoastaan toistan sitä mitä te olette jo kauan sanonut. Ja enhän minä kykene enkä edes pyri sanomaan mitään uutta enkä itsenäistä.”

Vaikka vastauksessaan pari viikkoa myöhemmin Tolstoi suhtautui varsin myötämielisesti nuoreen suomalaiseen kollegaansa, kohteliaiden sanamuotojen takaa on vaikea löytää mitään erityistä intressiä kirjeenvaihtokumppania kohtaan. ”Kääntämästänne luvusta ja lukujen otsikoista päätellen kirjanne on varmasti paitsi mielenkiintoinen myös tärkeä”, Tolstoi vakuutteli ja lupasi sijoittaa koko käännöksen koneella kirjoitettuun aikakauslehteensä. Järnefelt toimittikin laajemman version kevään aikana perille, mutta vielä ennen joulua sitä ei ollut julkaistu.

Joulukuun lopulla lähettämässään kirjeessä ”Teitä rakastava L. Tolstoi” torjui kohteliaasti Järnefeltin tapaamisehdotukset, joskin lupasi vastata jatkossa hänen kysymyksiinsä. Tammikuussa 1896 Järnefeltin lähettämään tiedusteluun teoksensa ilmestymisestä ja uuteen tapaamispyyntöön Tolstoilta ei enää tullut vastausta.

Kun Järnefelt parin vuoden sisällä edelleen kirjoitteli Tolstoille kirjallisista suunnitelmistaan, tämä hyvin selväsanaisesti kritisoi kollegansa hankkeita. Joulun alla 1898 lähetyssä kirjeessä Järnefelt referoi samana vuonna julkaistun teoksensa Evankeliumin alku ajatuksia ja kertoi sen huonosta menestyksestä Suomessa. Oppi-isä ei lämmennyt tällekään työlle vaan argumentoi, ettei ”Pyhään Kirjaan liittyvistä uskonnollisista mietteistä” ole paljoa hyötyä. ”Minusta aika, jolloin tällaisilla kirjoilla oli merkitystä, on mennyt ohi”, Tolstoi jyrähteli autoritaarisesti suomalaiselle kollegalleen, jonka palveluksia hän oli vain muutamaa kuukautta aiemmin aikonut käyttää hyväkseen suunnitellessaan lähtöä pois kotoaan.

Ensimmäinen matka Tolstoin luo

Ben Hellmanin mukaan monet suomalaiset kävivät 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tapaamassa Tolstoita[8]. Heidän joukossaan oli journalisteja tai teatterintekijöitä, jokunen upseerikin, joka oli omantunnon syistä luopunut sotilasuralta. Kiinnostus tavata Tolstoi kasvoi merkittävästi helmikuun manifestin jälkeen vuonna 1899, jolloin venäläiseltä kirjailijalta käytiin hakemassa neuvoja perustuslaillisen konfliktin ratkaisemiseksi. Myös Arvid Järnefelt houkuteltiin tällaiselle matkalle. Hän empi pitkään lähtöään valtuuskunnan mukaan. Epävarmuus näkyy Järnefeltin julkaisemasta dokumenttiteoksesta Päiväkirja matkaltani Venäjällä ja käynti Leo Tolstoin luona keväällä 1899, joka ilmestyi painosta heti kuvatun matkan jälkeen.

Oliko empimisen syy ainoastaan se, että Järnefelt tunsi itseään käytettävän hyväksi kansallisissa valtataisteluissa, vai oliko mukana myös pelkoa, ettei Tolstoi ottaisikaan häntä vastaan niin lämpimästi kuin aatetoverien kesken olisi ollut odotettavissa? Kohtaamisen esteitä pohdittaessa on myös pidettävä mielessä kirjailijoiden melkoinen ikäero: ensi tapaamisessa Tolstoi oli jo yli 70-vuotias, Järnefelt täyttänyt vasta 37 vuotta. Myöskään elämänkokemuksen erilaisuus ei ole voinut olla vaikuttamatta keskinäisen suhteen tasa-arvoisiin edellytyksiin.

Järnefeltin julkaisemassa päiväkirjamuotoisessa matkakirjassa Tolstoin osuus on määrällisesti aika pieni ja sitäkin lienee supistanut – ainakin passiiviseen vastarintaan liittyvien pohdiskelujen osalta – kirjoittajan itsesensuuri. Matkakirjan kestävimmät ja kiinnostavimmat osuudet ovatkin aivan muualla kuin kirjailijoiden kohtaamisessa. Järnefelt osoittautuu teoksessaan teräväksi venäläisen elämänmuodon ja kansansielun erittelijäksi.

Lähikuva Tolstoista syntyy teoksen VI luvussa, joka on päivätty 17. huhtikuuta 1899. Keskustelusta matkan pääkohteen kanssa syntyy levoton vaikutelma, koska Järnefelt ja hänen seurueensa joutui jakamaan tapaamisaikaa muitten ryhmien kanssa. Suomen asiaa pohjustamaan Järnefelt oli lähettänyt 7.4. päivätyn pitkän kirjeen selostaen siinä kansallisen puolustustaistelun erityisluonnetta. Hän vakuutteli, ettei suomalainen isänmaanrakkaus muistuttanut ”toulounilais-kronstattilaista” patriotismia, jota Tolstoi oli kirjoituksissaan aiemmin arvostellut. Järnefelt viittaa Tolstoin vuonna 1894 kirjoittamaan laajaan artikkeliin ”Kristinusko ja patriotismi”, joka on julkaistu myöhemmin suomeksi valikoimassa Omantunnon kujanjuoksu. Artikkelissaan Tolstoi arvostelee valtiovierailujen tyhjää retoriikkaa, juhlapuhetason naiivia isänmaallisuutta ja rauhankonferenssien katteetonta optimismia.

Järnefeltin matkakirjan mukaan Tolstoi tuntui ymmärtävän vieraittensa tilannetta lausahtamalla, että ”Suomessa ollaan ennen kaikkea ihmisiä eikä ’suomalaisia’”. Sortovallan kohteeksi joutuneen provinssin hätää kirjailijapatriarkka vertasi pimeään holviin, jonka ainoaa valonlähdettä oltiin peittämässä. Kansallisella itsepuolustuksella oli Tolstoin ajattelussa siten siveellinen oikeutus ja pohja, koska kysymys oli ”valon ja vapauden säilyttämisestä”.

Vierailun viime metreillä Järnefelt ja samaan aikaan audienssin saaneet molokaanit – Tolstoin hengenheimolaisiin kuulunut, vainottu uskonlahko Venäjällä – pääsivät kirjailijan kotona kaikkein pyhimpään, hänen työhuoneeseensa. Hiljainen ja vaatimaton soppi kirjoineen ja papereineen viritti suomalaisen tarkkailijan panegyyrisiin huudahduksiin: ”Tämmöisestäkö pienestä, suljetusta, aivan kuin mökin kamarista onkin siis säteillyt ulos tuo niin avonainen, täysivoimainen ja yli koko maapallon ylettyvä valovirta!”

Myöhempiä kosketuksia

Järnefeltin suhde Tolstoihin lienee syventynyt kevään 1899 tapaamisen ansiosta, joskaan täyteen tasa-arvoon he eivät koskaan voineet päästä. Olihan Tolstoi maailmankuulu kirjailija, omassa maassaan eristetty, muualla korkealle arvostettu vaikuttaja: hänet oli korotettu harvojen eurooppalaisten intellektuellien joukkoon ja häneltä käytiin kysymässä mielipiteitä kuin oraakkelilta. Järnefeltin matkakirjasta käy ilmi, että Tolstoille saapui päivittäin kolmisenkymmentä kirjettä; niihin kaikkiin vastaaminen oli ymmärrettävästi mahdotonta. Kirjeenvaihto Järnefeltin kanssa jatkui kuitenkin suhteellisen tasaisena virtana ennen kaikkea suomalaisen osapuolen aloitteista. Vuosina 1895–1910 Järnefelt lähetti kaikkiaan 18 kirjettä, monet niistä pitkiä. Tolstoi vastasi 11 kertaa, usein lyhyesti.

Yhteydenotoissa myöhempinäkin vuosina oli takana suurempia voimia ja poliittisia intohimoja. Järnefeltin välityksellä suomalaiset piirit halusivat yhä uudestaan tiedustella Tolstoin kantoja kansallisesti elintärkeisiin aiheisiin. Valvoja-lehden pyytäessä toisen sortokauden alussa vuonna 1908 Tolstoin näkemystä Suomen autonomiasta, tämä lähetti vastauksen, jossa halusi sanoutua irti koko kysymyksenasettelusta. Itse asiassa Järnefelt joutui lehdessä vastaamaan oppi-isänsä puolesta, kun taas Valvoja omasta puolestaan sanoutui irti suomalaisen kirjailijan mielipiteistä! Tässä vaiheessa Järnefeltin luottamus passiiviseen vastarintaan yleisinhimillisenä strategiana oli kärsinyt haaksirikon.

Niihin luottamustehtäviin, joita Tolstoi Järnefeltille tarjosi kirjallisten kosketusten aikana, on tarkempien lähdetietojen puuttuessa vaikea ottaa tulkitsevaa kantaa. Luottiko Tolstoi todella suomalaisen aatetoverinsa apuun suunnitellessaan heinäkuussa 1898 pakoa kodin piiristä vai oliko viesti vain testi, jolla mestari mittasi opetuslapsen uskollisuutta? Kirjeessään venäläinen kirjailija vihjaakin, ettei usko kysymyksensä perille tuloon vajaalla osoitteella. Tolstoin kieltäytyessä Nobel-palkinnosta syksyllä 1906 ja pyytäessä Järnefeltiä kanaviensa kautta välittämään tiedon Ruotsin Akatemialle kysymys oli lähinnä muodollisuudesta: Tolstoilla ei liene ollut mitään varmaa tietoa palkinnon saannista. Voidaan väittää, ettei Tolstoin kirjeenvaihtoon Järnefeltin kanssa milloinkaan rakentunut sellaista syvyysulottuvuutta, jolla tasolla venäläinen kirjailija kommunikoi monien muitten aatteellisten ystäviensä kanssa.

Tolstoin kasvatusta koskevista pohdiskeluista Järnefelt oli ollut kiinnostunut jo opiskellessaan Moskovassa vuosina 1886–1888. Savo-lehteen jouluaattona 1887 kirjoittamassaan matkakirjeessä hän kuvaili kreivi Tolstoin pedagogiikan perusteita, jotka lähtivät ”velvollisuudesta auttaa kansaa hengellisesti kasvamaan”. Vakiinnuttuaan ”Suomen Tolstoin” rooliin Arvid Järnefelt laati uuden vuosisadan alussa laajan artikkelin, jossa hän saattoi käyttää otteita oppi-isänsä päiväkirjoista ja kirjeenvaihdosta ulkomaille[9]. Järnefelt painotti, ettei Tolstoi koonnut ajatuksiaan kasvatuksesta, koska kaihtoi kaikkia järjestelmiä ja kasvatettavien pakottamista muottiin. Kantavan näkemyksensä hän muotoili lähtien siitä, että ”lasten kasvatuksen ydin on oman itsensä kasvattamisessa”. Idean voi tulkita analogiseksi modernin kasvatustieteen ajatukselle kasvatuksesta ”kasvamaan saattamisena”. Tätä moraalisena esikuvana toimimisen ja omalla elämällä näyttämisen mallia myös Järnefelt pyrki toteuttamaan lähipiirissään.

Järnefeltin toinen käynti Tolstoin luona maaliskuussa 1910 on dokumenteista päätellen ollut ensimmäistä huomattavasti intiimimpi. Kirjailijoiden väleissä oli tapahtunut laadullinen muutos viimeistään siinä vaiheessa, kun Järnefelt laati 1908 Tolstoin 80-vuotissyntymäpäiväkirjoituksen ja se ilmestyi Valvojassa. Juhlittavan kiitoskirje vaikuttaa aidosti inspiroituneelta: hän ilmaisee siinä halunsa nähdä tekstin julkaistuna myös Venäjällä. Tammikuun 25. päivänä 1909 lähetetyssä kirjeessä Tolstoi samalla tulee kuin huomaamatta tunnustaneeksi, ettei ollut oppinut tuntemaan suomalaista kollegaansa.

Ehkä vanhan mestarin omaatuntoa kolkutti, kun hän seuraavan vuoden maaliskuussa osoitti vilpitöntä halua tavata suomalaisen aateystävänsä lapsineen. Mukaan matkalle lähtivätkin kirjailijan lapset Eero ja Liisa. Vähän päälle kahdenkymmenen ikäinen Eero, josta tuli myöhemmin diplomaatti, otti tehtäväkseen raportoida vierailusta Helsingin Sanomiin. Lehdessä 24.4.1910 julkaistussa reportaasissa kerrotaan muun muassa, miten suuren kirjailijan luona pohdittiin matemaattisia probleemeja ja pelattiin shakkia. Tolstoi ja Järnefelt ottivat mittaa toisistaan kuningatar-gambiitissa, jossa isäntä oli uutisen mukaan saavuttanut ”suureellisen mestaruuden”. Pelin henkeen sopi, että oppi-isä voitti kaksi ottelua kolmesta.

Myös muista lähteistä on luettavissa, että vierailu onnistui. Tapaamisen jälkeen Tolstoi raportoi managerilleen Vladimir Tšertkoville: ”Rakastuin taas Järnefeltiin ja olin iloinen siitä, että hänen näytelmänsä [Titus] minua miellytti ja nyt, mitä enemmän ajattelen sitä, sitä enemmän pidän siitä.”[10]  Syyskuussa samana vuonna Järnefelt lähetti Tolstoille viimeisen viestin, jossa kiitteli vielä vieraanvaraisuudesta ja välitti Tanskasta tulleen pyynnön saada venäläinen kirjailija mukaan vetoomukseen Henry George -liikkeen kansainvälisen kokouksen järjestämiseksi.

Kohti maailmansotaa

Paria kuukautta myöhemmin, 10. marraskuuta 1910 Tolstoi pakeni 30 vuoden aviopiinan jälkeen kotoaan ja kuoli kymmenen päivän jälkeen rasituksiinsa Astopovin asemalla. Tiedon saapuessa Rantalaan Arvid Järnefelt kirjoitti päiväkirjaansa huomioita Tolstoista ja vertaili hänen tekojaan omaan elämänhistoriaansa. Järnefelt oli tuolloin puuhaamassa näytelmänsä Titus (1910) menestystä ja koki katumusta maineen ja kunnian tavoittelusta. Päiväkirja sai todistaa kirjailijan mielenmasennuksen koko kuvan 22.11.1910 tehdyssä merkinnässä:

”Nyt Tolstoin teon jälkeen on suuri murhemielisyys täyttänyt minut. Minä näen selvästi eksymykseni ja palaaminen takaisin, kuten aina, tuntuu vaikealta, hävittävältä, haluttomalta – haluttaisi kuolla, se on melkein ainoaa. Mutta tässä kaiken elämänhalun katomaisessa, tässä äärettömässä erämaassa tahdon sentään ’ponnistella voimiani’. Tolstoi monesti sanoi, että ihminen elää ja menee eteenpäin juuri niihin epätoivon hetkiin, joihin hän ponnistelee vähiä voimiaan. Mutta itse olen tähän kirjaan joskus kirjoittanut: akselin kohdalla on liike rytmittömin, mutta se on siinä voimakkain ja vaihtuvin. Kenenkään huomaamatta, yhä lähemmäksi. Tolstoi sanoi vähitellen, mutta otti lopussa äkkiaskeleen. Minä otin alussa äkkiaskeleen (!Kuinka vähäpätöisen verraten Tolstoihin!)...Jos Tolstoi ei olisi ottanut viimeistä askelta, olisin aina ollut kahden vaiheilla, nyt tiedän selvästi minne pitää: omin voimin, askel askeleelta yhä lähemmäksi!”[11]

Ahdistuksessaan Tolstoin kuoleman takia ja oman mitättömyytensä tunnossa Järnefelt päätti lakata juomasta kahvia ja kieltäytyä viinistä, johon hän välillä oli langennut saadakseen ”yllykettä työhalulleen”. Paria viikkoa myöhemmin kirjailija inspiroitui kirjeenpostitusmatkalla auttamaan köyhää ja sairasta naapuriaan rakennuksen pystyttämisessä ja pärekorien tekemisessä. Tästä laupeudentyöstä Järnefelt joutui ristiriitaan kotiväkensä kanssa, kun hänen epäiltiin levittävän lutikoita ja tarttuvia tauteja. Konflikti ennakoi niitä yhteenottoja, jotka keväästä 1917 lähtien pakottivat kirjailijan lähtemään pois kotoaan Tolstoin mallia noudattaen. Kun oppi-isällä oli kestänyt 30 vuotta ennen kuin hän repäisi itsensä irti omaisrakkaudestaan, Järnefelt kypsyi ratkaiseviin tekoihin vielä pitemmän ajan kuluessa.

Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Tolstoin entinen sihteeri Valentin Bulgakov lähetti Arvid Järnefeltille vetoomuksen, jossa kritisoitiin jyrkästi Venäjän osallistumista konfliktiin. Julistuksessa kuvattiin saksalaisia ja venäläisiä toistensa lähimmäisiksi, joita tuli rakastaa eikä vihata. Pistinten valtaan perustetut hallitukset tulkittiin kannanotossa syyllisiksi sotaan. Järnefelt ilmoitti lähettäjälle yhtyvänsä kehotukseen laskea aseet. Päiväkirjassaan 29.9.1914 kirjailija tilitti panevansa omankin henkensä alttiiksi kehottamalla ihmisiä luopumaan sodasta. Järnefelt vakuuttui kannastaan itseään suggeroivalla retoriikalla:

”Ihmiselle on ensin selitettävä, ettei mitään muuta mahdollisuutta ole olemassa kuin jokaisen yksityinen kieltäytyminen. Kuolla tiedottomana kanuunan ruokana, veljiensä tappamisen toimissa ei ole helpompaa kuin kuolla totuuden marttyyrinä. Kummanko valitset, ihminen?”

Vetoomus johti syytetoimiin: sodanvastainen viesti ymmärrettiin viranomaisten taholta maanpetokseksi. Santarmieversti Bašinski määrättiin kuulustelemaan Järnefeltiä Rantalassa. Kirjailija ensin kielsi antaneensa lupaa nimensä käyttöön, mutta asiaa käsiteltäessä Lohjan kihlakunnankäräjillä pyörsi puheensa ja selitti, ettei ”tässä asiassa enemmän kuin muutenkaan tahtonut millään tavoin vahingoittaa Venäjän valtakuntaa, vielä vähemmän hyödyttää valtakunnan vihollisia”. Järnefelt säästyi rangaistuksilta, mutta toimiko hän omantuntonsa mukaan loppuun asti?

Arvid Järnefeltin näennäisen uskollista oppilassuhdetta venäläiseen mestariin kuvastelee se, että hän käänsi vuosien 1894–1912 välillä kymmenkunta nidettä Tolstoin teoksia suomalaisen lukijakunnan ulottuville. Niiden lisäksi Järnefeltin käsissä kääntyivät Paul Birykovin Tolstoi-biografia Leo Tolstoin elämä ja teokset (1906) sekä Vladimir Tšertkovin teos Tolstoin pako (1922).

Järnefeltin oman myöhemmän tulkinnan mukaan uskonnollisesti ja aatteellisesti Tolstoi menetti lukijansa maailmansodan puhjetessa vuonna 1914[12]. Väitöskirjassaan Armo Nokkala argumentoi samansuuntaisesti, että kiinnostus Tolstoin tuotantoon lopahti suomalaisten kustantajien keskuudessa hyvin pian kirjailijan kuoleman jälkeen, siis jo pari vuotta ennen maailmansotaa[13].

Tolstoin jälkimaine

1920-luvun lopulla pitämässään radiopuheessa Arvid Järnefelt mittaili suuren oppi-isänsä vaikutusta muuttuneessa tilanteessa ja eritteli V. A. Koskenniemen esittämiä syytöksiä, joiden mukaan Tolstoita oli pidettävä Venäjän vallankumouksen isänä[14]. Totaaliseen väkivallattomuuteen kehottanut Tolstoi ei Järnefeltin mukaan voinut olla syypää verenvuodatukseen paremman maailman nimissä.

Tolstoilaisena loppuun saakka pysytellyt Järnefelt ei olettanut kirjailijaesikuvansa merkitsevän tuleville polville niinkään romaanien kirjoittajana kuin pikemminkin ”uuden uskon herättäjänä”, joka ”tälle rikkirevitylle, järkensä puolesta äärimmilleen kehittyneelle, kaikesta kuolemattomuuden-uskostaan luopuneelle ja epätoivoissaan raainta aineellisuutta palvovalle ihmiskunnalle jälleen on pelastanut mahdollisuuden uskoa ikuisuuteen”.

Myöhemmästä perspektiivistä tuo rohkeasti sinisilmäinen ennuste ei näyttäisi kestäneen päivänvaloa. Toisen maailmansodan jälkeen suomalainen kirjallisuus on Väinö Linnan johdolla ammentanut nimenomaan Tolstoin romaaneista. Tuntematon sotilas (1954) ja Täällä Pohjantähden alla (1959–1962) ovat saaneet vahvasti vaikutteita Tolstoin Sodasta ja rauhasta (1865–1869).

Linna-tutkimus, viimeksi Yrjö Varpio, on osoittanut, että Väinö Linnan käsitys historiasta voidaan hyvin perustein yhdistää Tolstoin historianfilosofiaan[15]. Mikään sattuma ei liene, että Tolstoin tuotantoa popularisoitiin Suomessa juuri 1950-luvulla. Alex Matson esitteli venäläistä klassikkoa teoksessa Kaksi mestaria (1950) ja Georg Henrik von Wright puolestaan esseekokoelmassaan Tanke och förkunnelse (1954). Suurmiesmyyttiä kumoava ja pienen ihmisen merkitystä tähdentävä historianfilosofia sopi varmasti ajan henkeen. Wittgensteinin oppilaana tunnettu suomalainen filosofi ei pitänyt Tolstoita julistajana enää ajankohtaisena, mutta tämän ajattelussa von Wright näki yhä voimaa. Hänen mukaansa sillä mitä Tolstoi sanoo, on toissijainen merkitys sen rinnalla, että ”hän pystyy panemaan ajatuksemme liikkeelle, herättämään epäilyksiä ja vaatimaan kannanottoihin”.

Tolstoin kaunokirjallisista teoksista on otettu yhä painoksia, sen sijaan hänen uskonopilliset työnsä ovat etupäässä jääneet pölyttymään kirjastojen varastoihin. 2000-luvun suomalaisessa todellisuudessa Tolstoi elää ennen kaikkea suurena eepikkona, riippumatta siitä millaisia aatteita hän on hengentuotteisiinsa puhaltanut.

 

Juhani Niemi

Kirjoitus perustuu suomalais-venäläisiä taideyhteyksiä käsitelleessä kansainvälisessä seminaarissa Turun kirjamessuilla 5.10.2012 pidettyyn esitelmään.

 

Viitteet

1 Roininen 1993, 237–238.

2 Ks. Nokkala 1958, 250, 261.

3 Ks. Niemi 1985, 125–126.

4 Sarajas 1965, 90.

5 Elämäkerrallisista faktoista ks. Häkli 1955; Niemi 2005; Kopponen 2004.

6 Ks. Minna Canthin kirjeet 1973, 527–528, 549.

7 Kirjeitten lähdejulkaisu: Arvid Järnefeltin ja L. N. Tolstoin kirjeenvaihto 2003.

8 Hellman 2010, 77–94.

9 Järnefelt 1904.

10 Ks. Hellman 2010, 92.

11 Päiväkirjaotteiden lähde: Arvid Järnefeltin päiväkirjat 1891–1931.

12 Järnefelt 1928, 8.

13 Nokkala 1958, 127.

14 Järnefelt 1928, erityisesti 9–11, 17.

15 Ks. Varpio 2006, 468–469.

Kirjallisuus

Aho, Juhani, Hajamietteitä kapinaviikoilta 1–3. WSOY, Porvoo 1918–1919.

Arvid Järnefeltin ja L. N. Tolstoin kirjeenvaihto. Johdanto ja tekstien ja selitysten muokkaus Eino Karhu. Carelia 11/2003.

Arvid Järnefeltin päiväkirjat 1891–1931. C 135, laatikko XI. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto.

Hellman, Ben, ”Teidän onneton synnyinmaanne…” Suomalaisten käynnit Leo Tolstoin luona. Teoksessa Maaemon lapsia. Tolstoilaisuus kulttuurihistoriallisena ilmiönä Suomessa. Toim. Minna Turtiainen & Tuija Wahlroos. SKS, Helsinki 2010.

Häkli, Pekka, Arvid Järnefelt ja hänen lähimaailmansa. WSOY, Helsinki 1955.

Järnefelt, Arvid, Päiväkirja matkaltani Venäjällä ja käynti Leo Tolstoin luona keväällä 1899. Otava, Helsinki 1899.

Järnefelt, Arvid, Tolstoin ajatuksia kasvatuksesta. Valvoja 4/1904, 266–279.

Järnefelt, Arvid, Onko Tolstoi pidettävä Venäjän vallankumouksen isänä? Sininen kirja 8/lokakuu 1928.

Järnefelt, Eero, Leo Tolstoin luona. Helsingin Sanomat 24.4.1910.

Kopponen, Tapio, Arvid Järnefelt 16.11.1861–27.12.1932. Teoksessa Suomen kansallisbiografia 4. Hirviluoto–Karjalainen. SKS, Helsinki 2004.

Maaemon lapsia. Tolstoilaisuus kulttuurihistoriallisena ilmiönä Suomessa. Toim. Minna Turtiainen ja Tuija Wahlroos. SKS, Helsinki 2010.

Minna Canthin kirjeet. Toim. Helle Kannila. SKS, Helsinki 1973.

Niemi, Juhani, Arvid Järnefelt. Kirjailija ajassa ja ikuisuudessa. SKS, Helsinki 2005.

Niemi, Juhani, Kansanrakastaja vai kansanvihollinen? Näkökulmia Ilmari Kiannon Punaiseen viivaan. Teoksessa Hiidenkiven arvoitus. Esseitä ja tutkielmia kirjallisuudesta. Karisto, Hämeenlinna 1985.

Nokkala, Armo, Tolstoilaisuus Suomessa. Aatehistoriallinen tutkimus. Tammi, Helsinki 1958.

Roininen, Aimo, Kirja liikkeessä. Kirjallisuus instituutiona vanhassa työväenliikkeessä (1895-1918). SKS, Helsinki 1993.

Sarajas, Annamari, Maria Jotuni. Teoksessa Suomen kirjallisuus V. Joel Lehtosesta Antti Hyryyn. Toim. Annamari Sarajas. SKS/Otava, Helsinki 1965.

Tolstoi, Leo, Omantunnon kujanjuoksu. Kirjoituksia rauhasta ja kansalaistottelemattomuudesta. Valikoinut ja suom. Esa Adrian. WSOY, Helsinki 1981.

Varpio, Yrjö, Väinö Linnan elämä. WSOY, Helsinki 2006.

von Wright, G. H., Ajatus ja julistus (Tanke och Förkunnelse, 1954). Suom. Jussi Aro. WSOY, Helsinki 1961.

 

Jaa tämä