Olet täällä

Liiton ensimmäiset 40 vuotta

Liiton ensimmäiset 40 vuotta

niin & näin 3/17

Tutkijaliitto on ehtinyt kypsään 40 vuoden ikään. Tälle filosofian, tutkimuksen, aktivismin ja ajattelun valamalle polulle mahtuu monenlaisia julkaisuja, lehtiteemoja, kesäkouluja ja debatteja. Liiton Tiede & edistys -lehti on toiminut niin & näinin tapaan tärkeänä filosofian ja ajattelullis-tutkimuksellisen tiedon kanavana – tosin huomattavasti kauemmin.

Jos aivan tarkkoja ollaan, Tutkijaliitto ry (Forskarförbundet i Finland) perustettiin 1976 mutta rekisteröitiin vasta seuraavan vuoden puolella. Neljäkymmenvuotiskakku sytytettiin siis jo viime vuonna, mutta juhlinnan ja kynttilänpuhalluksen rituaalit hoidettiin symbolisesti huhtikuussa lauantai-illan kestävän debatoinnin ja musisoinnin muodossa.

Sananen itse Liitosta on kuitenkin paikallaan. Se julkaisee suomalaisten tutkijoiden ja ajattelijoiden alkuperäisteoksia, mutta myös ranskalaisten, saksalaisten ja jonkin verran italialaisten filosofien ja yhteiskuntatieteilijöiden käännöksiä. Myös ajatteluperinteeseen kytkeytyvien, Marcel Maussin kaltaisten tutkijoiden kirjoja on käännetty. Saksalaista kenttää edustavat esimerkiksi Martin Heidegger, Friedrich Schiller, Georg Simmel ja Carl Schmitt. Erityisen vaalittuja vaikuttavat olevan Gilles Deleuze, Félix Guattari sekä Michel Foucault. Kirjat on lajiteltu Paradeigma-, Polemos- ja Episteme-sarjoihin, joissa painotetaan hieman erilaisia ilmaisutapoja ja lähtökohtia. Esimerkiksi Paradeigma keskittyy filosofian ja yhteiskuntatieteiden klassikoihin ja uutta ”paradigmaa” luoviin teksteihin. Polemos taas kokoaa yhteen poleemisia, ajankohtaisiin asioihin reagoivia ja erityisesti esimerkiksi uuden työn kamppailuita koskevia teoksia. Episteme puolestaan on julkaisukanava pääasiassa tärkeille uusille kotimaisille tutkimusavauksille, mutta sarjassa on julkaistu myös kansainvälisiä keskustelunavauksia sekä artikkelikokoelmia.

Liiton alkumetreiltä (1976–) asti ilmestynyt Tiede & edistys on tärkeä kanava niin sanotun mannermaisen filosofian, sosiologian, taloustieteen ja monen muun alan tutkimukselle. Alkujaan huomattavasti enemmän saksalaista marxilaisuutta alleviivannut julkaisu näyttäisi siirtyneen ranskalaisempaan tulkintaan Marxista. Marxismi ei sinällään – varsinkaan nykypäivänä – kuvaa Tutkijaliittoa tyhjentävästi. Kenttä on selvästi laajentunut uusien numeroiden ja julkaisujen vanavedessä. Julkaistut tutkimukset ainakin vievät vanhempia teorioita, niin Marxia kuin vaikkapa Spinozaa, uusille vesille, olivat ne sitten käännöksiä tai uusia tutkimusavauksia.

Myös ajankohtaisuutta on pidetty hengissä. Pelkästään lehden verkkosivuille kerättyjä numeroiden sisällysluetteloita silmäillessä huomaa päivänpolttavuuden siivittäneen painatteen suuntaa ja teemoja. Aina mukaan on kuitenkin mahtunut klassisia filosofisia ikuisuuskysymyksiä ruotivia tekstejä, esittelyjä ja erittelyjä. Filosofisesti julkaisu on periaatteessa aina pitäytynyt niin sanotusti mannermaisessa perinteessä. Painatteiden lisäksi Liitto on järjestänyt vuodesta 1980 asti viikonlopun mittaista kesäkoulua vuosittain. Teemoina ovat olleet muun muassa ”tuotanto”, ”liike”, ”arvo” ja ”subjekti”. Tänä vuonna ruodittiin ajankohtaisesti ”tekniikkaa ja emansipaatiota”.

Tutkijaliiton osittain poleemiseen imagoon sopien juhlavuudet käytiin kolmiosaisen ja -tuntisen debatin merkeissä. Kolme kiistaa – tieto, työ ja edistys – vastasivatkin sopivan nokkelasti liiton kirjasarjoja. Kuten Tutkijaliiton puheenjohtaja Ari Korhonen totesi, ”kiista luonnehtii liittoa yleisemmin”.

Tieto

Tieto-otsakkeinen kiista keskittyi pinnalla oleviin ”vaihtoehtoisiin tosiasioihin” (alternative facts), ”kokemusasiantuntijuuteen” sekä huoleen julkisen järjenkäytön ohentumisesta. Osallistujat pyörittelivät nykytilanteen historiallisuutta aina yleisestä ihmisyhteisön moraalisen ulottuvuuden tarpeesta lähtien. Jonkinlainen yhteisymmärrys vallitsi emeritusprofessori Yrjö Hailan ja filosofi Sami Syrjämäen alleviivaamassa käsityksessä vaihtoehtofaktojen ja faktojen tarkistuksen välillä: tarkistamisella ei yleisessä mielessä ole väliä, sillä retorisessa kamppailussa esimerkiksi Donald Trumpin virkaanastujaispuhekuvat menevät aina joillekin täydestä, eikä ”korjaava fakta” saavuta kaikkia. ”Valokuva ei lopeta kiistaa”, kuten kirjallisuustieteilijä ja Tieteen termipankki -hankkeessa kunnostautunut Tiina Käkelä-Puumala summasi.

Päivänpolitiikasta siirryttiin toiseen suureen tiedolliseen kamppailuun: ilmastonmuutokseen. Käkelä-Puumalan mukaan monien on helppo sisäistää populaarikäsitys ilmastonmuutoksesta ja ihmisen vaikutuksesta ilmastoon, mutta yksityiskohdissa mennään jo erityisasiantuntijuuden alueelle. Jättimäisistä ”ajattelun kuvista”, yleistyksistä, päästään empiriaan, jolloin lähes kaikkea tieteellistä tietoa varjostaa tietynlainen epävarmuus – aina on poikkeamia, anomalioita. Syrjämäki alleviivasikin kysymystä siitä, mitä painotetaan, varsikin kun tutkimusta kanavoidaan ei-vihkiytyneille tai rahoittajille, jotka vartioivat tutkijoiden toimeentuloarkkua.

Ilmastonmuutos ja ihmisen vaikutukset siihen eivät kuitenkaan ole uskon asia, vaan taustalla on laaja tiedeyhteisön konsensus. Kiistelijät toivatkin esille enemmän tai vähemmän eksplisiittisesti, että popularisoinnin ja asiantuntijuuden välillä on ongelmallisia kuiluja. Tutkimustuloksia täytyy saada kanavoitua yleisölle, jotta tieto maailmasta voi muuttua yhteisöä parantavaksi toiminnaksi. Näin voi katsoa Tutkijaliiton toimineen.

Siirtyminen tiedosta arvoon on monimutkaista ja sekoittaa usein pakkaa entisestään ­– varsinkin kun eri tiedonalat kytkeytyvät. Näistä ehkä ilmeisin on keskustelua herättänyt Euroopan unionin ympäristövaliokunnan päätös metsien ilmastovaikutusten laskentatavasta. Taloutta vaalivat näkökulmat pitävät päätöstä suurena tappiona Suomelle, tutkijat taas voittona.1

Tutkimus ja taloudellinen kilpailu eivät aina, jos koskaan, kohtaa. Nokka veressä -kilpailu rahoituksesta voi johtaa siihen, että ”myytäessä” tutkimuksia tai tutkimussuunnitelmia luvataan kuu taivaalta ja kvanttitietokone huomiseksi. Kuten Haila totesi, tutkimusmainostuksissa empiria näyttäytyy varovaisena, mutta johtopäätöksissä rakennetaan suurempi väite kuin mitä tutkimus, data ja teoriaosuus esittävät. Näitä sitten tiivistetään abstrakteihin, joiden on kuvattava uusia ja rohkeita ”innovaatioita” (sana, jonka käyttö on Syrjämäen mukaan lisääntynyt). Suomessa rahoitushakemusten tekemiseen menee suuri aika suhteessa palautusprosenttiin. Hakemuksiin hukkaantuva aika on suoraan pois tutkimuksesta ja opetustyöstä.

Syrjämäki summasikin yleistä tilannetta ja lainasi niin & näinin julkaisemaa ajatuspajaraporttia:

”Tiedon hankinnan ja välittämisen vanhat ammattiryhmät tutkijoista toimittajiin ja opettajista kirjastonhoitajiin ovat saaneet rinnalleen yksilö- ja yhteisömanageroinnin sekä promotoinnin ja maineenhallinnan eksperttejä. Samalla nettivallankumous on tuonut kuuluville kannastaan vakuuttuneita oman elämänsä sankareita. Vastaavasti self-help-buumi ja elämäntyyliotteen läpilyönti yleisviestimissäkin ovat asettaneet valokeilaan jaksamisensa kanssa kipuilevan, hyväksyntää ja kannustusta kaipaavan hahmon, jota viestimet keskittyvät hyvittelemään ja voimauttamaan erilaisia ammatti-innostajia kuullen. Tämä kaikki on vähentänyt esimerkiksi tiedetaustaisten asiantuntijoitten ja tutkivien journalistien suhteellista valtaa. Mutta se on myös tehnyt entistä tärkeämpiä näistä kaiken aikaa uusiksi pilkkoutuvan julkisen tilan avainpaikoilla harvinaistuvista punnitun ja perustellun tiedon lähettiläistä.”2

Epävarmuus ruokkii siis myös kokemusasiantuntijuutta, joka on jopa aiheuttanut jonkinasteista asiantuntijuuden kriisiytymistä. Voidaan toisaalta sanoa, että asiantuntijakenttä on pluralisoitunut. Ongelmana on, ettei tätä kenttää koetella. Syrjämäki tarjosikin yhdeksi keinoksi esimerkiksi self-help-oppaiden arvioimista akateemisissa julkaisuissa. Tässä itseavukirjoittelussa ei yleensä suvaitakaan vastaväitteitä. Ympäristön ja terveydenhoidon tiedollisten kysymysten taitaja Nina Janasik-Honkela tarkensi self-helpin kuuluvan jo – tosin vähäisessä määrin – managerialismin tutkimuksen piiriin, jossa sitä käsitellään tapana hallita ”luontoa”, tässä tapauksessa siis itseä.

Työ

Työ ja työn luonne sekä sen järjestäminen ovat olleet Tutkijaliiton agendalla jopa ensivuosilta lähtien. Digitalisaatio, robotisaatio ja ekologiset sekä finanssikapitalismin kriisit ovat nostaneet viimeistään parinkymmenen vuoden sisällä työn muutokset pakollisiksi keskusteluaiheiksi ja mitä hälyttävämmäksi ongelmaksi. Tohtoriopiskelija Olivia Maury aloittikin aihetta käsittelevän kiistan jämäkällä puheenvuorolla uuden työn muodoista ja erityisesti kotityön ja etätyön suhteesta. Uuden työn käsityksessä katsotaan, että työntekijän työpanos työnantajalle sekoittuu hänen koko elämäänsä. Samalla työn ja kodin välillä ei ole rajoja, kuten ei myöskään ei-tuottavan ja tuottavan työn välillä.

Maury mainitsi vain ohimennen uudet teknologiset mahdollisuudet, jotka ovat tuottaneet tällaista työtä ja toisaalta ovat samalla tuotosta toiveista työskennellä missä vain. Kotityöskentely nostaakin uusia uhkakuvia, kuten esimerkiksi unohduksen pelon. Samalla, kun Facebookin kaltaiset sosiaalisen median palvelut ovat lanseeranneet tavan sysätä sisällöntuotanto käyttäjille, myös perinteisemmät yritykset alkavat sysätä tehtäviä ja kuluja asiakkaille – kauppojen itsepalvelukassat yhtenä konkreettisena esimerkkinä. Monet uudet yritykset, Uber ehkä kärjistetyimpänä esimerkkinä, tekevät työntekijöistä pikkuyrittäjiä. Yritykset toimivatkin eräänlaisena työvoimaa ja sen tuottamaa arvoa ohjaavina ja verottavina verkostoina. Toisaalta tällaisessa työssä tuotantovälineet ovat jo osa meitä, joten ongelmaksi nousee se, kuinka saisimme ne omiin käsiimme – vai ovatko ne jo osittain vallassamme?

Graduaan viimeistelevä Elisabeth Wide, joka osittain jatkoi Mauryn esitystä, tiivisti, ettei kukaan pysty uusintamaan itseään. Hän käsitteli hoiva- ja kotityötä ”affektiivisena uusintamisena”. Näistä muodostuu nykyisessä globaalissa finanssitaloudessa globaaleja hoivaketjuja. Lopulta hoivan tärkeä elementti, tunne, näyttäytyy niukkana resurssina, joka voi jopa ”loppua”. On hymyiltävä, että voidaan myydä tunnetta, hoivaa. Affektit ikään kuin kiertävät ruumiin ympärillä ja ovat samalla osa sosiaalisia valtasuhteita. Hoivatyöläisen tärkein taito onkin ”rakastaminen”. Näin tunteista tulee työtaitoja, ja kodin hoivatyötä tekevistä tulee prekariaattia, joka luo perheen uusintavaa työtä.

Itä-Suomen yliopiston lehtori ja pitkän linjan tutkijaliittolainen Jussi Vähämäki käänsi kurssin entistä kriittisemmäksi. Hänen mukaansa affektiivisesta työstä on tullut osa ilmaistyötä. On paljon ihmisiä, subjekteja, jotka ovat innoissaan ”osallistumisesta ilman liksaa”. Vähämäen mukaan se, kuinka subjekti rakentuu, on ollutkin tärkeä Tutkijaliiton puima kiista. Ja samalla kiista kytkeytyy kapitalismiin: se ei ole mitään ”ulkoa tuotua”, pikemminkin se rakentaa, luo ja tuottaa subjektit ”hyvin intiimisti”. Koko talousjärjestelmän analyysi vaatii ymmärrystä siitä, miksi jotkut ovat valmiita työhön ilman ehtoja ja jopa palkkaa.

Vähämäki on itse keskittynyt, ranskalaisen ja italialaisen filosofian lisäksi, työntutkimukseen. Hänen mukaansa alan uudempi tutkimus – josta Tutkijaliittokin on julkaissut yleisesityksiä – keskittyy esimerkiksi tuotantovälineisiin ja näiden järjestämisen tapojen ymmärtämiseen. Myös oman ajan ja työajan erottelut ovat nousseet tärkeiksi tutkimuskohteiksi.

Vähämäki jatkoikin samoista teemoista, joista on kirjoittanut Tutkijaliitolle työ-kiistassa viimeisenä puhuneen, vapaan tutkijan Eetu Virenin kanssa. Mallikansalaisen tunnistaa, jos tämä suostuu ilman korvausta työhön: ”mua ei osteta rahalla”. Modernissa ”lupaustaloudessa” ihmiset ostetaan lupauksilla, eli toivolla tai porkkanalla. Toisena vaihtoehtona on tietenkin monisatavuotisen perinteen mukainen keppi. Alistumisesta on Vähämäen mukaan tullut ”megatrendi”, kun taas kapinointi näyttäytyy ”känniääliön toimintana” (G20-kokouksen yhteydessä olleiden mielenosoitusten julkinen jälkipyykki on tästä hyvä esimerkki).

Modernit ylikansalliset, varsinkin tietotyöhön keskittyneet yritykset pyrkivät luomaan ”uuden ihmisen” – vähän kuten Neuvostoliitossa oli tapana. Nämä keräävät ja välittävät markkinadataa, eli tunkeutuvat ihmisten digitaaliseen DNA:han, affekteihin ja toimintoihin. Vähämäki ei itse summannut näitä ajatuksia, mutta näyttäisi, että subjektia tuotetaan monin tavoin, esimerkiksi työvoimapolitiikalla, joka on kytkeytynyt perinteisten yritysten toimintaan ja taloudelliseen tehokkuuteen mutta myös globaaliin tietotalouteen dna-data-virtoina.

Vähämäki kuitenkin kysyi, milloin tilanne on niin sietämätön, että laajempaa vastarintaa alkaa tapahtua. Hän ei ilmeisesti viitannut Trumpiin tai Brexitiin, vaan pikemminkin Suomen akateemisen maailman kokemaan myllerrykseen. Tutkijoiden olisi noustava ylös kammioistaan ja kiivettävä alas torneistaan. Tällä hetkellä ”freelancereiden organisointi” on tärkeämpää kuin ”filosofien paskanjauhanta”.

Eetu Viren summasi aluksi, ettei työ nykypäivänä erotu ruumiista tai suorituksista. Tämä asettaa haasteita uusille työtaisteluille: Millaisia ne voisivat olla? Miten kotoaan työtä tekeviä pitäisi organisoida? Viren avasi näitä kysymyksiä ruotimalla ”uutta subjektia”, jonka katsoi muodostuneen niin, ettei se kehtaa pyytää rahaa. Tämä johtuu esimerkiksi siitä, että subjekti ”laittaa tunteensa ja itsensä peliin”. Samalla se hankkii rahaa oikeastaan vain siksi, että pääsisi pois työstä. Kolmas elementti ilmenee halussa tehdä työnsä kunnolla. Monenlaiset leikkaukset ja budjettikurit kuristavat rakastamaansa työtä tekevät alisuoriutumaan. Ja jos elämänaika ja työaika ovat kietoutuneet, merkitsee työajan vähentäminen myös elämänajan vähentämistä. Lisäksi moni on pyrkinyt vapautumaan palkkatyöstä siirtymällä pienyrittäjyyteen.

Työvoiman organisoinnin olisikin lähdettävä lattiatasolta, ja sen olisi kyettävä ilmentämään myös jokapäiväisiä vastarinnan muotoja. Virenin mukaan esimerkiksi julkinen näyttäytyy hierarkkisena, eikä sitä voi muuttaa sisältä. Toisaalta näin on myös erityisesti klassisten yritysten laita. Hän ei kuitenkaan käsitellyt sitä, että periaatteessa julkinen on tulosta ihmisten poliittisista päätöksistä, ja sen – ja julkisten instituutioiden – tarkoitus on tukea yksilöitä. Nämä instituutiot voisivatkin keskittyä välttämättömän tuottamiseen, elämän uusintamiseen ja muunlaiseen ihmisen vapauttamiseen. Virenin näkökulma näyttäytyi ehdottomana: valtio ja julkinen sektori ovat välttämättä pahoja, keskuksellista hallintoa hyödyntäviä koneita. Tämä on linjassa uusliberaalien taustapirujen, kuten Friedrich von Hayekin ja Murray Rothbardin ajattelun kanssa.

Ei olekaan ihme, että Viren jatkoi siitä, kuinka uusliberalismi ”näyttäytyy peikkona”. Hänen mukaansa suuntausta luonnehtii pikemminkin joukko uudenlaisia jokapäiväisiä käytäntöjä, eikä niinkään mikään ideologia. Yhdeksi tällaiseksi, monen harjoittamaksi käytännöksi Viren nosti ansioluettelon teon ja erityisesti siihen liittyvän itsekehun tai suoranaisen valehtelun ja väärentämisen. Hän nojasikin enemmän Pierre Dardot'n ja Christian Laval'n käsityksiin sekä Maurizio Lazzaraton näkemykseen uusliberalismista joukkona tekniikoita tai käytäntöjä3. Esimerkiksi Philip Mirowski ja häntä laajasti soveltava Paavo Löppönen ovat kuitenkin alleviivanneet uusliberalismin ideologista luonnetta. Kyseessä on lähes täysin tietoisesti rakennettu poliittinen kertomus yhteiskunnan ja ihmisyyden luonnollisesta taustasta, joka ilmenee parhaiten vapailla markkinoilla.4 On tietysti totta, että tämä kertomus synnyttää tekniikoita ja käytännöllisiä tapoja järjestää yhteisesti jaettua ja muovata yksilöitä. Joka tapauksessa Viren toi, joskin lyhyesti, raikkaan tuulahduksen yleensä kovin ennalta arvattavaan uusliberalismianalyysiin muistuttamalla sen monimutkaisuudesta.

Edistys

Helsingin yliopiston jatko-opiskelija Ari Korhonen aloitti viimeisen kiistan lainaamalla Alain Badiouta: ei ole olemassa mitään muuta maailmaa, on vain tämä maailma, joka mahdollistaa edistyksen. Laajoilla ulapoilla siis soudettiin. Yliopistotutkija ja dosentti Hanna Kuusela jatkoi sokraattisesti ihmetellen, miksi oli mukana kiistassa, vaikka ei omasta mielestään asiasta mitään tiennytkään. Hänkin maalasi suurella pensselillä meneillään olevaa kehitystä: kaikki aiemmin taisteltu ollaan viemässä pois.

Vihreiden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto yhtyi havaintoon muutoksesta, jonka suurin syy on ollut leikkauspolitiikka. Hän myös laajensi geologista sijaintia eurooppalaiselle tasolle aina Kreikkaan asti, jossa kurjistamispolitiikan tulokset ovat erityisen pahat. Esimerkiksi nuorisotyöttömyys on noussut jo 50 prosenttiin, ja pakolaistilanne on karmaiseva. Juuri pakolaiset ovat kaikkein alistetuimmassa tilanteessa, heillä ei ole edes kansalaisuutta. Alanko-Kahiluoto kysyikin, kuinka heidät voisi saattaa ihmisoikeuksien piiriin? Samalla hän viittasi ilmastonmuutokseen, joka on yksi suurimmista tekijöistä pakolaiskriisin taustalla. Toivottomat näkymät saivat kääntäjä Janne Porttikiven lausahtamaan ”turha toivo saa romahtamaan”. Sovittelevammin hän jatkoi, että kapitalismi on tuottanut hyvääkin, vaikka monet klassiset piirteet toistuvat uusissa konflikteissa. Ehkäpä tämä on saman konfliktin ikuista paluuta?

Maailmatilan kauhistelusta siirryttiin kuitenkin korjaavalle polulle. Alanko-Kahiluodon mukaan tieto usein lisää pessimismiä ja realismia, ja vaikka poliittinen päätöksenteko pyrittäisiin perustamaan tieteelliseen tietoon, on mukana luultavasti aina erilaisia intressejä ja valtapyrkimyksiä. Mistä ja miten edistys sitten voisi kummuta?

Kuusela esitti kapitalismin ”voiman vähentämisen olevan tärkeintä”. Edistyksessä keskeistä on toimiva valtio, joka perustuu demokraattisesti järjestäytyneiden ihmisten yhteistyöhön. Tämä yhteistyö ”rakentaa ja työstää” edistystä ja sen sisältöä. Samalla asiantuntijavalta ja demokraattisesti hallittu tiedonmuoto kulkevat käsikädessä. Tämän kokonaisuuden – demokraattisen yhteistyön, asiantuntijavallan ja demokraattisesti hallitun tiedonmuodon – pitäisi olla jotain markkinoiden ulkopuolista, jonkinlainen toimija, joka kykenee vastustamaan edistyksenvastaisuutta.

Pöydän ainoa kansanedustaja jatkoi, että kiista edistyksestä liittyy demokratiaan ja se voidaan määritellä – selvästi rancièrelaisittain – jälkilausutuksi erimielisyydeksi. Jos päätöksenteko perustuu tutkittuun tietoon, vaatii se demokratiaa. Suomessa esimerkiksi valiokunnat eivät ole läpinäkyviä, vaikka asiantuntijoiden lausunnot ovat julkisia. Alanko-Kahiluoto esitti, että Habermas ei kaikilta osin ole oikeassa: keskustelun avulla ei päädytä useinkaan parhaaseen päätökseen. Yleensä valiokuntiin ajetaan päätökset valtaintressien pohjalta. Jos taas tämä toteutettaisiin tiedon pohjalta, ei kriisejä oikeastaan olisi. Olisiko tällöin edes demokratiaa tai politiikka yleisemmin? Porttikivi asettui poikkiteloin ja kiisti valtion positiivisen roolin. Hänen mukaansa instituutiot eivät ole neutraaleja. Valtio suurelta osin takaa markkinoiden toimivuuden – mutta mitä oikeastaan on tämän ulkopuolella? Kiista koskeekin lopulta tilanteen – taas rancièrelaisittain – ”perusjakoja”.

Mutta entäpä Tutkijaliitonkin suurelta osin tunnustama vasemmisto, mitä sen pitäisi tehdä? Vaikka yhteiskunta ja talous ovat jatkuvasti pahemmassa kriisissä, punavärin kannatus on laahannut. Poikkeuksena ehkäpä vihreät, Bernie Sandersin sosialismi-sanan käytöstä huolimatta nostattama liikehdintä sekä Britannian Labour-puolueen viimeaikainen ”vaalivoitto”. Kuusela kuitenkin tiivisti näyttävän siltä, ettei ”kamppailu” synny orgaanisesti, jolloin esimerkiksi monien uusvasemmistolaisten suosima ”akseleraatio”, eli kapitalismin turmion kiihdyttäminen, ei toimi. Sen suurempiin lopputulemiin eivät jo juhlatunnelmaan siirtyneet kiistelijät saaneet itseään kiihdytettyä.

Lopuksi

Tapahtuman keskustelujen otsikointi ”kiistoina” oli harhaanjohtavaa, sillä pikemminkin suurelta osin samaa mieltä olevat ihmiset esittelivät aiheita omien tutkimustensa sekä asiantuntijuutensa ja lukeneisuutensa pohjalta. Tällainen kevyempi lähestymistapa oli tietenkin ymmärrettävä valinta syntymäpäiväkemuihin.

Kiistoissa ei siis ollut mitään kokoavaa teemaa, mutta toki ne jo yleisellä tasolla viittasivat Tutkijaliiton eetokseen sekä julkaisusarjan kolmiyhteyteen. Toisaalta voinee sanoa, että tiede ja edistys kulkivat läpi kolmen kiistan – viimeisessä alleviivatussa muodossa. Samalla yhtenäistävä teema – joka saattaa luonnehtia Tutkijaliittoakin yleisemmin – voisi olla jatkuva ja uuttera vastaaminen klassiseen Immanuel Kantin kysymykseen, mitä on ihminen. Tämä pitää sisällään ihmisen oman olemisen ymmärtämisen sekä tähän kuuluvan ihmisen maailmanymmärryksen kartoituksen.

Tutkijaliitto kyennyt säilyttämään paikkansa monta vuosikymmentä. Vaikka kirja-, lehti- ja painoalan muutokset digitalisaation armottoman hyökyaallon kourissa ovat luoneet valtavaa painetta toiminnalle, lukijakunta on säilynyt. Säilyköön toiset 40 vuotta!

Linkkejä tähän mennessä niin & näin -lehdessä ilmestyneisiin arvioihin Tutkijaliiton julkaisemista kirjoista ja raportteihin Liiton tapahtumista:

4/1994
Päivi Sinikka Kosonen, Käsitteelliset täsmäaseet (Tutkijaliiton 14. kesäkoulu: kamppailukuvien käyttö tieteellisessä keskustelussa).

2/1996
Pekka Kaunismaa, Refleksiivisyyttä historioitsijoille (Matti Viikari, Historiallinen ajattelu, edistys ja yhteiskunta, 1995).

3/1997
Mika Saranpää, Filosofian synty (Giorgio Colli, Filosofian synty, 1997).

1/1998
Reijo Kupiainen, Modernin kasvatuksen umpikuja (Mika Ojankangas, Lapsuus ja auktoriteetti. Pedagogisen vallan historia Snellmanista Koskenniemeen, 1997).

2/1998
Jouni Vauhkonen, Vuosisadan Hobbesin poliittinen teologia (Carl Schmitt, Poliittinen teologia, 1997).

4/1999
Tommi Wallenius, Löysää pastaa (Gianni Vattimo, Tulkinnan etiikka, 1999).

4/2002
Petri Koikkalainen, Onnen, ei oikeuden puolesta (Mika Ojankangas, Kenen tahansa politiikka. Kohti ulossulkematonta demokraattista yhteisöä, 2002).

1/2003
Leena Kakkori, Heideggerin arvoitus (Miikka Luoto, Heidegger ja taiteen arvoitus, 2002).

2/2003
Leif Sundström, Natsimyytti lääkkeenä kansakunnan identiteettiongelmaan (Philippe Lacoue-Labarthe & Jean-Luc Nancy, Natsimyytti, 2003).

2/2004
Saara Hacklin, Mahdoton valokuva (Harri Laakso, Valokuvan tapahtuma, 2003).

3/2004
Heikki Suominen, Kärsimättömien yhteiskunta (Jussi Vähämäki, Kuhnurien kerho. Vanhan työn paheista uuden hyveiksi, 2003).

1/2006
Reijo Kupiainen, Valokuvan ongelma (Mika Elo, Valokuvan medium, 2005).

2/2007
Mirja Hartimo, Fenomenologian kreikkalaisilla alkulähteillä (Edmund Husserl, Uudistuminen ja ihmisyys, 2006).
Kia Lindroos, Kuolemanpeliä kapitalismilla (Jean Baudrillard, Terrorismin henki, 2006).

2/2008
Antti Tietäväinen, Nykytalous perustuu riistolle (Akseli Virtanen, Biopoliittisen talouden kritiikki, 2006).

3/2008
Julius Telivuo, Tieteiden pitopöydässä (Tutkijaliiton 28. kesäkoulu: muutos, jatkuvuus ja ennuste).
Heini Hakosalo, Henkevästi aineellisuudesta (Turo-Kimmo Lehtonen, Aineellinen yhteisö, 2008).

1/2009
Antti Immonen, Ekologian monta sfääriä (Félix Guattari, Kolme ekologiaa, 2008).
Kaisa Luoma, Kapitalismi nyt (General Intellect, Vasemmisto etsii työtä, 2008).
Tapani Kilpeläinen, ”Uskonto on kaikkien asioiden kyseenalaistamista” (Elisa Heinämäki, Tyhjä taivas. Georges Bataille ja uskonnon kysymys, 2008).

3/2009
Heikki Kujansivu, Mimesis – mistä mihin ja miten? (Ari Hirvonen & Susanna Lindberg [toim.], Mikä mimesis? Philippe Lacoue-Labarthenfilosofinen teatteri, 2009).

4/2009
Tarja Laukkanen, Kesäkoulussa (Tutkijaliiton 29. kesäkoulu: vapaus, spontaanius ja sattuma).
Sami Simola, Täyttä höyryä runon tiellä (Annikki Niku, Heidegger ja runon tie, 2009).

1/2010
Tere Vadén, Maksamme velkaa (Jakke Holvas, Talousmetafysiikan kritiikkiä, 2009).

1/2011
Juha Suoranta, Osattomien politiikka (Jacques Rancière, Erimielisyys, 2009).

3/2011
Olli Herranen, Sumeiden vesien profeetta (Eetu Viren & Jussi Vähämäki, Perinnöttömien perinne. Marx ilman marxismia, 2011).

4/2011
Tapani Kilpeläinen, Epäinhimillisyyden rajoilla (Erika Ruonakoski, Eläimen tuttuus ja vieraus. Fenomenologisen empatiateorian uudelleentulkinta ja sen sovellus vieraslajisia eläimiä koskevaan kokemukseen, 2011).

1/2012
Eero Tarasti, Strukturalismin mestarit – älyn juhlaa Pariisissa (François Dosse, Strukturalismin historia. Osa 1. Ohjelman synty 1945–1966, 2011).

2/2012
Tere Vadén, Kaikki ja ei mitään (Martin Heidegger, Johdatus metafysiikkaan, 2010).

1/2013
Tere Vadén, Filosofian platoninen pelastus (Alain Badiou, Filosofian puolesta. Kaksi manifestia, 2012).

3/2013
Anna Ovaska, Medusa nauraa taas (Hélène Cixous, Medusan nauru ja muita kirjoituksia, 2013).

3/2014
Noora Tienaho, Walter Benjamin, ajattelun palkkasotilas (Tutkijaliiton ja Suomen oikeusfilosofisen yhdistyksen ”Walter Benjamin, ajattelua toisten päissä” -tilaisuus).
Essi Syrén, Kyttyräselän paluu (Walter Benjamin, Keskuspuisto. Kirjoituksia kapitalismista, suurkaupungeista ja taiteesta, 2014).

4/2014
Noora Tienaho, Ajatusten liikekannallepano (Tutkijaliiton 34. kesäkoulu: liike).

2/2015
Teppo Eskelinen, Tuhoutuvan talousjärjestelmän juurilla (Christian Marazzi, Finanssikapitalismin väkivalta, 2015)

4/2015
Tuija Parvikko, Sotaisaa politiikkaa (Carl Schmitt, Poliittisen käsite, 2015)

1/2016
Juho Rantala, Huomioita homo debitorista (Maurizio Lazzarato, Velkaantunut ihminen, 2015)
Juho Rantala, Taloudellisen kasvun julmuus (Teppo Eskelinen, Sorron rajat. Rosa Luxemburg poliittisen liikkeen, talouden ja siirtomaavallan teoreetikkona, 2015) [verkkoteksti].

3/2016
Juho Rantala, Seudullinen käsitteitä ja esseistiikkaa (Eetu Viren & Jussi Vähämäki, Seutu joka ei ole paikka. Kapitalismi ja metropoli, 2015) [verkkoteksti].

Viitteet & kirjallisuus

Jaa tämä