Olet täällä

Rakkauden politiikkaa ja mielikuvitusta

Rakkauden politiikkaa ja mielikuvitusta

niin & näin 1/15

Ystäväni kuvaili minulle erään keskustelun Nuorten filosofiatapahtumassa. Hän oli matkallaan paikan päälle kuullut joidenkin nuorten miesten puhuvan tuttavastaan, jonka hän tiesi Nufitin kävijäksi. Yksi keskustelijoista kyseenalaisti alentuvaan sävyyn mokoman tapahtuman mielekkyyden. Toinen rohkeni epävarmasti hieman puolustaa Nufitia.

Näin puhellessaan keskustelijat liittyivät varmaankin tietämättään osaksi jatkumoa, joka on yhtä vanha kuin filosofia itse. Filosofian puolustajat ja vastustajat taittavat peistä jo Platonin dialogeissa. Ja itse asiassa jo Thaleesta kerrottiin aikanaan vitsiä, että arkkiviisas putosi kaivoon, kun ei taivaita tuijotellessaan älynnyt katsoa jalkoihinsa. Vitsin viehätys tulee tietenkin ajatuksesta, jonka mukaan filosofia ja todellinen elämä vierastavat toisiaan.

Mitään kategorista allergisuutta filosofian ja todellisen elämän välillä ei ole. Myös Nuorten filosofiatapahtuma todisti jälleen kerran, miten likeisesti filosofinen kysymisen tapa yhdistyy jokapäiväiseen elämään.

Nufitin formaatti rakentuu kolmenlaisen ohjelman ympärille. Pääosa koostuu tutkijoiden ja julkisten vaikuttajien pitämistä alustuksista, joiden pohjalta alustajia kuulustelee kaksi alle 25-vuotiasta haastajaa. Lopuksi myös yleisö pääsee esittämään kysymyksiä ja kommentteja. Alustusten lisäksi ohjelmaan kuuluvat vapaamuotoisempaan keskusteluun perustuvat filosofiset teehetket sekä lukioiden välinen Sokrates-väittelykilpailu. Akateeminen filosofianharjoitus oli Nufitissa tälläkin kertaa sivuroolissa. Osa keskustelijoista tuli akateemisen filosofian kentältä, mutta tapahtuman filosofisuus kumpusi jälleen ennen kaikkea keskusteluiden yleisestä hengestä.

Tämänvuotinen teema, rakkaus, oli onnekkaasti valittu. Sukupuolineutraalin avioliittolain tiimoilta hiljattain käyty julkinen keskustelu oli möyhentänyt otollisesti aiheen käsitteellistä maaperää. Vääntö avio-oikeuden laajentamisesta muistutti siitä, että rakkautta koskevilla käsityksillä on yhteiskunnallisia seurauksia.

Uusia tarinoita rakkaudesta

Rakkauden määritelmien ja yhteiskunnan välinen suhde nousi hyvin esiin filosofian tohtori Malin Grahn-Wilderin otsikolla ”Rakkaus kerrottuna, kuvitettuna ja kuviteltuna” pitämässä puheenvuorossa. Alustuksen filosofisena haasteena oli pohtia, millaisia käsityksiä ja oletuksia perinteisiin rakkauden narratiiveihin sisältyy ja miten voisimme keksiä uusia tarinoita rakkaudesta.

Grahn-Wilder kiinnitti erityisesti huomiota siihen, millaiset henkilöt voivat muodostaa parin ja millaisiksi rakastavaiset kuvitellaan fiktiivisissä tarinoissa. Hän käytti esimerkkinä Yhdysvaltoja, missä iholtaan eriväristen ihmisten välinen rakkaus on ollut tabu ja on osittain edelleenkin. Tämä on näkynyt niin lainsäädännössä kuin myös valkokankaalla. Alabaman osavaltio poisti lakikirjastaan rotujen rajat ylittävän avioliiton kieltävän kohdan vasta vuonna 2000, ja Hollywoodissa tarinat monivärisistä avioliitoista ovat olleet hyvin harvinaisia.

Grahn-Wilder halusi kuitenkin keskittyä ennen kaikkea puolustamaan taiteen mahdollisuuksia mielikuvituksen laajentajana. Vaikka taide saattaakin heijastaa yhteiskunnan valta-asetelmia, voi se myös tuoda ne näkyviksi, ylittää ne ja luoda uusia esittämisen tapoja. Mielikuvituksella on elimellinen suhde politiikkaan ja yhteiskuntaan: ”Kaikki uudistukset edellyttävät, että olemme ensin voineet kuvitella vaihtoehdon, toisenlaisen maailman.”

Grahn-Wilderin esittelemiä ajatuksia voisi Suomessa soveltaa myös keskusteluun sukupuolineutraalista avioliittolaista. Lakiuudistuksen vastustamisessa usein käytetty kaltevan pinnan argumentti liittyy ajatukseen, jonka mukaan sukupuolispesifisyyden ja muiden avioliiton osapuolia koskevien rajoitusten välillä ei ole kategorista eroa. Argumentin esittäjät katsovat, että sukupuolineutraalia avioliittolakia kannattavien tulisi johdonmukaisuuden nimissä kannattaa myös moniavioisuutta. Ei varmasti olisikaan pahitteeksi pohtia, mihin sukupuolineutraaliuden ja lukumääräneutraaliuden välinen ero pohjautuu.

Argumenttina sukupuolineutraalia avioliittolakia vastaan tämä retoriikka on kuitenkin historiallisista realiteeteista irrallista käsitekikkailua.

Samaa sukupuolta olevien välisen rakkauden ja yhteiselämän tunnustaminen suomalaisessa yhteiskunnassa on kulkenut pitkän polun. Homoseksuaalisuuden yhteiskunnallinen status on vaihtunut ensin rikoksesta sairaudeksi, ja sitten myös sairaudeksi luokittelu on kumottu. Lopulta on päästy pisteeseen, jossa kumppanin sukupuolta koskeva preferenssi ei enää ole avioon astumisen esteenä.

Yksi tämän kehityksen taustavaikuttaja on epäilemättä kulttuurisen mielikuvituksen kehittyminen: kuvitelma samaan sukupuoleen kohdistuvasta halusta perversiona on antanut yhä enemmän sijaa sen näkemiselle rakkaustarinoiden yhtenä näyttämönä. Jotkut hyväksyvät sukupuolineutraalin avioliittolain lisäksi myös moniavioisuuden, mutta moniavioisuudella ei ole laajaa hyväksyntää, jota ilman sukupuolineutraali avioliittolaki ei olisi mennyt läpi. Suomalaisessa mielikuvituksessa moniavioisuus yhdistyy kulttuurisiin malleihin, joissa mies on naisen holhooja. Erilaiset kertomukset kahta useamman osapuolen jakamasta romanttisesta yhteiselosta ovat hyvin harvinaisia.

Vielä vuosituhannen vaihteessa tilanne oli vastaavanlainen samaan sukupuoleen kohdistuvassa rakkaudessa, kun suomalaisen tv-historian väitetysti ensimmäinen kahden miehen välinen suudelma aiheutti valtavan kohun Salatuissa elämissä. Silloin sukupuolineutraali avioliittolaki oli vielä utopiaa.

Työläisen stigma

Vaikka Anna Kontulan alustuksen otsikko olikin ”Rakkauden ammattilaiset”, ei hän kertonut tarinoita rakkaudesta vaan työstä. Kontula tarjosi Nufitissa tutkijan ja poliitikon näkökulman yhteiskunnan oikeana pitämän sukupuolikäyttäytymisen ja ihmisten konkreettisen todellisuuden väliseen ristiriitaan. Kontula kuvasi taitavasti seksityön stigman vaikutuksia seksityöläisten elämässä sekä sitä, miten kaikenlainen seksityön suitsemiseen tarkoitettu lainsäädäntö päätyy toimimaan tarkoitustaan vastaan.

Kontula korosti käyttävänsä tarkoituksella prostituution sijaan ilmausta seksityö, sillä seksityöntekijät katsovat itse ennen kaikkea tekevänsä työtä. Naisten työtä on Kontulan mukaan väheksytty historiassa jo aivan tarpeeksi. Sitä paitsi seksityöläisten aseman parantaminen edellyttää, että hyväksymme seksityön olevan työtä siinä missä muukin. Kontulan väitöskirja Punainen eksodus perustuu seksityöntekijöiden kirjoituksiin ja haastatteluihin, joten Kontula tietää mistä puhuu.

Kontula purki seksityöstä annettua polarisoitunutta ja kapeaa kuvaa, joka värittää kollektiivista mielikuvitustamme. Silloin, kun media ei esitä seksityötä ihmiskauppana, tarjotaan kuvia hohdokasta elämää elävistä eliitti-escorteista, joita Suomesta ei kuitenkaan löydy. Vaikka ihmiskauppaa, myös brutaalia sellaista, esiintyy Suomessakin, on tyypillinen seksityöläinen täällä yksinhuoltaja, opiskelija tai muuten pienituloinen nuori suomalainen nainen. On myös tavallista tulla Suomeen paritusrenkaan kautta myymään seksiä, koska hinnat ovat Suomessa paremmat ja stigma pienempi kuin monessa muussa maassa.

Ympäröivän yhteiskunnan mustavalkoiset stereotypiat ihmiskaupan uhreista ja luksuskurtisaaneista peittävät todellisuuden, joka koskettaa kaikki seksityöläisiä, nimittäin työn mukanaan tuoman leiman. Jos paljastaa myyvänsä seksiä, ei voi enää odottaa kanssaihmisiltä osakseen normaalia suhtautumista.

Seksityön erottaminen lainsäädännöllisesti muusta työstä eristää sen tekijät yhteiskunnasta ja vahvistaa samalla entisestään työn mukanaan tuomaa stigmaa. Lainsäädäntö vaikuttaa osaltaan siihen, että seksityöntekijä joutuu tekemään työtään salaa eikä pääse samalla tavalla osaksi yhteiskunnan palveluita. Seksityöntekijät jakaantuvat Suomessa niihin, joilla on pääsy joihinkin palveluihin, ja niihin, joilla ei ole. Jälkimmäinen ryhmä voitaisiin esimerkiksi karkottaa maasta, jos työ tulisi viranomaisten tietoon.

Kontula ei pitänyt sukupuolten tasa-arvon edistämistä hyvänä argumenttina seksin ostamisen kriminalisoinnin eli Ruotsissa harjoitetun abolitionistisen suuntauksen puolesta. Hän myönsi, että sukupuolittunut valta näkyy seksityössä hyvin selvästi mutta korosti, ettei sukupuolittuneita rakenteita vastaan taistella heikentämällä niiden asemaa, joilla menee valmiiksi heikosti.

Hän havainnollisti Ruotsin mallin epäsensitiivisyyttä kuvaamalla, miten poliisit olivat Ruotsissa tehneet ratsian seksityöläisen asuntoon tämän ollessa sängyssä asiakkaan kanssa. Poliisit olivat hämmästyneet, kun ihminen, jonka kotiin tunkeuduttiin, purskahti itkuun. Kyynelten sijaan virkavalta oli odottanut kiitollisuutta.

Kontula totesikin, että Ruotsin malli on ”sellaisen keskiluokkaisen valkoisen naisen feminismiä, jota häiritsee, että seksiä annetaan rahaa vastaan”. Oston kriminalisoinnin sijaan Kontula puolusti dekriminalisaatiopolitiikkaa ”radikaaliksi ja vallankumoukselliseksi” luonnehtimallaan ajatuksella, jonka mukaan seksityöntekijätkin ovat ihmisiä. Näin ollen heitä tulee kohdella samalla tavalla kuin muitakin, eikä erillisiä lakeja tarvita: ”Jos seksityöntekijä raiskataan tai hänet pahoinpidellään, se on sama asia kuin se tapahtuisi kenelle tahansa muulle. Erillistä lainsäädäntöä ei tarvita. Tarvitaan vain ajatus, että seksityöntekijät ovat ihmisiä kuten muutkin.”

Kontulan luonnehdinnan ajatuksen ”radikaaliudesta ja vallankumouksellisuudesta” voi tulkita sarkasmiksi, jos ajattelemme, että seksityöläisten ihmisyys on itsestäänselvyys, suorastaan tautologia. Kuitenkin ne vaikeudet, joita myös tasa-arvoa ihannoivilla ihmisillä on suhtautumisessa seksityöläisiin, kertoo päin­vastaisesta. Niin kauan kuin seksi leimaa myyjänsä, on ajatus seksi­työntekijöistä ”ihmisinä niin kuin kaikki muutkin” radikaali ja vallankumouksellinen.

Seksityöntekijöiden omien kertomusten kuunteleminen Kontulan esimerkin mukaisesti on vähintä, mitä leimaamisen kulttuurin purkamiseksi voi tehdä.

Tiede ja kirkko rakkaudesta

Tiede on tavallisesti samaistettu valistuksen ihanteisiin, kun taas kirkko on ollut taipuvainen esittäytymään perinteiden puolustajana. Tämän huomioon ottaen oli mielenkiintoista, että Nufitissa Helsingin piispa Irja Askola vastusti rakkauden ahtamista aikansa eläneiden perinteiden muotteihin, kun taas evoluutiopsykologi Markus J. Rantala ei perinteisiä käsityksiä juuri haastanut.

Rantalan puheenvuoro otsikolla ”Mitä nainen haluaa?” käsitteli evoluutiopsykologiaa ja parinvalintaa. Alustuksen sisältö oli provokatiiviseen otsikkoon nähden enimmäkseen melko asiallista tutkimuksen ja sen tulosten esittelyä. Rantala oli löytänyt tiettyjä yhteyksiä naisten ulkonäköpreferenssien ja miesten immuniteettikyvyn välillä. Hänen teesinsä oli, että ulkonäköpreferenssit eivät ole täysin kulttuurisidonnaisia, vaan niillä on myös seksuaalivalintaan liittyvä evolutiivinen perusta, joka puolestaan selittyy terveyttä edistävien geenien suosimisella.

Esitelmänsä lopuksi Rantala kertoi, mitä tulisi tehdä saadakseen ”houkuteltua naisen parisuhteeseen”. Kannattaa kuulemma pukeutua hyvin; osoittaa olevansa ahkera, kunnianhimoinen ja älykäs; olla antelias, itsevarma sekä kiltti lapsia ja eläimiä kohtaan; tuoksua hyvältä ja pitää huolta ulkonäöstään.

Moni on kuullut vastaavat vinkit jo mummoltaan, eikä niissä sinänsä mitään vikaa ole. Mutta filosofiseen keskusteluun rakkaudesta tällaisilla naisennarraus-ohjeilla on yhtä paljon annettavaa kuin iltapäivälehtien parisuhdepalstoilla. Ne toimivat korkeintaan esimerkkinä siitä, miten kapeasti sukupuolielämä voidaan ymmärtää.

Rantalan lähestymistavan rajoittuneisuutta voi havainnollistaa eräillä yleisökeskustelussa esiin tulleilla seikoilla. Polyamorian mahdollisuudesta kysyttäessä paljastui, että useampaan ihmiseen yhtä aikaa kohdistuva rakkaus on Rantalan viitekehyksestä käsin jo valmiiksi poissuljettu. Kun Rantalalta kysyttiin, voiko ihminen tuntea samassa määrin vetoa kahta ihmistä kohtaan, hän muistutti, että evoluutiopsykologian ja parinmuodostuksen näkökulmasta rakkaus koostuu useista osista: rakkautta ei tarkastella itsenäisenä ilmiönä vaan se jaetaan himoon, ihastumiseen ja kiintymykseen. Todennäköisesti polyamoria perustuukin pikemmin himoon kuin ihastumiseen. Rantalan tutkimusviitekehikossa ihastuminen nimittäin määritellään tilaksi, jossa henkilö ajattelee toista yli 90 % ajastaan.

Puhe todennäköisyydestä oli tässä yhteydessä harhaanjohtavaa, sillä mikäli ihastuminen määritellään tällä tavalla, on mahdollisuus ihastua useampaan ihmiseen jo etukäteen poissuljettu. Näin ollen ei puhuttaisi aposteriorisesta todennäköisyydestä vaan apriorisesta mahdottomuudesta.

Rantalan esittelemistä lähtökohdista ei seuraa, ettei rakkautta erillisenä ilmiönä olisi olemassa, tai ettei ihminen kykenisi olemaan ihastunut useaan ihmiseen samanaikaisesti. Tulemana on ainoastaan se, että Rantalan metodologiset välineet eivät mahdollista rakkauden tai useampaan ihmiseen yhtä aikaisesti kohdistuvan ihastuksen tutkimista. Riippumatta siitä, ovatko nämä ilmiöt olemassa tai eivät, ei Rantala voi sanoa niistä mitään.

Rantala oli huolissaan evoluutiopsykologiaa kohtaan tunnetusta vihamielisyydestä. Hän ei tosin tarkemmin identifioinut tämän vihamielisyyden lähdettä, mutta on aiemmin valitellut esimerkiksi sitä, että median tuntema kiinnostus evoluutiopsykologiaa kohtaan aiheuttaa hallaa tieteenalalle.

Rantalan mukaan toimittajat pyrkivät tekemään jutuista mahdollisimman seksikkäitä ja mielenkiintoa herättäviä tieteellisen sisällön kustannuksella. Tämä on epäilemättä totta, mutta Rantalan surussa voi nähdä krokotiilinkyyneleitä, sillä hän ei epäröi itsekään käyttää aiheensa mediaseksikkyyttä hyväkseen. Alustuksen otsikko kun tosiaan oli ”Mitä nainen haluaa?”, ja hän tarjosi iskuvinkkejä sen päätteeksi.

Sitä paitsi median mielenkiinto Rantalaa kohtaan perustuu osittain siihen, että ihmiset kuvittelevat evoluutiopsykologialla olevan implikaatioita, joita sillä ei ole. Rantala ei vaikuta juuri näkevän vaivaa hälventääkseen virheellisiä käsityksiä, jotka lisäävät mielenkiintoa evoluutiopsykologiaa kohtaan. Pahimmillaan evoluutiopsykologia toimii keppihevosena puolusteltaessa moraalitonta toimintaa. Niin kauan kuin on olemassa huomattava joukko ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, miksi mikään luonnontieteellinen tutkimustulos ei voi ikinä tehdä esimerkiksi raiskauksesta hyväksyttävää tekoa, pitäisi Humen giljotiinin kuulua kaikkien evoluutiopsykologian popularisointiyritysten vakiovarusteisiin.

Tietämättömyyteen perustuva myötämielisyys Rantalaa kohtaan tekee evoluutiopsykologialle loppujen lopuksi luultavasti enemmän hallaa kuin vihamielisyys.

Helsingin piispa Irja Askola korosti omassa lähimmäisenrakkautta käsittelevässä puheenvuorossaan, että kirkon on muututtava ympäröivän yhteiskunnan mukana, mikäli kristinuskon ydinsanomasta halutaan pitää kiinni. Vanhassa sapluunassa voi ydinajatus vääristyä vastakohdakseen.

Askola kuuluu sukupuolineutraalia avioliittolakia kannattaneisiin kirkon edustajiin. Piispa torppasikin heti puheenvuoronsa aluksi yhden yleisimmistä kristinuskoon perustuvista argumenteista sukupuolineutraalia avioliittolakia vastaan. Askola totesi, että avioliittolain vastustamisen perusteena usein käytetty käsitys avioliitosta muodoltaan ikuisesti samanlaisena pysyvänä instituutiona on harha, jolle ei löydy tukea Raamatusta.

Askola peräänkuulutti hyvin laajaa tulkintaa lähimmäisenrakkauden luonteesta. Hän ulotti sen koko ihmiskuntaan ajallisestikin laajassa mielessä. Askolalle lähimmäisenrakkaus on myös rakkautta tulevia sukupolvia kohtaan ja siten huolen kantamista myös ympäristön hyvinvoinnista. Askola korosti, että rakkaus vaatii kukoistaakseen hyvin maallistenkin edellytysten täyttymistä: perhe-elämän rakentaminen vaatii niin ravintoa, terveydenhuoltoa kuin kattoa pään päälle. Toisaalta rakkaus antaa voimaa näiden edellytysten rakentamiseen. Rakkaudesta voidaan ammentaa rohkeutta ja muita voimavaroja.

Askola kiinnitti huomiota lisäksi siihen, että lähimmäisenrakkauden nimissä on tehty myös paljon pahaa. Niinpä hän esitti kriteerin lähimmäisenrakkaudelle: ”Se, mitä toinen tarvitsee, ei saa olla minun manipuloitavissani. Jos rakastan lähimmäistäni, en ole se joka määrittelee, mikä hänelle on hyvää, vaan luon tilan, jossa hän voi itse etsiä omaa hyväänsä.”

Askolan versio lähimmäisenrakkaudesta olisikin hyvä vastalääke tyypillisimmille kristinuskon nimissä tehdyille vääryyksille; esimerkiksi pakkokäännyttäminen on tällaisen tulkinnan mukaisen lähimmäisenrakkauden vastakohta.

Askolan käsityksessä lähimmäisenrakkaudesta voi nähdä myös epistemologista hyveellisyyttä. Kun emme oleta, että tiedämme etukäteen, mikä on toiselle hyväksi tai mitä tämä tarvitsee, pääsemme luultavasti paremmin selville siitä, millainen toinen todella on. Meistä tulee parempia kuuntelijoita.

Keskusteluosiossa Askola osoittikin kuuntelijan lahjoja, kun haastaja kysyi hänen mielipidettään polyamoriasta. Eroottisen rakkauden kohdistuminen useampaan ihmiseen samanaikaisestihan on ilmiö, jolle ei edes ollut nimeä ennen yhdeksänkymmentälukua.

Aluksi piispa alkoi puhua uskottomuudesta ja moniavioisuudesta, mutta haastaja kommentoi, että nämä ovat pikemminkin stereotypioita: polyamoriassa on kyse rakkauden avoimuudesta. Tämä sai Askolan muuttamaan lähestymistapaansa: ”Ihmiset ratkaisevat näitä rakkausasioita hirveän monella tavalla. Oleellista on se, että ei alisteta eikä loukata, vaan pelataan eettisillä pelisäännöillä. Vierastan ajatusta, mutta en osaa sanoa – elämä on aina ihmeellisempää kuin kirkon johtajien ajatuksissa.”

Mielikuvitusta!

Tänä vuonna Nufitista löytyi kiinnostavia näkökulmia ihmisten konkreettisesti kokeman todellisuuden ja sukupuolielämän sekä niiden yhteiskunnallisten representaatioiden väliseen jännitteeseen. Tämä jännite koskettaa niin polyamoriaa, tasa-arvoista avioliittolakia ja rakkaussuhteita erilaisista etnisistä taustoista tulevien ihmisten välillä kuin seksityöläisten asemaakin.

Mielikuvituksella on tärkeä rooli jännitteen purkamisessa. Se auttaa estämään rakkautta ja sukupuolikäyttäytymistä koskevien käsitysten muuttumista olemassa olevia ihmisiä tärkeämmiksi. Niin filosofia, taide ja tutkimus kuin poliittinen toimintakin voivat laajentaa mielikuvituksemme rajoja.

Humen giljotiini leikkaa kahteen suuntaan: siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä, miten niiden pitäisi olla, eikä siitä, miten asioiden pitäisi olla, voi päätellä, miten ne ovat. Mutta käsitykset siitä, millaista seksin ja rakkauden pitäisi olla, voivat estää näkemästä sen moninaisuutta.

Se, millaisia tarinoita seksistä ja rakkaudesta osataan kuvitella mahdollisiksi, vaikuttaa siihen, millaista maailmaa osataan haluta.

 

Jaa tämä