[Tämä on kirjoituksen laaja verkkoversio; ks. painolehden versio tästä.]
Provinssirockin parkkipaikalla, pienessä Nissan Micrassa, syntyi The Micragirls -garagerockbändi, jonka vertaista ei Suomesta löydy. Kuopio–Savonlinna-akselilta ponnistava trio on kiertänyt jo Euroopan ja aikoo tehdä sen uudestaan ja uudestaan.
The Micragirls perustettiin vuonna 2001 nelijäseniseksi bändiksi. Myöhemmin joukko karsiutui kolmeen: Kristiinaan, Katariinaan ja Mariin. Haastattelussa paikalla ovat sisarukset Kristiina ja Katariina Haapalainen sekä yhtyeen luottomies: autonkuljettaja-levynkansigraafikko Sami Vähä-Aho. Popkulttuurin ylläpito tälle porukalle ei ole vain rockmaailmassa vaikuttamista: Kristiina ja Sami ovat tekstiilialalla, heidän designmerkkinsä on Polkka Jam. He pitävät Turussa samannimistä putiikkia. Katariina pitää Kuopiossa Daiga Daiga Duu -kauppaa, josta Polkka Jam aloitti. The Micragirls on juuri palaamassa muutaman kuukauden tauolta levyttämään toista pitkäsoittoaan.
The Micragirls aloitti 2001. Miltä uranne näyttää, jos ajattelette sitä nyt taaksepäin?
Kristiina: Me ollaan paahdettu ihan hulluna keikkoja, että saisimme nimeä maailmalla. Vaihteeksi oleminen tauolla on tuntunut tosi hyvältä. Mutta koko ura… Silloin kun menimme ekaa kertaa treenikselle, niin emmehän me osanneet ajatella, että tästä tulisi tällaista.
Katariina: Että tästä tulisi oikea bändi.
Kristiina: Mehän emme ole kokopäiväisiä rokkareita, Marilla ja Katariinalla on jo lapset ja kaikki tekevät muutakin. Homma on pysynyt mukavana. Me emme yritä tienata pelkästään tästä leipää pöytään.
Katariina: Olimme kuusi vuotta bändinä ennen kuin edes tuli mieleen, että tästä voisi tienata.
Kristiina: Meidän ei ole koskaan tarvinnut ajatella rahaa, olemme tehneet sitä, mikä tuntuu hyvältä. Teemme, mitä haluamme. Ehkä se on koko elämänasenne, ettei ensimmäisenä mietitä rahaa.
Arvostetussa brittiläisessä poprocklehti Mojossa arvioitiin Micragirlsien esikoislevy Feeling dizzy, honey? Mojossa ei juuri arvioita suomalaisbändien levyistä näy. Onko The Micragirls kohdannut kadehtijoita?
Kristiina: Ei sitä tule mietittyä. Olemme kuitenkin tehneet paljon töitä bändin eteen. Moni voi ajatella, että kun olemme aloittaneet soittotaidottomina, niin olisimme sen takia päässeet helpommalla. Mutta me olemme tehneet yli 200 keikkaa. Ei meidän tavoite ole koskaan ollut tulla hyviksi muusikoiksi, vaan löytää meidän oma juttu. On kyllä ollut sellaisiakin reissuja, että on miettinyt, että oliko niitä järkevää tehdä. Joku pistokeikka Pariisiin. Toisaalta on ne ollut huippukokemuksia. Onhan meitä pyydetty monenlaisiin projekteihin, joista useista me ollaan sitten kieltäydytty. Siitä tulee hyvä mieli, kun ajattelee, että olemme saavuttaneet tunnettuutta omalla työllä ja keikoilla, ei helpoilla ratkaisuilla.
Katariina: Kaikenhan olisi voinut tehdä toisin. Nyt miettii, että oliko järkeä aloittaa keikkailu niin pian. Mutta siitä sai motivaatiota käydä treeniksellä.
Kristiina: Olemme seuranneet kavereidemme bändejä, Aavikkoa ja Cosmo Jones Beat Machinea, ja miten he ovat lähteneet ulkomaille. Aavikkoa seurasimme ihan heidän alkuvaiheistaan.
Katariina: Jotain ollaan kyllä tehty vähän suunnitelmallisemmin kuin omat kaverit, koska olemme nähneet, mikä on tärkeää. Jos tulee levy, niin heti sen perään on järkevää tehdä keikkoja.
Bändin levy-yhtiö on 22-Pistepirkkojen omistama Bone Voyage, joka julkaisee mielenkiintoista uutta kotimaista musiikkia. Miten päädyitte Bone Voyagelle ja miten yhteistyö toimii?
Kristiina: Nauhoitimme demoa treeniksellä Pirttikankaan Pekan (Cosmo Jones Beat Machine -yhtyeen laulaja-kitaristi) kanssa, joka kehotti meitä lähettämään sen Bone Voyagelle. Emme varmaan itseksemme olisi edes uskaltaneet lähettää demoa sinne.
Katariina: Bone Voyage oli siinä vaiheessa julkaissut vasta ihan muutaman levyn. Ei olisi tullut edes mieleen lähettää demoa sinne.
Kristiina: Ne tykästyi siihen ja päättivät julkaista. Yhteistyö on ollut miellyttävää. Meidän ei ole tarvinnut sopia mitään aikatauluja. Kun levy julkaistiin, ei tarvinnut sopia, että vuoden päästä olisi seuraava valmiina. Se on hyvän kokoinen levy-yhtiö meille, ja heillä on hyvät kontaktit ulkomaille. Se on meille tärkeää.
Uusi levy on vielä alkutekijöissä, sen on määrä ilmestyä syksyllä. The Micragirls soittaa keikoilla omien kappaleiden lisäksi melko tuntemattomia 1950- ja 60-luvun garagerockhittejä. Vieläkö garagerockarkistoista löytyy kappaleita uudelle levylle, vai onko suunta muuttumassa?
Kristiina: Aika monenlaisia biisejä on tulossa uudelle levylle.
Katariina: Cover-kappaleiden osuus on vähenemässä.
Kristiina: Alustavasti nauhoitettiin 18 kappaletta, joista kolme oli lainoja. Edellisellä levyllä omia kappaleita oli vain viisi.
Katariina: Viime aikoina ei ole tullut oikein mitään huippuideoita cover-biiseistä. Levylle suunnitellut coveritkin on olleet meillä keikkasoitossa jo pitkään. Nyt on tuntunut mielekkäämmältä kehitellä omia kappaleita.
Jossain arviossa teitä verrattiin 1960-luvun tyttöbändeihin, onko vertaus osuva? Entä miten yhtyettä pitäisi kuvailla nyt, vuonna 2009?
Kristiina: Kyllä siinä jotain perää on. Mutta siinä 60-luvun tyttöbändimeiningissä ahdistaa se, että miehet ovat tehneet heille kaikki biisit ja he vain tulevat ja laulavat. Että ajatusmaailmallisesti ei.
Katariina: Ehkä nykyaikaan siirrettynä.
Kristiina: Mutta ihan mielettömiä biisejä sieltä löytyy. Ihania stemmoja. Onhan ne laulujen aiheetkin vähän humoristisia. Meidät mielletään rääkyväksi bändiksi, mutta aika paljon on muuttunut.
Sami: Totisuutta teidän touhuun on ehkä tullut lisää, positiivisella tavalla. Ehkä aiemmin teitä ei ole otettu niin vakavissaan.
Kristiina: Niin, bändi on ollut niin kauan pystyssä, että se on tehnyt meistä vakavasti otettavan bändin.
Katariina: Aika itsestään asiat on mennyt. Ikinä ei olla määritelty mitään tiettyä musiikkityyliä, jota halutaan tehdä.
Minkälaisen jalansijan olette saaneet Suomessa? Olette kiertäneet paljon myös Euroopassa, minkälaisen vastaanoton olette saaneet ulkomailla?
Kristiina: Olemme ihmeissämme, että olemme näinkin iso bändi tällaisella musiikilla. Ulkomailla tilanne on eri. Viime vuonna kun kiersimme Eurooppaa, yllätyimme, että paikoissa oli sen verran ihmisiä kuin niihin mahtui. Se, että kiersimme Heavy Trashin lämppärinä vuonna 2007, toimi päänavaajana – ihmiset ovat löytäneet meidät.
Sami: Te olette saavuttaneet uuden tason, kun nykyään uusia bändejä verrataan teihin.
Kristiina: Uuden levyn ilmestymisen jälkeen kierretään sitten Eurooppaa taas. Aika pientähän se on, jos me kierrämme kaksi viikkoa kerrallaan.
Katariina: Välillä olemme laskeneet, että jos yhdellä keikalla on noin sata kuulijaa, ja kahden viikon aikana teemme kymmenen keikkaa, niin eihän siitä tule kuin tuhat ihmistä. Se on meille kuitenkin iso ponnistus. Välillä iskee epätoivo.
Kristiina: Maailmaa valloitetaan pikkuhiljaa. Meillä on aika realistinen kuva, mitä näin marginaalissa toimiva bändi voi saavuttaa. Meillä on jo ollut niin huippuhetkiä, esimerkiksi levy-yhtiö on meille täydellinen.
Katariina: Paljon on tapahtunut sellaista, mistä ei ole edes ehtinyt unelmoimaan.
Kristiina: Jossain määrin tuntuu, että musiikkimaailma on surkeassa jamassa. Radioiden soittolistat ovat aika huolestuttavia. Ihmiset eivät pääse kuulemaan mitään vaihtoehtoista.
Katariina: Netin kautta avautuu mahdollisuus kuulla sitten taas hyvinkin pieniä juttuja, joita ei radiokanavilla kuule. Onhan se hämmentävää, kun meille tuli perulaiselta 17-vuotiaalta tytöltä viesti, että hän on fani. Onneksi radio ole ainoa paikka levittää musiikkia.
Mikä teidän suhteenne on muihin suomalaisiin vain tyttöjä sisältäviin garage-bändeihin?
Kristiina: Suomessa on tullut nyt paljon tyttöbändejä, mikä on positiivista. Mutta ei meillä itsellämme ole mitään sellaista, että tyttöjen pitäisi erityisesti pitää yhtä. Monesti keikoille pyydetään juuri siten, että ”meillä on nyt tällainen tyttöbändi-ilta”. Enemmän tunnemme hengenheimolaisuutta muihin savolaisiin bändeihin. Tai vaikka The Lariots -bändiin, joka on musiikkityylillisesti meitä lähellä. Mutta siis se, miten vähän naismuusikoita on Suomessa, on ihan järkyttävää. Kun Katariinalla ja Marilla on lapsia, sen tajuaa, että ne sitoo kotiin. Pitemmille keikkareissuille lähteminen ei enää olekaan ihan niin helppoa.
Katariina: Äidit joutuvat olemaan läsnä kuitenkin eri tavalla kuin miehet. Isät voivat helpommin lähteä keikoille.
Kristiina: Asian ymmärtää, mutta kyllä naismuusikoita silti voisi olla enemmän. Pikkuhiljaa asenteetkin muuttuvat.
Katariina: Viimeisen vuoden aikana keikkapaikoilla ei enää ole tullut hyljeksitty olo.
Kristiina: Silloin kun aloitimme, niin miksaajiakin oli kyllä laidasta laitaan.
Katariina: Kai sitä itsekin on varmempi omien laitteidensa kanssa.
Sami: Kiitettävän vähän on ollut mitään tytöttelyä. Olen keikoilla aina kuskina, niin ei ole kyllä juurikaan tarvinnut suuttua.
Aiemmissa haastatteluissa on tullut ilmi, että esimerkiksi The Cramps ja Dead Moon ovat sellaisia yhtyeitä, jotka ovat tehneet bändin jäseniin vaikutuksen. Myös The Micragirls on keikalla varsin audiovisuaalinen kokemus. Onko teillä jotain tiettyjä esikuvia tai mallibändejä?
Kristiina: Ei meillä ole mitään tiettyjä esikuvia ollut. Alusta asti tuntui, että pukeutuminen on hauska lisä. Ja tekstiilien kanssa ollaan muutenkin tekemisissä. Se tekee yhtenäisen kokonaisuuden.
Katariina: Tuntuisi hassulta mennä omissa vaatteissa lavalle. Yhdessä vaiheessa emme enää halunneet soittaa hameet päällä.
Kristiina: Tuli sellainen olo, että pitää olla housut jalassa. Aloimme karsia tyttömäisyyden korostamista. Tyttöbändi-juttu kuitenkin vähän rasittaa ja ärsyttää. Tuntuu, että olisi paljon helpompaa olla poikabändissä, jolloin voisi olla ihminen, joka soittaa musiikkia.
Olette maininneet, että yksi innoituksen lähde on ollut yhdysvaltalainen sarjakuvaan perustuva elokuva Ghost World. Siinä lainattiin Gumnaan-nimisestä Bollywood-elokuvasta tanssikohtaus, jonka musiikkina on Mohammed Rafin kappale Jaan Penechaan Ho. Huikeassa tanssissa esiintyjillä on naamiot kasvoillaan. Eräässä Micragirls-promokuvassa teillä on naamiot ja samanhenkiset mekot kuin elokuvassa. Onko muita elokuvia, joita voisi mainita teidän innoittajaksenne?
Kristiina: Emme soittaneet naamioissa ja niissä vaatteissa kuin ehkä pari keikkaa, mutta sitä promokuvaa käytetään todella paljon Euroopan markkinoinnissa. Seuraan monipuolisesti 1950- ja 60-lukujen taidetta, muotoilua ja tekstiilejä. Se menee siinä samalla, kun suunnittelee Polkka Jamille uusia juttuja. Kiinnostus alkoi, kun 15-vuotiaana aloin käydä kirppareilla ja näin hienoja esineitä tuolta ajalta. Siitä lähti avautumaan 50-luvun maailma, ja ymmärsin, ettei vaatteita tarvitsekaan ostaa kaupasta. Monissa vanhoissa vaatteissa on niin mieletön tunnelma. Osittain se tulee siitä, että ne on käsintehtyjä ja -piirrettyjä, eikä tehty tietokoneella. Opiskeluajoilta on sitten vahvistunut oma juttu. Kaikki me olemme opiskelleet Kuopion Muotoiluakatemiassa, ja kaikilla tulee luonnostaan visuaalinen puoli mukaan ajatteluun. Kaikki palaset loksahtaa vaan paikalleen. Kaikki vaatteet ja kaupat ja kaikki.
Kristiina ja Sami ovat keskittyneet Polkka Jamiin. Kauppa on ollut Turussa puolitoista vuotta. Katariina pitää Kuopiossa Daiga Daiga Duu -kauppaa. Minkälainen asema teillä suomalaisessa vaatesuunnittelumaailmassa ja putiikkibisneksessä?
Kristiina: Daiga Daiga Duu perustettiin 4,5 vuotta sitten, aluksi se oli ihan käsittämätön konsepti. Eihän sitä kuopiolaiset ymmärtäneet: vintagevaatteita ja uutta designia. Pikkuhiljaa se löydettiin. Suomeen on tullut muita vastaavia liikkeitä, silloin niitä ei vielä ollut. Kuopio on pieni kaupunki ja tuntuu, että kauppa on siellä rikkaus, varsinkin nuorille. Siellä he voivat nähdä muutakin kuin ketjujen valikoimaa ja henkkamaukkoja.
Katariina: Muut kuin kuopiolaiset näkevät kaupan vielä vähän hienompana.
Kristiina: Me teimme 50 keikkaa viime vuonna ja siihen matkustuspäivät vielä päälle. Välillä harmittaa, kun ei pysty keskittymään kumpaankaan, Polkka Jamiin ja Micragirlsiin, täysillä.
Sami: Tuntuu, että Turussa on paljon tekijöitä, mutta vähän tuntuu, että se tekeminen on keskittynyt taidekoulun ympärille. Monet muuttavat sitten Helsinkiin valmistuttuaan, eivätkä jää Turkuun tekemään.
Kristiina: Pikkukauppoja on avautunut Turkuun juuri tällä aikaa, kun me olemme asuneet siellä.
Sami: Jos nyt miettisimme, että avattaisiinko liike Turkuun, voi olla että se jäisi tekemättä.
Kristiina: Nettikauppa on meillä kuitenkin toimiva. Kauppa ei olisi ehkä se oikea juttu, olemme kuitenkin enemmän suunnittelijoita kuin myyjiä.
Sami: Kauppa sitoo kuitenkin paljon.
Polkka Jam on tunnettu iloisista kuoseista ja hauskoista väreistä. Osana konseptia on Visitor-sarja, jossa vieraileva taiteilija on kuvittanut paidan. Mukana ovat olleet tähän mennessä neljä taiteilijaa: Ville Pirinen, Läjä Äijälä, Tuula Aikioniemi ja Johanna Rojola.
Kristiina: Meillä on oma tyyli tehdä. Ammennamme kuvia ja kuoseja musiikin ja popkulttuurin maailmoista. Kaikki Polkka Jam -tuotteet valmistetaan Suomessa. Samalla meillä on toimitusvarmuutta, koska teetämme osan tuotteista alihankkijoilla.
Sami: Pieniä sarjoja, mutta ei kuitenkaan niin uniikkia, ettei olisi järkeä ylläpitää nettikauppaa. Monesti kaupalle tulevat ihmiset kokevat sen hyväntuulisena. Ehkä meiltä puuttuu sellainen suomalaisen designin viileys tai sulavalinjaisuus. Olemme ehkä enemmän rokkihörhöjä, jotka tekevät suunnitteluhommia kuin suunnittelijoita jotenkin puhtaasti.
Kristiina: Silloin kun Daiga Daiga Duu pistettiin pystyyn ei ollut esikuvia. Eikä näitä oikein voi verrata muihin. Siihen aikaan oman tyylisiä vaatteita ei valmistanut kukaan, se oli yksi syy alkaa tehdä itse.
Sami: Ruvettiin suunnittelemaan juttuja, jotka näyttäisivät sellaisilta, joita olisimme halunneet löytää kirpputorilta.
Katariina: Keikkareissuilla pääsee näkemään, miten asioita tehdään Euroopassa, ja sieltä saa vaikutteita. Kun näkee muita kauppoja, joissa yhdistetään vintagen ja uuden designin myyntiä, hahmottuu arvostamaan sitä, mitä itse tekee.
Kristiina: Minusta musiikki ja suunnitteleminen tukevat toisiaan. Ne ovat sellaisia, mitä olen aina haaveillut tekeväni.
