Olet täällä

Uusi työ ja viides pääoma

Uusi työ ja viides pääoma

niin & näin 1/12

Väite ruumiillisen työn aineettomuudesta kuulostaa äkkiseltään paradoksaaliselta. Niin sanottua uutta työtä koskevat tutkimukset tekevät väitteen kuitenkin uskottavammaksi. Perinteisen ruumiillisen työn ja uuden ’ruumistyön’ eronteko heijastelee laajempaa yhteiskunnallista muutosta. Teollisen yhteiskunnan valtakauden jälkeen palveluyhteiskunnan vaateet näkyvät työn luonteessa, työprosesseissa sekä työtä tekevien ja heiltä palvelutuotteita ostavien vuorovaikutussuhteissa. Siirtymisestä palveluyhteiskuntaan kertoo sekin, että nykyisin Suomen yleisin ammatti on myyjä. 

Ruumis pääomana

Martti Silvennoinen peräsi aikanaan Kulttuuritutkimus-lehdessä, mistä ihmisen oma ruumis ja oma tila löytyvät sellaisessa megatehokkuuden maailmassa, jossa koko valveilla oleva elämä ymmärretään työn näkökulmasta[1]. Toki ”terve ja toimiva ruumis” on nautinnon lähde niin työssä kuin sen ulkopuolellakin. Silvennoinen kuvasi tällaista työhön keskittyvää käsitystä terveestä työkykyisestä ruumiista käsitteellä ”body-pääoma” eli suomalaisittain ruumispääoma. Työntekijä myy lupauksen omasta tuottavuudestaan sekä pyrkii antamaan takeen työnantajalle ahkeruudestaan ja suorituskyvystään.

Ranskalaissosiologi Pierre Bourdieun hahmottelema luokittelu neljään pääomaan on viljalti tunnettu ja käytetty: hän erottelee toisistaan taloudellisen, kulttuurisen, sosiaalisen ja symbolisen pääoman kategoriat. Niiden suhteista muodostuu ehdotus luokaksi. Ehdotuksen ytimessä on luokan tekeminen erontekojen avulla. Näin ollen luokka ymmärretään tiettyjen toiminnan tuottamien dispositioiden kautta, joiden voidaan puolestaan ajatella muotoilevan niin yksilön olemusta, habitusta, kuin myös luokan olemusta. Yksilön olemus. Luokan olemus. Molemmat viittaavat johonkin sellaiseen, joka on sekä symbolista että materiaalista ja ruumiillista. Mutta onko Bourdieun nelijako sittenkään riittävä?

Monesti ymmärrämme ruumiin olevan ihmisyksilön fyysinen muoto, joka on tuotettu osin sosiaalisesti ja kulttuurisesti ja osin biologisesti. Ruumiin käsitteellistäminen on pidettävä mielessä, sillä se riippuu tieteenalasta ja tarkoituksesta. Yleisesti ottaen ”ruumis” viittaa sekä elävään että kuolleeseen ruumiiseen, mutta lisäksi elävästä ruumiista käytetään myös käsitettä keho ja kuolleesta kalmo. Oleellista on havaita subjektin ruumiin erityisyys. 

Jukka Laari esittää, että kun latinan ruumista ja kappaletta tarkoittava sana corpus saksannettiin sanaksi Körper, ei tehty selvää eroa oman ruumiin tai minkä tahansa kappaleen välillä. Vasta erityisen käsiterukkauksen avulla muotoiltiin Leib-ruumis, joka viittaa yksilön oman ruumiiseen. Yksilön oma ruumis on Laarin sanoin sekä ”kokemusmaailman perusta” että sen mahdollistaja.[2] Kehollinen olemassaolo viittaa näin yksilöön, subjektiin, joka on olemassa ja jolla on oma yksilöllinen ruumiinsa. Ruumiillisuus mahdollistaa aistimusten kokemisen, elämisen ja niistä syntyvien tuntemusten jakamisen muille. 

Ruumista ja ruumiillisuutta on ainakin sosiologien piirissä tavattu analysoida Foucault’n hengessä eritoten kontrollin, säätelyn ja muokkauksen kohteena. Hieman toisessa hengessä ruumista voisi lähestyä Bourdieun luokitusta jatkamalla: ajattelemalla ruumista viidentenä pääomana. Ajatus on houkuttava. Teollisessa työssä ihmisruumis on ollut toimija muiden toimijoiden muodostamassa tuotantoprosessissa. Äärimmäisimmässä tapauksessa ruumis voi olla yksilön ainoa toiseen pääomaan vaihdettavissa oleva pääoma, jos rahaa, suhteita ja oikeanlaista kulttuurista kompetenssia ei ole karttunut. Mutta on monimutkaisempi kysymys, mitä muuta ruumispääoma on kuin vaihdon tavara.

Perinteiseen ruumiilliseen työhön kuten maatalouden ja teollisuuden lihasvoimaa vaativiin työtehtäviin on sisältynyt ajatus työläisen voimakkaasta terveestä ruumiista, josta yksilö voi myös olla ylpeä. Tämä arvostus näkyy työväenluokkaisissa ajattelu- ja toimintatavoissa, kuten muun muassa minuuden rakentamisessa ja luokan muodostamisessa. Ruumis on tällä perusteella myös sosiaalisen poissulkemisen väline: liian lihaksikas, ruskettunut, lävistetty tai tatuoitu työläisruumis ilmentää kuulumista työväenluokkaan tai alempiin luokkiin, ja tämä puolestaan tekee mahdottomaksi pääsyn tietyille työaloille. Ruumis kuvastaa mutta myös elää luokkaa.

Puhuttaessa uudesta työstä nostetaan usein esiin uuden työn tekemisen tavat ja tuottamisen prosessit, joissa yhdistyvät fyysinen ja emotionaalinen erityisillä tavoilla. Yhtälailla esiin on nostettu uuden työn ”feminisaation” ajatus, jonka mukaan työt ovat toistuvia ja loputtomia. Tällaisia ovat siivoamisen ohella erityisesti hoitoon, hoivaan ja palveluun liittyvät työt, jotka ovat vallitsevassa sukupuolijärjestyksessä pitkälti olleet naisten töitä.  

Mari Käyhkö kuvaa teoksessaan Siivoojaksi oppimassa tätä mainiosti. Hän selvittää, miten työläistytöistä koulutettiin siivousalan ammattilaisia. Koulutuksessa puututtiin tiedollisen ja taidollisen osaamisen ohella tyttöjen ulkonäköön ja persoonaan. Heistä koulittiin hiljaisia ja näkymättömiä, jotteivät tulevat siivouspalveluja ostavat asiakkaat häiriintyisi. Lävistykset, tatuoinnit, räväkät meikit ja vaatteet, kovaääninen puhe, kiroilu ja muut vahvasti työväenluokkaiseksi mielletyt itsen ilmaisutavat pyrittiin karsimaan ja siistimään. Samalla luokan ohella haluttiin häivyttää sukupuoli ja seksuaalisuus taustalle, sillä ne eivät sopisi siivoustyön ”puhtautta luovaan” imagoon tai palvelunostajan odotuksiin.[3]

Vaikuttaakin siltä, että siivoojien tulisi olla yhtä huomaamattomia kuin heidän työnsä, sillä siivoustyön puutehan alkaa näkyä vasta, kun se jää tekemättä. Loputon siivoustyö neutralisoi tekijänsä ja tuottaa tilaajalleen aineetonta hyvää mieltä ja ylläpitää hyvinvointia. Varsinaisena työtehtävänä sen tekee näkymätön ruumispääomansa rahaksi vaihtava toimija, jota tuttavallisemmin kutsutaan siivoojaksi.

Uusi ”ruumistyö”

Eronteko vanhaan ja uuteen työhön ei tarkoita, että työnteon luonne olisi välttämättä täysin muuttunut sen tekijän kannalta. Uusi ”ruumistyö” on paitsi emotionaalisesti kuormittavaa, siihen myös kuuluu aivan yhtä raskaita ja kuormittavia tehtäviä kuin perinteiseen ruumiilliseen työhön. Muutos näkyy juuri muilla tavoilla kuten oman persoonan työkäytössä, kokonaisvaltaisessa asennoitumisessa, edellytetyissä kompetensseissa ja asiakaslähtöisessä ajattelutavassa. Työn esteettisyyden ja emotionaalisuuden pohdinnan avulla voidaan avata uuden työn ja ruumiin – tuon viidennen pääoman – välisiä yhteyksiä.

Työn esteettisyys tarkoittaa sitä, että työntekijän persoonalliset ominaisuudet ovat ratkaisevia: olisi yksinkertaisesti sekä näytettävä että kuulostettava hyvältä. Esimerkiksi tarjoilijan on työssään hymyiltävä oikealla hetkellä ja osattava sanoa oikeat sanat oikeilla äänenpainotuksilla oikealla hetkellä. Esteettisessä työssä työtehtävän toivotunlaisessa suorittamisessa sopivan kokoisen ruumiin, tyylikkään pukeutumisen, hallitun äänenkäytön sekä toivotunlaisten ilmeiden ja eleiden merkitys on huomattava. Työnantaja myös ohjeistaa näihin.

Ruumiillisesta uudesta työstä tai ”ruumistyöstä” puhuttaessa yhdistetään ruumiillisuus työtehtävän tekijään, työprosessiin ja työn tulokseen. Uuden työn tekijän ruumiillisuus vaatii toimijalta kokonaisvaltaista läsnäoloa, jossa työntekijä ilmentää koko olemuksellaan ja kaikella tekemisellään edustamaansa työnantajaa ja sen tuotteita. Esimerkiksi palvelutyö on tekijälleen ruumiillista, mutta itse palvelutuotteet aineeton kuten asiakkaalle tuotetut miellyttävät tuntemukset ja muistijäljet ovat aineettomia. Aineettomaksi ruumistyön tekee näin ollen juuri työn lopputulos.

Uuden työn työluonteesta ja sukupuolittuneisuudesta käytävissä keskusteluissa kiinnostavat myös esteettinen, emotionaalinen ja seksualisoitu työ. Niin ansiotyö kuin kotityötkin järjestyvät sukupuolitetusti. Esteettisessä ruumistyössä palveluntarjoajan sukupuolella on merkitystä. Elämystuotannon ohella perinteiset hoivaan, palveluun ja hoitoon liittyvät työtehtävät kuormittavat tekijöitä fyysisesti ja henkisesti.

Työsuorituksensa työntekijä tuottaa oikealla asenteellaan sekä sopivilla ilmeillään, eleillään, pukeutumisellaan, liikkeillään ja puheellaan. Työntekijä voi tuottaa toivotun lopputuloksen vain panemalla persoonansa peliin ja toimimalla harkitusti ja ammattitaitoisesti vuorovaikutuksessa palvelutuotteen tilaajan ja ostajan kanssa. Hyvästä ja asiantuntevasta palvelusta halutaan maksaa. Viimekädessä palvelutyön onnistuneisuus paljastaa työntekijän kyvykkyyden ja palveluntarjoajan panostuksen itse palvelutapahtumaan. 

Jarno Valkonen on tutkinut uutta palvelutyötä Lapin elämysmatkailussa teoksessaan Palvelutyön taito. Hänen mukaansa Lapin safari näyttäytyy ”palvelutuotteena”, monen tekijän vuorovaikutteisena palvelutapahtumana. Palvelutuotteen rakentamisessa koko prosessin toimivuus on kiinni safarioppaista, jota paitsi ohjeistavat ja opastavat ”iloisia turisteja” myös ovat vastuussa koko asiakaspalvelutilanteen käytännön toteutuksesta ja asiakasviihtyvyydestä. Valkonen toteaa: ”Safarilla opas on yrityksen edustaja, ja hänen tehtävänään on ratkoa palvelutuotteen kaikki ongelmat.” Safarityöntekijästä tulee näin ollen irrottamaton osa palvelutuotetta, joka tuotetaan kokemuksia ja elämyksiä hakeville turisteille.[4]

Työntekijä myös antaa näin kasvot työnantajalle ja ruumiillistaa edustamansa tahon palvelutyötä. Tällaista uutta työn tekemistä kutsutaan esteettiseksi ruumistyöksi, jossa työntekijän moninainen ruumiinhallinta on työnteon ydinasia. Esteettisen ruumistyön olemusta kuvaavat suora vuorovaikutus sekä palveluprosessin luonne. Ruumiillisen palvelun vaikutukset ovat aineettomia kokemuksia, muistoja ja elämyksiä, joita ei voi varastoida kuin perinteisiä massateollisia tuotteita.

Uusi ruumiillinen työ ja työnteon aineeton lopputulos kertovat työn ja ruumiin vuorovaikutteisuudesta ja kietoutumisesta yhteen nykytyössä. Palvelutyön esimerkit osoittavat, että ruumis on pääomana vaihdettavissa niin taloudelliseksi kuin muiksikin pääomiksi. Esteettisen työn työntekijään kohdistamat vaatimukset puolestaan todentavat, ettei millainen tai kenen tahansa ruumispääoma kelpaa. Kuten ei muukaan pääoma, jota sellaiseksi ei tunnusteta vaihtosuhteissa. Ruumispääomalla näyttäisi olevan luokkansa.

 

Viitteet

1. Silvennoinen, Martti, Puolialaston totuus? Kulttuurintutkimus 1/01.

2. Laari, Jukka, Jugend-filosofin kunnianpalautusta. Kulttuurintutkimus 2/05, 50–54.

3. Käyhkö, Mari, Siivoojaksi oppimassa. Etnografinen tutkimus työläistytöistä puhdistuspalvelualan koulutuksessa. Joensuu University Press, Joensuu 2006.

4. Valkonen, Jarno, Palvelutyön taito. Vastapaino, Tampere 2011.

 

Asiasanat: [HTML], työ
Teema/osio: Verkkotekstit, Työ

Jaa tämä