Olet täällä

Pickering teoriasta ja käytännöstä

Pickering teoriasta ja käytännöstä

niin & näin 4/10

Jarkko S. Tuusvuori

 

”Kymmenvuotiaana tapasin tehdä kemiallisia kokeita. Sitten aloin harrastaa fysiikkaa. Kun en muutakaan keksinyt, lähdin opiskelemaan teoreettista fysiikkaa, josta väittelinkin. Jossain vaiheessa huomasin, että jokin oli mennyt vikaan. Kun koulupoikana olin kiintynyt luonnontieteisiin, se kaikki oli jotain ihan muuta kuin teoreettisen fyysikon työ. Jälkikäteen on helppoa sanoa, mikä katosi. Olen aina ollut kiinnostunut olioista ja esineistä, aineellisesta maailmasta. Alkeishiukkaset eivät riittäneet.”

Tieteentutkija Andrew Pickering ylistää 70-luvun puolimaissa viettämäänsä luppoaikaa. ”Tuolloin saattoi vielä jättää hommat sikseen ja katsella ympärilleen”, hän naurahtaa. Onnellisen sapattivuoden aikana ammatinvalinta selkeytyi. Pickering hakeutui 1976 Edinburghin yliopiston kuuluisaan tieteentutkimusyksikköön, jossa hänen valttinaan oli tuntea hiukkasfysiikkaa ja ensimmäisenä tehtävänään paneutua tuon vanhan oppialansa historiaan. Samalla sosiologien ja filosofien tapa kysellä ja kiistellä lakkaamatta siitä, mitä maailma tai todellisuus oikein olivatkaan, innostivat omaan pohdintaan tieteen luonteesta, tavoitteista ja seurauksista. Perusteoksen asemaan nousseen Constructing Quarks. A Sociological History of Particle Physicsin (1984) myötä Pickering lähti Yhdysvaltoihin ensin MIT:n tutkijaksi ja pian professoriksi Illinoisin yliopiston tiede- ja teknologiatutkimuksen laitokselle. Palattuaan muutama vuosi sitten Eurooppaan hänellä on ollut oppituoli Exeterin yliopiston sosiologian ja filosofian laitoksella.

Kun Pickering poikkesi viime kuussa Helsingissä Tutkijakollegiumin vieraana, hän puhui ennen kaikkea uudesta teoksestaan The Cybernetic Brain. Sketches of Another Future (2010). Sattuvasti hän oli matkalla Venäjälle, kybernetiikan yhteen pesäpaikkaan, mutta kuten mies lohkaisi, hän keskittyy kirjassaan ja Helsingin-keikallaan ”isänmaallisesti” Britannian kyberneettiseen varjohistoriaan. (Venäjän-reissun jälkeen hän vahvisti allekirjoittaneelle, että kyberneettistä juttuseuraa oli kuin olikin järjestynyt.) Pickering kuvailee tietään science studiesin valtaväylältä sivupoluille:

”Taisinpa tieteentutkijana harjoittaa tieteenteoriaa, sikäli kuin yritin parin vuosikymmenen ajan antaa yksityiskohtaisesti selvittelemistäni oppialakohtaisista asioista mahdollisimman tarkan yleiskuvan. Vasta 1995 ilmestyneessä teoksessani The Mangle of Practice pääsin kiinni toisenlaiseen otteeseen: halusin tutkia tiedettä tekemisenä, toimimisena maailmassa. Kirjani ’käytännön mankelista’ asettui vastustamaan todellisuuden mieltämistä, esittämistä tai eduskuvaamista painottavaa representaatioajattelua. Samalla tietenkin yritin itse tarjota muita paremman toisinnon tai representaation maailmasta ja tieteestä. Mutta minua vaivasi yhä oman pyrintöni liikateoreettisuus. Sitten löysin kyberneetikot: kas vain, onhan sitä muitakin maastoja.”

Pickeringin Käytäntömankelissa avainosassa on inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijuuksien välinen lakkaamaton ja emergenttiä uutta tuottava vuorovaikutus. Tältä pohjalta kelpasi harhaantua kybernetiikkaan. Olihan Ross Ashbyn (1903–1972), Gregory Batesonin (1904–1980), Stafford Beerin (1926–2002), Gordon Paskin (1928–1996) ja kumppanien yhteisenä työnä, leikkinä ja elämäntapana tutkia mutkikkaita järjestelmiä, rakennella pikkurakkineita, suuntautua päättäväisesti oudoille urille, kartoittaa huonosti huomattuja hengenperinteitä sekä käydä kaiken aikaa elävän koneellisuuden ja koneellisen elämällisyyden rajaa.

Erityisen sympaattinen puoli Pickeringin muutenkin mukavassa, jos kohta tarpeen tullen pisteliäässä (”mieluummin ampuisin itseni kuin keskustelisin universaaleista”), tieteenhistorioitsijakuvassa on se, kuinka innoissaan hän tähdentää kyberneetikoiden intohimojen ”silkkaa laaja-alaisuutta”. Tai miten hän jaksaa fiilistellä Ashbyn kirjan otsikkoa: ”Design for a Brain – raju otsikko! Mitä kummaa se mahtaa tarkoittaa?!?” Tai millä tavoin hän hehkuttaa Ashbyn homeostaattia (sähkölaitetta, joka kykeni ottamaan vastaan kaikki syötteet rekonfiguroitumalla sattumanvaraisesti ja jatkuvasti uuteen tasapainotilaan) ja Paskin musikoloria (esimerkiksi jukeboksin liitännäisenä toimivaa värivalokonetta, joka reagoi rytmi- ja sävelaskelmuutoksiin ja kyllästyy nopeasti liian monotonisiin komppeihin tai melodioihin). Mutta aavistiko Pickering joutuvansa kybernetiikan historiaa pöyhiessään tekemisiin kummien teorioiden, tantrajoogan, kokeellisen teatterin, biologisten tietokoneiden ja hassujen härveleiden kanssa? Ja tiesikö hän heti niihin törmätessään, että ne kaikki kuuluvat kybernetiikan historiaan, vieläpä sen ytimeen, jos sillä nyt ydintä on?

”Ei minua heidän teoreettinen työnsä kiinnostanut, siis eivät ainakaan heidän teoreemansa tai yhtälönsä. Minua kiinnostivat näiden ihmisten erinäiset projektit. Jotkin näistä hankkeista olivat ilman muuta insinööritieteellisiä: vaikkapa robotiikkaa, jossa kyhättiin malleja esimerkiksi aivojen sopeutuvaisuuden hahmottamiseksi. Tulin kuvaan mukaan jostain noilta kohdin, mutta törmäsin kybernetiikan melkeinpä maagiseen vetovoimaan. Kaikki nuo eloisat vempaimet… Maailmaa kuulustellaan ja kuulostellaan. Ei mitään tehdastuotantoa, ei mitään yhtä ja samaa.”

Kybernetiikan historia tuntuukin tiivistyvän yhdeltä kulmaltaan arkkitehti Cedric Pricen pystyttämättä jääneeseen ”Fun Palace” -luomaan (1961). Tämä ”epämuodollista, joustavaa, sulkeutumatonta ja kestämätöntä” arkkitehtuuria edustanut, Lontooseen hartaasti visioitu rakennus oli, etenkin realisoitumattomuuttaan, kuin tehty 60-lukulaisen mentaliteetin ja kyberneettisen kokeilevuuden joutsenlauluksi. Historiikki The Cybernetic Brain ja sen teemoja tiivistänyt puhe Tutkijakollegiumissa teroittavat tarinan opetusta: mahdollisia, ennustamattomia tulevaisuuksia avautuu lannistamattomasta ajattelusta. Pickeringille kyberneetikot esimerkillistävät ”toimijuuden tanssia”, toimeliaisuuden tapahtumista, jossa ”teoria palaa käytäntöön”. Professori selittää:

”Kyberneetikoista oppii, että jännittävintä on teorian eläminen todeksi maailmassa. Heidän tekonsa vastasivat sitä, mitä olin itse mankeleineni hahmotellut ’tulemisen ontologiaksi’. Bruno Latourin tapaan teorian voi ajatella eräänlaiseksi kiertotieksi pois kokemusperäisestä, tutkittavasta maailmasta, johon se ihannetapauksessa jälleen palaa sitä muuttaakseen. Tämä hajahtaa hieman Marxilta, eikä meidän taida kannattaa panna pahaksemme yhtymäkohtaa Marxiin. Kysymys kuuluu: onko kiertotie aina tarpeen? Onko se akateemisen väen tapa perustella oma olemassaolonsa? Kyberneetikot yksinkertaisesti painottivat poikkeuksellisen paljon kokeilemista elävässä elämässä, mahdollisten tapahtumien tarkkaamista ja niiden avaamiin mahdollisuuksiin tarttumista.

Näin kiertotie lyheni. Ei se tietenkään kokonaan hävinnyt. Kirjoittivathan kyberneetikotkin artikkeleja ja kirjoja siinä missä muutkin. Tutkijaelämää vaivaa se, että me pidämme kiertotien ensimmäistä puolikasta varsinaisena päätaipaleena: se myy kirjoja ja luo mainetta. Meitä ei pahemmin liikuta, mitä tapahtuu paluumatkalla teoriasta käytäntöön.”

Tulee puheeksi, että nykyään hallitukset vaativat fyysikkoja palaamaan kammioistaan mahdollisimman lähelle tuotekehitystä ja käyttäjänäkökulmaa. Tiedettä kaivataan trimmaamaan teknokraattista järjestelmää, auttamaan kansantalouksien tai talousalueitten välisessä kilpailussa. ”Ja kuitenkin kaikki suurenmoiset kiertotiet palaavat takaisin maailmaan muuttaakseen sen.”

Kybernetiikka jäi marginaali-ilmiöksi (vaikkeivät kaikki kybersodasta kohkaajat ehkä niin ajattelekaan), mutta siitä olisi hyvin voinut tulla laajemminkin kulttuuria muuntava voima. Yksi syy sen sivuuttamiseen piilee Pickeringin mukaan yksinkertaisesti unohtamisessa: kenties silkkaa monimuotoisuuttaan, kenties pelkkää häkellyttävyyttään kybernetiikka ei ole pysynyt yhteisesti vaalittuna perinteenä, vaan se joudutaan aina erikseen kiskomaan takaisin ihmeteltäväksi, tarjolle epätodennäköiseksi opiksi ja ojennukseksi. Toinen syy on siinä, että valtiovallan näkökulmasta kybernetiikka oli – kuten sen kanssa ”saman ontologian” jakanut vastakulttuurikin – suoranainen uhka yleiselle järjestykselle. Se aukoi aivan liian vaarallisesti näkymiä vaihtoehtoisiin yhteiskunnallisen järjestäytymisen ja hajaantumisen mahdollisuuksiin.

Juuri kun mestarimankeloijassa alkaa epäillä turhankin ihannoivaa suhtautumista ainakin tietyissä muunnelmissaan monin tavoin sietämättömän antimoderniin ja elitistiseen counter cultureen (tai yksinkertaisesti vain kulttuurihistoriallisesti ikävän epätarkkaa periodisointia ja riittämätöntä erittelyä: onhan vastakulttuuri monille 60-lukulaisen, vuosikymmenen alusta sen puolimaihin ulottuneen yleisen demokraattisen vapautusliikkeen kaatumista, vasta vuosikymmenen lopulla valloilleen päässyttä nurkkakuntaista kukkais- tai partisaanipetturuutta), hän kaivaa ässät hihastaan. Vuosi sinne tänne, termi tänne tuonne, Pickering muistuttaa muusta:

”Ehkä meidän tulisi lakata ajattelemasta 60-lukua sillä tavoin, että lohkomme sitä hyvään ja pahaan. No, yksi huono puoli siinä ilman muuta oli: silloin ei ylimalkaan ollut järin paljon ajattelua meneillään. Muutama idea olisi auttanut sitä porukkaa. Kybernetiikasta olisi voinut tullut teoria, joka olisi jollain tavoin voinut ohjata vastakulttuuria. Vaan eipä tullut. Se jäi vastakulttuurin syrjälle, ei se vastakulttuuria juuri kiinnostanut. Ajattelun puute teki 60-lukulaisuudesta hyvin haurasta ja haihtuvaista.”

 

Jaa tämä