Salman Rushdie, Keskiyön lapset (Midnight’s Children, 1981). Suom. Arto Häilä. WSOY, Helsinki 2010. 575 s.
Kun minua pyydettiin kirjoittamaan Salman Rushdien Keskiyön lasten kaltaisesta poikkeuksellisesta romaanista, tuntui että oli valittava kahden strategian välillä: joko yrittää jäljitellä Rushdien tekstin rientoa tai sitten vetäytyä sabluuna hampaissa analysoimaan ja referoimaan. Ensimmäinen vaihtoehto on tuomittu epäonnistumaan; kuin yrittäisi resiinakyydillä ponnistella hurjaa vauhtia kiitävän junan perässä. Eikä minkä tahansa kapeana tunneliin luikahtavan pendoliinon jäljessä, vaan mahtavan, sahraminkeltaista savua tupruttavan rasvatun paholaisen kintereillä. Se juna on lastattu tupaten täyteen tarinoita ja Intian historiaa, kieltä ja kieliä, myyttejä ja jumalia.
Toinen vaihtoehto olisi jo järkevämpi: kirjan aiheuttamasta huimauksesta voisi ainakin koettaa toeta ammattitaitonsa avulla, ja sen jo mainitun sabluunan. Voisi aloittaa vaikkapa kertomalla, että Keskiyön lapset palkittiin ilmestymisvuotenaan 1981 Bookerilla ja on sittemmin valittu palkinnon historian parhaimmaksi romaaniksi – peräti kaksi kertaa. Sitten voisi selittää, että kirjan nimi viittaa niihin tuhanteen ja yhteen lapseen, jotka syntyivät samaan kellonaikaan kuin Intia itsenäistyi, keskiyöllä 15. elokuuta 1947. Päähenkilön nimen mainitseminen, Saleem Sinai, auttaisi sekin eteenpäin. Siinäpä kolme hatarasti iskettyä naulaa, joiden ympärille eri väristen lankojen kerimisen voisi keskittää, annetun merkkimäärän puitteissa tietysti.
Minulle kumpikaan noista strategioista ei ole mahdollinen. Suostuin kirjoitustehtävään muistamatta, millainen romaani on kyseessä. Vasta kun tuli aika tarttua viime vuonna ilmestyneeseen uusintapainokseen, huomasin, että omassa kirjahyllyssäni pyllisteli samainen teos, alkuperäiskansissaan, aikoinaan kesken jääneenä.
En ollut tykännyt. En ollut päässyt paljon alkua pitemmälle. Kertoja Saleemin isoisä Aadam, kashmirilainen lääkäri, kutsutaan tutkimaan rikkaan miehen tytärtä. Tyttären kipeä ruumiinosa pilkistää palvelijoiden pitelemään lakanaan tekemän aukon keskellä. Tyttö ”sairastuu” yhä useammin, ja palatsiin kutsuttu lääkäri rakastuu pala palalta tulevaan vaimoonsa. Kohta oli ollut minusta mieleenpainuva, mutta muu teksti viuhui silmissä... kirjajärkäle oli helppo unohtaa hyllyyn.
Nyt oli pakko jatkaa eteenpäin. En yleensä turmele kirjoja, mutta oli pakko ottaa mustekynä käteen. Merkitsin tarinankäänteitä ja uusia henkilöitä ja erikoisen upeita lauseita sivujen ylälaitaan, että muistaisin. Jos olisin ollut vain lukija, olisin antanut mennä! Unohduksen aalto kulkee joka tapauksessa jäljessä, vaikka teksti olisi kuinka kiintoisaa. Nyt minusta alkoi tuntua pelottavalta: milloin tulee se kohta, josta voisi kuvitella aloittavansa, sitten kun paperille laittamisen hetki tulisi?
Sillä vaikka kirjassa on kertoja – itsekin keskiyön lapsi, varakkaan perheen poika, joka yhdeksänvuotiaana alkaa nähdä muiden mieliin – hän on jotain aivan muuta kuin tyypillinen romaanin subjekti. ”Minusta tuli radio”, hän itsekin toteaa. Radiossa kaikuvat kielten sekamelska, uutiset, Bombayn miljoonakaupungin äänet. Henkilöiden intentiot eivät ole länsimaisittain omia ja vapaita, vaan ikään kuin ennustusten väistämättömiä toteutumia. Sisäkkäiset allegoriat välähtelevät sivuilla kuin salamat kaukaisissa ukkosissa... Ja tarinoiden määrä! Jokainen virke aloittaa kiusaten uuden tarinan, joka jää kesken, mutta jonka lukija hämärästi tunnustellen löytää kauempaa – romaanin ajan molemmista suunnista.
Etsin jonkinlaisia tappeja, ydinkohtia, ja vain huomatakseni, ettei niitä ole. Jokainen lause on kuin kohahdus virrassa, vain ilmentymä siitä valtavasta massasta, jonka Rushdie antaa valua taikakynästään. Sillä kyllä: Saleem on myös itse sir Rushdie, ja näkemisen lahja on kirjailijan lahja. Se vertautuu sikiöön:
”Se mikä alun perin ei ollut pistettä kummempi, oli laajentunut pilkuksi, sanaksi, lauseeksi, kappaleeksi, luvuksi; nyt se oli leviämässä yhä monimutkaisemmaksi rakennelmaksi, siitä oli tulossa, jos niin voi sanoa, kirja – kokonainen kieli jopa.”
Kirjailija minussa tarrautui tämän tyyppisiin kohtiin värikylläisenä ja mausteisena paisuvan fiktion keskellä: näyttäydyitpäs, narsisti! Keskellä raivostuttavan runsasta, ihanaa, rasittavaa, turruttavaa tarinanleivontaa erehtyi tulemaan esiin todellinen kertoja Saleemin takaa, se joka varmasti hykerrellen, sormenpäät, niska ja takamus kipeänä takoi tekstiä, josta hänen täytyi itsekin tajuta: tästä tulee mah-ta-va romaani! Tällaisten inhimillisten kontekstuaalisten virheiden (sillä ”sikiölause” on silkka nami tekijän omaan suuhun) ansiosta jaksoin kestää sen, että Rushdien tapa kirjoittaa on minulle niin vieras, ja mikä tärkeintä, en oikeastaan edes pidä Keskiyön lapsista.
Kirjan loistavaksi arvottaminen ja siitä pitäminen ovat eri asioita. Miten kriitikot kestävät sen? Kylmän ja kuuman vaihtelun, ärtymyksen ja ihastuksen varoittamatta toisiaan seuraavat hetket? En ole ennen kironnut ääneen kirjaa lukiessani – olen vain jättänyt kesken. En tykkää, nääeii. Nyt minua kirnuttiin kirnussa, jonka miljoonat lukijat ovat läpikäyneet. Sillä Rushdien romaani on liian pitkä, liian rehevä, liian maaginen, liian ylivoimainen kaikille sen jälkeen tulleille Booker-voittajille. Lukija on kuin litran mitta, joka täytetään kymmenen litran saavista kaatamalla, kertahölskäytyksellä. Erisnimet ja lauseiden hirmuiset sivupolut tukkivat verenkierron, mutta samalla silmät ahmivat lisää ilotulitusmaista kieltä, aikaa jossa tikittävät brittihallinnon kellon viimeiset sekunnit, tik tok. Ja entä Saleemin isän ja äidin moni-monimutkainen rakkaustarina, isän joka luisuu jinnien valtaan ja alkaa hankkia alkoholistin kupongilla juotavaa rutikuivasta Bombaystä, ja äidin, jonka ”mustan mangon” Saleem näki piilouduttuaan kylpyhuoneen pyykkikoriin ja joka opetteli rakastamaan miestään pala palalta muttei koskaan oppinut rakastamaan sitä yhtä osaa, jota tarvittiin lapsentekoon. Ja onko ikinä ennen luettu Mary-nimisestä nunnasta, joka vaihtaa vastasyntyneet hetken mielijohteesta ikävöidessään kuollutta Joosefiaan... Vertausten huntuja riisutaan samaan tahtiin kuin uusia kiinnitetään.
Minun oli turvauduttava strategiaan, jota voisi sanoa vain kirjalle antautumiseksi. Kaikki muistiinpanot ja raivokkain vedoin alleviivatut kohdat oli unohdettava. Löydetyt symbolit saivat upota takaisin tekstimassaan. Sillä mitä muuta tirkistely, Saleemin kurkun näköinen nenä, jolle suoritettiin murrosiän kynnyksellä räkää vähentävä onteloleikkaus, ja läpinäkyväksi muuttuva isä ovat kuin länsimaisesta psykoanalyyttispohjaisesta ihmiskuvauksesta (yli)tuttuja selitteitä. Keskiyön lapsiin ne eivät sovi, vaikka kirjailija lausuukin englantia ilman pappadam-nuottia. Freudia ei ole. On sylkykuppi, joka matkustaa perheen aarteena kaukaa Kashmirista lopulta Pakistaniin saakka. Esineen merkityksestä kerrotaan romaanin kuuntelijalle Padmalle, joka työskentelee chutneytehtaassa ja joka on Saleemin oma lantalootus. Lukijan on antauduttava vieraan kulttuurin arvokkuudelle, tragedialle ja kauneudelle. Kun kiihkeälle flow’lle antaa tilaa... voi miten kirjaa ja sen loputonta kekseliäisyyttä rakastaakaan.
Tämä kaikki ironialla tai ilman.
Mutta ehdottomasti runsain kättentaputuksin.
