Olet täällä

Australialainen kiista filosofian hyödyllisyydestä

Australialainen kiista filosofian hyödyllisyydestä

niin & näin 2/14
LiiteKoko
PDF icon netn142-31.pdf84.58 KB

 

Kun Westminster-tyylinen vastakkainasetteluille viritetty parlamenttijärjestelmä yhdistetään australialaiseen suupalttiuteen ja kuvia kumartelemattomuuteen, tuloksena on poliittinen keskustelukulttuuri, joka suomalaiseen konsensushakuisuuteen ja luterilaiseen itsekuriin tottuneesta muistuttaa ajoittain kapakkatappelua. Ja kun tähän muuttumattomaan perusasetelmaan yhdistetään vielä Rupert Murdochin suurimmaksi osaksi (2/3) omistama päivälehdistö sekä niin teollisuuden kuin ay-liikkeenkin massiivinen panostus poliittiseen lobbaukseen, ei ole yllättävää, että australialaisissa vaalikamppailuissa lentää kuraa.

Filosofia ja humanistiset tieteet päätyivät kurapaakun lentoreitille viime syksyn eli Australian kevään parlamenttivaaleissa, kun liberaalipuolueen edustaja Jamie Briggs nosti Australian Research Councilin toiminnan esimerkiksi silloisen hallituspuolue Laborin väitetystä tuhlailevuudesta. Hänen mukaansa Suomen Akatemiaa vastaava Research Council jakaa rahaa enenevässä määrin ”hyödyttömille” ja ”naurettaville” tutkimusprojekteille.[1] Esimerkeiksi oli valittu neljä projektia, joista mainittiin vain otsikko tai projektin abstraktista napattu lause, jotka ilmeisesti oletettiin naurettaviksi tarkoitetun yleisön silmissä.

Yhdessä projektissa tutkittiin ”islamilaisia tulkintoja seksuaalisuudesta ja seksuaalilääketieteestä Egyptissä”. Toisessa puolestaan kysyttiin, ”kuinka kaupunkimedia kykenee vastaamaan ilmastonmuutoksen haasteisiin”. Kaksi muuta projektia olivat filosofian alalta: ensimmäisessä päämääränä oli rakentaa ”parempi käsitys itseydestä” ja toisessa otsikkona ”Jumala Hegelin post-kantilaisessa idealismissa”. Jokainen projekteista oli helposti yhdistettävissä yksilöitävissä oleviin tutkijoihin, jotka joutuivat näin henkilökohtaisen julkisen hyökkäyksen kohteiksi – hyökkääjänä todennäköinen tuleva hallituspuolue. 

Yliopisto poliittisten kamppailujen kenttänä

Osittain kyse oli vain poliittisesta dog-whistlingistä, jonka aiheena olisi voinut olla mikä hyvänsä pintapuolisesti katsottuna tuhlailevalta vaikuttava ja oletettavasti röhönaurut nostattava verovarojen käyttökohde. Toisaalta tässä vaaliretorisessa tempussa oli kaikuja syvemmistä asioista, jotka monet australialaiset filosofit, humanistit ja näitä aloja opiskelleet hyvin tunnistivat ja joihin he myös reagoivat voimallisesti lukuisissa lehti- ja nettikirjoituksissa. Ainakin kolme ilmiötä voidaan erottaa.

Ensinnäkin Australiaa määrittää Suomen tavoin vahva egalitaristinen eetos, jonka eräs kääntöpuoli on sen helppo käännettävyys populistisessa poliittisessa retoriikassa anti-intellektualistiseksi tieteen ja oppineisuuden pilkaksi. Tiedeväki nauttii muiden tavoin egalitarisesta pokkuroimattomuudesta ja mahdollisuuksien avoimuudesta mutta on samalla aina uudelleen pehmeä maali häikäilemättömälle vaalipuheelle. 

Toiseksi tiede ja erityisesti humanistiset tieteet ovat Australiassa Suomea näkyvämmin politisoituja – jopa siinä määrin, että oikeisto- ja vasemmistohallitusten vuorottelulla katsotaan käytäväpuheissa yleisesti olevan vähintäänkin epäsuoraa vaikutusta Australian Research Councilin rahoituspäätöksiin. Julkisuudessa olleiden väitteiden mukaan John Howardin johtaman edellisen oikeistohallituksen opetusministeri perui verhojen takana veto-oikeudellaan rahoituksen useammalta humanististen alojen tutkimusprojektilta – väitetysti sen vuoksi, että ne olivat hänen silmissään liian vasemmistolaisia. Briggsin mutapaakku ei siis voinut olla herättämättä ikäviä muistoja ja epäilyksiä. Ja kun liberaalien johtama oikeistokoalitio voitti nyt jälleen vaalit, yliopistoilla eletään tätä kirjoittaessa odotuksen tilassa sen suhteen, mitä seuraavilla rahoituskierroksilla tapahtuu.

Kolmanneksi, ja edelliseen liittyen, liberaalien puoluejohtaja ja pääministerikandidaatti (nyttemmin siis pääministeri) Tony Abbot tunnetaan nuoruudestaan vaikutusvaltaisen australialaisen katolisen intellektuellin, B. A. Santamarian (1915–1988), oppipoikana. Santamaria oli katolisen antikommunistisen työväenliikkeen voimahahmo, joka myöhemmällä iällään piti yliopistoja kommunismin vastaisen taistelun tärkeimpänä rintamana. Vanhoillisissa katolilaispiireissä elää vahva epäilys filosofian ja humanististen tieteiden roolista väitetyssä länsimaisen (lue: kristillisen) sivilisaation alasajossa. Opiskeluaikanaan Sydneyn yliopistossa 70- ja 80-luvuilla papinuraa suunnitellut Abbot nähtiin eräänlaisena Santamarian soturimunkkina, joka onnistui tehokkaasti sabotoimaan vasemmistolaisen opiskelijaliikkeen järjestäytymistä yliopistolla. Abbot on myöhemmin tunnustautunut Santamarian lähipiiriin kuuluneen Sydneyn äärivanhoillisen katolisen arkkipiispan George Pellin läheiseksi ystäväksi, eikä hän ole julkisesti ottanut etäisyyttä poliittiseen nuoruuteensa.

Briggsin heitto assosioitui näin vääjäämättä epäilyksiin, että poliittisesta menneisyydestään vaikeneva puoluejohtaja Abbot tarkastelee yliopistoja edelleen vuosikymmenten takaisista taisteluhaudoista. Yksityiskohtana mainittakoon, että Santamariaa lähellä olleet katoliset piirit vastustivat muutama vuosi sitten menestyksellä aloitetta tehdä filosofiasta yleinen kouluaine New South Walesin osavaltiossa. Keskeisenä perusteluna oli ajatus, ettei filosofia opeta mikä on hyvää ja oikein vaan pelkästään kyseenalaistamaan käsitykset hyvästä ja oikeasta.

Miksi filosofiaa?

Positiivisena tuloksena jupakasta ovat edelleen internetistä löytyvät lukuisat filosofien ja humanistien sekä näitä aineita opiskelleiden puheenvuorot, joissa he puolustavat filosofian merkitystä demokraattiselle yhteiskunnalle. Parhaiden joukkoon kuuluvat edellä mainitun ”Jumala Hegelin post-kantilaisessa idealismissa” -projektin johtajan, kansainvälisesti arvostetun Hegel-asiantuntija Paul Reddingin, sekä hänen entisen oppilaansa Daniel Staceyn kirjoitukset.[2]

Redding puolustaa filosofiaa ”työnä käsitteiden parissa”. Käsitteet määrittävät ajatuksia ja niiden yhteyksiä, ja siten järkevä ajattelu ja puhe, niin yksityinen kuin julkinen, edellyttävät käsitteiden reflektiota, joka syvimmillään on filosofiaa. Filosofit työskentelevät tyypillisesti jumalan kaltaisten perustavanlaatuisten käsitteiden parissa. Juuri tässä mielessä filosofia on useimmiten pikemminkin ”puhdasta” kuin ”soveltavaa” tutkimusta. Kuka aivan vakavissaan väittää, ettei ole tarpeen selventää jumalan käsitettä ja siihen liittyviä ajatuskulkuja yhteiskunnassa, jossa uskonto ja käsitys jumalasta ovat tärkeässä asemassa ja kansakuntaa jakavien syvien kiistojen kohde? Tai ettei kannata tutkia perusteellisimmin aihetta pohtineiden filosofien jäsennyksiä asiasta ja ottaa niistä oppia nykypäivään?

Reddingin kirjoitus noudattaa Kant-vaikutteisen nykyhegeliläisen teorian (Robert Brandom, Terry Pinkard, Robert Pippin, Redding itse) ydinajatusta kollektiivisesta autonomiasta tai itsehallinnasta. Ihmisyhteisöt organisoivat elämäänsä käsittein. Tullakseen mahdollisimman täysivaltaisiksi ja vastuullisiksi yhteisöjen on kyettävä riittävästi selventämään itselleen niitä käsitteitä ja käsitteiden välisiä yhteyksiä, jotka jäsentävät elämää ja ajattelua kyseisessä yhteisössä tai yhteiskunnassa. Filosofia on tästä syystä välttämätöntä aidosti itseään hallitsevalle demokraattiselle elämänmuodolle.

Stacey muotoilee saman asian käytännöllisemmästä näkökulmasta. Jokaisen poliittisen sloganin takana on (yleensä ääneen lausumaton) filosofinen argumentti, ja sen takana filosofinen teoria sosiaalisesta tai poliittisesta todellisuudesta, moraalisista periaatteista, inhimillisestä motivaatiosta, ja niin edelleen. Stacey viittaa Abbotin itsensä taustaan yhtäältä Santamarian sosiaalisessa katolilaisuudessa ja toisaalta thatcherismissa. Margaret Thatcherin poliittinen maailmankuva nojasi Friedrich Hayekin kaltaisiin talousfilosofeihin. Santamaria puolestaan ammentaa katolisen filosofian keskeisistä lähteistä, kuten Aristoteleelta ja Tuomas Akvinolaiselta. 

”Melkeinpä kaikkien merkittävien poliitikkojen taustalta paljastuu filosofeja, kun hieman rapsuttaa pintaa”, Stacey kirjoittaa ja jatkaa, että filosofia on koulutusta johtajuuteen. Modernissa demokraattisessa politiikassa selviytyminen edellyttää filosofisen ajattelun taitoja. Reddingiä seuraten tämä ilmenee kykynä hahmottaa käsitteitä ja perusteita, joiden varassa itse kukin yksin tai muiden kanssa jäsentää ja organisoi ajatteluaan ja toimintaansa. Joka ei onnistu selkiyttämään oman ajattelunsa ja toimintansa periaatteita ja taustaoletuksia, ei pysty kantamaan aikuisen vastuuta niistä. Politiikan ammattilaisilta, jos keiltä, filosofista itsekritiikkiä on edellytettävä. Niinpä onkin Staceyn mukaan outoa, että poliitikot kääntyvät ”nöyriä ja viisaita vanhempiaan” eli filosofiaa vastaan.

Ajattelu ja hyöty

Suomalaisillakin saattaa olla Australian filosofiajupakasta ja sen synnyttämästä keskustelusta jotakin opittavaa. Filosofit ovat perinteisesti päässeet Suomessa suhteellisen vähällä oman työnsä yhteiskunnallisen merkityksen julkisessa perustelemisessa. Niinpä ei ole ehkä yllättävää, ettei asia ole aina kovin selvä heille itselleenkään. Yliopistojen kahvipöydissä kuulee joskus kovin yksioikoisen torjuvaa suhtautumista ajatustyön ”hyödyllisyyteen” ja tähän liittyen yksinkertaistavia ja idealisoivia ajatuksia filosofian ja humanististen tieteiden ”itseisarvosta”.

Filosofia voidaan käsittää Reddingin ja Staceyn tavoin inhimillisen elämänmuodon itsereflektioksi, jonka avulla yksilöt, yhteisöt ja yhteiskunnat jäsentävät oman ajattelunsa, toimintansa, organisaatiomuotojensa, yhteistyönsä, luontosuhteensa, intressiensä, erimielisyyksiensä ja niin edelleen taustaoletuksia. Näin päästään paljon pidemmälle kuin turvauduttaessa yksinkertaisiin kahtiajakoihin ”hyöty vastaan hyödyttömyys” tai ”välinearvo vastaan itseisarvo”. Kenties seuraava Himas-jupakka tai vastaava voitaisiinkin hyödyntää sen kirkastamiseen – niin yliopistoissa kuin niiden ulkopuolella – miksi valistunut demokraattinen yhteiskunta ilman filosofiaa ja humanistisia tieteitä on mahdottomuus ja miksi tämän yhteiskunnan puolustaminen kuuluu filosofien ja humanistien keskeisiin tehtäviin. 

Tämä on erityisen tärkeää nykytilanteessa. Toisaalta akateemisen tutkimuksen poliittinen ohjaus on Suomessakin selvästi valtiovallan tavoitteissa, ja toisaalta politiikan kentällä esiintyy monenlaista ääriliikehdintää, johon osallistujat harvoin täysin ymmärtävät, mihin he ovat ryhtymässä tai mikä heitä täsmälleen liikuttaa. Filosofian anti demokraattiselle yhteiskunnalle ei voi rajoittua tämän tai tuon hallituksen asettamien tavoitteiden toteuttamiseen, mutta tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö se palvelisi monilla korvaamattomilla tavoilla tätä yhteiskuntaa.[3]

 

Viitteet & Linkit

1. Ks. Jamie Briggsin pressitiedote.

2. Paul Redding, filosofian professori, Sydneyn yliopisto: "Philosophy is not a 'ridiculous' pursuit. It is worth funding"

Daniel Stacey, journalisti ja Reddingin entinen oppilas: "How philosophy can transform you"

Patrick Stokes, filosofian lehtori, Deakinin yliopisto: "Waste not, want not – the politics of why philosophy matters"

Diego Bubbio, filosofian vanhempi lehtori, Länsi-Sydneyn yliopisto: "Is philosophy useful?"

Robert Sinnerbrink, filosofian vanhempi lehtori, Macquarien yliopisto: "Philosophy's contribution to society"

3. Kiitän Petteri Niemeä hyödyllisistä kommenteista tekstin varhaisempaan versioon.

 

Asiasanat: [HTML]
Teema/osio: Otteita ajasta
Paperilehden sivut: 132-134

Jaa tämä