Olet täällä

Tyhjää nyhjästä – onko kuvitteellisella taiteella sittenkään mitään annettavaa?

Tyhjää nyhjästä – onko kuvitteellisella taiteella sittenkään mitään annettavaa?

niin & näin 2/14

Olin aivan unohtanut Tampereella järjestetyt Melko vakiintuneen elokuvan festivaalit! Näiden vain vaivoin Filkkareiden varjotapahtumaksi ymmärtyvien kekkereiden juhlateemana oli tällä kertaa ”Negaation negaation negaatio” ja yhdistävänä otsakkeena ”Ei-jotainkaan” – tai niin kuin ohjelmatiedot englanniksi ilmoittivat: No(t even some)thingness. Tämänvuotinen tapahtuma ei varmasti jättänyt yhtään melko vakiintuneen elokuvataiteen ystävää kylmäksi. Herkkupaloja oli tarjolla alan historian mitalta, vaikka ajallisesti ei-niin-laajan tapahtuman anti on pakostakin kohtuullisen suppea. Valitettavasti tutut itsemäärittely- ja identiteettiongelmat vaivasivat jälleen koko ohjelmakarttaa, ja kehnot käytännön järjestelyt synkensivät muutoin onnistuneiden hippojen tunnelmaa.

Jo varhain oli ollut tiedossa, että ensimmäiseksi tultaisiin näkemään – ikään kuin teeman teesinä tai pohjustuksena – Ernst Schmidt juniorin Nothing (1968). Tätä klassikkoelokuvaa ei ole olemassa muuten kuin tietoina ohjelmalehdykässä, jossa sitä ei tosin mainittu, koska joidenkin epäselviksi jääneiden tekijänoikeuskiistojen vuoksi teoksen esittäminen oli jouduttu perumaan jo ennen ohjelman painamista. Sen sijaan avausnäytöksen filmiksi ilmoitettiin perinteisempi, kollaašitekniikalla toteutettu Whatever (2004), joka koostuu Schmidt juniorin pojanpojan vauvavuosinaan perheen kameralla räpsimistä vahinkolaukauksista. Näytös ei nauttinut kovinkaan suurta suosiota. Liekö syynä ollut laajalle levinnyt (joskin epäperäinen) tarina, jonka mukaan Schmidt jr. jr. jr:n otokset päätyivät epähuomiossa tapahtuneen kehittämisensä jälkeen suoraan roskakoriin. Tiedä häntä, mutta yhtäkään näytöksen lippua ei tiettävästi ollut lunastettu.

Tyhjät valkokankaat, autiot salit

Ohjelmisto jatkui luontevasti klassikoiden parissa. Luvassa oli kadonneilla elokuva-kohtauksilla herkuttelua. Yhteen aamupäivänäytökseen mahtui pätkiä Teuvo Tulion kolmesta ensimmäisestä elokuvasta, Friz Langin Metropoliksen (1927) rekonstruktion ulottumattomissa ollutta filmimateriaalia, kadonneita osia The Wicker Manin (1973) alkuperäisestä leikkauksesta ja Terry Gilliamin elokuvan The Man Who Killed Don Quixote (?) kuvaamatta jääneitä otoksia. Tämän melko sekalaisen kokoelman punainen lanka ei kuitenkaan oikein ottanut selvitäkseen, koska mitä kummallisimpien sattumusten vuoksi yhtäkään filmirullaa ei lopulta ollut saatu toimitetuksi Tampereelle.

Virkistävästi ei koko päivää ollut varattu vain elokuvasalissa istumiseen, vaan läheiseen baariin oli järjestetty myös elokuva-aiheisia paneeleja. Varmasti suosituin olisi ollut ohjaajasessio ”Elokuva mahdollisen kuvitteluna” sen varsin nimekkäiden vieraiden vuoksi: keskustelemaan oli määrä saapua ohjaajakaksikko Mahamat-Saleh Haroun ja Peter Greenaway. Yleisö joutui kuitenkin pettymään, koska heitä ei ollut kutsuttu. Tuuraajiksi järjestäjät pestasivat Coenin veljesten luottoleikkaaja Roderick Jaynesin sekä ohjaaja-käsikirjoittaja Donald Kaufmanin, mutta aivan viime tingassa heidänkin tulonsa peruuntui. Kävi ilmi, ettei heitä ei ole olemassa, ja lopulta koko paneelia ei järjestetty lainkaan.

Loppupäivän ohjelma keskittyi dokumentaarisempiin tuotoksiin. Iltapäiväohjelman aloitti järjestäjien oma reflektioprojekti, jonka kunnianhimoisena johtoajatuksena oli kuvata kaikkien näytösten yleisöt ja koota kuvamateriaalista tämänvuotista tapahtumaa dokumentoiva elokuva – kaikki tämä vielä saman päivän aikana. Editointi osoittautui luultua helpommaksi, sillä yhtäkään näytöstä ei ollut onnistuttu pitämään ja muutenkin kaikki kuvattu materiaali oli tuhoutunut erään muistikortin pudottua huolettomasti aseteltuun kahvikuppiin. Aikaansaadun filmin esittäminen olisi siis ollut silkkaa ajan hukkaa, joten yleisön huojennukseksi myös sen näyttäminen peruttiin. Sama kohtalo koitui lopulta dokumentaaristen elokuvien näytökselle kokonaisuudessaan. Vilppiepäilyjen vuoksi tapahtumasta pois jättäytynyt dokumentintekijä ja fiktionisti G. Disney kuvaili sattunutta sanoilla ”pöyristyttävä, vaikkakin ammatillisesti mielenkiintoinen tapaus”.

Live ja/tai ei-live

Viimeisessä ohjelmaklusterissa otettiin temaattinen askel esittävän taiteen suuntaan. Filmiryväksen kantavana teemana oli teatteritaiteen kääntäminen melko vakiintuneen elokuvan kielelle. Ehkä lähinnä ulkoelokuvallisten syiden vuoksi näistä merkittävimmäksi filmiksi muodostui paljon keskusteltu Viides linja (2013), joka on saman nimisen esitystaidekappaleen elokuvallinen adaptaatio. Teos on sittemmin saanut osakseen hyvin kirjavia arvioita. Muun muassa Helsingin Sanomissa valiteltiin, ettei kuluttaja-asiamiestä voinut usuttaa karhuamaan elokuvalipun hintaa takaisin, koska lippuja ei koskaan ollut edes myyty. Varsinaisen ärsyyntymisen syy kuitenkin oli se, ettei näytelmä sen paremmin kuin elokuvaversiokaan keskittynyt kiillottamaan Suomi-brandia tai painottanut osuutta, joka vapailla markkinoilla oli Kallion kirkon ja monen muun arkkitehtonisesti komean rakennuksen sattumiselle juuri Viidennelle linjalle.

Kuuleman mukaan Viides linja jatkoi paljolti siitä, mihin tekijöiden edellinen elokuva Suomen Mannerheimintie (2012) oli jäänyt. Nimikkokulkuväylän kuvaaminen nicaragualaiseksi hiekkatieksi oli monille liikaa, mikä näkyi esimerkiksi erään aktivistin protesti-t-paidan rintaan kiteytyneenä painotekstinä: "Minun Mannerheimintie on asfaltipintainen". Teosten ohjaajaa ei festivaalinäytöksessä valitettavasti tavattu. Hän ole muutoinkaan suoraan vastannut kiivailijoiden kritiikkiin, mutta vaikeneminen antaa ymmärtää, että ehkä kenenkään ei kannattaisi arvostella taideteoksia, joita ei ole nähnyt, etenkään sellaisia, joita ei ole olemassa, ja etenkään niitä, jotka adaptoivat itsekin olemattomia teoksia.

Seuraavana aamuna läheisessä Kyttispubissa järjestetyn päättäjäisklubin ohjelmassa oli muun muassa John Cagen kappale ”4’33”. Sitä ei kuultu, koska baarissa ei ollut pianoa. Lisäksi oli ilmennyt ”tiettyjä varauksia”, joiden vuoksi kappaleen esittäjäksi palkattu punatukkainen mies ei pääsyt paikalle. Huikean päivän ja illan päätti ”joku näytelmä”, jota ei kenenkään hämmästykseksi esitetty viereisessä kadunkulmassa.

Kaiken kaikkiaan Melko vakiintuneen elokuvan festivaalit kykenivät jo toisen kerran täydellisesti uusiutumaan. Tapahtuma oli pyörähtänyt kerrassaan kokonaisen käsitteellisen kuperkeikan. Edellisvuoden yltäkylläiseksi koetun sisällön tilalla oli nyt ikään kuin vain paikanvaraaja. Järjestäjien krooninen kyvyttömyys toimittaa käytännön järjestelyjä ja heidän jo naurettavuuteen yltynyt epäonnensa eivät riittäneet pilaamaan ajatuksen tasolla niin hilpeää juhlatunnelmaa. Näin jälkeen päin katsoen festivaalit olivat yksi kevään kirkkaimmista valopilkuista – tai olivat ja olivat.

Linkki

Tapahtuman verkkosivut.

Asiasanat: tapahtuma, [HTML]
Teema/osio: Elokuvat, Verkkotekstit

Jaa tämä