Työstäkieltäytyjäliitto – ”Palkkatyösuhde riiston järjestämisen muotona”

Työn merkitystä pidetään nykypäivänä itsestään selvänä, ja jatkuva tarve työllisyyden kasvattamiseen on yksi peräänkuulutetuimmista toiveista yli poliittisen kentän. Samalla tietynlaisesta työn määritelmästä on tullut hallitseva tai jopa ”luonnollinen”¹. Työvoimapoliittinen retoriikka puolestaan kammoksuu niin työttömiä kuin ihmisiä, jotka kieltäytyvät työstä. Työstäkieltäytyjäliitto haluaa ravistella ihmisiä ajattelemaan uudelleen työtä ja sen merkityksiä.

Nimi Työstäkieltäytyjäliitto (TK-liitto) saa monet tuhahtelemaan tai jopa raivostumaan. Jo tämän kitkan takia liitto on tärkeä avaus monipuolisia ja kriittisiä analyyseja kaipaavalla työn murroksen kentällä. Jos otsasuonta alkaa pakottaa ja ensimmäiset vastakommentit tulvivat mieleen, kannattaa tutustua TK-liiton julkaiseman Tekstejä työstäkieltäytyjille -pamfletin (2018) loppupuolen ”Usein kysyttyjä kysymyksiä” -osioon². Vastaukset nimittäin luotaavat TK-liiton näkemyksiä nykyisestä yhteiskunnasta, sen työnjaosta ja palkkatyöstä.

Liitto ei ole vitsi, vaikka se käyttääkin hyväkseen taiteen, huumorin ja parodian keinoja. Erinäisiä tempauksia on järjestetty, kuten esimerkiksi viime kevään ”Ääni työstäkieltäytyjälle” -mielenilmaus SAK:ta vastaan. Syynä ilmaukselle oli muun muassa keskusjärjestön heppoinen kritiikki aktiivimallia kohtaan: SAK oli ehdottanut sanktioiden tilalle vain lievempiä sanktioita. Pari kuukautta aikaisemmin TK-liitto suoritti performanssin Kampin työvoimatoimistolla³. Tämän ilmauksen yhteydessä liitto vaati muun muassa ”kaikkien karenssien välitöntä kumoamista”.

”[Uudenmaan TE-toimiston johtaja Jarmo] Ukkonen ei ymmärrä sitä, että liitto neuvoo työttömiä välttelemään työtä. Hän sanoo, ettei ole törmännyt vastaavaan aiemmin.”⁴

Yksi TK-liiton hauskimmista tuotoksista on TE-toimiston lomakkeita mukaileva ”Työnteettämisoikeuden” selvityslomake, joka on tarkoitettu Suomen suurille, työtä teettäville yrityksille⁵. Lomakkeella penätään selvitystä siitä, kuinka yritys on ”edistänyt työn vähentämistä ja jakanut voittojaan tavalla, joka edistää ihmisten hyvinvointia”. Lomakkeen täyttämättä jättäminen johtaa karenssiin, joita liitto vaatiikin työnantajille, jotka ovat hyötyneet työn tuottavuudesta ja automaatiosta mutta jättäneet tulokset jakamatta.

Teoria ja käytäntö – ”olet arvokas palkkasuhteesta riippumatta”⁶

TK-liiton ydinajatuksen voisi tiivistää palkkatyöstä kieltäytymiseen. Palkkatyö on pääasiassa kapitalistisen markkinatalouden tapa luoda tietynlaisia ihmisten välisten suhteiden ja työn järjestämisen muotoja. TK-liitto pyrkii hävittämään juuri tämän työnjärjestämisen tavan, jonka se katsoo olevan alistamisen ja orjuuttamisen muoto. Toisaalta palkkatyön näennäistä luonnollisuutta yritetään purkaa: se ei ole ainoa tapa järjestää ihmisten välisiä suhteita, toimia ja työtä. Kuten Joel Kilpi toteaa pamfletin avaustekstissä: ”[p]alkkatyö, siis työskenteleminen toisen palveluksessa, toisen hyväksi ja ulkoa määritellyin ehdoin, ei ole ylihistoriallinen tai universaali tuotannon järjestämisen tapa tai kaikkien aina ja kaikkialla jakama korkein halu ja elämää ohjaava päämäärä”⁷.

Kilpi muistuttaa myös, että ”[t]yöttömyysturvan vastikkeellisuus ja työstä kieltäytymisen rankaiseminen karenssilla ovat täsmällisiä muistutuksia siitä, miten vapaasta vaihtokaupasta työläisen ja kapitalistin välillä palkkatyössä onkaan kyse”⁸. Samalla ironista on, että monet yrittäjät kapitalistisen markkinatalouden piirissä pyrkivät vapautumaan palkkatyöstä ja tavoittelevat taloudellista riippumattomuutta. TK-liitto ei kuitenkaan tee liian suoria vastakkainasetteluja työläisten ja yrittäjien välille. Nykyinen työllisyyspolitiikka ja markkinatalous alistavat pien- ja yksityisyrittäjiä siinä missä työläisiä ja freelancereita. Myöskään yksityinen ja julkinen eivät asetu kritiikissä vastakkain, vaan molemmat ovat ”hierarkkisen työn järjestäjiä”, eikä kummassakaan tapauksessa työntekijöillä ”ole mahdollisuuksia vaikuttaa itse työnsä järjestämiseen tai hyödyntää omaa asiantuntemustaan parhaalla mahdollisella tavalla”⁹.

Liitto esittääkin, että nykyinen työllisyyspolitiikka tuottaa jakoa palkansaajiin ja niihin, jotka on pakotettu työhön, mutta jotka eivät saa palkkaa. Kilpi jatkaa: ”[t]yöttömyys ei […] tarkoita syrjäytymistä työelämästä, vaan yhdenlaista, työsuhteesta hieman poikkeavaa, integroitumista työmarkkinoille”. Osansa saa myös vasemmisto, joka on ottanut osaa työttömyyden ympärillä vellovaan moralistiseen retoriikkaan. Kilven mukaan vasemmiston synti on ollut puolustaa oikeiston syytöksiä todistelemalla työttömien työntekohalukkuutta. Lopulta jaottelu työttömiin, ilmaistyötä tekeviin ja palkkatyöläisiin – sekä moralisoiva retoriikka – syövät näiden ryhmien keskinäistä solidaarisuutta. Kilpi huomauttaakin, että ”[p]orvarit ovat menestyksekkäästi siirtäneet konfliktin toisten kustannuksella elämisestä ’veronmaksajien’ ja työttömien välille”. Palkkatyö näyttäisi tarvitsevan rinnalleen laajan verkoston, jossa kouluttaminen, valvonta ja pakottaminen kietoutuvat yhteen. Historiallisesti katsoen kapitalismi ei merkitse minkäänlaista historian loppua, vaan kompromissia pääoman ja työläisten – tai ”kapinoivien orjien” – välillä. Nykypäivänä näistä pakkotoimista saavat maistiaisen kaikki, jotka joutuvat palkattomiin työkokeiluihin ja muihin irvokkaisiin toimiin. Kapitalismi ei välttämättä perustukaan vapaaseen palkkatyöhön vaan vaatii aina palkattoman työn muotoja.¹⁰

Kilven mukaan pääoma on kuitenkin aina riippuvainen työvoimasta, vaikka työläiset eivät tarvitsekaan pääomaa. Tästä syystä hallituksen ”huoli työttömistä” on tietyssä mielessä perusteltua.

”Juuri tämän takia onkin otettava tosissaan työstä kieltäytymisen muodostama uhka palkkatyön järjestykselle, ja pyrkiä sen innoittamana hahmottamaan uusia lakon muotoja eli entistä tehokkaampia keinoja vastustaa niin työn kuin työttömyydenkin kurjuutta.”¹¹

Työstä kieltäytyminen?

Heidi Meriläinen esittelee kirjoituksessaan ”Poliittisten innovaatioiden laboratorio” lisää syitä palkkatyöstä luopumiseen. Hänen mukaansa työehtojen heikentyminen on pois niin työläiseltä, työttömältä kuin työnantajalta. Kun työehdot heikkenevät myös työmarkkinat heikkenevät. Työntekijä on pakotettu ottamaan vastaan työtä kuin työtä. Meriläisen mukaan ”työnantajan tai yrityksen ei tarvitse kehittyä, vaan se voi vaan poimia nurkkaan ajetut ihmiset töihin millä tahansa ehdoilla.”¹²

Samalla kun palkkatyön autuutta vaalitaan, on yhteiskunnassa paljon työtä, josta maksetaan liian vähän palkkaa – jos maksetaan ollenkaan. Tällainen työ saattaa olla tärkeää ja koko yhteiskuntaa ylläpitävää, kuten esimerkiksi julkinen hoivatyö. Toisaalta on paljon rikkautta, jota ei ole palkkatyöllä hankittu, vaan esimerkiksi yksityistämällä yhteistä varallisuutta¹³. Voidaan myös miettiä, mikä on mielekästä työtä?¹⁴ Meriläinen jatkaa:

”[i]hmiset toimivat joka tapauksessa heille tärkeiden asioiden parissa, kun siihen on mahdollisuus. Näin yhteiskunta ja sen jäsenet hyötyvät eniten, koska meillä kaikilla on tarve auttaa muita, saada hyväksyntää ja toimia yhteisten tavoitteiden eteen. Pakko ja kurittaminen eivät tuo esille sitä potentiaalia, mikä ihmisissä on. Start up -yrittäjät tietävät tämän hyvin.”¹⁵

Pamfletissa on mukana mielenkiintoinen Joel Kilven kirjoittama analyysi Ken Loachin I, Daniel Blake -elokuvan (2016) teemoista. Teksti esittelee elokuvassa avattuja palkkatyön, köyhyyden, työttömyyden ja kurinpitotoimien yhteyksiä. Elokuvaa on käytetty erityisesti Iso-Britanniassa ajamaan parannuksia työttömyyskorvaukseen ja sosiaaliturvaan, ja esimerkiksi Jeremy Corbyn on vaatinut, että Teresa Mayn tulisi katsoa se. Kilpi puolestaan toteaa, että May olisi luultavasti vain iloissaan, sillä järjestelmähän toimii juuri niin kuin sen on toivottu: se on hyökkäys työttömiä ja köyhiä vastaan.¹⁶

TK-liiton mukaan työstä kieltäytyminen on myös ympäristöteko. Pamfletissa tähän näkökulmaan tarttuu Lasse Poser, joka kirjoittaa ”enemmän vaatimisen logiikasta” ja erityisesti tämän käsityksen taustoista: kuka vaatii ja mitä, ja ketä tämä lopulta koskee, läntistä vai koko maailmaa? Hän kääntää ilmastonmuutoskurssin kohti ihmiskäsitystä: porvarillista yksilöä. Porvarillinen yksilö ajattelee itseään, eikä ole tämän takia todella vapaa. Hän on kietoutunut oman kuvansa – siis käsityksen itsestä – ympärille, ja kaikki lähtee ja palaa tähän yksilöön itseensä. Näin ollen porvarillinen yksilösubjekti ei näe todellisuuden monimutkaista suhteiden verkostoa, eikä hän kykene huomioimaan näiden suhteiden muutosta.¹⁷

Modernin markkinatalouden työelämä on käpertynyt itsen, oman uran ja henkilökohtaisen kilpailun ympärille. Samalla puhutaan ”kohtuullistamisesta” ja ”degrowth-ajattelusta”, jotka kuitenkin tuntuvat koskevan vain köyhiä, eivät rikkaita tai vallassa olevia. Poser tiivistää, että ihminen on välttämättä kollektiivinen olento ja nojautuu muihin olioihin – hän on aina osa ekologista järjestelmää.¹⁸ Näin ollen myös työelämä on riippuvaista niin toisista ihmisistä kuin luonnosta, sen toiminnasta ja olioista.

”Vastikkeetonta rahaa kaikille!” – perustulolla ja teknologialla kohti paremmin hoidettuja työtehtäviä?

”Jos palkkatyössä käyminen loppuu siihen, että on mahdollista elää reilulla tuhannella eurolla kuussa menemättä töihin, niin ehkä siinä tapauksessa olisi ennemmin syytä uudistaa työn järjestämistä kuin kurittaa työttömiä. Ja jos kansantalous ei muka selviä ilman kaikista köyhimpien nöyryyttämistä, niin laitetaan sitten koko talousjärjestelmä uusiksi.” – Kaino Kivinen, lakkoileva patsas Mannerheimintien ja Aleksanterinkadun risteyksessä.¹⁹

TK-liiton mukaan perustulo on yksi tapa, jolla voidaan ”kasvattaa työväen yhteistä voimaa”. Liitto, kuten Joel Kilpi tekstissään esittää, kritisoi perustulon ympärillä vellovaa retoriikkaa siitä, että se näkee perustulon utooppisena vaihtoehtona, vaikka jo nykyisen sosiaaliturvan voi katsoa olevan eräs perustulon muoto.²⁰ Tästä perustoimeentulosta on vain poistettava kaikki vastikkeellisuus.

Vapauden ja itsenäisyyden lisäksi yrittäjyys ja freelance-toiminta merkitsee monille halua tehdä oma työnsä hyvin. Kuten Eetu Viren kirjoittaa, yrittäjäksi ”ryhdytään, jotta toisin kuin palkkatyössä voisi järjestää itse oman työn tekemisen rytminsä ja tapansa, mutta myös suhteet toisiin ihmisiin, kuten niin sanottuihin asiakkaisiin”.²¹ Tämän vuoden ensimmäisten kuukausien aikana on käynyt yhä kipeämmin selväksi, miten vaikeaa esimerkiksi hoiva-alan hierarkkisissa laitoksissa on todella hoivata, eikä vain toteuttaa mekaanisesti työtehtäviä. Sairaanhoitajat ovat TK-liitolle yksi esimerkki ryhmästä, jonka työ on hyvin raskasta ja palkkataso matala. Sairaanhoitajilla – ja tietysti myös kaikilla työntekijöillä – pitäisi olla ”vaikutusmahdollisuuksia työnsä sisältöihin, tekemisen tapaan, tai rytmeihin”.²² Perustulo voisi tuoda juuri tällaisia mahdollisuuksia tehdä työnsä hyvin.

On myös paljon työtä, joka on tarpeetonta jopa tekijöiden itsensä mielestä ja josta usein maksetaan liikaa. David Graeber kutsuu näitä ammatteja ”hevonpaskatöiksi” tuoreessa kirjassaan Bullshit Jobs (2018). Paskatyöt kytkeytyvät usein myös André Spicerin kuvailemaan ”paskanjauhantaan”, joka kuormittaa yritysten normaalia toimintaa, ja josta tulee itseään ruokkiva kierre. Lopulta tämä kierre elättää suuren joukon esimerkiksi yrityskonsultteja ja yrityslain piirissä toimivia ”asiantuntijoita”.²³

Perustulon rahoittaminen näyttää olevan loputon kysymys. Yksi osa-alue rahoittamisessa on varallisuuden uudelleenjakaminen. Tämä on välttämätöntä, jos halutaan pitää kiinni kestävästä, tasa-arvoisesta yhteiskunnasta ja maailmasta – tai vaikka vain talouden toiminnasta²⁴. Itse raha syntyy liikepankkien myöntäessä luottoa. Samalla se, minkälaiseen toimintaan myönnetään rahaa, ratkaisee, minkälaista toimintaa pidetään yhteiskunnallisesti arvokkaana. Jostain syystä rahaa löytyy esimerkiksi aina, kun pankit ja suursijoittajat sitä tarvitsevat. Kuten TK-liitto muistuttaa, esimerkiksi Yhdysvaltain keskuspankki Federal Reserve on käyttänyt arviolta 29 biljoonaa dollaria pankkien pelastamiseen finanssikriisin jälkeen.²⁵ Järjettömät sodat ovat tietysti toinen esimerkki asiasta, johon aina riittää rahaa²⁶.

Viren esittää pamfletin ulkopuolisessa tekstissään, että rahalla on positiivinen voima, joka vapauttaa yksilöitä ja laajentaa näiden toimintamahdollisuuksia. Jos raha poistetaan, kuten ilmeisesti Virenin mukaan ”vasemmistolaiset” vaativat, jäljelle jää riippuvuussuhde isännän ja tälle alistuvan ja tältä armoa rukoilevan työläisen välille. Raha onkin, kuten monet tutkijat ovat esittäneet²⁷, sosiaalinen suhde ja – Virenin sanoin – jopa olemisen suhde, sillä se kytkeytyy välittömästi ihmisen toiminnan mahdollisuuksiin.²⁸

Ajatukset rahan tärkeydestä nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa ovat tietysti ymmärrettäviä, mutta kattotermi ’vasemmistolaiset’ hukkaa poliittisen vasemmistokentän näkökulmien moninaisuuden. Esimerkiksi SDP:llä, Vihreillä, Vasemmistoliitolla ja SKP:llä on varmasti erilaiset käsitykset aiheesta.

Liitto peräänkuuluttaa myös digitalisaation, robotisaation ja automaation mahdollisuuksia. Tällä hetkellä nämä uudistukset on valjastettu tuottavuuden nostamiseen, ja tässä onkin usein onnistuttu. Kuitenkaan ”keskimääräinen työaika ei ole vähentynyt”²⁹. Itse asiassa monet tahot, kuten esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliitto, toivovat juuri päinvastaista³⁰. Pääoma onkin anastanut yhteisen (commons) käyttöönsä, ja näin säästänyt tuotantokustannuksissa. Erityisesti tämä näkyy nykypäivän sosiaalisen median palveluissa, digitaalisissa commonseissa, joissa ”tuote olet sin䔳¹. Viren päättää tekstinsä ja samalla pamfletin:

”Antaa robottien viedä ’työpaikat’! Nykyisin uhkana on, että me itse muutumme roboteiksi, koska joudumme raatamaan yhä enemmän työssä, jossa ei ole mitään mieltä.”³²

Liitto ei käsittele pamfletissaan uutta teknologiaa kovin laajasti. Uudet teknologiset järjestelmät, robotisaatio ja tekoäly tulevat varmasti mahdollistamaan monenlaisia uudistuksia, mutta tällä hetkellä ne ovat vielä lapsenkengissä. Tässä mielessä TK-liiton suhtautuminen teknologiseen utopiaan on hieman naiivi. Toisaalta he ovat oikeassa siinä, että kamppailu digitaalisista commonseista ja niiden tuottamista vaurauksista on jatkuvasti käynnissä, ja tässä kamppailussa on syytä pysyä mukana.

Lopuksi

”Ilmasto ylikuumenee ja maapallo hukkuu paskaan, ja täällä me silti taotaan kuin viimeistä päivää.” – Kaino Kivinen³³

Vaikka TK-liitto näyttää asettuvan poikkiteloin monien klassisten ammattiliittojen kanssa, sen voi katsoa olevan pikemminkin aikaisempien vuosikymmenten ay-liikehdinnän looginen jatke, joka uudessa maailmassa ja tilanteessa pyrkii taistelemaan työläisten, työttömien ja tietysti myös muiden alistettujen oikeuksien puolesta. Näin ollen Liitto ei niinkään hävitä voitettuja oikeuksia vaan laajentaa niitä koskemaan myös muita kuin työllisiä.

Pamfletissa TK-liitto kieltäytyy kuvaamasta tarkemmin uutta, palkkatyöstä vapaata yhteiskuntaa, sillä sitä kukaan ei voi rakentaa yksin, vaan sen täytyy syntyä demokraattisella päätöksenteolla. Tämä on tietysti järkevä lähtökohta, paitsi jos vaaditaan selkeitä poliittisia ohjelmia perinteisen parlamentaarisen politiikan viitekehyksen mukaisesti. Liitto ei anna tarkkaa tulevaisuudenvisiota, mutta toisaalta sen näkemykset muutosten suunnasta – niin ihmiskuvan kuin yhteiskunnan – ovat pääosin teoreettisia. Se herättää keskustelemaan palkkatyön yhteiskunnan mielekkyydestä ja siitä, mitä sen jälkeen pitäisi tulla. Politiikka, niin parlamentarismi kuin ulkoparlamentarismi on laajennettava talouden toimintaan ja suoraan työpaikoille. Kuten Viren toteaa: ”Hyvinvointivaltiota kutsutaan demokratiaksi, mutta kuinka demokraattisesti esimerkiksi työpaikoilla toimitaan?”³⁴

Palkattoman työn analyyseissa piilee luultavasti TK-liiton tekstien tärkein anti: orjatyö on hiipinyt osaksi työn politiikkaa – tai ehkä se on aina ollut osa kapitalismin aksiomatiikkaa. Näinhän tiesivät kertoa jo Karl Marx ja Rosa Luxemburg³⁵. Viren tiivistää vielä:

”[…]työstä kieltäydytään siksi, että on parempaakin tekemistä. Työn rakastajat menkööt itse töihin, jos heillä ei ole elämää. Työstä kieltäytyminen tarkoittaa ennen kaikkea, että elämä ei ole vain lisäarvon tuottamista varten. Eikä sellaista tuottamista varten, jossa rahanomistaja määrää työn päämäärän.”³⁶