Olet täällä

Ajan merkkejä

Raporttimme Ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin (2016) julkaistiin viime kesänä. Uppoutumatta saamaamme täyspalautteeseen raportista tai sen vuodenvaihteessa ilmestyneestä sisarkirjoituksesta esittelemme tässä yhden erikoisen vastakaikujen sarjan. Tapaus käy hirtehisyydessään esimerkiksi juuri niistä kriittisyyden ohenemisen virtauksista, joita raporttimme pyrkii varoittavasti kuvailemaan.

Talouselämä (1938–) julkaisi jo 23. elokuuta 2016 verkkosivuillaan lyhyen arvion raportistamme. Parin sadan sanan mittaiseen kirjoitukseen mahtui paikkansapitämättömyyksiä määrä, jolla voi hyvinkin tavoitella Suomen ennätystä lajissaan. Erityisen virheikäs oli tämä lause:

”Tamperelaiset filosofit suhtautuvat kirjassaan ajatushautomoihin kielteisesti ja ottavat Suomen Akatemian silmätikukseen ja ajatushautomoiden kehnouden symboliksi.”

Eritellään lyhyesti. Lause sisältää kolme suoraa väitettä (1–3), joista jokainen menee väärin, ja yhden epäsuoran väittämän (4), joka sekään ei pidä kutiaan.

1. Talouselämän mukaan kirjoittajat ovat tamperelaisia. 
Kirjoittajat eivät ole tamperelaisia. Vain yksi heistä on asunut Tampereella ja hänkin muuttanut pois kymmenen vuotta sitten. Kukaan kirjoittajista ei ole syntynyt Tampereella.

2. Talouselämän mukaan raportti takertuu Suomen Akatemiaan. 
Suomen Akatemiaa ei mainita raportissa lainkaan. Lehti sekoittaa sen hieman tuntemattomampaan Filosofian Akatemiaan. Senkään toiminta ei ole raportissa ”symbolina” vaan (julkisilta osiltaan) yksityiskohtaisen arvioinnin kohteena muun muassa sen saaman mediahuomion asiayhteyksissä.

3. Talouselämän mukaan raportti suhtautuu kielteisesti ajatushautomoihin. 
Raportti ei suhtaudu kielteisesti ajatuspajoihin. Se pui kriittisesti trendejä, jotka liittyvät think tankien, viestintätoimistojen, tsemppausbisneksen ja positiivisen psykologian kasvaneeseen yhteiskunnalliseen vaikutusvaltaan sekä muuttuvan julkisen sanan suhtautumiseen näihin kehityskulkuihin. Raportti toteaa ajatushautomoiden ja niihin vertautuvien toimijoiden suuren kirjon, jota se kuvailee laajasti tuoden esiin niin hyviä kuin huonoja esimerkkejä.

4. Talouselämä antaa ymmärtää raportin käsittelevän nimenomaan ajatushautomoita. 
Raportti käsittelee ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin vienyttä ideamarkkinoiden, mielipiteenmuodostuksen ja päätöksenteon viimeaikaista kehitystä, jossa erilaisilla valmennus-, viestintä- ja bisneskonsulteilla sekä uusiutuvalla medialla on oma iso roolinsa. Think tankit suppeimmassa merkityksessään ovat vain osa kokonaisuutta.

Annoimme Talouselämälle tuoreeltaan palautetta. Lähetimme viestin, jossa kerroimme, että emme ole tamperelaisia emmekä kirjoita Suomen Akatemiasta halaistua sanaa. Korostimme, että emme esitä oikaisupyyntöä. Päinvastoin vaadimme, että mitään ei saa korjata. Yhdistetyksi ikäväksemme ja riemuksemme ”päivitys” kuitenkin tehtiin 26.8. Talouselämä vaihtoi tuolloin ”Suomen Akatemian” korrektisti muotoon ”Filosofian Akatemia”. Lisäksi se muutti ”tamperelaiset” muotoon – ”vasemmistohenkiset”.

Peliliike oli kieltämättä herkullinen. Noin 80 000 kappaleen levikillä leviävää Talouselämää on kustantanut Alma Talent (2016–) sen jälkeen, kun tämä Talentumin (1938–2016) seuraaja perustettiin Alma Median (1988–) tytäryhtiöksi. Yksinomaan tämän mediavaltakeskittymän sisällä kaiketi tunnetaan, mitä korkeavireinen käsite ’vasemmistohenkisyys’ tarkoittaa. Hieman leimaavalta se kuulostaa, eikä sentään aivan neutraalilta tamperelaisuuden synonyymilta tai rinnakkaistermiltä.

Yksittäinen tapaus olisi voinut jäänyt hauskaksi anekdootiksi. Mutta tarina jatkui.

Ennen seuraavia käänteitä luokaamme pikasilmäys edeltäviin tapahtumiin. Talouselämä tuotti jutun raportistamme ulkopuolisella arvostelijalla. Joko toimitus tiesi tai ei tiennyt, että sama resensisti oli aiemmin julkaissut peräti yli puoli tusinaa erittäin myönteistä arviota raportissa kritisoiduista Filosofian Akatemian (vastedes: FA) avaintoimijoiden teoksista. Jos hän olisi raporttia punnitessaan ollenkaan nähnyt sen sisältämän kritiikin osuvaksi, hän olisi joutunut myöntämään nuo läpisuosiolliset tekstimainoksensa vikatikeiksi. Nämä kevään 2012 ja syksyn 2015 välissä ilmestyneet kritiikittömät kirjoitukset näkyvien filosofianakatemialaisten itse- ja yhteisökehittämisoppaista ilmestyivät laadukkaina pidetyissä toimitteissa; kaksi niistä Talouselämässä. FA:n perustajan Lauri Järvilehdon Hauskan oppimisen vallankumouksesta arvostelijamme oli saanut läpi vieläpä kaksi käytännössä samansisältöistä juttua kahteen eri julkaisuun.

Tästä näkökulmasta Talouselämän raporttiruodintaa seuranneet tapahtumat olisivat kenties olleet ennakoitavissa. Elokuinen arvio nimittäin löysi tiensä sen jälkeen jopa kahteen muuhun arvostettuun välineeseen vain hieman muunneltuina toisintoina. Yksi ja sama raporttiamme asiattomasti, asiantuntemattomasti ja huonoin perustein soimaava henkilö on siis saanut lausua mielipiteensä siitä kokonaista kolmella merkittävällä suomalaisella foorumilla.

Tästä ei ole moittiminen niinkään häntä vaan arvovaltaisia toimituksia. Itseään ”vankaksi ja luotettavaksi” tyypittelevän Talouselämän lisäksi samaa kokemusasiantuntijuutta välittivät Tampereen yliopiston ”tiede- ja kulttuurilehti” Aikalainen (1996–) ja – toistaiseksi viimeisimpänä – ”pinnallisen mediamaailman vastakohta” Kanava (1974–).

Aikalainen julkaisi raporttiarvostelun verkkosivuillaan 6. lokakuuta 2016. Se sisälsi useita erheitä. Seikkaperäinen mutta kompakti vastauksemme ilmestyi samalla alustalla. Viestitimme epäperäisyyksistä nyt myös kirjoittajalle itselleen. Häntä oli turha yrittää havahduttaa toimintansa arveluttavuuteen. Yhtä joutavaksi osoittautui myös julkinen vastalause Aikalainen-sivustolla. Kevään tullen koitti Kanavan vuoro tarjota numerossaan 2/17 tilaa saman skribentin samalle virrelle. Kirjoittajakohtaisuuksiin menemättä pitää kysyä, millaista toimitustyön laatua nämä jääviys- ja kierrätystapaukset todistavat eturivin aikakauslehdistä?

Kuten sanottu, Talouselämän arvostelu elokuulta 2016 olisi voinut jäädä kuriositeetiksi ja monella lailla huvittavaksi kaskuksi. Mutta koko tarinallakaan ei olisi itsenäisenä tapahtumasarjana välttämättä suurensuurta merkitystä, ellei se niin hyvin havainnollistaisi raporttimme pääsanomaa. Ironisesti mutta myös tähdellisesti tämä tapausten ketju osuu yksiin siinä kuvailemiemme ja kriittisesti erittelemiemme haitallisten yhteiskunnallisten trendien kanssa. Sekä kolme raportista laadittua kirjoitusta että ennen kaikkea niiden esillepääsy kolmessa erilaisessa varteenotettavassa mediassa kielivät erinomaisen todistusvoimaisella tavalla julkisen järjenkäytön hiutumisesta.

Raporttimme yksi merkittävimmistä aiheista on kriittisten ja luovien ajattelutaitojen elinmahdollisuus nykyoloissa. Esitämme suureen tapausesimerkistöön nojaten, että epä- tai suorastaan vastakriittiselle kirjoittelulle ja mielipidevaikuttamiselle suotu suhteellinen osuus julkisesta sanasta on noussut vahingollisen suureksi. Itseavun (self-help) ja elämäntyylin (lifestyle) aiheet, painotukset ja otteet ovat levittäytyneet omista opaskirja- ja henkilöjuttulajityypeistään yhä enemmän myös ylimalkaan kirjallisuutta ja journalismia luonnehtiviksi asioiden käsittelytavoiksi. Tällä tendenssillä on yhtymäkohtansa sekä valeuutisten räikeisiin rikkomuksiin että yleisöä kosiskelevan, perusteluita välttävän ja luotettavaa tietoa väheksyvän kirjoittelun ja keskustelun paljon huomaamattomampaan, tyypillisesti harmittomana pidettyyn mutta hyvinkin haitalliseen trendiin.

”Ratkaisukeskeiseen journalismiin” hurahtaneen Yleisradion uutispäätoimittajan marraskuussa 2016 alkanut kujanjuoksu ja kesäkuussa 2017 saamat potkut ovat viimeistäänkin tehneet monet perinteiset tieto-, totuus- ja riippumattomuusnäkökohdat uudella lailla ajankohtaisiksi sekä erityisen miettimisen ja puolustamisen väärteiksi. Meidän raporttimme joutumisessa katteettomien moitteiden ja arviokierrätyksen kohteeksi ei tiettävästi ole ollut mukana ­– niin ikään ”ratkaisukeskeisyyden” nimeen vannovan – pääministerin vaikuttamisyrityksiä tai mediapomojen valtaeleitä. Se kertoo kuitenkin yhtä lailla kriittisyyden joutumisesta ahtaalle.

Suomen laadukkuudestaan maailmankuuluissa kouluissa yhä kunniassaan oleva pyrkimys lujittaa varttuvien ja aikuistuvien kansalaisten luovia ja kriittisiä valmiuksia on selvässä ristiriidassa tämän arveluttavan kehityksen kanssa. Tiedollisten rakenteiden ja käytäntöjen vaalimatta jättäminen on hölmö yhteiskuntapoliittinen linja ja innovatiivisuuden sijasta todellisen kekseliäisyyden ja asioita kohentavan uudistumisen vastakohta. Luovuutta yksipuolisesti ylistävät mielipidejohtajat, yhteisökehittäjät ja yritysvalmentajat sekä samaa ilosanomaa levittävät elämäntapa-, palvelu- ja ratkesjournalistit ovat saaneet ohjailla yleisiä ajattelu- ja toimintatapoja jo vuosia. Olisi aika vaihtaa suunta kohti kriittisiä taitoja arvostavaa mutta luovuutta hukkaamatonta ajattelemisen ja tekemisen mallia.

Median keskittymisestä, kansalaisjournalismin läpimurrosta, viestintäalan kriiseistä ja totuudenjälkeisestä ajasta puhutaan usein kovin summittaisesti ja perin korkealla abstraktiotasolla. Niistä maalataan monesti turhan isoja kuvia. Vähintäänkin on olennaista tarkata myös yksittäistapauksia pienempine mittakaavoineen. Tässä kuvatussa tarinassa siis yksi arvostelemaansa julkaisua ymmärtämätön kirjoittaja saa ydinosiltaan saman, kömmähdysten kyllästämän ja voimakkaasti asenteellisen sanomansa julki kolmessa eri viestimessä, jotka kaikki nauttivat yleistä arvostusta. Yksikään kolmesta lehdestä ei näytä tietävän tai välittävän siitä, mikä on kirjoittajan aiemmissa julkaisuissa esiin tullut sidonnaisuus käsittelemäänsä aihepiiriin. Siksi tämän näennäiskritiikin kritiikillä on yleistä painoarvoa.

Julkaisemme tässä Kanava-arviosta tekemämme vastineen lyhentämättömänä ja osin täydennettynä (lehden numeroon 3/17 mahtui vain lyhyt repliikkimme arvion kestämättömyyksistä). Se kattaa hyvin myös kahden aiemman arvostelun ongelmat.

***

Anything Goes – Miten julkinen järjenkäyttö ohenee?

Kanava julkaisi (2/17) kriitikko Pekka Wahlstedtin arvostelun raportistamme Ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin – tapaus Filosofian Akatemia. Raportti uusimmasta valmennuskonsultoinnista ja julkisen järjenkäytön ohentuvasta kriittisyydestä (niin & näin, 2016). Lukuisia virheitä sisältänyt arvio ja sen läpimeno ovat erinomaisia esimerkkejä raportissa tarkennetuista yhteiskunta- ja mediakriittisistä huolenaiheista. Kirjoitus on jo kolmas Wahlstedtin laatima käytännössä samansisältöinen arvio työstämme. Aiempien (Talouselämä 23.8.16 ja Aikalainen 6.10.16) pahat kömmähdykset jatkuvat julkisista oikomisista huolimatta. Koska asiaa ei mainittu Kanavassa, mainittakoon heti alkuun, että raportti on ilmainen e-kirja. Sen voi ladata ja siitä käytyyn keskusteluun tutustua osoitteessa: http://netn.fi/kirjat/ajatuspajat.

1. Laatulehden julkaisupäätös heijastaa raportin kuvausta nykytilanteesta.
Aiemmin puoli tusinaa suitsuttavaa esittelyä raportin esimerkkitapauksena toimineiden filosofianakatemialaisten kirjoista tehtaillut henkilö saa toistaa jo kahdesti kuuluttamansa harhanäkemykset. Ymmärrettävästi suuret mediatalot saattavat julkaista saman jutun useammassa lehdessään ja monilla verkkosivuillaan, mutta yhden kirjoittajan samojen epätotuuksien kierrätys oireilee journalismin kriittisyyden murenemisesta.

2. Wahlstedt antaa mahdottoman kuvan raportin pääsisällöstä.
Hän uskottelee sen setvivän ajatushautomoita akateemisten tutkimusyksiköiden kilpailijoina. Se kuitenkin selvittää yhteiskunnallista tilannetta ja kehitystä, jossa on siirrytty ajatuspajoista nykymallisiin innovaatiokumppanuuksiin ja ideamarkkinoihin relevantteine mediamurroksineen. Think tankeista vain harvat ovat tutkimuslaitosmallisia toimijoita. Sen sijaan niille ja varsinkin niiden nykyään usein valmennuskonsulttitalomuotoisille muunnelmille on tyypillistä pääsy nauttimaan lievennetystä kriittisyydestä kansalaisia hämmentävällä ja niin mielipiteenmuodostusta kuin päätöksentekoakin monesti vinouttavalla tavalla.

3. Arvostelun otsikon ”Happamia sanoi kettu…” teema huipentuu lopussa.
Wahlstedtin sanoin raportti uhkuu ”kateutta laajempaa menestystä saavuttaneita kollegoja kohtaan”. Hänestä 617-sivuinen hyvin dokumentoitu teos on kuitattavissa tekijöiden katkeruudeksi ja huoleksi ”omasta asemasta leikkausten heikentämissä yliopistoissa”. Kuitenkin vain yksi raportoijista (joista kahden nimet Kanava ilmoittaa virheettömästi) on töissä yliopistolla ja hänkin hallintopalveluissa, eikä kukaan konsulttitoimistossa à la Filosofian Akatemia Oy, eivätkä he siksi edes voisi olla väitetyllä tavalla kaunaisia, kilpailevaisia tai tutkijapuolustusasemissa. Sattumoisin raportti myös pitkällisesti käsittelee argumentit ohittavaa ja kateuden kaltaisiin tunteisiin vetoavaa psykologisointia yhtenä nykyistä julkista debattia jäytävistä ilmiöistä. Wahlstedt vahvistaa jatkuvalla epätiedonvälityksellään aiheelliseksi raportin kuvausta huolellisen kriittisyyden katoavaisuudesta. Kateuskorttiin tarttumisen perusrikkeen lisäksi hän havainnollistaa tahattomasti raportin seikkaperäisesti ruotimia huonoja trendejä ja haitallisia tendenssejä.  

4. Wahlstedtin lempileima on ”vasemmistolaisuus”.
Talouselämässä hän kutsui raportoijia ensin ”tamperelaisiksi”. Kerrottuamme lehdelle, että vain yksi meistä on asunut Tampereella yli vuosikymmen sitten tekstiä muutettiin niin, että ”tamperelaisuus” vaihtui koko lailla villisti ”vasemmistohenkisiksi” (Samalla korjattiin toinen pika-arvioon saatu asiavirhe: sen mukaan raportti keskittyisi Suomen Akatemiaan, jota se ei mainitsekaan.) Aikalainen-arviossaan Wahlstedt väittikin, että raportissa asetetaan vastakkain ”oikeamielinen vasemmistolaisuus ja ahne oikeistolaisuus”. (Kumosimme jo aikalainen.fi:ssä tämän perusteettomuuden.) Nyt Kanava kaiuttaa samaa: ”Kirjoittajat vannovat yksisilmäisesti vasemmistolaisuuden nimiin.” Raportissa ei kuitenkaan suosita tai tuomita ainuttakaan poliittista suuntausta. Tätä selviötä tärkeämpää on perättömyyden yhdistyminen mainittuun psykologisointiin. Perustelujen sivuutus ”vasemmistolaiseksi” (tai ”oikeistolaiseksi”) leimaamalla on tuttua nettipalstoilta, kun taas kateuskorttia ovat filosofianakatemialaisten lisäksi käyttäneet lukuisat vaikuttajamme ministereitä myöten. Kumpikin tekniikka tai taktiikka asettuu ”muutosvastarinnan” ja ”suomalaisen negatiivisuuden” rinnalle puhetekoina, joilla vältetään sekä kritiikkiin perehtyminen että siihen vastaaminen. Yhteiskuntamme ongelma ei ole mustankipeys, muutosvastustus tai kielteisyys. Yhteiskuntamme ongelma on se, että yhteiskunnallisessa keskustelussa perusteltu kritiikki ohitetaan leimoja lyömällä ja jatketaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

5. Wahlstedtin resensio jatkaa hänen uutteria kynäpalveluksiaan omille sankareilleen.
Hän kirjoittaa Filosofian Akatemian perustajan Lauri Järvilehdon yhdistävän ”talouden asian” ajamisen ja ”työelämän inhimillisemmäksi” kehittämisen. Raportoijat eivät vastusta taloudellista menestystä, josta he kertovat neutraalisti; Filosofian Akatemian ideaa ja kaupallista onnistumista kehutaan raportissa. Mutta se toteaa, että joskus taloudelliset menestystekijät saattavat olla ristiriidassa laadukkaan tutkimuksellisen otteen kanssa. Markkinat ovat ainakin toisinaan vastaanottavaisempia liioitelluille näkemyksille ja patenttiratkaisuille kuin tutkimuksellisen integriteetin hyveille, jotka vaativat varovaisuutta myös ideoiden ja teorioiden tuotteistuksessa. Kun raportti arvioi filosofianakatemialaisten julkisen vaikuttamistyön ongelmia, toimitaan pitkälti heidän omin kriteerein: Filosofian Akatemia väittää perustavansa kaiken toimintansa ”huippututkimukseen”. Sen työelämäinterventioista analysoidaan tarkemmin vain hanketta ”Kutsumuksellinen puhtausala”; mahdollinen työoloparannus onnistunee hyvin ilman tätä projektia, jonka räikeitä yhteiskuntaeettisiä ongelmia muu toiminta ei poista.

6. Wahlstedtin mukaan raportin alaotsikon loppuosa julkisen järjenkäytön ohentuvasta kriittisyydestä henkilöityy Järvilehtoon.
Tämäkään ei pidä paikkaansa. Järvilehto on esiintynyt kriittisyyden suoranaisena vastustajanakin, mutta julkisella järjenkäytöllä viitataan raportissa monisäikeiseen yhteiskunnalliseen ilmiökokonaisuuteen. Merkittävässä määrin mediassa läpilyöneen epäkriittisyystrendin mukaisesti mielenkiintoiset persoonat saavat toistella mitä väitteitä tahansa joutumatta vastaamaan sanoistaan. Vuodenvaihteessa julkaistu ja taajaan kiitetty puheenvuoromme ”Yle-kohu, ratkes-trendi ja kriittinen journalismi” (niin & näin 4/16, verkkoteksti) hyödyntää suoraan raporttimme johtopäätöksiä ja taustatyötä. Kritiikkimme varsinaisia kohteita ovat epäkriittinen ajattelutapa ja lepsut käytännöt, kuten esimerkiksi Marketta Mattila Kanava-kolumnissaan totesikin (1/17). Mielipidejohtajia ja yhtiöitä on käytetty havainnollistavina tapausesimerkkeinä.

7. Wahlstedtin mielestä raportissa liian suuren osan saa virheiden osoittaminen Järvilehdon suosimista komeilevista mietelauseista.
Kriitikon mukaan tarkkuuden tai viitemäärän sijaan tekstien arvo piilee uusissa ideoissa. Raportti puntaroi kuitenkin kokonaisen alaluvun verran filosofianakatemialaisten ehdotusten uutuusarvoa todeten sen matalaksi. Lume- tai vikasitaatteja tarkasteleva osuus taas olisi 80–90 prosenttia lyhyempi, jos se vain kirjaisi tehdyt erheet. Siinä kuitenkin jäljitetään yksittäisten näennäislainausten taustaa ja tarinaa sekä niiden ja korrektienkin lentävien lauseiden lajityyppiä, perinnettä ja kierrätyskontekstia. Pikemmin lisätutkimusta kuin supistuksia kaipaava kartoitus luonnostelee kokonaiskuvaa tsempparikoutsien ja osin myös positiivisen psykologian edustajien kansainvälisistä käytännöistä, joihin kuuluu väärien tai muuten ongelmallisten sitaattien ryöstöviljely auktoriteetilla lobbaamisen muotona. Toimintakulttuuria kuvaa, ettei esimerkiksi Järvilehto ole yli vuosi sitten raportin julkaisemisen jälkeen tehnyt mitään korjatakseen (myöntämiään) epämukaisuuksia edes blogiteksteistään. Päinvastoin: hänen toistaiseksi viimeisin blogitekstinsä (ajattelunammattilainen.fi 23.4.2017) näyttää riemastuttavasti, että Järvilehdolla ei ole asiaansa vauhdittaessaan edelleenkään tapana käydä alkuperäislähteillä1.

8. Wahlstedt luo raportista kuvaa meritokratian ylistyksenä.
Raportoijille ”filosofisen viisauden ja tieteellisen luotettavuuden tärkein tae on akateeminen titteli”, hän toteaa raivaten tilaa ei-akateemiselle tieteellisyydelle, mitä se sitten olisikaan. Hän jatkaa: ”He argumentoivat monia julkisuudessa tieteen edustajina esiintyviä vastaan sillä, että heillä ei ole aiheesta tutkintoa ja itse sisältö jää toissijaiseksi.” Raportti ei edusta titteliuskoa. Se sisältää ensimmäisen suomenkielisen katsauksen meilläkin vahvistuvan positiivisen psykologian maailmalla kohtaamaan kriittiseen keskusteluun. Argumentteja esittelevä raportti kyllä kysyy, kenen on milloinkin soveliasta esiintyä tutkijana. Wahlstedt taas riisuu Esa Saariselta professorin arvon kertomalla, että ”tavalliset ihmiset” ovat oppineet filosofiasta enemmän häneltä ja kaltaisiltaan kuin akateemisilta filosofeilta. ”Akateemisen filosofian” ja jonkun tarkentamattoman muun filosofian vastakkainasettelu onkin toinen Wahlstedtin arvosteluissaan toistamista vastakkainasetteluista. Dikotomia on väärä. Oikea jako kulkee huonon ja hyvän filosofian tai asiallisen ja asiattoman tutkimuskäytön välillä. Raportin mukaan julkisen järjenkäytön hupeneva kriittisyys johtaa virhe-erotteluihin ja valekoplauksiin. Huolimaton, tutkimustuloksia liioitteleva ja ongelmista vaikeneva muka-kansansivistys leviää elämäntyylijournalismin ja self-help-kirjallisuuden menestyessä paremmin kuin moitteetta yleistajuistettu filosofia tai tiede. Wahlstedt hipaisee totuutta sanoessaan, että ”akateeminen abstrakti ja jähmeä filosofia on syynä filosofian huonoon maineeseen elämästä vieraantuneena viisasteluna”. Ilman akateemista filosofiaa tosin loppuisi kansantajuistajilta kansantajuistettava ja soveltajilta sovellettava. Mutta raportoijat tunnistavat vaaran, että tutkimus jää vain tutkijayhteisön omaisuudeksi. Oudosti vain Wahlstedt parjaa tästä raportoijia, jotka ovat raportillaankin toimineet laajemmalle yleisölle suunnatun filosofian parissa. Lisäksi he ovat esimerkiksi toimittaneet ei-ammattilaisillekin suunnattuja aikakauslehtiä, suomentaneet laajan yleisön filosofista kirjallisuutta, luoneet suositun filosofian verkkoensyklopedian, kirjoittaneet esseitä ja harjoittaneet tieteen popularisointia. Onpa yksi raportoijista toimittanut teemapaketin nimenomaan filosofian yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta (ks. niin & näin 3/13). Aikalainen-arviossaankaan Wahlstedt ei nähnyt laatueroja, vaan luuli niitä kategoriseksi erotteluksi akateemisen ja ei-akateemisen välillä. Raportti ei moiti Järvilehdon kirjoja epäakateemisiksi vaan osoittaa niiden heikkoudet yleistajuisina teoksina. Niistä suopeita arvioita suoltaneen Wahlstedtin tulisi todistaa idolinsa pelastaakseen, että paikannetut ongelmat eivät ole ongelmia. Hän tyytyy liikkumaan itse luomassaan kahtiajaossa ja heiluttamaan leimakirvestä umpimähkään. (Hän ei ole reagoinut julkisesti esitettyihin korjauksiin eikä tutustunut kirjoittajien tapaan perustella filosofianakatemialaisten raportista esittämien moitteiden epäpätevyys.)

Saman henkilön arvio samasta kirjasta julkaistiin siis samoine virheineen ja väärinkäsityksineen nyt jo kolmannessa ei-valemediassa. Tämä tukee havaintojamme julkisen järjenkäytön kriittisyyden ehtymisestä. Samaan aikaan kun suomalaisessa mediassa tehdään yhä paljon hyvää työtä, leviää myös faktoista piittaamaton totuudenjälkeinen kokemusasiantuntijuus yllättävänkin laadukkailla areenoilla.

Linkkejä

Tekstissä käsitellyt kolme arvostelua raportista:

Kanava: ei valitettavasti netissä

Talouselämä: http://www.talouselama.fi/kirjat/ajatushautomojen-kritiikki-ei-oikein-osu-6574966

Aikalainen: http://aikalainen.uta.fi/2016/10/06/ajatuspajoista-innovaatiokumppanuuksiin/

Saman kirjoittajan aikaisemmin laatimia arvioita raportissamme kriittisesti tarkastelluista teoksista:

Lauri Järvilehto, Tee itsestäsi mestariajattelija
Yhteiskuntapolitiikka: https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102944/wahlstedt.pdf?sequence=1
Mielenterveys 3/12: ei valitettavasti netissä

Lauri Järvilehto, Hauskan oppimisen vallankumous
Tiedetoimittajat: http://www.tiedetoimittajat.fi/tiedetoimittaja/hauskan-oppimisen-vallankumous/
Aikalainen: http://aikalainen.uta.fi/2015/01/29/pelit-mullistavat-oppimisen/

Lauri Järvilehto, Upeaa työtä!
Talouselämä: http://www.talouselama.fi/kirjat/oletko-vaarassa-tyossa-3435594

Esa Saarinen, elämän filosofi. Toim. Lauri Järvilehto, Frank Martela & Peter Kenttä
Acatiimi: http://www.acatiimi.fi/9_2013/09_13_22.php

Frank Martela & Karoliina Jarenko, Draivi
Talouselämä: http://www.talouselama.fi/kirjat/johtajia-ei-valttamatta-tarvita-lainkaan-6063074

Viitteet

  • 1. Otsikon ”Ei työ tapa – vai tappaako?” saaneessa blogitekstissään Filosofian Akatemia Oy:n 2009 perustanut, sen toimitusjohtajana pitkään työskennellyt ja sittemmin (siirryttyään vetämään pelifirma Lightneeria) hallituksessa jatkanut Järvilehto todistelee ensin hieman tautologisesti. Hän esittää, että jos ihminen viihtyy työssään eikä tee töitä liikaa, asiat ovat hyvin. Jutun lopussa hän kuitenkin nostaa esimerkillisenä esiin Suomen perus- ja lähihoitajaliiton puheenjohtajan Silja Paavolan kommentin: ”Ei se työ tapa, vaan se työtapa.” Järvilehdon mukaan Paavola on todennut näin ”kymmenkunta vuotta sitten Hesarissa”. Paavolan lausuma on kuitenkin peräisin liiton omasta lehdestä superista (10/2008, 22). Helsingin Sanomatkin kyllä mainitsee lausahduksen. Toimittaja Anu Silfverbergin 5.10.2008 julkaistu HS-kolumni koostui ironisen otsikon ”Kun valtion laitos parantaa tuottavuuttaan…” alle kootuista lainauksista, joista yksi on tuo siteerattu lausuma Paavolalta, silloiselta Helsingin terveyskeskuksen pääluottamusnaiselta. Vaikka lainaus on muodollisesti korrekti, viittaus ”Hesariin” osoittaa jälleen kerran leväperäisyyttä lähteiden käytössä ja tukee raporttimme havaintoja lainaajansa työtavoista. Palaute ei ole mennyt perille, vaikka Filosofian Akatemia on julkisesti kertonut parantavansa näitä käytäntöjään.

Jaa tämä