Filosofian koulukunnat: kommentti Hovilalle

Tiia-Mari Hovila kirjoitti niin & näin -lehden numerossa 3/2020 filosofian kahtiajaosta analyyttiseen ja mannermaiseen filosofiaan. Artikkeli on erinomainen, ja Hovila tekee monta osuvaa huomiota. Haluaisin kuitenkin esittää joitakin täydentäviä näkökulmia.

Ennakkoluulot

Hovila mainitsee, että hänen tutkimustaan filosofian eri perinteistä motivoi omien opintojensa alkuaikoina havaitsemansa opiskelijoiden vahvat käsitykset molemmista traditioista, vaikka aihetta ei käsitelty opetuksessa juurikaan. Hovilan tapaan muistan filosofian opintojeni alkuvaiheilta, kuinka myöhemmän ymmärryksen valossa omituisiksi paljastuneet käsitykset filosofian koulukunnista elivät vahvoina opiskelijoiden kahvila- ja baaripöydissä.

Taisin myös itse olla mukana vahvistamassa ennakkoluuloja, mutta fantastisia – vaikka kenties vilpittömiä – luonnehdintoja eivät levittäneet ainoastaan opiskelijat. Myös akateemisella uralla edenneet henkilöt voivat jakaa vahvastikin värittyneitä käsityksiä. Ilmiö saattaa korostua opintojen alkuvaiheessa, mutta se elää myös varttuneempien filosofian harjoittajien parissa. Ehkä nuorten opiskelijoiden kannanotoissa kajastavat akateemisesti kokeneempien ennakkoluulot.

Lisään tähän vielä muiston opintoni hieman myöhemmästä vaiheesta, jolloin tarkoitukseni oli aloittaa gradun työstäminen. Vakaa aikomukseni oli kirjoittaa opinnäyte Maurice Merleau-Pontysta, mannermaisesta filosofista, johon Hovilakin viittaa artikkelissaan useamman kerran.

Kuten opinnäyteprosessiin kuuluu, luin itse filosofin tekstien lisäksi niitä käsitteleviä kommentaareja. Eräs filosofian professori, belgialainen loogikko, ojensi minulle monistenippuna Merleau-Pontya käsittelevän osuuden A. J. Ayerin teoksesta Philosophy in the Twentieth Century¹. Tämä teksti muutti opinnäytettäni ratkaisevasti, mutta ei ehkä ihan ilmeisimmällä tavalla. Huomasin, että Ayerin tulkinta erosi monista sitä ennen lukemistani tulkinnoista silmiinpistävästi, ja mielenkiintoni siirtyikin yksittäisestä filosofista kysymykseen: miksi tulkinnat (menneistä) filosofeista usein poikkeavat toisistaan kovastikin, vaikka tulkitsemassa ovat kiistatta ansioituneet filosofit? Myöhemmin tämä projekti tarkentui väitöskirjakseni, jossa tosin tarkastelin intellektuaali- ja käsitehistoriaa sekä muun muassa Wittgensteinin perheyhtäläisyyden käsitteen soveltamista käsitehistorian tutkimuksessa².

Erot ja yhtäläisyydet

Hovila toteaa artikkelin loppupuolella aivan oikein, että hän ei halua väittää jaottelua analyyttisen ja mannermaisen filosofian välillä ”yksiselitteisesti vääräksi”, mutta jaottelu voi olla vahingollinen, ”mikäli sitä käytetään puhtaasti tiedepoliittisiin tarkoituksiin tai jos se omaksutaan valmiina stereotyppisenä normina selvittämättä kriittisesti sen kestävyyttä nykyajassa”. Tämä pitää paikkansa, varsinkin jos rajoja piirretään tavoilla, jotka eivät kestä lähitarkastelua.

Kommentti jaottelun ongelmista on ehdottomasti paikallaan. Sama pätee kuitenkin toisinkin päin: vaikka yhtäläisyyksiä traditioiden välillä ei pidä unohtaa, voi jakolinjojen himmentäminen tai peräti traditioiden olemassaolon kiistäminen olla myös ikävällä tavalla tiedepoliittinen teko. Kommentti ”Ei ole koulukuntia, on vain filosofiaa” voi arvovaltaiselta taholta esitettynä työntää marginaaliin ihmisiä, joiden filosofiakäsitys poikkeaa kommentin esittäjän käsityksestä.

Toisinaan erojen kieltäminen voidaan ulottaa historiaan tavalla, jonka tarkoitus on ylentää oma filosofinen näkemys antamalla sille loistava menneisyys. Kirjassaan Logic, Language and Truth A. J. Ayer luettelee filosofeja, joiden filosofinen lähestymistapa oli hänen mukaansa samanlainen kuin loogisessa empirismissä, siis filosofeja, jotka olivat ”analyyttisia” erotuksena ”metafyysikoista”. Analyyttisiksi filosofeiksi hän nimeää Locken, Berkeleyn, Humen, Hobbesin, Benthamin, Millin ja Kantin lisäksi peräti Platonin ja Aristoteleen³. On tietenkin silmiinpistävää, ketkä listasta puuttuvat, ja siten Ayer tekee implisiittisesti eron erilaisten koulukuntien välille. Toisaalta jakolinja analyyttisten filosofien ja metafyysikoiden välillä on rakennettu nimenomaan häivyttämällä eroja Ayerin oman filosofiakäsityksen ja valittujen edeltäjien näkemysten välillä. Samalla Ayer myös eksplisiittisesti kiistää merkittävät yhtäläisyydet vaikkapa mainitsemiensa filosofien ja Nietzschen tai Hegelin ja heidät huomioivien traditioiden välillä.

Nietzsche filosofina

Hovila esittää oivia huomioita suomalaisten yliopistojen opetusohjelmista. Näyttää siltä, että mahdollisuudet saada opetusta ja ohjausta eri filosofisissa traditioissa vaihtelevat yliopistojen välillä.

Ottamatta kantaa kotimaisten yliopistojen tilanteeseen, opetusohjelmat ja viittaukset tiettyihin filosofeihin tai filosofisiin traditioihin saattavat olla harhaanjohtavia, sillä lopulta kysymys on filosofisesta asenteesta tai ajattelutavasta, ei nimistä tai etiketeistä. Kysymys ei ole myöskään siitä, suhtautuuko opettaja kurssin aiheeseen tai kirjoittaja artikkelinsa aiheeseen sympaattisesti vai kielteisesti. Missä määrin yksittäinen filosofi tai vaikkapa yliopiston yksikkö edustaa tiettyä filosofista koulukuntaa paljastuu vain tarkastelemalla, mitä ja miten siellä käytännössä ajatellaan, tulkitaan ja miten siellä toimitaan.

Tämän seikan havainnollistamiseen käy mainiosti Arthur Danton klassinen tulkinta Nietzschestä. Teoksessaan Nietzsche as a Philosopher (1965) analyyttiseksi filosofiksi itsensä tunnistava Danto pyrkii esittämään Nietzschen nimenomaan myönteisessä valossa omille analyyttisille kollegoilleen, joiden suhtautuminen Nietzscheen oli penseä⁴. Hän pyrki osoittamaan filosofisille kumppaneilleen, että Nietzschen filosofinen teoria voidaan muotoilla heidän arvostamansa koherentin hypoteettis-deduktiivisen teorian asussa. Näin Nietzsche, mannermaisen filosofian arkkityyppi, käsitellään tavalla, joka useimpien (niin myötämielisten kuin Nietzscheen nihkeästi suhtautuvien) tulkintojen mukaan olisi ollut hänelle itselleen vieras. Danto rakentaa Nietzschestä analyyttisen koulukunnan filosofin. Mannermaisen filosofin positiivisessa valossa esittävää kirjaa ei voida pitää osoituksena kirjoittajansa ”mannermaisuudesta”, vaan se todistaa sitä vastaan.

Toisin sanoen esimerkiksi fenomenologian tutkiminen ei tee tutkijasta fenomenologia eikä analyyttisesta filosofiasta kirjoittaminen analyyttista filosofia. Tietyllä tavalla kosketus perinteeseen syntyy, mutta niin ketä tahansa yksittäistä filosofia kuin mitä tahansa filosofista perinnettä voidaan tulkita niille itselleen vierailla tavoilla. Tällainenkin lähestymistapa filosofian historiaan tai sen koulukuntiin on tietenkin oikeutettu, kunhan sen rajoitukset ja suhde tutkimuksen kohteeseen tunnistetaan ja tuodaan julki. Ainakin joskus koulukuntaerojen aliarviointi tai johtopäätös, ettei koulukuntia ole, johtuu ennemminkin puutteista itseymmärryksessä kuin ehdoin tahdoin vääristelystä.

Perheyhtäläisyys

Olen erityisen ilahtunut siitä, että Hovila nostaa artikkelin lopussa esiin myös Wittgensteinin perheyhtäläisyyden käsitteen. En tiedä, onko sitä ikinä sovellettu analyyttisen ja mannermaisen filosofian vertailevaan tutkimukseen, mutta Hovilankin mainitsema Hans-Johann Glock on soveltanut sitä nähdäkseni menestyksekkäästi analyyttisen filosofian tradition hahmottamiseen teoksessaan What is Analytic Philosophy?. Michael Freeden hyödyntää sitä poliittisten ideologioiden kuvaamiseen muun muassa teoksissaan Mitä on ideologia? ja Mitä on liberalismi?. Itse koettelin väitöskirjassani perheyhtäläisyyden toimivuutta käsitehistorian kuvaamisessa. Wittgensteinkin ehdotti eräässä huomautuksessaan, että kulttuurin eri periodien vertailu hyötyisi, jos se tehtäisiin nimenomaan perheyhtäläisyyden raameissa.⁵

Osa niistä arvioista, joiden mukaan koulukuntia ei ole olemassa, perustuu ajatukseen, että koulukunnan olemassaolosta todistaa sen määriteltävyys välttämättömin ja riittävin ehdoin. Jokin kaikkien koulukunnan jäsenten jakama piirre, olkoon se kysymys tai ongelma, metodi, selkeä sukulinja tai jokin muu vastaava, yhdistää erilliset toimijat koulukunnaksi. Yksi esimerkki tästä lähestymistavasta on Dagfinn Føllesdalin artikkeli ”Analytic Philosophy: What Is It and Why Should One Engage in It?”⁶.

Artikkelissaan Føllesdal löytää maailmasta useita filosofisia koulukuntia kuten esimerkiksi fenomenologian, strukturalismin ja eksistentialismin. Hänen mukaansa kunkin tradition kaikkia edustajia yhdistää jokin koulukunnille tyypillinen nimittäjä (kuten sukupuu, ongelmat tai metodi), joka myös erottaa koulukunnat toisistaan. Analyyttiselle filosofialle Føllesdal ei taas löydä yhtä yhteistä nimittäjää tällaisista muuttujista.

Analyyttiset filosofit ovat hänen mukaansa vain kiinnostuneita argumenttien tai positioiden perusteista ja oikeutuksesta. Analyyttinen filosofia edustaa hänelle ajattelutapaa, joka ei muodosta koulukuntaa. Hänen mielestään tästä seuraa, että kaikissa traditioissa on enemmän tai vähemmän analyyttisia filosofeja, mutta omaa analyyttisen filosofian traditiota tai koulukuntaa ei ole olemassa.

Føllesdal pyrkii oikeuttamaan kantansa argumentein, mutta jos hänen periaatteensa mielessämme kävisimme filosofian historiantutkimuksen kirjastoja läpi, täytyy ihmetellä, minkälaista hävitystä meidän täytyisikään siellä tehdä. Yhteisen nimittäjän pakotetun etsimisen sijaan on nähdäkseni hedelmällisempää etsiä perheyhtäläisyyksiä ja tarkastella niin teorioita, metodeja ja keskusteluja kuin käytäntöjäkin.

Ja vaikka tässä kohdassa pyrkimykseni on korostaa perheyhtäläisyyttä erinomaisena koulukuntien tarkastelumallina, en voi olla palaamatta alun teemaan ja todeta, että tämä on myös tiedepoliittinen kannanotto (oli se sellaiseksi tarkoitettu tai ei), jolla voidaan mitätöidä väitteet tietyn koulukunnan suosimisesta, hegemoniasta tai alentuvasta suhtautumisesta muihin koulukuntiin. Tai sitten sen avulla voidaan väittää, että analyyttiset filosofit edustavat neutraalia lähestymistapaa, kenties jonkinlaista kaikkien hyväksymää rationaalisuuden muotoa koulukuntakiistojen ulkopuolella, ellei peräti yläpuolella.

Tunnustuksia

Nykyään ainakin osalla filosofeista näyttää olevan tapana olla korostamatta koulukuntaisuuttansa tai jopa kiistää sellaisen vaikutus omaan työhönsä ja asenteeseensa. Koulukuntien roolia filosofien elämässä ei tietenkään tarvitse korostaa, mutta ei sitä pidä myöskään vähätellä. Ehkä osasyy liialliseen varovaisuuteen koulukuntaisuuden tunnustamisessa on käsitteen ’koulukunta’ turhan negatiivinen maine.

Koulukunnan ei tarvitse olla dogmaattinen. Dogmaattisuus lienee filosofian koulukunnissa lopulta hyvin harvinaista ja enemmän yksilön kuin koulukunnan ominaisuus. Koulukuntaa ei myöskään tarvitse seurata sokeasti: Omista lähtökohdistaan ja muista oletuksista voi olla ainakin jossain määrin tietoinen, vaikkei kukaan ole itselleen(kään) täysin läpinäkyvä. Koulukuntaan kuulumisen ei tarvitse merkitä, että halveksii muita koulukuntia eikä kykene rinnakkaiseloon tai vaikka yhteistyöhön, eikä se automaattisesti tarkoita edes sitä, ettei ymmärrä muita koulukuntia.

Vaikka opintojen alkuvaiheissa olin hyvin innostunut fenomenologiasta, omat filosofiset kontribuutioni lienevät melko ongelmattomasti sijoitettavissa analyyttisen filosofian koulukuntaan. En kuitenkaan ajattele, että ne olisivat sen vuoksi parempia kuin vaikkapa fenomenologiset kontribuutiot. Itse asiassa toivoisin, että osaisin kirjoittaa filosofisia esseitä samanlaisella tyylillä kuin varhainen filosofinen sankarini, Merleau-Ponty, mutta ikävä kyllä en osaa.