Saksalainen tietokirjailija, filosofi Wolfram Eilenberger vieraili Helsingissä loppukeväästä 2019 kansainvälisen bestsellerinsä Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919–1929 (Zeit der Zauberer. Das große Jahrzent der Philosophie 1919–1929, 2018) suomennoksen julkaisun yhteydessä. Taikurien aika kuljettaa rinnakkain Ludwig Wittgensteinin, Martin Heideggerin, Walter Benjaminin ja Ernst Cassirerin ajattelun ja elämän polkuja vuodesta 1919 vuoteen 1929. Vieläkö on taikaa filosofiassa?
Eilenberger sai sysäyksen Taikurien aikaan havaittuaan, että kiinnostavin osa 1900-luvun filosofiaa juontaa juurensa 1920-lukuun. Tietokirjailija luonnehtii vuosikymmentä epätavallisen luovaksi purkaukseksi, jopa räjähdykseksi. ”Filosofian lisäksi voimme ajatella muotoilua, arkkitehtuuria, fysiikkaa, kirjallisuutta… valtaosa tämänhetkistä ajatteluamme yhä hallitsevista virtauksista sai alkunsa 1920-luvun saksankielisestä maailmasta”, summaa Eilenberger. Hän jatkaa kirjansa neljän päähenkilön – Wittgensteinin, Heideggerin, Cassirerin ja Benjaminin – käytännössä muovanneen filosofian uusiksi noiden kymmenen vuoden aikana.
Taikurien aika ei edusta akateemista filosofiaa vaan on kirja filosofiasta, siitä, mitä tarkoittaa ”olla olemassa filosofisesti”. Neljää filosofia vuorotellen ja rinnakkain seuraava rakenne on Eilenbergerin mukaan luonteva valinta, sillä kunkin ajattelijan elämän ja sen piirissä syntyneen ajattelun yhteys oli tiivis. Filosofiset läpimurrot limittyvät jokaisen kohtaamiin kriiseihin ja vastuksiin, jotka nekin ovat välttämätön osa filosofina elämistä:
”Vuosi 1919 on saksankielisessä filosofiassa kriisin vuosi, myös poliittisesti ja kulttuurisesti. Kirjani neljä päähenkilöä olivat 25–45-vuotiaita vuonna 1919, he selvisivät ensimmäisestä maailmansodasta traumatisoituneina. Heidän täytyi keksiä elämänsä ja ajattelunsa uudelleen – ja sen he saavuttivat juuri alkavan taianomaisen vuosikymmenen kuluessa.”
Akateeminen tutkielma Wittgensteinista voi hyvinkin sivuuttaa elämäkerrallisen aineksen, mutta Eilenbergerin oman kysymyksenasettelun – mitä on filosofinen olemassaolo – kannalta anekdootit ajattelijoiden päivittäisestä elämänmenosta ovat relevantteja. Ennen kaikkea ne tekevät filosofiasta helpommin lähestyttävää Eilenbergerin kertovien ei-fiktioiden ensisijaiselle, ei-akateemiselle yleisölle.
Tietokirjailijalle itselleen läheisin ja vaikuttavin hahmo on juuri Wittgenstein, joka palasi sotavankeudesta 1919 pääteoksensa Tractatus logico-philosophicuksen (1921) käsikirjoituksen laatineena. Uuden vuosikymmenen kynnyksellä Wittgenstein teki kolme radikaalia päätöstä: hän luopui huomattavasta perinnöstään sekä filosofian harjoittamisesta ja ryhtyi alakoulun opettajaksi.
Ulos systeemistä
Walter Benjaminista Eilenberger sen sijaan rakentaa vakavamielisen Wittgensteinin vastakohtaa: impulsiivista antisankaria, joka ei suostu tunnustamaan olevansa filosofi vaan tekeytyy kirjallisuusteoreetikoksi. Benjaminin merkitys Taikurien ajan saati 1900-luvun eurooppalaisen ajattelun kokonaiskuvassa ei silti ole vähäinen. Teoksessa hän suorastaan ruumiillistaa uuden ajan radikaaleja ihanteita ja kaikenkattavan, systemaattisen filosofisen apparaatin sijaan tuottaa fragmentaarisia mutta filosofisesti painavia havaintoja aikalaisarjesta:
”Ajatus siitä, että olisi mahdollista luoda kunnollinen filosofinen järjestelmä, kuten Hegelin ja Kantin kaltaiset historian suurhahmot olivat tehneet, kuoli 1920-luvulla. Uusi ajatus siitä, mitä filosofia sen sijaan voisi olla, virisi ja näkyy kirjoitusten lisäksi koko elämäntavassa. Wittgenstein laati systemaattisen teoksen minkään filosofisen systeemin mahdottomuudesta; Heidegger sai valmiiksi puolikkaan aikomastaan teoksesta [Oleminen ja aika, Sein und Zeit, 1927] eikä kirjoittanut enää kirjoja.”
”Taikurit” olivat kyllä työteliäitä, mutta Eilenberger painottaa, että heidän kirjoituksensa eivät ottaneet sen kaltaista muotoa, joka nykyään mielletään akateemiseksi tutkimukseksi. Itsekin tohtoriksi Mihail Bahtinin kulttuurifilosofiasta väitellyt Eilenberger ei säästele sanojaan Helsingin räntäsateisessa keväässä luonnehtiessaan tämänhetkistä akateemisen filosofian kenttää hengeltään köyhäksi: filosofit ovat kyllä korkeammin koulutettuja kuin koskaan, mutta julkaisujen tehtailuun ”patologisesti” kannustava yliopistojärjestelmä ei tunnu takaavan ajatusten relevanssia. Myös englannin ylivalta huolettaa: kieli on kytköksissä sillä luotavaan sisältöön, ja vaatisi harvan nuoren tutkijan hallitsemaa taituruutta kehittää ajatuksia vieraalla kielellä yhtä syvällisesti ja poeettisesti kuin Benjamin ja Heidegger äidinkielellään saksaksi.
Taianomaista filosofiaa ei voi väkisin tuottaa eikä tuotteistaa, mutta Eilenbergerin mukaan sen sijaan voisi tukea rakenteita, joissa ajatuksen vapaus voisi kukoistaa impulssien tukahduttamisen sijaan. Yksi tällainen rakenne on 1910- ja 1920-lukujen innostavien esimerkkien mukaisesti filosofinen piiri: ”Toki nykyään voi näyttää ongelmalliselta, että piirit kokoontuivat jonkin mestarin ympärille – mutta ajatus eri tieteenaloilta yhteisen mielenkiinnonkohteen ympärille kokoontuvasta keskikokoisesta piiristä on kaunis ja mahtava, se tarjoaa tilan puhua vapaasti. Cassirerilla oli oma piirinsä Hampurissa, Heideggerkin muodosti omansa.”
Eilenberger kuuluu itsekin noin kuuden viikon välein kokoontuvaan piiriin, joka tuo yhteen kulttuuritoimittajia, kirjailijoita ja filosofeja.
Hän uskookin, että jos jotain uutta ja merkittävää on syntyäkseen, se syntyy akatemian ulkopuolella. Eikä tämä olisi mitään tavatonta filosofian historiassa: ”Spinoza ei ollut akateeminen filosofi, Nietzsche ei ollut, ei Kierkegaardkaan – Benjamin ei halunnut olla. Filosofian historiassa on useita suurhahmoja, jotka halusivat pitää etäisyyttä yliopistoon ollakseen vapaita uudistamaan kenttää.” Yliopisto-opintojen tärkein anti muutenkin Eilenbergerin mukaan on kaikki se, mikä tapahtuu laitoksen ulkopuolella – ja yliopiston tulisi ymmärtää itsensä tilana, joka mahdollistaa tuon ulkopuolisen tilan ja omalta osaltaan ruokkii sitä.
Akateeminen urakilvoittelu on johtanut saksalaiskirjailijan mukaan myös karisman katoon filosofiassa. Saksassa karismaattisuutta kaihdetaan ilmeisistä historiallisista syistä, hymähtää Eilenberger, mutta täsmentää, että filosofian olisi sentään tarkoitus innoittaa akateemisia kenttiä sen itsensä ulkopuolella, kuten Wittgenstein, Heidegger, Benjamin ja Cassirer innoittivat psykologeja, sosiologeja ja kielitieteilijöitä. On vaarallista, jos marginalisoitumisella aletaan jopa kerskailla. Omista Suomen-yhteyksistään innostavana kohtaamisena hän mainitsee Åbo Akademin emeritusprofessori Lars Hertzbergin: ”Kenelle tahansa, joka Hertzbergin kanssa keskusteli, oli selvää, että tässä on mainio filosofi. Ei kuuluisa filosofi, mutta mainio filosofi!”
Mutta ei filosofian nykynäkymien suhteellinen nuivuus ole pelkästään akateemisen järjestelmän jäykkyyden tai karismattomuuden vika:
”Luulenpa, ettei tällä hetkellä yksinkertaisesti elä tuonlaatuisia filosofeja. Keskuudessamme ei ole uutta Wittgensteinia tai Heideggeria, todennäköisesti ei Benjaminiakaan. Eikä se ole kenenkään syy, sillä filosofia etenee kehämäisesti. Aina välillä nähdään suuria keksintöjä, ja kourallinen filosofeja voi tarjota aivan uuden merkityksen ihmisenä olemiselle. Taikureitani ennen Hegelin ja muiden idealistien ympärillä oli samanlaista innovatiivisuuden tiivistymää, ja heitä ennen Erasmus Rotterdamilaisen uudistustyössä 1500-luvulla. Ja sitten saatetaan tarvita sata vuotta näiden ajatusten työstämiseen. Ehkä elämmekin nyt siinä mielessä historianjälkeisyyttä: käsittelemme näitä ajatuksia, mutta juuri nyt ei ole näköpiirissä uutta loikkaa, ei uutta läpimurtoa. Olisi kyllä korkea aika!”
Sen sijaan yleistä, merkittävääkin mielenkiintoa filosofiaa kohtaan on. Eilenbergerin mukaan tämä selittää Taikurien ajan myyntimenestystä kotikentällään Saksassa: ”Ihmiset janoavat ajatuksia, joilla on väliä heidän olemassaololleen.” 2010-luvun loppu on herättänyt myös erityistä viehtymystä 1920-luvun Eurooppaan ja sen myyttisiin intellektuaalisen elämän keskuksiin, kuten Berliiniin, Pariisiin ja Wieniin, mikä on näkynyt muun muassa Babylon Berlin -televisiosarjan suursuosiossa.
Kysymys ihmisestä
Taikurien aikaa kannattelee kertomuksellinen ristiriita: toisaalta Eilenberger on kohottanut juuri nämä neljä filosofia ohittamattomiksi suurhahmoiksi (aikana, jolloin suurmieskertomuksia kritisoidaan kärkevästikin), toisaalta hänen ratkaisunsa kuljettaa näiden neljän polkuja rinta rinnan ja ristikkäin toistensa kanssa nivoo yksilöt yhteen. Kuin 1900-luvun filosofian Mount Rushmore, jonka lohkareet kuitenkin pyrkivät irtautumaan toisistaan.
Eilenberger myöntääkin, että neljään neroon keskittyvä teosluonne luo illuusion katkoksesta siinä missä näiden merkkihenkilöiden ajattelua edelsi pitkä jatkumo ja ympäröi useamman kymmenen merkittävän aikalaiskeskustelijan yhteisö. Juuri nämä neljä valikoituivat, koska kirjailija halusi havainnollistaa sitä luonteenpiirteiden ja elämänvalintojen skaalaa, joka voi piillä filosofian takana. Tämä kytkee dramatisoidun läpileikkauksen tiiviimmin osaksi kertomuksellisempia muotoja kuin 1900-luvun jälkipuoliskon tieteellinen kirjoittaminen, jossa varsinkin strukturalismin perintö on ohjannut sivuuttamaan yksilöiden elämäkerralliset seikat aivan viime vuosikymmeniin asti. Toisaalta, täsmentää Eilenberger, nämä poikkeukselliset yksilöt kuitenkin pysyivät perillä toistensa ajattelusta ja käsittelivät pohjimmiltaan samankaltaisia pulmia jos kohta erilaisia reittejä. Filosofian kenttä ei ollut pirstaloitunut kilpaileviin heimoihin.
Mitä nämä pulmat siis olivat? Taikurien ajan kertomusvetoisuus ja varsinkin Eilenbergerin hanakkuus rakentaa toisinaan jopa kosiskelevia analogioita esimerkiksi Benjaminin ja nykyajan freelance-toimittaja-hipstereiden välillä voivat vieraannuttaa vakavamielisimpiä lukijoita. Toisaalta teoksen erityinen ansio on siinä, että se onnistuu esittelemään päähenkilöidensä ajattelun olennaisilta osiltaan lähestyttävästi mutta pelkistämättä kohtuuttoman karkeasti. Esimerkiksi Tractatus logico-philosophicuksen tutkimaa ongelmaa siitä, mitä maailman ja sitä esittävien lauseiden ja kuvien sisällöstä ja luonteesta voidaan sanoa, käydään havainnollisesti läpi kertaamalla Wittgensteinin ja hänen teokseensa esipuheen laatineen Bertrand Russellin nelipäiväistä keskustelua Haagissa.
Eilenberger myöntää, että ymmärrettäväksi kirjoittamisessa piilee aina haaste ja vaara:
”Ei ole mitään järkeä olettaa, että kymmenessä minuutissa voisi saada mielekkään käsityksen siitä, mitä Wittgenstein teoksellaan tavoitteli! Jos joku todella haluaa tietää ja ymmärtää, on nähtävä itse vaivaa. Minun kirjani sen sijaan on kutsu näkemään tuo vaiva – myös näiden muiden filosofien suhteen. Toisaalta joskus ajatusten relevanssin selittäminen epäonnistuu siksi, etteivät ne olekaan lopulta niin mutkikkaita, vaikka ovatkin tärkeitä. Ymmärrys kyllä seuraa, jos vain on tilaa osoittaa, missä ja miksi juuri näillä ajatuksilla on väliä. Siksikin kytkös elämään on tärkeä: on miltei mahdotonta lukea Heideggeria, Wittgensteinia, Cassireria ja Benjaminia puntaroimatta samalla, mitä heidän filosofiansa merkitsee juuri lukijan elämässä; miten tämän elämän pitäisi näiden ajatusten mukaan muuttua. Sitä filosofian tulisi mielestäni olla.”
Taikurien aika alkaa ja päättyy kuvaukseen Martin Heideggerin ja Ernst Cassirerin väittelystä Davosissa 1929. Tapahtuma onkin erityisen painokas Eilenbergerin rakentamassa draaman kaaressa mutta myös koko 1920-luvun saksankielisessä filosofiassa. Kaksi taikuria – nuori oikeistokatolilainen Martin Heidegger ja jo varttuneempi, porvarillinen vasemmistojuutalainen Ernst Cassirer – asettuvat ja asetetaan vastakkain, väittelyn aiheena ”Mikä on ihminen?”. Kirjassa tunnelmaa tihennetään (osittain Cassirerin vaimon Tonin muistelmiin nojaavilla) kuvauksilla kärjistyneestä ilmapiiristä väittelyn liepeillä, ja Helsingissäkin Eilenberger tähdentää kohtaamisen luonnetta vuosikymmenen kulminaationa:
”Davosin väittelyn aikaan jännite saksankielisessä kulttuuripiirissä oli kohonnut – jokainen saattoi nähdä, etteivät Heidegger ja Cassirer keskustelleet vain filosofeina. He keskustelivat kahden eri kulttuurisen kehityksen, jopa kohtalon, ruumiillistumina: pitäisikö vaalia avointa, pluralistista demokraattista yhteiskuntaa, jota Cassirer edusti, vai kääntyä kohti nationalistisempaa, ei-demokraattista, jopa fasistista järjestelmää.”
On historian surullista ivaa, että Cassirer joutui pakenemaan Saksasta iäksi kutakuinkin samoihin aikoihin, kun Heidegger liittyi kansallissosialistiseen liikkeeseen – vain neljä vuotta Davosin väittelyn jälkeen.
Kun historiaa dramatisoidaan, jälkiviisaus voi saada painottamaan tapahtumien kulkua ennakoivia seikkoja ja sivuuttamaan toisia, jotka näyttivät tarjoavan vaihtoehtoista kehitystä. Siksi Eilenberger ei halua värittää koko 1920-lukua vain sitä seuranneen synkeän 1930-luvun ehdoilla:
”1920-luku oli myös suunnattoman toivon, euforian ja utooppisen energian aikaa! Tämä saatetaan unohtaa, sillä historia kulki toiseen suuntaan. Mutta kun 1920-lukua tutkii, ei ollut ennalta määrättyä, että näin piti käydä. Jopa Saksassa asiat olisivat voineet mennä myös toisin, kohtalokkaista käänteistä huolimatta. Toivon, että Taikurien aika tuo esiin, miten rikas, energinen ja avoin yhteiskunta oli tuohon aikaan – oli myös toivoa, ei vain pelkoa ja vihaa.”
Entä Davosin kysymys: ”Mikä on ihminen?” Onko se olennainen yhä 2020-luvun kynnyksellä, kun tutkijat ja taiteilijat ovat suunnanneet mielenkiintoaan toislajisiin, posthumanismiin ja antroposeenin jälkeisyyteen? Eilenbergerin mukaan kysymys on edelleen polttava:
”’Mikä on ihminen?’ on filosofian peruskysymyksiä. Jo Immanuel Kant rajasi filosofian kolmeen kysymykseen: ’Mitä voin tietää?’, ’Mitä minun tulisi tehdä?’ ja ’Mitä voin toivoa?’. Mutta Kantin mukaan nämä kolme kysymystä vastaavat ytimeltään kysymykseen ’Mikä on ihminen?’. Ajatelkaamme oman aikamme suuria haasteita: Tekoäly kyseenalaistaa ihmismielen kognitiivisen kapasiteetin muihin toimijoihin verrattuna. Eläintutkimus elää suurta läpimurtoaan: ihmisen ja eläimen välinen raja ei ole enää niin selkeä kuin aiemmin ajateltiin. Olemme myös tilanteessa, jossa voimme peukaloida ihmisen geeniperimää uusilla tavoilla – Kenties näemme piankin aivan uusia muunnelmia siitä, mitä on olla ihminen. Jos nämä kolme haastetta yhdistetään, ne kaikki näyttävät johtavan kysymykseen ’Mikä on ihminen?’. Kysymys on yhä painokkaampi eikä ole menettänyt mitään vetovoimastaan!”
Suomalaisen vaimonsa myötä kosketuksen kieleemme saanut saksalaiskirjailija vinkkaa lopuksi, että suomen kieli sisältää kauniin vastauksen siihen, mitä on olla ihminen: ihmetellä. ”Jokainen on IHMINEN! Se on mielestäni hyvä filosofinen alku!”
