Tässä artikkelissa Volodymyr Yermolenko tarkastelee ideoiden voimaa muokata yhteiskunnallisia ja poliittisia tapahtumia. Hän on erityisen kiinnostunut siitä, millä tavoin sekavat tai virheelliset ideat Venäjän tai Ukrainan historiasta ja politiikasta ovat vaikuttaneet nykyiseen Venäjän ja Ukrainan sotaan. Hän myös pohtii, millä tavoin tämä sota on mullistanut hänen ymmärrystään joistain filosofisista avainkäsitteistä kuten elämä, kuolema ja yhteiskunnallinen solidaarisuus. Artikkeli perustuu luentoon, jonka Yermolenko piti maaliskuussa 2023 Toronton yliopistolla järjestetyssä Ukrainan tukikonferenssissa ”What Good is Philosophy?”1Aaron James Wendland järjesti konferenssin 17.–19.3.2023 Toronton yliopiston Munk School of Global Affairs and Public Policy -tutkimuslaitoksella. Konferenssin tavoitteena oli kerätä taloudellista tukea akateemisille ja yhteiskunnallisille hankkeille Kiovan Mohyla-akatemiassa ja näin tarjota vastavoimaa vaikutuksille, joita Venäjän täysimittaisella invaasiolla Ukrainaan oli ollut maan korkeakoulutukselle ja kansalaisten elämälle. Suomennos perustuu luennon kevyesti toimitettuun versioon, joka julkaistiin Wendlandin toimittamassa Studia Philosophica Estonican erikoisnumerossa ”Reflections on the Russia-Ukraine War” (Vol. 17, 2024). Wendland kertoo erikoisnumerosta ja niin & näin -käännösyhteistyöstä tässä johdannossa. Alkuperäinen luento ja muut konferenssiesitelmät ovat katsottavissa Munk Schoolin Youtube-kanavalla otsikon ”What Good is Philosophy?” alla. Ks. myös niin & näin 2/2023:ssa ilmestynyt raportti konferenssista, Ville Louekari, Ideoiden sota. niin & näin 2/2023, 140–143. Verkossa.. Luennon juonsi Aaron James Wendland, joka kysyi Yermolenkolta myös jatkokysymyksen.
Aaron James Wendland: On kunnia esitellä teille Volodymyr Yermolenko. Volodymyr on ukrainalainen filosofi, journalisti ja kirjailija. Hän on Ukrainan PEN-järjestön puheenjohtaja sekä analytiikkajohtaja Internews Ukrainessa, joka on vanhimpia ja laajimpia ukrainalaisia media-alan kansalaisjärjestöjä. Hän on UkraineWorld.org-sivuston päätoimittaja: se on englanninkielinen Ukrainaa käsittelevä multimediaprojekti. Sen lisäksi Volodymyr toimii apulaisprofessorina Kiovan Mohyla-akatemiassa, ja hän on kirjoittanut lukuisia artikkeleita moniin ukrainalaisiin ja kansainvälisiin tiedotusvälineisiin, mukaan lukien The Economist, Le Monde, The Financial Times, The New York Times ja Newsweek. Hänen kirjoituksiaan ja haastatteluitaan on julkaistu ukrainaksi, englanniksi, ranskaksi, saksaksi, puolaksi, italiaksi, venäjäksi, hollanniksi, norjaksi, tšekiksi, kreikaksi, kiinaksi ja monilla muilla kielillä.
Volodymyr Yermolenko: On suuri ilo olla täällä, Aaron. On myös mielestäni hieno idea järjestää konferenssi ukrainalaisen akateemisen elämän tukemiseksi Ukrainassa, sillä vaikka tiedämme monien ukrainalaisten tutkijoiden olevan ulkomailla ja saavan siellä tukea, on kuitenkin suuri tarve tukea ukrainalaisia tutkijoita Ukrainassa. Monet akateemiset kollegani ovat itse asiassa etulinjassa. Jotkut heistä eivät ole enää joukossamme. He menehtyivät; venäläiset joukot tappoivat heidät. Tässä todellisuudessa me elämme, ja meidän tulisi ymmärtää tätä todellisuutta.
Puheeni teema on: millaista on ajatella pimeyden aikoina? Mitä se tarkoittaa? Se on kaiku podcast-sarjasta, jonka olen käynnistänyt podcastissamme Explaining Ukraine, joka on laajimmin kuunneltuja Ukrainaa käsitteleviä englanninkielisiä podcasteja2Ks. ukraineworld.org/en/podcasts.. Ajatuksena oli, ettei tule lopettaa ajattelua, edes näinä pimeyden aikoina.
Kun kerroin ideastani Marci Shorelle, Yalen yliopiston professorille, hän kysyi: ”Viittaako se Hannah Arendtin kirjaan Men in Dark Times?”3Arendtin teos Men in Dark Times julkaistiin ensimmäisen kerran 1955. Englanniksi ilmestynyt teos on kokoelma sekä saksasta käännettyjä että alkujaan englanninkielisiä kirjoituksia. Teoksen nimi viittaa Bertolt Brechtin runoon ”Spruch 1939”, jonka Brita Polttila on kääntänyt suomeksi nimellä ”Synkkinä aikoina” (Teoksessa Runoja 1914–1956. Suom. Brita Polttila. 4. p. Tammi, Helsinki 1973). Runo kuuluu:
”Synkkinä aikoina
lauletaanko silloinkin
silloinkin lauletaan
synkistä ajoista”
Olen kuitenkin ”synkkyyden” sijaan kääntänyt ilmauksen ”pimeydeksi”, sillä Yermolenko liittää englannin termin dark valon ja pimeän väliseen erotteluun. Sanoin: ”Joo, en ollut ajatellut tuota.” On siellä kuitenkin kytkös asiaan: paralleeli oman aikamme ja Arendtin pohdiskelujen ajan välillä.
Minulle henkilökohtaisesti valon idea on kiinnostava ja hyvin tärkeä, ja samoin on pimeyden idea. Ajattelen, että eri aikakausina ja erilaisina aikoina syntyy tietynlainen suhde valoon ja pimeään. Voimme sanoa, että joinain aikakausina kuten renessanssissa tai valistusaikana tai 1900-luvun jälkipuoliskolla vallitsivat valon, läpinäkyvyyden ja avoimen tilan ideat, avara näkökulma, josta käsin tuomme kaiken valon piiriin. Oletamme, että valo on normaalia ja pimeys poikkeus.
On kuitenkin toisenlaisia aikakausia kuten 1600-luvun barokki tai 1800-luvun romantiikka, jolloin reflektio lähtee liikkeelle päinvastaisesta ideasta. Se ponnistaa ajatuksesta, että pimeys on normaalia ja valo on poikkeuksellista. Valo ilmestyy näkyviin vain harvoin ja saattaa haipua hyvin nopeasti, joten sitä tulisi vaalia.
”Valo on vajanaisuutta. Me itse asiassa lähdemme pimeästä. Ja pimeässä me alamme ajatella.”
Barokkiajan maalaustaiteesta löytyy metafora tälle: Caravaggion, Rembrandtin, van Honthorstin ja Georges de La Tourin chiaroscuro-maalauksista. Chiaroscuron tunnelmassa on sitä jotain: valo kumpuaa pimeästä ja muodostuu sen kärkeväksi vastakohdaksi. Se ei ole vain maalaustekniikka, vaan mukana on tuntemus siitä, että valo on harvinaista. Valo on vajanaisuutta. Me itse asiassa lähdemme pimeästä. Ja pimeässä me alamme ajatella.
Tietysti tällainen ajattelu syntyy vaikeina aikoina. Ymmärrämme, miten vaikeita 1500- ja 1600-luvut olivat Euroopalle, tai varhainen 1800-luku, tai yhtä lailla 1900-luvun varhaiset eurooppalaiset vuodet, jolloin voimme myös alkaa epäillä valon normaaliutta.
Ensimmäinen ukrainankielinen kirjani esimerkiksi oli omistettu Walter Benjaminille. Tiesin, että Benjaminissa olisi jotain muuta, joka menisi tuolloin suosittua tulkintaa pidemmälle. Vallitseva tulkinta hänestä oli hyvin postmodernistinen. Tulkinta kuului: ”Tarkastelkaamme Walter Benjaminia eräänlaisena ensimmäisenä dekonstruktionistina, Derridana ennen Derridaa.” Minusta tässä oli jotain pielessä, sillä minulle Benjamin oli barokkinen ajattelija, noiden chiaroscuron vuosien ajattelija, jolloin hän itse asiassa näki totuuden vajanaisuutena, harvinaisuutena, kuin valon kajastuksena pimeyden läpi.
Pidän asiaa tärkeänä, eikä sitä pitäisi jättää huomiotta, sillä monet vaikutusvaltaiset ajattelijat ovat todellakin alkaneet ajatella pimeyden aikoina. Meidän tulisi todennäköisesti ajatella Descartesia barokin filosofina, joka tosiasiassa sanoo: ”Katsokaas, olemme pimeydessä, ja meitä harhauttaa paha henki, joka leikittelee kanssamme.” Siksi emme tiedä, minkä polun valinta olisi oikea, joten on keksittävä metodi, joka johdattaa meidät pois tästä paikasta. Yhtäkkiä huomaamme, että Descartesin rationalistisen filosofian alkujuuret ovat paljon eksistentiaalisemmat kuin meillä oli tapana ajatella.
Minusta Ukrainassa on juuri nyt tapahtumassa jotain, johon meidän tulisi kiinnittää huomiota. Sodan kohtaamisen kokemus, kasvokkaisuus elämän haurauden kanssa, kuoleman kohtaaminen, ne ovat tuskallisia mutta voivat samaan aikaan synnyttää ajattelua, kirjallisuutta, runoutta ja taidetta.
”Sodan kohtaamisen kokemus, kasvokkaisuus elämän haurauden kanssa, kuoleman kohtaaminen, ne ovat tuskallisia mutta voivat samaan aikaan synnyttää ajattelua, kirjallisuutta, runoutta ja taidetta.”
Ukrainalaiset runoilijat kirjoittavat nykyään uskomatonta runoutta. Monet ihmiset kuten Serhii Zhadan, Halyna Kruk, Kateryna Kalytko, Kateryna Babkina, Julia Musakovska, Pavlo Korobchuk tai Svitlana Povalyaeva antavat meille hyvin vahvaa runoutta. Tämä on runoutta, koska se on jotain runoutta suurempaa. Se on vahvaa kirjallisuutta, koska se on jotain kirjallisuutta suurempaa, koska se on suurempaa kuin vain sanoilla työskentelyä. Se menee pidemmälle. Se on eksistentiaalista.
Toivon, että nykyinen aikakausi antaa meille myös kimmokkeen uuteen ajatteluun, uuteen reflektioon ja uuteen filosofiaan. Ajattelen kovasti filosofian ja ajattelun peruskäsitteitä. Toivon tämän ajan tuottavan myös jotain uutta ukrainalaisessa filosofiassa, ja ehkä se onkin jo tuottamassa…
Uskon myös nykyhetken, sota-ajan, osoittavan, miten tärkeitä ideat ovat. Olen samaa mieltä Tim Snyderin kanssa: hän on toistuvasti todennut, että tämän sodan syihin kuuluvat kauheat ideat4Timothy Snyder, yhdysvaltalainen historioitsija. Ks. esim. Simas Čelutka & Timothy Snyder, Taking bad ideas seriously. How to read Hitler and Ilyin? Eurozine 28.8.2017. Verkossa: eurozine.com/taking-bad-ideas-seriously/. Mielestäni me aliarvioimme kauheiden ideoiden voimaa tappaa ihmisiä ja sitä, miten moraalisesti kaameat ideat pystyvät tappamaan ihmisiä. Eivät ne ole lainkaan viattomia. Eivät ne ole vain sanoja. Niinpä esimerkiksi idea, jonka mukaan Venäjä on imperiumi, jonka on laajennuttava, jonka mukaan Ukraina on olematon valtio, jonka mukaan Ukrainan menneisyys on todellisuudessa Venäjän menneisyyttä ja Ukrainan historia Venäjän historiaa, on kauhea idea. Sen takana ovat surkeat historioitsijat. Mutta kun kauhea idea muuttuu ideologiaksi, siitä tulee ase. Kun kerran sanoo, ettei Ukrainaa ole olemassa tai ettei sillä ole oikeutta olemassaoloon, seuraava askel on sanoa: ”Selvä, meidän tulisi eliminoida Ukrainan idea ja kaikki ihmiset, jotka ideaan takertuvat.” Ja tämä on suora askel kohti kansanmurhaa, joka on juuri nyt käynnissä. Eli ajattelen, että ideoilla on merkittävä rooli elämässämme ja historiassamme. Ideat pysyvät, ne tunkevat arkisen olemassaolomme materiaalisen todellisuuden tuolle puolen. Siksi meidän tulisi pitää ideoita tarkkaan silmällä.
Nähdäkseni viime vuosikymmeninä sekä itäisessä Euroopassa että läntisessä maailmassa on ollut käynnissä jonkinlainen ideoiden arvonmenetys. Tällä voi olla jotain tekemistä postmodernismin kanssa tai ainakin tietynlaisen ideoiden relativisoinnin kanssa, sen ajatuksen, että ideat ovat keskenään vaihdettavissa, että yksi idea voi korvata toisen. Mielestäni ajatus on perustavanlaatuisesti väärä. Meidän täytyisi jälleen todella kiinnittää huomiota ideoiden voimaan.
Tätä luentoa varten olen pohtinut, miten nykyinen tilanne johtaa meidät ajattelemaan monia asioita uudelleen. Yritän nyt kehitellä joitain niistä eteenpäin. Yritän jakaa muutamia ajatuksiani sanoista ja käsitteistä, joihin olemme tottuneet ja joita olen ajatellut uusiksi Venäjän käynnistämän täysimittaisen Ukrainan invaasion jälkeen.
Ensimmäiseksi yksi avainasia, jota meidän tulee ajatella uusiksi, on ideamme elämästä. Elämästä on tullut erityisesti rauhan aikoina jotain banaalia, arkipäiväistä. Sodan aikana, kun kohdataan kuolemaa, kun kuolema ei ole enää abstrakti sana, ymmärretään kuitenkin elämän hauraus, yhteiskunnan hauraus, fyysisten kehojemme hauraus, kulttuurimme hauraus. Ymmärretään, miten kaikki voidaan murskata hyvin nopeasti, ja miten vääjäämättömään edistykseen uskovat ihmiset ovat väärässä. Näiden asioiden näkeminen on erittäin tärkeää. Tietysti sota on absoluuttista pahaa, mutta kun ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kohdata sota, kuolema ja tuho, voi tavallaan nähdä, miten elämää alkaa arvostaa uudella tavalla, miten eläviä olentoja arvostaa uudella tavalla.
Minulle yksi esimerkki tästä on, miten ukrainalaiset nykyään kiinnittävät huomiota jokaiseen ihmiseen, eikä vain eläviin ihmisiin. Näemme valtavasti rituaaleja kuolleiden sotilaidemme äärellä. Tämä muutos juontaa juurensa aina Euromaidaniin asti5Euromaidan viittaa marraskuussa 2013 Kiovan Itsenäisyydenaukiolta eli Maidan Nezaležnostilta alkaneeseen kansannousuun. . Näemme seremonioita kylien kantaessa kuolleitaan hautaan. Jokainen kylän asukas tulee kadulle ja kulkee tämän henkilön rinnalla. Viime aikoina, kun kuuluisat ihmiset tai sankarit ovat menettäneet henkensä, näemme puhetta heistä kaikissa sosiaalisissa verkostoissa. Eilen kuoli näkyvä ja hyvin nuori ukrainalainen sotilas lempinimeltään Da Vinci, ja koko Ukraina puhui hänestä6Oikea nimi Dmytro Kotsjubailo.. Elämä on hyvin haurasta. Samalla sitä kuitenkin vaalitaan kovasti.
Olen juuri palannut Nikopolin kaupungista, joka sijaitsee vain kuuden kilometrin päässä venäläisjoukoista lähellä Zaporižžjan ydinvoimalaa, Euroopan suurinta, joka on venäläisten valtaama. Tapasin Olena-nimisen naisen, joka pitää huolta koirien ja muiden lemmikkien turvakodista. Hän huolehtii noin 250 lemmikistä huolimatta jatkuvasta Venäjän armeijan tykistötulesta, huolimatta merkittävän ydinonnettomuuden vaarasta kuuden kilometrin päässä. Nämä tarinat toistuvat. Näemme yhä uudelleen, miten näinä vaikeina aikoina ihmiset todellakin välittävät. He välittävät elämästä ihmisyyttä laajemmin. Ja mielestäni tämä on hyvin tärkeää.
”Näemme yhä uudelleen, miten näinä vaikeina aikoina ihmiset todellakin välittävät. He välittävät elämästä ihmisyyttä laajemmin.”
Toinen ajatus elämästä on, että elämä biologisena tosiseikkana ei ole täysi, elleivät sitä täytä ymmärrys, merkitys ja arvot, esimerkiksi vapauden arvo. Kuuluisa ukrainalainen ensihoitaja Tyra, joka vietti kauan aikaa venäläisten vankina, totesi taannoin: ”Elämällä ilman vapautta ei ole väliä.” Tämä vie meidät takaisin vanhan arvokkuuden idean äärelle. Jos palaamme antiikin Rooman aikaiseen arvokkuuden ideaan, ymmärrämme arvokkuuden olevan elämän jatkumista elämän tuolle puolen. Se ei ole materiaalista, se on yksilön biologiaa suurempaa, mutta sitä arvostaa yhtä paljon tai jopa enemmän kuin omaa biologista elämäänsä.
Yksi Ukrainassa nyt puhututtavista tarinoista kertoo ukrainalaisesta sotilaasta tai sotavangista, jota venäläiset sotilaat käskivät kaivamaan oman hautansa ja repimään Ukrainan tunnukset univormustaan. Hän kieltäytyi. Hän sanoi ”Kunnia Ukrainalle”, ja hänet ammuttiin saman tien. Tällainen arvokkuus, ajatus, ettei pelota sanoa ”Kunnia Ukrainalle” kohdatessaan vihollisen, joka on valmis tappamaan sinut, on jotain todella hämmästyttävää. Tällöin sanasta ”arvokkuus” tulee hyvin käytännönläheinen ja aineellinen.
Toinen idea, joka meidän on ajateltava uusiksi, on kuolema. Kuolema ei ole metafora. Kuolema ei ole vain sana. Oli jotenkin sairasta, miten sanasta ”kuolema” tuli niin suosittu 1900-luvulla. Puhuimme kulttuurin kuolemasta, moderniteetin kuolemasta, idealismin kuolemasta, metafysiikan kuolemasta, ja tässä kaikessa me leikittelimme sanalla ”kuolema”. Uskoakseni kuolemasta tuli meille vähemmän pelottavaa. Siitä tuli jotain kaukaista, jonka kanssa voimme leikkiä. Ukrainalaisille kuitenkaan juuri nyt kuolema ei ole abstrakti sana: se on fyysinen kuolema, se on todellinen kuolema, se on tyhjyys, jota tuntee läheisten kuollessa, aviomiesten kuollessa, lasten kuollessa, vanhempien kuollessa, ystävien kuollessa.
Kolmas idea, jota meidän on ajateltava syvällisemmin, on pahuus. Eikä ole ajateltava vain pahuutta, jonka ympärille on kerätty käsitteitä, kuten pahan banaalisuus tai jotain sellaista. Itse asiassa Arendtin ajatukset pahan banaaliudesta tai arkipäiväisyydestä saavat vahvistuksensa tästä sodasta. Samaan aikaan voimme mielestäni kuitenkin kulkea pidemmälle. On tärkeää, että juuri nyt Ukrainassa kohtaamamme paha ei ole vain pahaa: se on toistuvaa pahaa; se on pahaa, jota ei tuomittu; se on pahaa, jolle ei langetettu tuomiota; se on pahaa, jota ei rankaistu; se on pahaa, joka nauttii koskemattomuudesta. Ja ajattelen, että koskemattomuus synnyttää eräänlaisen pahuuden noidankehän. Niinpä meidän on ajateltava pahuuden voimaa, kun sitä ei rangaista, sillä silloin pahuudella on voimaa sanoa: ”Katsokaa, olen uusi asioiden mittapuu. En ole tappaja, olen tuomari.” Tätä tapahtuu Venäjällä ja tapahtui Neuvostoliitossa. Jos mietimme, kuka Putin on, hän on kaikkien niiden KGB:n tappajien perillinen, jotka tappoivat ilman oikeudenkäyntiä 1930-, 1940- ja 1950-luvuilla ja siitä eteenpäin.
Neljäs idea, joka meidän on otettava vakavasti, on ajatus, että yhteiskunta on hyvin tärkeä. Kehittyneissä demokratioissa olemme todennäköisesti astuneet aikaan, jolloin illusorisesti ajattelemme voivamme tehdä kaiken itse. Elämme yhä atomistisemmassa yhteiskunnassa, jossa uskomme yksilön pystyvän kaikkeen. Emme tarvitse muita ihmisiä. Edes musiikkia soittaessa ei tarvitse toisia soittajia tai muita instrumentteja, sillä kaiken voi tehdä tietokoneella. Videopelejä voi pelata yksin. Kaiken voi tehdä itse. Tämä on harhaa.
Yhteiskunta saattaa olla näkymättömämpi, mutta olemme kaikki riippuvaisia yhteiskunnistamme, olemme kaikki riippuvaisia muista ihmisistä. Yllämme on vaatteet, toisten ihmisten tekemät. Luemme kirjoja, jotka muut ihmiset ovat kirjoittaneet. Kulutamme tavaroita, jotka toiset ovat tuottaneet. Ja jos tuon ottaa pois, jos pyyhkäisee yhteiskunnan sivuun, olemme avuttomia. Emme ole edes robinsoncrusoeita, koska meiltä puuttuvat hänen eloonjäämistaitonsa. Uskoakseni meillä on tapana unohtaa tämä atomisoitumisen aikakaudella. Sota itse asiassa tuo takaisin sen ajatuksen äärelle, että voimme vaalia yksilöllisiä vapauksiamme ja yksilöllisyyttämme mutta olemme kaikki kytkeytyneitä laajempaan verkostoon. Emmekä me selviä ilman tuota verkostoa. Eikä tuo verkosto selviä ilman meitä.
Niinpä yksi ukrainalaisten oppi tästä sodasta on, ettemme selviä hengissä ilman yhteiskuntaamme eikä yhteiskuntamme pysy pystyssä ilman meitä, ilman yksilöllistä vastuunkantoamme. Olemme kaikki kietoutuneet toisiimme, ja nähdäkseni tämä idea antaa yhtaikaa vastuuntuntoa ja vaatimattomuutta. Sitä ymmärtää, että omat ponnistukset, miten tärkeitä ne ovatkaan, ovat vain pisara valtameressä. Ja jos ei ole muita pisaroita, ei ole valtamerta.
Viimeinen huomio, jonka tahdon esittää tällä luennolla on tavallaan kytkeytynyt ensimmäiseen mainitsemaani ideaan. Totta kai tämä sota on ihmisyyden kysymys. Samaan aikaan se on kuitenkin kysymys, joka ulottuu ihmisyyttä laajemmalle. Se on sota, joka johdattaa meitä ajattelemaan elämää laajemmasta näkökulmasta. Muutkin kuin ihmiset kärsivät tästä sodasta. Eläimet kärsivät, ekosysteemit kärsivät. Monessa mielessä Venäjä ei syyllisty vain kansanmurhaan vaan myös luonnontuhontaan (ecocide)7”Luonnontuhonta” on vakiintunut termin ecocide suomennokseksi, ks. esim. ecocidelawfinland.org/. Katsokaa, miten he sytyttävät ukrainalaiset viljapellot palamaan, miten he tuhoavat eteläiset ekosysteemimme, jotka ovat niin tärkeitä globaalin ruokahuollon kannalta. Kuljemme halki Ukrainan ja näemme peltoja, joilta satoa ei Venäjän hyökkäyksen takia kerätty. Ymmärrämme, miten pitkiä nuo toimitusketjut ovat. Siitä seikasta, ettei satoa kerätty viime vuonna, me ymmärrämme ympäri maailman olevan ihmisiä, jotka voivat kohdata nälkää tai nälänhätää.
Tämä tarkoittaa, että meidän on nähtävä planeetta yhtenä organismina, jossa kaikki riippuu kaikesta ja jossa elämän etiikkaa ajatellessamme meidän olisi ajateltava ihmistä pidemmälle. Se ei tarkoita, että meidän pitäisi arvostaa ihmisiä vähemmän, mutta meidän tulisi ymmärtää, että kenties yksi kuluvan vuosisadan eettisistä vallankumouksista on vallankumous, jossa ulotamme arvokkuuden idean ihmisistä muihin eläviin olentoihin, luontoon sinänsä.
”Kenties yksi kuluvan vuosisadan eettisistä vallankumouksista on vallankumous, jossa ulotamme arvokkuuden idean ihmisistä muihin eläviin olentoihin, luontoon sinänsä.”
Uskon, että ukrainalaisilla on piilevä ymmärrys tästä kolonisaation ja modernisaation painolastin vuoksi. Esimerkiksi kuolema ja nälänhätä olivat tulosta neuvostokolonisaatiosta ja teollisuuspolitiikasta 1930-luvulla. Ja on selvää, että nykyään kärsimme Venäjän koloniaalisista pyrkimyksistä ja tuhoisasta teknologiasta. Niinpä uskon, että ukrainalainen kokemus, mukaan lukien kokemuksemme tästä sodasta, voi auttaa meitä ajattelemaan uudelleen myös suhdettamme luontoon.
Aaron James Wendland: Kiitos paljon erinomaisesta luennostasi Volodymyr, samoin siitä, että jaoit kanssamme näkemyksiäsi Kiovasta käsin. Haluaisin palata luentosi alkuun ja ensimmäisten teemojesi pariin, nimittäin pimeyteen ja valoon. Ehdotit, että pimeys herättelee ajattelua, ja mietin: onko filosofia tie ulos tuosta pimeydestä? Toisin ilmaisten: jos pimeys syntyy kauheista ideoista, näetkö filosofian sekä sinun ja muiden ukrainalaisten filosofien tekemän työn näissä olosuhteissa keinona kamppailla noita kauheita ideoita vastaan ja päästä pois tästä pimeydestä?
Volodymyr Yermolenko: En usko, että filosofia itsessään johdattaa meidät pois pimeydestä. Minusta se on yksilöllisten pyrkimysten ja yksilöllisen vastuun asia. Filosofit eivät tapa venäläisiä miehittäjiä vaan rohkeat sotilaamme. Jotkut näistä sotilaista ovat myös filosofeja tai runoilijoita tai elokuvantekijöitä, mutta meidän ei pidä suhtautua asiaan utooppisesti. Jossain vaiheessa yhteiskunnan on muututtava sotilaiden sekä heitä auttavien ihmisten yhteiskunnaksi. Minusta olemme siinä vaiheessa tässä sodassa.
Sanoisin kuitenkin, että filosofia voi käydä kauheita ja huonoja ideoita vastaan, kuten sitä ideaa, ettei yksilöillä ole merkitystä. Näemmekin tämän idean nykyään Venäjällä suosittujen filosofien työssä, ennen kaikkea venäläisestä intellektuaalisesta perinteestä ponnistavien, kuten Iljin, tai Solovjov tai eurasianistit8Ivan Iljin (1883–1954), ks. esim. Timothy Snyder, Ivan Ilyin, Putin’s Philosopher of Russian Fascism. The New York Review of Books 16.3.2018. Verkossa: www.nybooks.com/online/2018/03/16/ivan-ilyin-putins-philosopher-of-russian-fascism/. Vladimir Solovjov (1853–1900), teologi ja filosofi. Eurasianismi oli 1920-luvulla venäläisten valkoisten emigranttien piirissä syntynyt aatesuunta, joka hylkää venäjäisen etnonationalismin ja näkee Venäjän osana laajempaa ”itää”. Ks. Jussi Backman, Mitä Aleksandr Dugin tarkoittaa? niin & näin 1/2022, verkkoteksti: netn.fi/artikkelit/mita-aleksandr-dugin-tarkoittaa/ . He kaikki kiistävät yksilön roolin. He kaikki kiistävät kysymyksen vapaudesta. Sen sijaan he väittävät, että on jotain yksilöä suurempaa ja että sen vallan alla tulisi elää. Kun alkaa ajatella tähän tapaan, päätyy johonkin hyvin pelottavaan: totalitarismiin. Kun väittää, ettei yksilöillä ole väliä, yksilöiden elämälläkään ei ole väliä. Näemme tämän idean seuraukset nykypäivän Venäjällä, ja meidän todellakin on ymmärrettävä, miten konkreettisia ja vaarallisia ideat voivat olla.
Siitä lähtien kun sota alkoi vuonna 2014, yksi ukrainalaisten keskusteluiden johtoaiheista on ollut, voivatko ideat tappaa ihmisiä ja voivatko sanat tappaa ihmisiä. Mielestäni ideat voivat tappaa ihmisiä. Tämä tarkoittaa, ettei filosofia ole jotain kovin abstraktia ja etäistä, ja mielestäni ajatteleminen pimeyden aikoina voi raivata tietä selväjärkisempään todellisuuden näkemiseen. Kun lähtee liikkeelle pimeydestä, ei elättele harhakuvitelmia siitä, että kaikki on kirkkautta, kaikki on kunnossa, kaikki on puhdasta, että valoisuus on normaalia. Sen sijaan lähtee ideasta, jonka mukaan pimeys on normaalia, kärsimys on normaalia, kipu on normaalia. Hyvin vaikeista taustoista tulevat ja vaikeita kokemuksia kantavat ihmiset yleensä ymmärtävät elämää paljon paremmin, koska he ymmärtävät, mistä kipu kumpuaa.
Esimerkiksi jos katsomme valistusajan loppupuolta 1700-luvulla, näemme uuden kirjallisen hahmon, palvelijan hahmon. Modernissa kirjallisuudessa avainhahmo ei ole yksi persoona vaan kaksi. On Don Quijote, kahden hahmon tarinassa, on Robinson Crusoe, on Don Juan, on Faust9Don Quijotella on seuranaan Sancho Panza, Robinson Crusoella Perjantai, Don Juanilla Sganarelle, Faustilla Mefistofeles. . On kaksi päähenkilöä. Tai yksi hahmo jakautuu kahdeksi, ja hänestä tulee oma kaksoisolentonsa. Toinen henkilöhahmo on kuin ensimmäisen varjo ja palvelija, kuten Sancho Panza. Ja sitten tietyllä hetkellä palvelija astuu etualalle, kuten Figaro tai Diderot’n Jaakko Fatalisti10Figaro, alkujaan Pierre Beaumarchais’n kirjoittamien näytelmien hahmo, oli parturi, josta tuli sittemmin miespalvelija. Jacques le fataliste et son maître on Diderot’n romaani, joka ilmestyi ensin jatkokertomuksena ja sitten yhtenä niteenä postuumisti 1796. Jukka Mannerkorven suomennos Jaakko Fatalisti ja hänen isäntänsä ilmestyi vuonna 1992 WSOY:n kustantamana.. Palvelijasta tulee päähenkilö. Miksi? No, tietyn uskomuksen mukaan palvelija ymmärtää elämää herraansa paremmin, koska hän tuntee elämän pimeän puolen, kärsimyksen, epäkunnioituksen, aineellisen puutteen ja niin edelleen. Tätä ajatusta kehitteli Hegel, mutta kehnosti, sillä Marx jatkoi kehittelyä omalla tavallaan, ja niin meillä oli taas yksi totalitaarinen ajatus, jonka mukaan vain palvelija ja proletariaatti ymmärtävät elämän totuuden. Ja sitten saatiin kaikki tämän kauhean idean traagiset seuraukset.
Uskon kuitenkin edelleen, että alkuperäinen idea on oikea: että pimeydessä on arvoa. Ei se tarkoita, että meidän tulisi pyrkiä pimeyttä kohti tai että meidän täytyy tavoitella kärsimyksen todellisuutta. Ei, sillä jos sanomme sellaista, lähestymme totalitarismille ominaista ajattelutapaa. Mutta jos olemme kasvokkain pimeyden kanssa, meidän on tajuttava, että saatamme ymmärtää jotain elämästä paremmin kuin jos vain istuisimme tuolilla filosofiaa lukien tai elokuvista nautiskellen.
Suomentanut Ville Lähde
Alun perin: Thinking in Dark Times: Life, Death, and Social Solidarity. Studia Philosophica Estonica. Vol. 17, No. 1, 2024, 45–53.
