Tämä artikkeli analysoi vasemmistofilosofien (kuten Balibar ja Žižek) sekä feministifilosofien (kuten Butler ja Hark) vastauksia Venäjän täysimittaiseen hyökkäyssotaan Ukrainassa. Laaja sota Euroopassa näyttää luoneen haasteita feministeille, pasifisteille ja vasemmistolaisille, ja haasteet on kuvattu filosofiassa ja feministisessä teoriassa sarjana antinomioita, joihin ei vaikuta olevan helppoja ratkaisuja. Jotkut tunnetut filosofit uskovat, että Ukrainan pitäisi luopua vastarinnasta, sillä muuttuessaan hävityssodaksi sota saattaa kääntyä maailmanlaajuiseksi ydinsodaksi. Vaihtoehtona jotkut vasemmistolaiset ja feministit ovat esittäneet, että Ukrainan aito voitto autoritaarisesta hyökkääjästä mahdollistaisi demokratian säilyttämisen ja voimaannuttamisen Ukrainassa. Se taas on mahdollista vain luomalla laajoja kansainvälisiä Putinin vastaisia liittoumia, mukaan lukien liittoumia kaikkien Putinia Venäjällä ja Valko-Venäjällä vastustavien kesken.
- Solidaarisuus ja erimielisyydet feministisessä ajattelussa Venäjän hyökkäyksen jälkeen
Kun Venäjän täysimittainen hyökkäyssota Ukrainaan alkoi 24.2.2022, feministit ympäri maailman eivät pysyneet vaiti: he tuomitsivat heti Venäjän hyökkäyksen ja julistivat solidaarisuutta Ukrainalle. Sekä yksilöt että yhteisöt esittivät manifesteja, joita sadat feministiaktivistit ja tutkijat allekirjoittivat. Näitä seurasi lukuisia sodanvastaisia kollektiivisia toimia, mielenosoituksia sekä kansainvälisiä konferensseja, joissa tuettiin Ukrainaa ja ukrainalaisia feministejä. Feministit kaikkialla maailmassa osallistuivat niihin. Kansainväliset feministit ovat osoittautuneet tärkeäksi osaksi vapaaehtoistoimintaa, joka tukee maastamuuttoa Ukrainan vaarallisilta alueilta. Ja kun tarkastellaan kevään 2022 tapahtumia, voidaan sanoa, että feministien sodanvastainen mobilisaatio oli todella valtava.
Mutta kansainvälisen feministisen liikekannallepanon sisällä syntyi nopeasti huomattavia erimielisyyksiä maailman eri kolkista kerääntyneiden feministien kesken. Erityisesti niitä syntyi ukrainalaisten ja itäeurooppalaisten feministien sekä länsieurooppalaisten ja muiden länsimaisten feministien välille. Erimielisyydet koskivat sitä, kuinka pysäyttää Venäjän ja Ukrainan välinen sota ja mitkä vastarintastrategiat militarismia vastaan ovat sopivia ja tehokkaita nykyfeministeille.
Kiistellyimmät aiheet kansainvälisessä feministien yhteisössä olivat (a) feministien väkivallattomat vastustusstrategiat militaristista väkivaltaa vastaan sekä (b) feministinen kritiikki länsimaista sotateollisuutta ja NATOn sotapolitiikkaa kohtaan. Kun manifesti ”Feministinen vastarinta sotaa vastaan” (”Feminist Resistance Against War: A Manifesto”) julkaistiin maaliskuussa 2022, kirjoittajat kertoivat, että he ”tuomitsevat täysin Putinin hallinnon sotilaallisen tunkeutumisen Ukrainaan”, mutta samalla he tuomitsivat myös NATOn roolin konfliktissa. NATO oli heidän mukaansa ”osasyyllinen oman maailmanlaajuisen laajentumispolitiikkansa ja militaristisen turvallisuusnarratiivinsa luomaan tilanteeseen” ja siksi he ”hylkäävät päätökset aseistaa konfliktin osapuolia ja paisuttaa sotabudjetteja”1Feminist Resistance Against War 2022..
Pian sen jälkeen ukrainalaisen sosialistisen yhteisön Commonsin kanssa liittoutunut ukrainalaisten feministien ryhmä tulkitsi tämän kannan abstraktiksi pasifismiksi ja tietämättömyydeksi Ukrainan poliittisesta ja kulttuurisesta kontekstista, ja he syyttivät ”Feministinen vastarinta sotaa vastaan” -manifestin kirjoittajia ja allekirjoittaneita siitä, että ”he kielsivät ukrainalaisten naisten oikeuden vastustaa, eli heidän oikeutensa puolustaa itseään sorrettuina” sekä siitä, että he eivät osoittaneet tarpeeksi kiinnostusta ”heidän ääniinsä, joihin imperialistinen aggressio suoraan kohdistuu”2The Feminist Initiative Group 2022..
Ukrainalaisen feministiryhmän organisaattori Tamara Zlobina kirjoitti edellä mainitussa manifestissa ja samanlaisissa lausumissa: ”Yksikään ’sisarista’ ei tajunnut konsultoida ukrainalaisia feministejä, kun he kirjoittivat nämä kutsut (ja jos ukrainalaiset vahingossa lukivat ne ennen julkaisua ja kritisoivat heitä, heidän äänensä yksinkertaisesti sivuutettiin)”3Zlobina 2022..
Jotkut Venäjän ja Ukrainan väliseen sotaan pasifistisesti suhtautuneet länsimaiset feministit vaativat aseiden tuonnin lopettamista Ukrainaan. Monet ukrainalaiset ja itäeurooppalaiset feministitutkijat tuomitsivat tämän kannan ”länsimaistuneena” tai jonkinlaisena ”länsiselittämisenä”, joka vastaa ”miesselittämistä”4Johnson 2023.. Jotkut ukrainalaiset ja itäeurooppalaiset feministit kuvasivat tätä ”länsiselittämistä” koloniaalisena ja eräänlaisena episteemisenä imperialismina eli ”hybriksenä, jossa uskotaan, että etuoikeutetusta näkökulmasta, kuten englanninkielisestä akatemiasta, tehtyä tutkimusta voidaan tuoda sellaisenaan konteksteihin, joista tutkijat tietävät vähän tai ei mitään”5Burlyuk 2022..
”Jotkut Venäjän ja Ukrainan väliseen sotaan pasifistisesti suhtautuneet länsimaiset feministit vaativat aseiden tuonnin lopettamista Ukrainaan. Monet ukrainalaiset ja itäeurooppalaiset feministitutkijat tuomitsivat tämän kannan ’länsimaistuneena’ tai jonkinlaisena ’länsiselittämisenä’, joka vastaa ’miesselittämistä’.”
Useimmat ukrainalaiset feministit ovat myös vahvasti eri mieltä länsimaisen feministisen kritiikin kanssa kritiikistä, jonka mukaan nationalismin ideologia ja politiikka on patriarkaalista, misogyynista ja militaristista. Erityisesti ukrainalaiset feministit väittävät, että tällaiset kriittiset arviot ideologiasta ja nationalismista kertovat totuuden vain kolonialististen maiden ideologiasta ja nationalismista ja heidän ”imperialistisesta nationalismistaan”, mutta ettei se päde kolonisoitujen kansojen nationalismiin, jossa tukeudutaan nationalismin politiikkaan oikeutetussa itsenäisyyskamppailussa ja jossa on siksi oikeus puolustaa ”emansipatorista nationalismia”6Hendl 2022, 79..
Ukrainalainen feministiaktivisti ja Heinrich Böllin säätiön Kiovan toimiston sukupuolentutkimuksen koordinaattori Anna Dovgopol kommentoi mahdollisuutta luoda sekä ylirajainen (eng. transnational) että ei-nationalistinen feministinen solidaarisuus ukrainalaisten feministien kanssa: ”Lännen on aika riisua valkoinen takkinsa ja kuunnella ’kehittyvää maailmaa’ sekä miettiä kunnolla, miksi heillä länsimaisina on etuoikeus puhua nationalismia vastaan”7Dovgopol 2022..
Siitä huolimatta ukrainalaiset feministit – mukaan lukien he, jotka kutsuvat itseään pasifisteiksi – ovat päätelleet, että militarismia on pakko tarkastella uudelleen suhteessa Ukrainan tarpeeseen vastustaa aseellisesti Venäjän aggressiota8Sasunkevich 2024, 371.. Nykyisin, kun oma maa on joutunut eksistentiaaliseksi tai totaaliseksi miellettyyn sotaan, ukrainalainen feminismi määritellään ”naisten toimiksi Ukrainan armeijassa”.
Totaalisen sodan ajatus tarkoittaa, että konflikti ulottuu myös kulttuuriin. Tämän takia ukrainalaiset feministit kieltäytyvät tekemästä yhteistyötä ”hyökkäävien maiden” (Venäjä ja Valko-Venäjä) feministien ja kulttuurin edustajien kanssa yhteisissä tapaamisissa tai toimissa, vaikka ne olisi järjestetty tukemaan Ukrainaa ja kaikki osallistujat olisivat toisinajattelijoita omien autoritääristen hallintokoneistojen sisällä9Zherebkina ym. 2022, 6.. Itse asiassa monet ukrainalaiset feministit pitävät venäläisten feministien kaikkia julkisia lausumia Ukrainan tilanteesta mahdottomina hyväksyä. Myös niitä, jotka tuomitsevat Venäjän hyökkäyksen ja osoittavat tukea sorretuille, koska heidän puheensa on sortajien puhetta ja ”laimentaa ukrainalaisia ääniä ja tekee niistä epämääräisiä ja mahdottomia ymmärtää”10Huseinova 2023..
Monetkaan länsimaiset feministit eivät osanneet ennakoida näin jyrkkää kritiikkiä tai näin nationalistisesti värittynyttä ymmärrystä antimilitarismista ja feministisestä solidaarisuudesta. Itse asiassa Judith Butlerin, Sabine Harkin ja itseni organisoimassa verkkotapaamisessa ”Ylirajaisten feministien solidaarisuus ukrainalaisten feministien kanssa” (Transnational Feminist Solidarity with Ukrainian Feminists, 9.5.2022) paljastui monia merkittäviä erimielisyyksiä ylirajaisten feministien keskuudessa Venäjän ja Ukrainan väliseen sotaan liittyen. Näitä olivat: (a) erimielisyydet itä–länsi-jaottelusta etenkin Keski- ja Itä-Eurooppaa edustaneiden osallistujien välillä; (b) erimielisyydet feministisen väkivallattomuuden etiikan edustajien sekä niiden feminististen argumenttien välillä, jotka puolustavat naisten väkivallan ja koston diskursseja ja käytäntöjä; ja (c) erimielisyydet transnationalismin ja nationalismin välillä11Zherebkina ym. 2022, 5–6.. Kuten Hark sanoo, tämä sota ”haastaa feministiset, pasifistiset ja vasemmistolaiset varmuudet” ja vaatii kysymään uudelleen: ”Mitä ylirajainen, feministinen, reparatiivinen solidaarisuus tarkoittaa sodan aikana?” Sen jälkeen hän kysyy: ”Jos pasifismi on selvästi epäonnistunut, tarkoittaako se, että solidaarisuuden pitäisi nyt olla militaristista ja nationalistista?”12Hark 2022, 18..
- Länsimaisen filosofian näkemys Venäjän ja Ukrainan välisen sodan antinomioista
Yllä hahmotellut erimielisyydet feministisen tutkimuksen sisällä muistuttavat Jacques Derridan kuvaamaa ratkaisemattomuuden tilannetta, jossa yksikään rationaalinen tai eettinen valinta ei ole mahdollinen tai jossa valinta on mahdollinen vain paradoksaalisena ja pakotettuna valintana. Venäjän ja Ukrainan välisen sodan kontekstissa ratkaisemattomuus ei rajoitu vain feministitutkijoiden ajatteluun. Jotkut nykyiset politiikan filosofit, jotka ovat pohtineet Venäjän täysimittaista hyökkäyssotaa Ukrainaan ovat myös ilmaisseet näkemyksensä sodasta käyttäen ratkaisemattomia antinomioita, joita voidaan kutsua sodan antinomioiksi.
Esimerkiksi Jürgen Habermas muotoili ratkaisemattomien antinomioiden tilanteen, jonka länsimainen sivilisaatio kohtaa Venäjän täysimittaisessa invaasiossa Ukrainaan:
1) Ukraina ei saa hävitä. Tämä johtuu siitä, että ”jos liittoutuneet jättäisivät Ukrainan yksin, se olisi sekä poliittinen ja moraalinen skandaali että lännen etujen vastaista”13Habermas 2022..
2) Putin ei saa hävitä. Putinia ei saa ajaa nurkkaan, koska silloin hän kykenee iskemään ydinasein sekä Ukrainaan että NATO-maihin. Siksi Putinin tappio tarkoittaa maailmanlaajuista ydinsotaa ja ihmiskunnan kuolemaa14Sama..
Hieman yllättäen Habermasin alituinen kriitikko Slavoj Žižek uskoi samoin, että Venäjän ja Ukrainan väliseen sotaan liittyy ratkaisemattomuuden tai pakotetun valinnan terrori:
”Edessämme on mahdoton valinta: jos teemme kompromisseja säilyttääksemme rauhan, ruokimme Venäjän laajentumispolitiikkaa, jolloin vain koko Euroopan ’demilitarisaatio’ olisi heille tarpeeksi. Mutta jos kannatamme täyttä konfrontaatiota, kiihdytämme uuden maailmansodan suurta riskiä”15Žižek 2022..
Eli Habermasin ja Žižekin mukaan Venäjän ja Ukrainan välisen sodan poliittinen tilanne näyttää päätyvän ratkaisemattomuuden umpikujaan, kuten Kantin antinomiat. Mutta toisin kuin Kant, nykyfilosofit eivät luovuttaneet antinomioidensa edessä vaan ehdottivat erilaisia tapoja ylittää Venäjän ja Ukrainan välisen sodan ratkaisemattomuudet.
”Toisin kuin Kant, nykyfilosofit eivät luovuttaneet antinomioidensa edessä vaan ehdottivat erilaisia tapoja ylittää Venäjän ja Ukrainan välisen sodan ratkaisemattomuudet.”
Heidän joukossaan on kuuluisa militarismin kriitikko ja pasifisti Noam Chomsky, joka uskoo, että ukrainalaisten ja muun maailman pitäisi hyväksyä Putinin vaatimukset, koska ”typeryyksissämme hukkasimme mahdollisuuden vaikuttaa Putiniin rauhan aikana”16Chomsky 2022.. Hänen mielestään meidän kannattaisi tukahduttaa raivokas suuttumuksemme sotarikollinen Putinia kohtaan ja tulla sinuiksi sen surullisen tosiasian kanssa, että tämä on ainoa tapa välttää kolmas maailmansota. Vaikka tilannearvio voi vaikuttaa äärimmäiseltä, Chomskyn kanta on oikeastaan lähellä Habermasia, joka ehdottaa hienovaraisempaa strategiaa suhtautumisessa Putinin hallintoon. Habermas kutsuu sitä ”asiantuntevaksi tasapainoiseksi lähestymistavaksi, joka punnitsee tilanteen riskejä”17Habermas 2022..
Habermasin mukaan tämä on täsmälleen se strategia, jota Saksan kansleri Olaf Scholz ajaa takaa, kun hän vaatii poliittisesti perusteltua tasapainoilua, joka ottaa huomioon sekä Ukrainan mahdollisen häviön että suppeamman konfliktin mahdollisen eskaloitumisen kolmanneksi maailmansodaksi: Ukraina ei saa hävitä, mutta meidän täytyy harkita varovasti jokaista aseellisen tuen tasoa, jotta Putin ei toimisi ikään kuin Saksa ja muut NATO-maat olisivat osallistuneet sotaan18Sama.. Myöhemmissä julkaisuissaan Habermas jatkaa ajatuksen kehittelyä ja kehottaa etsimään ratkaisuja Ukrainan sodan antinomioihin neuvottelemalla. Neuvottelut auttaisivat löytämään kompromissin, joka pelastaisi molempien osapuolten kasvot huolimatta täysin vastakkaisista vaatimuksista.19Habermas 2023. Tulisiko väkivallattomuuden strategiaa puoltavien feministien kannattaa tällaista neuvottelun ja sovittelun strategiaa?
Vasemmistolaiset ukrainalaiset feministit sosialistisen yhteisön Commonsin piirissä kääntyvät enemmän Etienne Balibarin kannalle, joka vastoin Habermasin varovaista ja kompromisseihin kehottavaa kantaa valitsee avoimemman ja rohkeamman strategian. Balibar ei pidä yllä kuvitelmaa Putinin rauhoittamisesta neuvotteluilla. ”Voidaan suhtautua tulevaisuuteen pessimistisemmin: vaikuttaa siltä, että mahdollisuudet välttää katastrofi ovat pienet”20Balibar 2022.. Niinpä Balibarin mukaan älymystön velvollisuus on ottaa selkeä kanta traagisessa ratkaisemattomuuden tilanteessa, jossa on läsnä maailmanlaajuisen ydinsodan uhka ja ihmiskunnan tuho. Ja Balibar tekee selkeän poliittisen valinnan: ”Sanon teille, että ukrainalaisten sota Venäjän hyökkäyssotaa vastaan on oikeudenmukainen, sanan vahvimmassa merkityksessä. […] En ole innoissani, mutta teen valintani: Putinia vastaan”21Sama..
Žižek uskoo Balibarin tavoin, että jokaisen nykyintellektuellin velvollisuus on tukea ehdottomasti Ukrainan kansan vastarintaa Putinin hyökkäykselle ja hylätä kaikki hyökkääjää koskeva ”ymmärryksen” ja ”liennytysten” politiikka22Žižek 2022.. Žižekin mukaan tämä liennytys omaksuu jopa taloudellisia piirteitä, kun länsi jatkaa elämäänsä kapitalististen markkinoiden lakien mukaan; Venäjän valtio saa joka päivä valtavia tuloja öljyn ja kaasun myynnistä23Sama..
Jotta voidaan hidastaa tulevaa globaalia katastrofia ja samalla tukea Ukrainaa, Žižek uskoo, että länsimaiden hallitusten tulee: (a) hylätä Habermasin ehdottama ”tasapainoisen dialogin” politiikka Putinin kanssa, sillä liiallinen varovaisuus vain kannustaa hyökkääjää (ei pitäisi pelätä rajaa, jonka ylittämisestä Putin ”suuttuisi” vaan sen sijaan pitäisi itse näyttää Putinille selkeät rajat); (b) lopettaa välittömästi kaupankäynti Putinin Venäjän kanssa ja katkaista riippuvuus markkinamekanismeista ja sen sijaan sitoutua organisoimaan omaa energiatuotantoa; ja (c) vahvistaa NATOn liittoumaa24Sama..
Näin voidaan sanoa, että Balibarin ja Žižekin kaltaisten radikaalien vasemmistofilosofien kannat heidän arvioidessaan Ukrainan tilannetta ovat samassa linjassa niiden ukrainalaisten feministien kanssa, jotka uskovat, että ainoa oikea ja tehokas tapa vastustaa Venäjän aggressiota on tukea Ukrainan puolustussotaa länsimaisten aseiden avulla. Silti he vaikuttavat olevan lähempänä ylirajaisia feministejä siinä, että Balibar ja Žižek eivät halua samaistaa kaikkia Venäjän kansalaisia Putinin hallintoon. Niinpä he pitävät Ukrainan aitoa voittoa mahdollisena vain, jos rakennetaan laajoja Putinin vastaisia liittoumia ja myös liittoumia, joissa on mukana edustajia kaikista ryhmittymistä, jotka vastustavat Putinia Venäjällä ja Valko-Venäjällä.
”Balibarin ja Žižekin kaltaisten radikaalien vasemmistofilosofien kannat ovat linjassa niiden ukrainalaisten feministien kanssa, jotka uskovat, että ainoa oikea ja tehokas tapa vastustaa Venäjän aggressiota on tukea Ukrainan puolustussotaa länsimaisten aseiden avulla. Silti Balibar ja Žižek vaikuttavat olevan lähempänä ylirajaisia feministejä siinä, että he eivät halua samaistaa kaikkia Venäjän kansalaisia Putinin hallintoon. Niinpä he pitävät Ukrainan aitoa voittoa mahdollisena vain, jos rakennetaan laajoja Putinin vastaisia liittoumia ja myös liittoumia, joissa on mukana edustajia kaikista ryhmittymistä, jotka vastustavat Putinia Venäjällä ja Valko-Venäjällä.”
Se tosiasia, että poliitikot Ukrainassa hylkäsivät laajojen Putinin vastaisten liittoumien strategian, luottavat ainoastaan länsimaisiin liittolaisiinsa ja tukahduttavat maansa vasemmiston, on Žižekin mukaan perinpohjaisen virheellistä ja ratkaiseva tekijä siinä, että nyt yli kaksi vuotta Venäjän hyökkäyksen jälkeen Ukrainan vastarinta Putinin diktatuuria kohtaan on vain aiempaa kauempana voitokkaasta lopputuloksesta25Žižek 2023a.. Žižekin mukaan myös nationalismin tukeminen ja solidaarisuuden hylkääminen kaikkien Putinin diktatuuria vastustavien (mukaan lukien venäläisten toisinajattelijoiden) kanssa saattaa johtaa siihen, että sodan jälkeen Ukraina voi huomata olevansa siirtomaan tavoin entistä pahemmin riippuvainen länsimaisista yhtiöistä; ja vaikka Ukraina voittaisi sodan, silloin voittajia eivät olisi ukrainalaiset vaan kotimaan oligarkkien kuppikunta26Žižek 2023b..
- Feministiset opit Venäjän ja Ukrainan välisestä sodasta
Huolimatta feministiteoreetikoiden kiistoista ja yllä mainituista sodan antinomioista, feministisen teorian ja käytännön vallitseva kanta sotaa kohtaan on ollut ja on edelleen antimilitarismi. Ukrainalaisille feministeille omistetussa kirjassaan Feminist Lessons of War (2023) Cynthia Enloe tulee siihen johtopäätökseen, että kokemus Ukrainan sodasta vahvistaa tätä vakaumusta, vaikka se herättää kysymyksiä siitä, kuinka voidaan sovittaa yhteen feministien antimilitaristinen kanta ja ukrainalaisten feministien vaatimukset länsimaiden aseellisesta tuesta27Enloe 2023, 160..
Vastapainona pasifismille, joka vaatii sodan poissulkemista poliittisena ratkaisuna, feministiset antimilitaristit kritisoivat vallitsevaa clausewitzilaista oletusta väkivallan kaikkivoipaisuudesta ja vastustamattomuudesta. Feministiset väkivallattomuuden etiikan teoreetikot haastavat clausewitzilaisen kannan. Näin tekee etenkin Judith Butler, joka feministisessä väkivallan kritiikissään väittää, että väkivallattomuus voi olla väkivaltaa ja sotaa tehokkaampi tapa ratkaista poliittisia kiistoja.
Butler väittää, että Venäjän ja Ukrainan välisen sodan tapauksessa ja Putinin Ukrainan vastaisen aggression valossa kansainvälisen feministiyhteisön täytyy tukea ehdottomasti Ukrainan itsepuolustusta ja toivoa, että se onnistuu siinä28Butler 2022.. Mutta väkivallan logiikan hyväksyminen historiallisen kehityksen logiikkana on Butlerin mielestä sivilisaation umpikuja, sillä kaikkien sotien kantavana voimana toimii freudilainen kuolemanvietti, jonka tarkoitus on tuhota sosiaaliset siteet ja yhteistyö: se on militaristisen maskuliinisuuden pyrkimys. Ottaen huomioon tämän sodan julkilausumattoman ”tarkoituksen”, Butler väittää, että ”jopa niin sanottu ’oikeutettu sota’ pitää sisällään riskin tuhovoimasta, joka ylittää oikeutetun sodan väitetyn tavoitteen ja tarkoituksen”29Butler 2020, 78..
Idea sodasta kuolemanviettimme ilmaisuna paljastuu selvimmin hävityssodan ilmiössä eli korkean intensiteetin konflikteissa, joiden seurauksena on sekä vastustajan populaation että oman populaation massaeliminaatio, mukaan lukien sekä sotajoukkojen ja mobilisoitujen joukkojen että siviilien eliminaatio. Balibarin mukaan Venäjän ja Ukrainan välinen sota sekä Israelin ja Palestiinan välinen sota ovat nyt saavuttaneet hävityssodan tason, ja niitä voi kutsua kulttuuriseksi kansanmurhaksi (Ukrainassa) sekä kansanmurhaksi (Gazassa)30Balibar 2023.. Kun vastustajat luokitellaan ”absoluuttisiksi vihollisiksi”, joita vastaan voi vain taistella ja jotka voi tuhota, Venäjän ja Ukrainan välinen sota sekä Israelin ja Palestiinan välinen sota muuttuvat, kuten Balibar väittää, ”konflikteiksi, joille ei ole näkyvissä ennustettavaa diplomaattista ratkaisua ja jotka saattavat eskaloitua eri tavoin”. Intohimoinen halu tuhota vihollinen voidaan toteuttaa vain, jos kaikki konfliktin osalliset kykenevät hyväksymään nuorisonsa tuhoamisen.31Sama. Tällaisen jatkuvan hävityssodan aikana ukrainalaisten johtajien on tehtävä poliittisia päätöksiä radikaalin ratkaisemattomuuden tilanteessa, jossa (a) on mahdotonta lakata taistelemasta, koska on olemassa intohimoinen halu rangaista oikeudenmukaisesti vihollista, joka uhkaa Ukrainan kansaa kulttuurisella kansanmurhalla ja (b) on samalla mahdotonta jatkaa taistelua, sillä sodan jatkuminen uhkaa tuhota Ukrainan seuraavat sukupolvet.
Mutta jos hävityssota nähdään Balibarin tapaan diplomaattisuhteiden tasolla konfliktina ilman ratkaisua, silloin ideologian tasolla näyttää siltä, että ratkaisu kuitenkin on olemassa ja että se on ainoa mahdollinen ratkaisu, jota kaikki sodan osapuolet haluavat – täydellisenä, lopullisena ja hyödyllisenä esitetty ratkaisu. Tämä ratkaisu on Voitto eli tapahtuma, joka tapahtuessaan – ja kuten sotaa käyvät kansat kuulevat johtajiltaan, se tapahtuu pian – lopettaa heti ratkaisemattomuuden tilan, joka on muuttumassa yhä sietämättömämmäksi kaikille konfliktin osapuolille. Mutta tilanteen pelastavaa tulevaa Voittoa ei anneta meille lahjana. Kuten kauan odotettu Rauha, sitä ei vain ansaita vaan myös saavutetaan tai valloitetaan. Voitto on tyhjä herramerkitsijä, johon kollektiiviset halumme, intohimomme ja toivomme nyt tiivistyvät. Jatkuvan sodan yhteydessä siitä on tullut eri osapuolten ja ideologiain kiivaan ja ehdottoman hegemonisen kamppailun objekti, jonka osapuolet haluavat täyttää omalla poliittisella sisällöllään.
Millainen kuva Voitosta hegemonisoituu Venäjän ja Ukrainan välisen sodan jatkuessa?
Jos pysymme massamedian diskurssin tasolla, vaikuttaa itsestään selvältä, että nationalistinen versio Voitosta saavuttaa hegemoniaa, mikä varmistaa massamobilisaation ja pitkän ketjun ekvivalensseja, jotka ylittävät luokkaerot, rodun, sukupuolen, iän ja muut eroavaisuudet. Avaintekijä Voiton nationalistisessa versiossa on voitokkaan subjektiivisuuden samastaminen valtioon: valtio seisoo kaiken yläpuolella, ja kaikki yksilöt tai sosiaaliset ryhmät, jotka eivät edistä valtion puolustamista määritellään ”vieraiksi agenteiksi”, ”vieraan vallan kätyreiksi”, ”ei-toivotuiksi organisaatioiksi” ja niin edelleen. Nationalistisessa sodassa Voitto tarkoittaa: (a) kansallisvaltion vihollisen täydellistä nöyryyttämistä ja hajottamista; ja (b) oman valtion kasvattamista ja jatkuvaa vahvistumista, jota täytyy elvyttää ja uudistaa sodan takia32Eisenstein 1996, 27–29.. Kaikkien sodan maiden nationalistit ovat tästä täydellisen samaa mieltä ja täydellisessä kansainvälisessä solidaarisuudessa. Universaalissa nationalistien maailmankuvassa Voitto on myös kuvattu maallisen historiallisen ajan lopputuloksena ja siirtymänä messiaaniseen uuteen aikaan ja aivan uuden supervaltion syntyyn.
Yleensä nationalistien perinteiset vastustajat, marxistit ja anarkistit, haastavat tällaisen version Voitosta. He uskovat, että kilpailevien nationalismien sodassa yhden poliittisen vallan voitto toisesta on periaatteessa mahdoton. Heidän argumenttinsa perustuu teesiin valtion ja sodan symbioottisesta suhteesta, joka muodostaa osaltaan kapitalismin ontologisen perustan. Eric Alliez ja Maurizio Lazzarato sanovat kirjassaan Wars and Capital: ”Sota on yhtä olennainen osa Pääoma–Valtio-koneistoa kuin tuotanto, työvoima, rasismi ja seksismi”33Alliez ja Lazzarato 2016, 15–16..
Niin kauan kuin kapitalistinen valtio on olemassa, marxismin näkökulmasta sota on pysyvä tila – myös ”rauhan” muodossa – maailmanlaajuisena sisällissotana populaatioiden kesken ja populaatiota vastaan. Kun jatkuva kapitalistinen sota muuttuu verettömästä veriseksi, se muuttaa vain muotoaan; tässä tapauksessa ei voi olla epäilystäkään mistään muunlaisesta voitosta kuin globaalin pääoman voitosta. Ja valtio takaa pääoman voiton ideologisten apparaattien avulla.
Modernissa totaalisessa sodassa molemmat osapuolet taistelevat pääoman puolella. Siksi demokratian ja autokratian vastakkainasettelu on Lazzaraton mukaan virheellinen: ”tämän sodan taustalla oleva Yhdysvaltojen ja Venäjän vastakkainasettelu ei ole konflikti demokratian ja autokratian välillä vaan toisiaan monin tavoin muistuttavien talouden oligarkkien ja erityisesti koroillaeläjäoligarkkien välillä”34Lazzarato 2022..
Sodat, jotka eivät ole pääoman totaalista sotaa populaatiota vastaan – eli antikapitalistiset sodat – ovat Alliezin ja Lazzaraton mukaan vallankumoussotia, joita soditaan länsimaista imperialismia vastaan (esimerkiksi Haitin vallankumoussodat 1700- ja 1800-lukujen taitteessa ja nykyiset antikoloniaaliset sissiliikkeet Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa). Siksi marxistien näkökulmasta aito poliittinen vastakkainasettelu vallitsee vallankumouksellisten ja vastavallankumouksellisten välillä. Jokainen käynnissä oleva sota täytyy arvioida seuraavien kriteerien mukaan: Ketä vastaan soditaan? Kenen kukistamista/hallitsemista se tehostaa?
Feministit taas suhtautuvat usein kriittisesti ja epäillen marxistien ja anarkistien teorioihin ja poliittisiin strategioihin. Mutta sodan tapauksessa feministien kanta on lähempänä marxistien kuin nationalistien kantaa. Feministit hylkäävät nationalistien version voitosta hävityssodan umpisolmun ratkaisuna, koska nationalismi yhdistetään feministisessä teoriassa patriarkaattiin ja misogyniaan, jotka mahdollistavat naisten kaksinkertaisen hyväksikäytön sekä sosiopoliittisessa todellisuudessa että symbolisina hahmoina35Yuval-Davis 1997, 19.. Gayatri Spivak on todennut, että ”nainen on primitiivisin nationalismin instrumentti” olipa kyseessä sitten kolonialistin nationalismi tai kolonisoitujen nationalismi, sortajat tai alistetut, sillä molempia yhdistää naissubjektien välineellistäminen36Spivak 2009, 35–36..
Lisäksi feministisen teorian näkökulmasta nationalismi ei ole emansipatorista vaan antiemansipatorista politiikkaa. Rahel Jaeggi määrittelee sen taantumukselliseksi ja riittämättömäksi kriisinhallinnan mekanismiksi, joka ei selvitä sosiaalisia ristiriitoja vaan päinvastoin pahentaa ja voimistaa niitä. Näin käy esimerkiksi sellaisessa taantumuksen muodossa kuin kaunaisuudessa (ressentiment), joka ei tyydytä kostonhimoa vaan vahvistaa koston tarvetta ja näin ollen myös riippuvuutta toisesta37Jaeggi 2022, 25–36.. Nacira Guenif väittää, että nationalismi toimii kansan vapauden iskulauseissa, mutta oikeastaan vakiinnuttaa ”valtaapitävien otteen kansasta […] sotaväen avulla, joka ei koskaan epäröi nujertaa kansaansa ja eritoten nuorisoa. Nationalismin ruton takia tämä maa [hänen kotimaansa Algeria] ja sen kansa eivät koskaan voineet olla vapaita ja itsenäisiä”38Guenif 2022, 116..
”Venäjän kaunanationalismin torjuminen tarkoittaisi feministisestä näkökulmasta, että valitaan ylirajaisen solidaarisuuden eikä nationalismin strategioita.”
Nationalismin seuraaminen tarkoittaa feministisen kritiikin näkökulmasta, että hyväksytään taantumuksellisuuden ja kaunaisuuden politiikka, jota Venäjän federaation johtajat nykyisin käyttävät aktiivisesti. He painottavat kokemiaan ”vääryyksiä” ja ”vaatimuksiaan” länsimaille ja vastustavat ajatusta emansipatorisesta sodasta demokratian puolesta autoritääristä diktatuuria vastaan, jollaista Ukraina nyt liberaalidemokraattisten poliitikkojen ja politiikan filosofien mukaan käy. Käytännössä Venäjän kaunanationalismin torjuminen tarkoittaisi feministisestä näkökulmasta, että valitaan ylirajaisen solidaarisuuden eikä nationalismin strategioita; tai Helene Petrovskyn mukaan valitaan ”solidaarisuus yhteisolemisen käytäntönä”: (a) ei-hierarkkisena ja inklusiivisena demokraattisena solidaarisuutena sekä (b) emansipaationa, joka perustuu kaunattomalle vastarinnalle aggressiota ja sotavoimien väkivaltaa kohtaan39Petrovsky 2022, 97..
Tämä Venäjän aggression kauheuksia vastaan asettuva antimilitaristisen feministisen vastarinnan strategia, joka ei ole kaunainen ja joka on uskollinen demokratialle, voi vaikuttaa epärealistiselta ja utooppiselta Ukrainan hävityssodan kontekstissa. Feministisen väkivallattomuuden etiikan kannattajat myös myöntävät tämän40Butler 2022.. Mutta heidän mukaansa vain tämänkaltainen strategia sallii demokratian säilyttämisen Ukrainassa, mikä olisi Ukrainan tärkein voitto tässä sodassa. Antimilitaristinen feministinen vastarintastrategia mahdollistaisi myös todellisen kansanlaajuisen mobilisaation Putinin aggressiota vastaan, toisin kuin nykyinen nationalistinen mobilisaatio, joka on mobilisaationa rajallinen ja joka vain sallii konfliktin kärjistyä tuhoamissodaksi, mutta ei tarjoa tarvittavaa poliittista massamobilisaatiota demokratian suojelemiseksi ja laajamittaisen sotilaallisen autoritaarisen aggression vastustamiseksi.
Suomentanut Tommi Kakko
Alun perin: The Antinomies of The Russia-Ukraine War and Its Challenges to Feminist Theory. Studia Philosophica Estonica. Vol. 17, No. 1, 2024, 107–119.
