Lehti

Arvid Järnefelt – 50-vuotias

 

Aivan kuin ennakolta määrätyssä arvojärjestyksessä alkavat entisen n. s. ”Nuoren Suomen” kirjailijat yksi toisensa jälkeen siirtyä elämän iltapäiväpuolelle. Juhani Aho, joka muutenkin on joukon ensimäisenä ollut, on ensimäisenä astunut tämänkin askeleen, ja häntä seuraa kohta kintereillä Arvid Järnefelt. Tekee mieli hymähtää, kun muistaa, että aikoinaan oli varsin tavallinen, usein melkoisen pilkallisessakin hengessä ”Nuoren Suomen” kirjailijoita vastaan tähdätty moite se, että he olivat liian nuoria, räyhääviä poikanulikoita vain. Liiallisesta nuoruudesta ei ”Nuoren Suomen” kirjailijoita enää ole syytä moittia, mistä kaikesta heitä muuten moitittaneenkin. Näkyy olevan todellakin niin, että nuoruus, jos se yleensä vika lienee, on ainakin sellainen vika, josta varmasti aikaa voittain pääsee, kun vain jaksaa odottaa.

* * *

Kun Arvid Järnefeltin täyttäessä 50 vuotta koettaa koota jonkunlaiseksi kokonaiskuvaksi hänen kirjailijaluonteensa eri piirteitä ja kokonaisvaikutukseksi hänen eri teostensa herättämiä vaikutelmia, niin huomaa, että se on paljoa vaikeampaa kuin Juhani Ahoon nähden. Juhani Ahon sekä kirjailijaluonteessa että tuotannossa on kaikki niin suoraviivaista, selvää ja eheää. Kävipä käsiksi mihin Ahon teokseen tahansa, kohta on ilmeistä, että tässä on edessä luontoperäinen taiteilija. Semmoisena on Aho ensi hetkestä saakka esiintynyt Suomen kansalle, eikä hänen jatkuva kehityksensä ole tarjonnut mitään yllä-

575

tyksiä eikä äkkikäänteitä, se on ollut koko ajan tasaista, suoraviivaista nousua yhä suurempaan taiteelliseen monipuolisuuteen ja kypsyyteen.

Toisin on Arvid Järnefeltin laita. Hänen kehityksessään on ollut paljon käänteitä, jopa yllätyksiäkin, ja puhtaastaan kaunokirjailijana katsottuna ei hän suinkaan ole mikään eheä ja kiistämätön taiteilija, vaan monessa suhteessa rikkinäinen ja pirstaleinen kyky. Sen vuoksi hän on paljoa vähemmän kiitollinen ”juhlaesine” kuin Juhani Aho, ilman että hänen silti tarvitsee olla vastaavassa määrässä yleismerkitykseltään tätä alempana.

Se kirjallinen tuotanto, mikä Arvid Järnefeltillä nyt 50 vuotta täyttäessään on takanaan, ei pysty herättämään likimainkaan yhtä yksimielistä ihailua kuin Ahon tuotanto eikä kohottamaan luojaansa koko kansakunnan lemmikiksi. Siihen on hyvin ymmärrettävät syyt. Ensinnäkään ei Järnefeltin omassa persoonallisuudessa ole mitään erityisesti suomalaiskansallista. Niinkuin hänen suonissaan virtaava verikään ei liene puhtaasti suomalaista, niin ei hänen tunne- ja ajatustavassaan ja koko luonteessaankaan ole mitään erikoista suomalaista leimaa. Suomen kansa ei voi hänessä nähdä omankansallisesti määrätyn luonteensa tai edes sen erikoisten puolien millään huomattavalla ja merkitsevällä tavalla ruumiillistuneen, niinkuin kansat ovat tottuneet niissä kirjailijoissa näkemään, joita ne erikoisesti kansallisiksi kirjailijoiksi tunnustavat. Ilmeisestihän Järnefelt ei ainakaan kääntymyksensä jälkeen tahdokaan olla millään erikoisella tavalla suomalainen, kaikkien kansallisten rajoitusten vastustaminen kun kuuluu hänen omaksumaansa maailmankatsomukseen. Mutta hän ei voisikaan, vaikka tahtoisikin, yhtä vähän kuin hän toisaalta kaikista yleisihmisyyspyrkimyksistä huolimatta voisi lakata olemasta suomalainen, s. o. tuntemasta ja ajattelemasta eräissä suhteissa ominaisella suomalaisella tavalla, jos se kerran kuuluisi hänen perittyyn luontoonsa. – Mutta Järnefelt ei ole ainoastaan itse persoonallisuutena vailla suomalaista leimaa, hänen koko kirjallinen tuotantonsa on myöskin vailla kaikkea huomattavampaa kansallista ja paikallista väritystä. Olematta itse sukujuuriltaan ja henkisiltä ominaisuuksiltaan suomalainen saattaisi silti varsin hyvin kirjailijana nähdä ja kuvata suomalaisia luonteita ja oloja niin, että niitten kansallinen ja paikallinen erikoisuus olisi terävästi nähty ja sattuvasti jäljennetty. Mutta niin ei ole laita Järnefeltin teoksissa. Hänen kuvaamillaan luonteilla ja oloilla on yleensä hyvin ylimalkainen ja ohut kansallis- ja paikallisväritys. Hänen huomattavassa esikoisteoksessaankin ”Isänmaassa”, jossa hän luultavasti vielä koetti kansallista ja paikallisväritystä henkilöille ja oloille antaa, on se – varsinkin paikallinen väritys – niin ohut ja pinnallinen, että se hä-

576

viää märällä sormella pyyhkäistäessä. Ja joissakin myöhemmissä teoksissa on paikallisolojen kuvaus toisinaan hyvinkin mielivaltaista ja väärää. Niin esim. panee Järnefelt ”Veljekset” romaanissaan omenapuita kasvamaan Rantsilan puutarhoihin ja antaa väestön niillä tienoin puhua murretta, jota mahdollisesti puhutaan n. 300 km. etelämpänä sieltä – jos ihan sellaista murretta yleensä missään puhutaan. –

Tämä kansallisen leiman ja värityksen puute Järnefeltin sekä persoonallisuudessa että teoksissa on varmaan ensimäisenä syynä siihen, ettei hänen tuotantonsa voi, niistä korkeista ansioista huolimatta, mitä sillä muuten saattaa olla, tulla minkään kansallisen innostuksen ja ihailun esineeksi.

Siksi tulemasta estää sitä toinenkin, tavallaan ulkopuolinen ja sen vuoksi kaikille näkyvä syy: kielellisen ja tyylillisen tekotaituruuden puute. Järnefeltin kieli on paraissakin tapauksissa köyhää ja loistotonta, mutta sitä paitsi usein hyvin kömpelöä, jopa monesti huolimatonta ja pahasti virheellistäkin. Ja pääasiassa sama koskee hänen tyyliänsä ja koko tekotaitoansa: yleensä teosten muodollista puolta laajimmassa merkityksessä. Järnefelt on kieltämättä yleensä varsin puutteellinen ”artisti” eli taiteellinen ammattitaituri, ja vain harvoin viehättävät hänen teoksensa tekotaidollis-muodollisella puolellaan. Toisaalta onkin niitten voiman ja merkityksen salaisuus etsittävä. Tämä tekotaituruuden puute on varsinkin silmäänpistävä hänen pitemmissä romaaneissaan, kuten esim. Veljeksissä, Helenassa, Veneh’ojalaisissa, joissa on kosolta taiteellisesti kuolleita kohtia: pitkiä selostuksia ja mietiskelyjä, jotka ovat kalseaa proosaa, asiakirjamaista, epähavainnollista kertomusta, ei taiteellista kuvausta. Jos kenelle, olisi Järnefeltille lukemattomia kertoja aihetta huudahtaa: ”kuvaa taiteilija, älä puhu!” Loihdi henkilöt ja tapahtumat elävinä eteemme äläkä niistä vain itse juttele! Näytä, älä kerro!

On kuitenkin olemassa eräs seikka, joka monilla tahoilla ehkä vielä enemmän kuin ne verrattain ulkopuoliset puutteet, joihin edellä on viitattu, estävät Arvid Järnefeltin tuotantoa tulemasta yksimielisen ihailun esineeksi, jopa tekevät monille edes tasaisen myötätuntoisen ja tyynesti ymmärtävän suhtautumisen siihen vaikeaksi, joillekin suorastaan mahdottomaksikin. Se on se seikka, että Järnefeltin koko kirjallinen tuotanto, ”Isänmaata” ehkä lukuun ottamatta, tahtoo olla ja on olennaisesti erään määrätyn maailmankatsomuksen ilmauksena. Ja tämä Järnefeltin omaksuma, pääperusteissaan tolstoilainen maailmankatsomus, on nyt monille muuten ehkä hyvinkin ymmärtäville ja teräville ihmisille niin syvästi vastenmielinen, että se vaikuttaa heihin kuin punaisen vaatteen heiluttaminen härkään. Missä he tätä tai tämän-

577

suuntaista maailmankatsomusta vainuavat, siellä kadottavat he mielen tasapainon ja kyvyn arvostella asioita asiallisesti. Monille on Arvid Järnefeltin kaunokirjallinen tuotanto vastenmielinen siitä syystä, että se maailmankatsomus, jonka ilmauksena se on, on heille vastenmielinen. Varmaankin eniten tästä johtuu se kohtuuton kylmäkiskoisuus ja yliolkaisuus, jota meillä hyvinkin korkean akateemisilla tahoilla Arvid Järnefeltin kirjallista tuotantoa kohtaan osoitetaan.

Sellainen kohtelu ei ole kuitenkaan oikeutettu. Huolimatta niistä kieltämättömistä negatiivisista puolista, joita Arvid Järnefeltillä kirjailijana on ja joita ei ole syytä salata eikä sivuuttaa silloinkaan, kun sattuvan merkkipäivän johdosta hänen tähänastisesta tuotannostaan koetetaan kokonaiskuvaa ja kokonaiskäsitystä muodostaa, on tämä henkilö sittekin sangen merkitsevä ilmiö meidän nuoressa kirjallisuudessamme. Hän ei ole merkitsevä puhtaana taiteilijana, siinä suhteessa hän on, kuten osoitettu, melkolailla rikkinäinen ja osittainen. Mutta hän on merkitsevä taiteen keinoin vaikuttavana, rikkaana, korkealahjaisena, harvinaisena ja mielenkiintoisena persoonallisuutena ja totuuden etsijänä. Meidän suomenkielisessä kaunokirjallisuudessamme ei ole ketään toista, joka olisi niin lujasti ja tulisesti kamppaillut elämän suurten kysymysten kanssa kuin Arvid Järnefelt ja jonka teokset olisivat samassa määrässä sellaista kamppailua kuvastavia ”inhimillisiä asiakirjoja” kuin hänen teoksensa. Järnefeltiä kirjailijana oikein arvostaakseen täytyy häntä ennen kaikkea katsoa totuuden etsijänä, elämän arvoitusten kanssa kamppailijana, joka on kuitenkin liiaksi tulisielu, liiaksi näkemyksen ja tunteen mies voidakseen pukea saavuttamansa elämänkäsityksen ja siihen pyrkiessään läpikäymänsä kokemukset ja elämykset kylmien käsitteitten muotoon ja joka sen vuoksi on tarttunut taiteeseen, hänen luonteelleen paljoa läheisempänä, vaikkakaan ei hänelle ehdottomasti luotuna ja ainoana mahdollisena ilmaisukeinona.

Tosin ei Arvid Järnefeltillä totuuden etsijänä ole suinkaan oppi-isänsä, Tolstoin, valtavaa titaanimaista suuruutta. Järnefelt ei ole, kuten Tolstoi, niitä, joitten pää on taivaan naapuri ja jalat ulottuvat alas manalaan. Mutta tämän ja tavallisen inhimillisen keskimitan välille mahtuu sentään vielä paljon suuruutta. Ja kaikessa tapauksessa on Järnefeltin totuuden etsintä ja sisällinen kamppailu, josta hänen kirjallinen tuotantonsa todistusta kantaa, ollut niin paljoa syvällisempää ja merkitsevämpää kuin tavallisten keskimitta-ihmisten veltto sovinnaisiin käsityksiin nukahtaminen ja niissä mukava ja hervoton edelleen eleleminen, että kauaksi aikaa riittää tavallisille, tusina-ihmisille Järnefeltin tuotannossa tutkimista ja sulattelemista.

578

Me tahdomme olla ehdottomasti rehellisiä tätä kirjailijaa kohtaan, joka on asettanut rehellisen totuuteen pyrkimisen elämänsä korkeimmaksi, voipa sanoa ainoaksi päämääräksi. Me emme sen vuoksi anna merkkipäivään helposti liittyvän juhlatunnelman houkutella itseämme sanomaan tavuakaan enempää hyvää kuin todella ajattelemme eikä liioin salaamaan mitään tärkeihin seikkoihin kohdistuvaa moitetta tai epäilystä, jonka salaaminen olisi kaunistelemista. Kun tämän mukaisesti menettelemme, ei saata mielestäni jättää mainitsematta, että toisinaan, varsinkin joissakin myöhäisemmissä teoksissa, on tuntunut kuin Järnefeltinkin maailmankatsomus olisi vaarassa jähmettyä ja muuttua sisäisestä, elävöittävästä voimasta kangistuneeksi ulkonaiseksi kaavaksi tai pinttyneeksi päähänpistoksi tai että tällainen jähmettyminen osittain jo olisi tapahtunutkin. Tämä vaikutus voi tietysti olla erehdystä ja satunnaisista seikoista johtuva. Mutta vaikka se olisi oikeakin, vaikka Järnefelt totuuden pyrkimyksessään kangistuisi ja kivettyisi, niinkuin monen ennen häntä on käynyt, vaikka ”ensimäisen rakkauden” ja totuudeninnostuksen tuli hänessä sammuisi tai olisi jo jonkun verran sammunut, niin yksi seikka on kuitenkin varma. Kaikessa tapauksessa on sittekin Herran voima ravistanut tätä miestä kovemmin kuin tavallisia ihmisiä ja pakoittanut häntä katsomaan syvemmälle ja totisemmin elämän ja kuoleman iäisiin kysymyksiin kuin sovinnaisten ja perinnäisten elämänkäsitysten kaidepuihin nojaava ihmiskunnan suuri enemmistö konsaan katsoo. Olkoonpa Arvid Järnefeltin elämänkäsitys oikea tai väärä, kangistukoonpa se hänessä itsessään kivettyneeksi kaavaksi tai säilyköön elävöittävänä voimana, kaikessa tapauksessa on se etsiminen ja taistelu, jonka tuloksena tämä elämänkäsitys on, ja se sisäinen kehitys, minkä tämä mies on läpi käynyt, jotakin inhimillisesti varsin merkitsevää. Ja Järnefeltin kirjallinen tuotanto on kokonaisuudessaan ja olennaisesti tämän sisäisen elämän ja taistelun, haparoimisen ja etsinnän kehityshistoriaa, se on hänen ”odysseiansa”, ja siinä on pääasiassa sen yleisinhimillinen arvo.

Tältä kannalta katsoen selviää, kuinka kieroon viepä ja pintapuolinen on sellainen Arvid Järnefeltin kirjailijamerkityksen arvosteleminen, jossa pääpaino pannaan hänen ”Isänmaa” romaaniinsa ja heräämisen jälkeistä tuotantoa pidetään enemmän tai vähemmän asiaan kuulumattomana, melkeinpä vain kirjallisesti valitettavana syrjään luiskahtamisena. Tosin on ”Isänmaa” romaani Arvid Järnefeltin suuremmista yhtäjaksoisista teoksista tekotavan ja muotopuolen kannalta ehein ja nuhteettomin, vaikka taiteellisessa vaikuttavaisuudessa erinäiset pienemmät myöhemmät tuotteet mielestäni ovat varsin hyvin sen tasalla, vieläpä jotkut sen voittavatkin. Jo siis sekin käsitys on mie-

579

lestäni väärä, että ”Isänmaa” merkitsisi Arvid Järnefeltin taiteilijakehityksen ehdotonta huippukohtaa. Mutta vaikka vielä niinkin olisi, niin ei sittekään Arvid Järnefeltin kokonaismerkitys meidän suomalaisessa kirjallisuudessamme ja suomalaisessa hengenelämässä yleensä perustu suinkaan etusijassa ”Isänmaa” romaaniin, vaan ennen kaikkea hänen käänteen-jälkeiseen tuotantoonsa. Sillä vasta tämä käänteenjälkeinen tuotanto, olkootpa sen muodollis-taiteelliset ansiot pienemmät tai suuremmat, kuvastaa sitä omalaatuista ja inhimillisesti merkitsevää sisäisen elämän kehitystä, jonka nojalla Arvid Järnefelt on jotain erikoista ja yksinäistä meidän suomenkielisessä kirjallisuudessamme.

Muuten saattaa lisätä, että vaikka Järnefeltin tuotannon merkitys nojautuukin pääasiassa tähän inhimillisen todistuskappalearvoon, niin on sillä, tai oikeammin erinäisillä siihen kuuluvilla teoksilla, hyvin huomattava puhtaastaan taiteellinenkin arvo. Ei niinkään suurilla romaaneilla, joitten taiteellisiin puutteellisuuksiin edellisessä useampaan kertaan on viitattu, vaan varsinkin pienemmillä kertomuksilla ja erinäisillä näytelmillä. Esim. kertomukset sellaiset kuin ne, jotka sisältyvät ”Ihmiskohtaloita” tai ”Elämän meri” nimisiin kokoelmiin, ovat kiistämättä puhtaastaan taiteellisina tuotteina sangen merkitseviä, asettuipa siihen elämänkäsitykseen nähden, mikä niissä ilmenee, mille kannalle hyvänsä. Kun lukee esim. kertomuksen ”Hän ja minä”, tuon ihmeen syvällisen ja hienon, ihmissielun sisimpiin tunkeutuvan taiteellisen tutkielman kartanon omistajan ja torpparin vainion välisestä, vuosikausia kestäneestä sanattomasta suhteesta, joka vaimon kuollessa vielä saa ikäänkuin yliluonnollisen kirkastuksen, tai samaan kokoelmaan kuuluvat lyhykäisyydessään vaikuttavat pikku lastut ”Virkku” koirasta ja hiirien tutkimusmatkasta (”Valon ja onnen lapsi”) tai ”Ihmiskohtalot” kokonaisuudessaan, niin täytyy tunnustaa, että henkilö, joka sellaiset elämänkuvat on piirtänyt, on todellakin ollut, ei ainoastaan oikeutettu, vaan myös sisällisesti pakoitettu käyttämään taiteen muotoja ajatustensa, näkemystensä ja sisäisten elämystensä ilmauskeinona. Lisätä voi, että myöskin Järnefeltin näytelmistä esim. ”Samuel Croëll” ja”Titus” ovat luomia, joilla on huomattava merkitys pelkästään taiteellisina tuotteina. Tosin niissä, kuten edellä kosketelluissa kertomuksissakin, on Järnefeltin ominainen elämänkäsitys syvänä pohjavirtana ja sen elämänkäsityksen puolesta puhuminen kirjailijalla ilmeisenä tarkoituksena. Mutta tämä tarkoitusperäisyys esiintyy niissä taiteellisesti täysin luvallisissa muodoissa. Elämänkäsitys on niissä sulautunut tunteiksi ja pukeutunut havainnollisiksi, vaikuttaviksi kuviksi eikä esiinny kuivina, kylminä käsitteinä tai tyrkyttävänä saarnana. Ja silloin kun joku elämänkäsitys taiteessa tällä tavalla esiintyy: vaikuttavaksi ja

580

tartuttavaksi havainnolliseksi kuvaksi muodostuneena tunteenpurkauksena, ei kylminä kuivakiskoisina käsitteinä eikä tyrkyttävänä saarnana ja suoranaisesti tahtoon kohdistuvana yllytyksenä, silloin ei sen olemassaolo suinkaan vähennä taideteoksen arvoa, vaan päinvastoin kohottaa sitä antaen teokselle suuremman inhimillisen vakavuuden ja kantavuuden ja tavallaan kuin syvän kajahduspohjan.

* * *

Arvostellakseen oikein sentapaisia kirjailijoita kuin Arvid Järnefelt on, täytyy pitää selvänä yksi yleisperiaatteellinen näkökohta, jota valitettavasti ei läheskään aina oteta riittävästi huomioon. Se on se näkökohta, että elävässä elämässä lajit ja luokat ja kaikenlaiset jaoitukset, joita me selvyyden vuoksi teemme, harvoin esiintyvät niin puhtaina ja sekoittumattomina kuin teoriassa. Yksi sellainen luokitus on m. m. se, että me eroitamme ihmiset taipumustensa ja toimialojensa nojalla tiedemiehiin, käytännön ihmisiin ja taiteilijoihin. Se on varsin tarpeellinen ja oikea jaoitus ja pidettäköön siitä vain lujasti kiinni ja rajat selvinä, niin että tiedämme, mitä milläkin tarkoitamme ja mihin kukin kuuluu. Mutta meidän ei pidä vain hairahtua luulemaan, että myöskin luonto seuraisi aina tätä jaoitusta, jonka me omaa selvyydentarvettamme varten teemme. Luonto luo tosin joskus yksilö itä, jotka ovat aivan ilmeisesti ja selvästi jotakin määrättyä lajia: joko puhtaastaan tiedemiehiä, puhtaastaan taiteilijoita tai puhtaastaan käytännöllisen toiminnan ihmisiä. Mutta vielä useammin se luo sellaisia, jotka eivät ole kokonaan ja puhtaasti mitään sen vuoksi, että ovat osittain kaikkea tai ainakin monenlaista. Tämä seikka on niin jokapäiväinen ja kaikille tunnettu, että saattaisi melkein näyttää nuuskaviisaudelta siitä huomauttaa, jollei huomauttaminen sittekin olisi tarpeen sen tärkeän käytännöllisen johtopäätöksen takia, mikä siitä seuraa ja mikä varsinkin tieteilijäin ja taiteilijain arvostelussa hyvin usein sivuutetaan. Tämä johtopäätös on se, että myöskin sekamuodot hengen korkeimpienkin lahjojen ja toimintojen alalla ovat oikeutetut, vieläpä jollakin tavalla välttämättömätkin. Elämä tarvitsee, terveesti kehittyäkseen, ei ainoastaan puhtaita filosofeja, puhtaita runoilijoita ja puhtaita käytännöllisen toiminnan miehiä, se tarvitsee myöskin sellaisia, jotka tuntevat luonnossaan vetovoimaa ja taipumusta useampaan näistä suunnista, mutta silloin tavallisesti jäävät vaillinaisiksi ja katkonaisiksi jokaisessa suhteessa jo siitä yksinkertaisesta syystä, että nämä taipumukset ovat joihinkin määrin keskenään sovittamattomat ja ristiriitaiset. He ovat kuitenkin kokonaispersoonallisuuksina katsottuina täydellisempiä ja

581

rikkaampia kuin yhden ainoan eheän taipumuksen yksilöt ja luonnon taloudessa he ovat välttämättömät. Luonto näyttää nim. heidän kauttansa ikään kuin torjuvan ja tasoittavan sitä yksipuolisuutta ja liiallista erikoistumista, mihin yhden ainoan taipumuksen yksilöt elämän epäilemättä ajanoloon veisivät.

Arvid Järnefelt on nyt ilmeisesti tällainen hengen korkeimpien taipumusten tyypillinen sekamuoto. Hän ei ole puhdas ja eheä taiteilija, syystä että hänessä on paljon ajattelijaa, vieläpä huomattava annos käytännöllistä reformaattoriakin. Mutta vielä vähemmän hän on puhdas ja kokonainen ajattelija, sillä hänen luonnonlaatunsa on sittekin paljoa enemmän taiteilijamainen, tunteenomaisen katsomisen värittämä ja määräämä ja sen vuoksi vaikeasti täsmällisissä, tasapuolisesti harkituissa käsitteissä pysyvä. Kaikista vähimmänhän voisi olla mitään kokonaista ja eheää käytännöllisenä reformaattorina, sillä kauas, suuriin periaatteisiin ja olemuksen iäisiin arvoituksiin tuijottava ajattelijakatse estää häntä näkemästä selvästi ja terävästi läheisiä realiteetteja ja tekee hänet jonkun verran haaveilijaksi, ja tunteenomainen taiteilijatemperamentti ajaa häntä liiallisuuksiin ja yksipuolisuuksiin. Joku luulisi nyt tämän nojalla voivansa tehdä sen nokkelan johtopäätöksen, mikä tällaisissa tapauksissa usein tehdään, että koska Arvid Järnefelt ei ole mitään eheää ja kokonaista, ei taiteilijana, ei ajattelijana eikä käytännöllisenä reformaattorina, niin hän siis lopultakaan ei ole mitään. Se, joka tällaisen johtopäätöksen tekisi, luiskahtaisi vain nenälleen omaan viisauteensa. Tosiasia on, että elämässä on korkeita ja arvokkaita tehtäviä, joita voidaan suorittaa vain ehdolla, että on henkilöitä, joissa hengen korkeimmat lahjamuodot ovat joihinkin määrin, vaikkapa vain pirstaleisinakin, yhtyneinä. Sen vuoksi tarvitsevat kansat tällaisia Arvid Järnefeltin tapaisia monien osittaisten lahjojen miehiä yhtä välttämättömästi kuin yhden ainoan täydellisyyteensä kehittyneen kyvyn yksilöitä. Edelliset täyttävät ainakin yhtä tärkeän tehtävän, kuin jälkimäiset, monesti paljoa tärkeämmänkin. Huomattava on vain, että edelliset harvemmin saavat osakseen oikeudenmukaista arvostelua ja ansaitsemaansa tunnustusta sen puutteellisuuden ja rikkinäisyyden takia, mikä ilmenee kaikessa heidän työssänsä jokaiselta erikoispuolelta katsottuna. Oikeudenmukainen arvostelu vaatisi katsomaan heidän työtänsä sen kokonaistuloksen ja aikaansaannoksen valossa, minkä heidän vaikutuksensa yksitellen otettuina vaillinaiset puolet yhdessä muodostavat. Mutta sellaiseen kokonaisuuteen kohdistuvaan, monia puolia yhtaikaa silmällä pitävään tarkasteluun ja arvosteluun on meidän erikoistuneella ajallamme harvoin harrastusta ja aikaa.

 

(alun perin: Valvoja, 11/1911, s. 574–581. Näköispainos lehden numerosta on selailtavissa ja ladattavissa Kansalliskirjaston aikakauslehtiarkistossa.)