Pian Venäjän 24. helmikuuta käynnistämän hyökkäyksen jälkeen ryhdyttiin verkkosivulle Philosophers for Ukraine [toim. huom. alkuperäinen verkkosivu ei enää käytössä, linkki päivitetään, kun kirjoitukset löytyvät pysyvämmin uudelta sivulta] eli Filosofit Ukrainan puolesta kokoamaan filosofien kannanottoja ja puheenvuoroja sodasta. Kampanja kutsuu filosofeja ilmaisemaan tukensa Ukrainalle ja ”ryhtymään rauhan ja oikeudenmukaisuuden lähettiläiksi”. Sivustolle on tähän mennessä kertynyt jo yli kuusikymmentä enimmäkseen englanninkielistä lyhyttä kannanottoa. Niissä kartoitetaan niin Putinin sodan oikeudettomuutta kuin mahdollisuuksia sen pysäyttämiseen. Seuraavassa katsaus muutamiin puheenvuoroihin.
Yhdysvaltalaisfilosofi Martha Nussbaum toivoo ukrainalaisten pysyvän rohkeina ja toteaa, ettei ”filosofialle jää juuri sanottavaa, kun kansainvälistä oikeutta ja inhimillistä säädyllisyyttä rikotaan näin räikeästi”. Nussbaum kirjoittaa luottavansa siihen, että jos länsi ja Ukraina pysyvät yhtenäisinä, hyökkäys kyetään torjumaan. Hän toteaa, etteivät edes monet Putinin käynnistämää hyökkäystä toteuttavat venäläissotilaat usko sotaan vaan toimivat moraalisesti oikein kieltäytyessään taistelemasta.
Australialainen moraalifilosofi Peter Singer pohtii, miten julma hyökkäyssota voitaisiin pysäyttää tilanteessa, jossa Putin on jopa uhannut ydinaseiden käyttämisellä. Singer näyttää ajattelevan, että tehokkain tapa vastustaa sotaa on venäläisiin kansalaisiin vaikuttaminen. Yksi keino tähän ovat taloudelliset pakotteet ja boikotit. Samalla on saatava ihmisten yleinen mielipide kääntymään sotaa vastaan. Singer mainitsee, miten Ukrainan presidentti Zelenskyi on pyrkinytkin suoraan puhuttelemaan venäläisiä pyytäen heitä vastustamaan hallintonsa aloittamaa sotaa. Kolmanneksi Singer myös toteaa, että Venäjän armeijan sotilaiden pitää ymmärtää, että he ovat hyökkäyssodan toteuttajia ja toisen ihmisen tappaminen ilman pätevää syytä on murha. Pelkkä käskyjen noudattaminen ei ole riittävä oikeutus, eivätkä sitä voineet käyttää tekosyynä myöskään Hitlerin sotilaat. Singer lopettaa puheenvuoronsa selkeään viestiin: ”Tästä lähtien Venäjän valtio on nähtävä kansainvälisenä hylkiönä niin kauan kuin Putin pysyy maan johdossa. Vain siten paine Venäjän sisällä nousee riittävästi, jotta Putinin johtajuudesta tulee kestämätöntä.”
Slovenialainen ajattelija Slavoj Žižek kirjoittaa, ettei Venäjä pyri palauttamaan kylmän sodan tilannetta tuolloin vakiintuneine sääntöineen. Sitä vastoin se yrittää pakottaa maailman hyväksymään uudenmalliset pelisäännöt: ”kylmän sodan sijaan kuuman rauhan”, jossa vallitsee päättymätön hybridisota ja ”jossa sotilaallinen interventio julistetaan humanitaariseksi rauhanturvaoperaatioksi kansanmurhaa vastaan”, samalla kun energiavarat ja rahat vaihtavat omistajaa entiseen tapaan. Žižek muistuttaa, että samankaltaista retoriikkaa on kuultu aiemmin interventioista niin Latinalaisessa Amerikassa kuin Irakissa, ja nyt Venäjä käyttää sitä hyväkseen. Putin haluaa, että Ukrainan ulkopuolella kansainvälinen kauppa jatkuisi kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka kaupunkeja pommitetaan ja siviilejä surmataan. Žižek päättääkin tekstinsä vetoomukseen: ”TÄMÄ meidän pitää torjua ehdottomasti, etenkin jos pidämme itseämme vasemmistolaisina.”
Brittifilosofi ja -loogikko Graham Priest (jolta on niin & näin -kirjoissa julkaistu suomennoksena johdatusteos Logiikka) pohtii väkivallan oikeutusta. Väkivalta kaikissa muodoissaan on itsessään paha asia, ja lisäksi sillä on vieläpä taipumus saada aikaan lisää väkivaltaa. Vain joskus harvoin se voi olla moraalisesti oikeutettua, kuten itsepuolustuksena suuremman kärsimyksen torjumiseksi. Toiseen maahan hyökkääminen ei ole käytännössä koskaan tällä tavoin oikeutettua: ei Saksan hyökätessä Puolaan 1939, ei Yhdysvaltain hyökätessä Irakiin 2003, eikä nyt Venäjän hyökätessä Ukrainaan. Priest huomauttaa, ettei moraalinen tuomitseminen tietenkään lopeta sotia, sillä niitä aloittavat ihmiset eivät välitä moraalista. Heitä ajavat aivan toiset motiivit, kuten vallanhalu, rikkaudet, maine ja katkeruus tai viha. Vaikka Ukrainan tilanne on monimutkainen ja jännitteiden historiallisesta kehityksestä on myös Yhdysvaltain kannettava vastuunsa, hyökkääjä on epäilyksettä Venäjä ja invaasio on pysäytettävä. Kaikki rauhanomaiset keinot on käytettävä, ja ukrainalaisilla on moraalinen oikeutensa myös väkivallan käyttämiseen itsepuolustukseksi. Priest kehottaakin kaikkia kykeneviä tukemaan ukrainalaisia heidän taistelussaan hyökkäyksen ja sen aiheuttaman kärsimyksen torjumiseksi.
Virolainen kulttuurintutkija-filosofi, Helsingin yliopistossa pitkään professorina ja sittemmin myös Tallinnan yliopiston rehtorina toiminut Rein Raud näkee sodassa kahden erilaisen yhteiskunnallisen todellisuuden törmäyksen: osapuolina ovat häiriintyneen tyrannin hirviömäinen visio ja kollektiivisia rationaalisia arvojaan puolustava yhteiskunta. Raud viittaa valtioiden yhteiseen historiaan ja niiden yhteiskuntien läheisyyteen: ”Ennen sotaa Venäjän ja Ukrainan arkitodellisuuksissa oli paljon yhtäläisyyksiä, mukaan lukien vastenmieliset liike-elämän toimintatavat ja korruptoituneet instituutiot, ja siksi monet läntiset ihmiset eivät vieläkään onnistu ymmärtämään, että ne ovat nykyisin perustavanlaatuisesti erilaisia.” Raudin mukaan minkäänlainen dialogi tai järkiperäinen väittely ei ole mahdollista absoluuttiseen valtaan perustuvassa yhteiskunnassa. Sekä Venäjä että Ukraina joutuivat kärsimään sellaisen vallan määrittämästä bolševikkien hallinnosta, mutta Ukraina on taistellut itseään irti sen jättämästä henkisestä perinnöstä. Venäjä on sen sijaan antanut itsensä vajota takaisin synkkään dogmaattiseen uneen. Ukrainasta on siksi tullut Kremlin päävihollinen:
”Putin hyökkää sitä mahdollisuutta vastaan, että Ukraina kukoistaisi vapaana ja demokraattisena yhteiskuntana. Sillä jos näin kävisi itäslaavilaisessa valtiossa, jolla on ortodoksiset perinteet, Venäjän kansa saattaisi ryhtyä vaatimaan samaa omalta hallinnoltaan ja tämä tarkoittaisi Putinin ja hänen kaltaistensa loppua.”
Venäjän Stavropolista kotoisin olevan Lausannen yliopiston tutkijan Mihail Majatškin synkkä itsereflektio kertoo siitä, miten suuresti Putinin häikäilemättömyyden mittasuhteet ovat järkyttäneet valistuneitakin venäläisiä – vaikka Majatški toteaakin sen olleen jo täysin aavistettavissa. Pahuudella on nyt Putinin ja hänen rikollisen sisäpiirinsä kasvot, mutta myös niiden kansalaisten kasvot, jotka antoivat pahuudelle tilaa, eivät tunnistaneet ja torjuneet sitä ajoissa. Majatški toteaa, että 20 vuotta jatkunut ideologinen kontrolli on kaapannut myös venäläisen filosofian piiriinsä:
”Sen sijaan, että olisivat kärsivällisesti rakentaneet demokraattista kansalaisyhteiskuntaa, sadat (muka)filosofit ovat ryhtyneet laatimaan loputtomasti tekstejä Suuresta, Ainutlaatuisesta, Poikkeuksellisesta, Maailmassa-olemisessaan-parhaasta Venäjän Ideasta, jota tarjotaan uuden Sivilisaation Matriisiksi ja esikuvaksi. Todellisuudessa nämä ’filosofit’ ovat olleet vihan, ksenofobian ja nationalistisen ylimielisyyden palveluksessa ja ruokkineet Kremlin mielipuolisia natsistisia fantasioita. Ja nyt nämä fantasiat tappavat.”1
Majatški kuitenkin uskoo, että lohtuna on korruptoituneen, kleptokraattisen ja brutaalin hallinnon vääjäämätön romahdus sen törmätessä kieltämäänsä todellisuuteen. Ihmiskunta nousee ihmisyyttä ja järkeä vastaan suunnatuista kumousyrityksistä valistuneena ja vahvistuneena, mutta se ei käy nopeasti: ”Venäläisellä yhteiskunnalla on pitkä tie kuljettavanaan, lähes alkupisteestä aloittaen, jotta se voi käsitellä moraalisen lankeemuksensa. Filosofialla on vaatimaton mutta tärkeä osansa tässä välttämättömässä ja vaikeassa tehtävässä.”
Samaan sävyyn joskin vielä jyrkemmin sanankääntein kirjoittaa montenegrolainen Kirgisiassa toimivan Keski-Aasian amerikkalaisen yliopiston professori Anton Markoč. Hän toteaa, että Putinin puheet eivät rajoitu ukrainalaisen identiteetin ja valtion oikeutuksen kieltämiseen. Propagandassa myös viljellään halveksittavaa ukrainalaisiin kohdistuvaa pilkkaa ja vitsaillaan Ukrainaan kohdistettavalla raiskauksella. Puheet eivät ole vain Putinin hulluutta vaan ilmaus laajemmasta venäläisessä yhteiskunnassa vaikuttavasta kansallissovinismista, jonka mukaan ukrainalaisten osana on ”ali-ihmisyys” ja Ukraina esitetään natsien retoriikkaa muistuttavalla tavalla ”ratkaisua” edellyttävänä ”kysymyksenä”. Läntisen median kuva venäläisestä yhteiskunnasta Putinin kaappaamana ja sumuttamana on siten liian naiivi. Mielipidetutkimusten mukaan sodalla on laaja kannatus ja sadat venäläiset yliopistoihmiset, kirjailijat ja kulttuurihenkilöt tukevat avoimesti Kremlin toimintaa. Ukrainalaisten toiseuttaminen on jatkunut jo kauan jopa monissa sivistyneissä piireissä. Niinpä Markoč katsoo Majatškin tapaan, että kuljettavana on pitkä tie:
”Pitkän aikavälin tavoitteena on oltava Venäjän vallanvaihdos ja kansanmurhan pääsyyllisten tuomitseminen Nürnbergin kaltaisessa tuomioistuimessa. On nostettava esiin myös kysymys koko Venäjän federaation olemassaolosta nykymuodossaan, joukkotuhoaseineen ja imperialistisine rajoineen, jotka on valeltu toisten kansojen verellä Kaukasukselta Keski-Aasiaan. Venäläisen yhteiskunnan on käytävä läpi vuosikymmeniä kestävä deputinisaatio politiikassa, lainsäädännössä, kulttuurissa, mediassa ja koulutuksessa. On ironista, että Putinin häikäilemättömät tavoitteet Ukrainan denatsifioinnista ja demilitarisoinnista sopivat hyvin Venäjään itseensä. Toisin kuin Putinin aikeet, ne perustuvat silloin inhimillisyyteen eivätkä vihaan. Ne ovat aidosti russofiilisia, ja jokaisen venäläisen patriootin pitäisi toivottaa ne tervetulleiksi.”
Hyvin monet muutkin puheenvuorot vetoavat venäläisiin kansalaisiin, jotta Putinin hallinto menettäisi tukensa, ja samoin venäläisiin sotilaisiin, jotta nämä tiedostaisivat ja tunnustaisivat käyvänsä vailla moraalista oikeutusta olevaa hyökkäyssotaa. Despoottien kukistamiseen tarvitaan kansaa, jonka voi vain toivoa havahtuvan todellisuuteen ja johtajiensa moraalittomuuteen. Vaikeaksi tämän tekee paitsi totalitaariseksi ulotettu informaatiovaikuttaminen ja indoktrinaatio, ajattelutilan ja sananvapauden riistäminen, opposition sorto ja vastarinnan väkivaltainen murtaminen, myös Venäjän ja Neuvostoliiton aiempien vaiheiden imperialistinen ja autoritaarinen perintö, joka on syvällä venäläisessä yhteiskunnassa ja kulttuurissa.
Venäjän tiedeakatemian professori ja Moskovassa ilmestyvän Sinii Divan -journaalin päätoimittaja Jelena Petrovskaja ilmaisee monien kollegojensa tunnot kuvatessaan todellisuuden muuttuneen painajaiseksi. Tällaisella hetkellä on Petrovskajan mielestä toissijaista spekuloida tapahtuneen syillä, kun tehtävänä on pysäyttää sota ja rikokset ihmisyyttä vastaan. Hän kuitenkin jatkaa, että samalla päättäväisyydellä on pysäytettävä myös maailmaan palanneet mielipuolisen kolonialistiset kuvitelmat. Petrovskaja kiittää parhaillaan hyökkäysten kohteena olevassa Harkovassa työskentelevää kollegaansa Irina Zherebkinaa, joka sodan keskellä pohtii postkoloniaalista tulevaisuutta:
”Vielä säilynyt toivo uudenlaisesta maailmasta nousee niiden ihmisten keskinäisestä solidaarisuudesta, jotka ovat kärsineet vääryyksiä ja jotka, mikä tärkeintä, jatkavat taisteluaan vapautensa puolesta.”
Venäläisiin kansalaisiin vetoamisen rinnalla toinen hallitseva sanoma kirjoituksissa on kunnioittaa ukrainalaisten urheutta ja periksiantamattomuutta itseään suuremman hyökkääjän edessä. Puolustussodan katsotaan ilmentävän demokratian ja vapauden kamppailuja, joiden merkitys yltää paljon Ukrainan maaperällä käytävää taistelua kauemmas. Tässä kamppailussa osoitetusta rohkeudesta lukuisat kirjoittajat kiittävät myös niitä venäläisiä, jotka vapautensa ja tulevaisuutensa uhalla protestoivat hallintoaan vastaan. Näiden arvojen puolustaminen edellyttää myös läntisten maiden kansalaisten itsetutkiskelua ja valppautta. Omien hallintojemme vääryydet on tiedostettava, ja rikokset on tunnistettava Euroopan ulkopuolellakin.
Esimerkiksi ranskalaisfilosofi Quentin Meillassoux vaatii, etteivät eurooppalaiset anna itsensä unohtaa, miten monesti maanosan reunamilla ja muilla mantereilla suoritetut hirmuteot ovat palanneet Eurooppaan ja toistuneet sen ytimessä. Tämä pätee myös Putinin sotien tuottamiin kärsimyksiin, joihin ei suhtauduttu samalla vakavuudella, kun ne kohdistuivat tšetšeeneihin ja syyrialaisiin. Meillassoux’n mielestä me eurooppalaiset jaamme syyllisyyden välinpitämättömyydessämme. Jos käännämme katseemme pois ja hyväksymme hiljaisuudessa näennäisesti kaukana tapahtuvat julmuudet, kohtaamme lopulta kauhut edessämme ja keskellämme.
Kirjoitusten joukossa on yksi kollektiivinen kannanotto, jossa Ranskan filosofinen yhdistys (Société française de philosophie) ilmaisee tukensa ukrainalaisille kollegoille ja kansalaisille. Yhdistys kunnioittaa myös niitä 664 venäläistä tutkijaa, jotka 25. helmikuuta julkaisivat sodanvastaisen vetoomuksensa2. Tekstin lopussa filosofian tehtävä tähdentyy:
”Filosofia opettaa meitä erottamaan toisistaan oikeuden ja voiman, tiedon ja propagandan, totuuden ja sen jäljitelmät, vapauden ja orjuuden, rauhan ja terrorin aikaansaaman hiljaisuuden. Se kehottaa poliitikkoja paitsi huolehtimaan totuudesta ja olemaan vastuussa toisille ihmisille myös säilyttämään kosketuksensa todellisuuteen, sillä ilman sitä ei ole mahdollista toimia yhteisen hyvän puolesta.”
Englantilainen pedagogisen filosofoinnin kehittäjä Grace Lockrobin on kirjannut tekstiinsä vuoropuhelun filosofointisessiosta, jonka he kävivät lasten kanssa sodasta ja rohkeuden käsitteestä. Lasten ajatukset ilmaisevat monia erilaisia rohkeuden ilmentymiä ja merkityksiä. Rohkeus voi esimerkiksi olla pelkäämisen vastakohta, mutta toisaalta se voi tarkoittaa myös sitä, ettei väistä pelkoa: ”Rohkeus tarkoittaa, että voi kohdata oman pelkonsa ja joissain tapauksissa myöntää ja jopa hyväksyä sen.” Myös itsenäinen ajattelu vaatii rohkeutta: ”On rohkeutta tehdä jotain, mitä pelkää, vaikka pelkääkin sitä, ja joskus se on sitä, että tekee sen, minkä uskoo olevan oikein, vaikka toiset ihmiset olisivat eri mieltä.” Toisinaan rohkeus on tekemättä jättämistä: ”Rohkeus on omien pelkojensa ylittämistä ja oikealle puolelle asettumista. Ei ole typeryyttä kieltäytyä menemästä sotaan, se on päinvastoin tolkullista.”
Taiwanin kansallisessa Yang Ming Chiao Tung -yliopistossa professorina toimiva Charlotte Pollet kertoo oppineensa arkisesta rohkeudesta oppilailtaan, joiden joukossa on myös ukrainalaisia:
”Olen viime vuosina oppinut jatkamaan tyynesti filosofian opettamista vaikka näen ikkunasta hävittäjien, taistelulaivojen ja sukellusveneiden kaartelevan Etelä-Kiinan merellä […] Oppilaani ovat osoittaneet, että arkisen elämän jatkaminen voi olla osoitus urheudesta. Ei ole sokeutta olla antautumatta epätoivolle tulevaisuutta ajatellessaan ja jatkaa yhdessä lukien stoalaisia, mestari Zhuangia, Roussea’ta, Montesquieu’ta, Kantia, Sartrea, Arendtia… kuten ennenkin.”
Diktatuurit torjuvat toiseuden, moninaisuuden, muutokset ja uudistumisen, ja siten ne kieltävät tulevaisuuden: ”Diktatuureilla ei ole tulevaisuutta, kun taas demokratiat ovat kehittyviä ja moninaisia. Meidän tehtävänämme on varmistaa, etteivät demokratia ja valistus koskaan taivu sensuurin alle.”
Lasten kanssa harjoitetun filosofoinnin UNESCO-professori, ranskalainen Edwige Chirouter tähdentää demokratiakasvatuksen arvoa: sitä tarvitaan ”postmodernissa ja kriisien täyttämässä maailmassa, jotta kykenemme välttämään niin dogmatismin kuin relativismin ansat”. Putinin fanaattisuus on osoitus sekä kyvyttömyydestä kyseenalaistaa omia vakaumuksia ja uskomuksia että haluttomuudesta kohdata kanssaihmisten ihmisyys. Juuri näitä valmiuksia – terävää itsekriittistä ajattelua ja avaramielistä erilaisuuden kohtaamista – filosofisen keskustelun käytäntöön harjaannuttava demokratiakasvatus pyrkii edistämään. Siksi Chirouterin mukaan filosofianopetuksen demokratisointi kaikkien ulottuville on kasvatuksellisesti nykyisen poliittisen hätätilan ytimessä.
Viitteet
- 1. Majatškin käyttämä ilmaus ”Best-in-the-world” on selvä viittaus heideggerilaiseen filosofiin Aleksandr Duginiin ja tämän filosofisiin seuraajiin Venäjällä.
- 2. Tieteen, taiteen, median ja muun kulttuurin sekä julkisen elämän piirissä toimivien venäläisten avoimia kirjeitä sotaa vastaan on tähän mennessä julkaistu jo lukuisia. Venäjän viranomaiset ovat häirinneet niiden koostamista ja vetoomuksia on jouduttu poistamaan venäläisiltä verkkosivuilta. Tutkijoiden ja muiden yliopistolaisten laajimpaan vetoomukseen on kertynyt jo tuhansia nimiä. (Ks. myös esim. HS 27.2.2022: ”Yli 4000 venäläistä tieteentekijää ja tiedetoimittajaa tuomitsee Ukrainan sodan avoimessa kirjeessään”). Vetoomus on tällä hetkellä esillä esimerkiksi T-invariant-verkkojulkaisun sivulla. Sen ovat allekirjoittaneet myös edellä lainatut filosofit Mihail Majatški ja Jelena Petrovskaja. Myös kymmenet Suomessa toimivat venäläiset tutkijat julkaisivat Helsingin Sanomissa 4.3.3022 avoimen kirjeen: ”Putinin sota Ukrainaa vastaan täytyy pysäyttää”.