Erkka Filander, Siemenholvi. Poesia, Helsinki 2025. 354 s.
Se mahtuu tavalliseen kangaskassiin, tosin kantensa okraa suuaukosta vilkutellen. Se on painava, muttei niin painava, ettenkö reisiin tuettaessa pystyisi lukemaan sitä kuin mitä tahansa kirjaa. Holviksi se on suunnaton.
Siemenholvi on Erkka Filanderin tapauksestakin käyvä runoteos, joka nimensä mukaisesti rakentaa holvin runon ja kielen säilyttämiselle lukuisine katveteemoineen. Sen tilat eivät ole vain tyyniä ja staattisia, vaan holvissa kuohuu. Filanderilta on aiemmin julkaistu runoteokset Heräämisen valkea myrsky (2013) ja Torso (2016) sekä viimeisimpänä poesiavihko Adoraatio (2018). Aiemmista teoksista tutut adjektiivitiiviys ja fragmentin katkoluonne ovat tuoreessa teoksessa kasvattaneet yhä uusia k(i)erroksia.
Siemenholvi koostuu suurilta osin vuorottelevista fragmentaarisista ilosanomista sekä numeroiduista säeosuuksista. Osien välinen jännite ja merkitysten kaarien avaruus muovaavat teoksen rankaa. Aika ajoin huomaamani nikamat saattavat yhtä lailla olla niiden kangastuksia. Ilosanomien osatekijöiden laajuus vaihtelee yksittäisistä sanoista säkeistöihin eivätkä fragmenttien väliset vuorovaikutussuhteet ole suoraviivaisia. Harva tuntuu olevan sidoksissa tai tarvitsevan sidosta toiseen, vaan pikemminkin aukeamilla vallitsee vääjäämättömän sattumanvaraisuuden ilmapiiri. Hetkittäin edes yhteyksien etsimiseen ajautuminen tuntuu väkipakolta, kunnes muistan olevani holvissa, jonne päätän viime kädessä uskoa tarkan järjestämisen logiikan – en siis osaa käsittää läheisyyttä täysin mielivaltaiseksi täälläkään.
Ilosanomia lukiessa ihmettelen arkistoon päätyneitä: tällaistakin on tänne tuotu, aukkoisen mosaiikin palasiksi. Mikä on fragmentin osa holvissa, säilöttynä? Onko se holvin koonnin vaade vai ainoastaan se, mikä riivittyä saatiin? Kenties se pakostakin käy kokonaisesta, sillä menetettyjen osien kadotus on liikaa kestää. Filanderin säkeet ”ja kadonneet sanat / ovat säilyneissä säilötyt” (352) ovat luennassani rukous, sillä Siemenholvin eteen tehty suuri työ on vääjäämättä täysin riittämätön. Lähes kaikki jää ulkopuolelle.
Teos on koossaan ohittamaton. Siemenholvi on paitsi yli 350 sivua pitkä myös klassisten koodeksien mitoissa eli kookas kuin mikä. Teoksen muotoa ja luonnetta kirjana on haastavaa unohtaa hetkeksikään. Sen laajuus itsessään on lukemista lävistävä poeettinen teko, jonka myötä joitain seikkoja katsoo läpi sormien. Moni teoksen kohta saattaisi standardimaisemmassa runoteoksessa herättää ajatuksia tiivistämisen tarpeesta ja äärifragmentaarisuuden tavoitteista, mutta koska kyseessä on holvi, kokouma, totunnaisemmat runouden lukemisen tavat jäävät paitsioon. Yksittäiset säkeet ja fragmentit menettävät jossain määrin painoarvoaan, ja kokonaisuuden kokemus korostuu. Samalla murehdin sitä, mikä hukkuu minulta volyymiin. Jos teosta lukisi aukeaman tai pari päivässä, esteettinen kokemus ja teoksen merkitykset rakentuisivat väistämättä toisenlaisiksi.
”Yksittäiset säkeet ja fragmentit menettävät jossain määrin painoarvoaan, ja kokonaisuuden kokemus korostuu.”
Siemenholvissa pilkahtelee kieli, jota emme sellaisenaan tunne, mutta joka holviin selkeästi kuuluu. ”Kuulteletkos” (82) ja ”hyväs” (254) ovat ilmaisuja, joita tulkitsee tunnettujen sanojen merkitysten ja kielen tunnun sidoksessa. Uusi kieli ei ole yhteydessä ainoastaan kysymykseen siitä, mitä on päätetty holvioida, vaan ennen kaikkea miten: teos on kyllästetty kohtaamisilla, jotka muistuttavat suuria juhlia. Olen tunnistavani tuttuja, mutta näen vain osia heistä tai heidät on puettu minulle tuntemattomiin vaatteisiin: ”hän rakasmaa” (99). Ilmaisut ”uumenhuoli” (40) ja ”huomennuoli” (41) peilaavat toisiaan aukeaman keskitaitteen molemmin puolin – kirkasta juhlan hämärässä.
Siemenholvin poetiikan merkille pantava keino on säkeiden tunnelmaa nyrjäyttävä loppusointu. Riimeissä on leikkisyyttä ja lastenlorumaisuutta, mutta niskat saatetaan varoittamatta taittaa: ”Mikä muistuu / ja meissä siten suistuu / on katastrofin säätämää” (3). Loppusointu on satunnainen vieras, joka saa minut kerta toisensa jälkeen havahtumaan lukuasennostani. Mieleeni käyvät opettavaiset lastenkirjat, kuten Heinrich Hoffmannin karmiva Jörö-Jukka (1845, suom. 1922), jossa tottelemattomat lapset kohtaavat riimien tahtiin toinen toistaan hirveämpiä seuraamuksia. Siemenholvin loppusointujen äärellä riimiruno vaikuttaakin 2020-luvun runouden tuhopäivän airuelta: ”Mekastaa mekastaa auringon rauta. / Ei mykkänä säily yksikään hauta. / Muutos se välkkyy eikä kenkään auta” (33).
Alusta loppuun teoksen sivuilta puskee luonto monitahoisine kuvauksineen. Lajeja ja lajinkaltaisia mainitaan ja luetellaan, kai osin vain holvin turvaan lausuen, vartomaan uusia hetkiä kasvaa. Muun muassa sanapari ”orvokilla vilu” (253) tai säkeet ”Ja lähde, puro, virta on / pukuunsa pannut viehkeään / hopeakorut kiiltämään” (262) lähentelevät suomalaisen luontorunouden perinnettä, mutta näen luonnon Siemenholvissa ennen kaikkea tuhoon sidottuna. Esimerkiksi ”torajyvä, ohra, // vuoriminttu” (86) värittää kuolemalla hienovaraisesti ja hallitsevasti.
Kosto ja pahuus kulkevat luonnon kanssa rinnan ja tekevät itsensä tiettäväksi lähes tauotta. Holvi ei ole kauneuden ja hyvyyden vasu, toiveisiin tukeutuva. ”Ettei kukaan olisi kotonaan täällä” (6) todetaan jo alkuun ja ”kyllä he huutavat, vaikka eivät vieressäsi” (18). Kärsimyksen todistukset tekevät holvista sekä vieraan että levottomuutta lietsovan tutun.
Siemenholvi ei pelkästään totea tuhoa ja pahuutta. Eritoten lyhyt osuus ”Holvi”, joka on ainoa poikkeus ilosanomien ja säeosuuksien joukossa, on kostoretki riistäjiä ja välinpitämättömiä kohtaan. ”Holvi” on kyllästetty säkeillä kuten ”Elämänsä olkoon lyhyt ja päättyköön huonosti, / älköön hän asuko kahta onnellista päivää täällä” (132), ”väkivallan puolikkaat kappaleet tulevat minussa kokonaisiksi” (133) ja ”ei unohdusta, ei hiipumista // vaan // väkivaltaisen kauhuntäyteisen lopun // täyden tietoisuuden teoistaan” (138). Teoksen raamatullinen sävy on ”Holvissa” tiiviimmillään, se on kuin kostorukous suuremmalle voimalle tai kelle tahansa, joka sattuu kuuntelemaan. Osuus on järjestyksessä teoksen keskellä ja nimensäkin puolesta luen sitä Siemenholvin ytimenä. Onko tämä siis kaiken sydän, maailmasta valikoidusta tärkein? Jääkö käteen väkivallan kierre ja viimeisillä voimilla toteutettu kosto? Ehkä maailman todistama vääryys on todella niin silmitöntä, ettei mikään muu voi kiteytyä viimeiseen taskuun. En vielä kuitenkaan ole vakuuttunut todistuksen totuudenmukaisuudesta.
”Jääkö käteen väkivallan kierre ja viimeisillä voimilla toteutettu kosto?”
Ystäväni näki minut lukemassa Siemenholvia ja totesi että tuollahan voisi tappaa. Tarkkanäköisempää kuin hän – tai minä – osasi aavistaakaan.
Epätoivo ei liiku ainoastaan profetian tasoilla vaan ilmenee myös arkikokemuksessa. Sekä ”Anteeksi, olin vihainen, päiväni kuin / valjuun happoon upotettuja raajoja ja minulla oli kiire muualle” (57) että kuvaus keskustelijasta, joka on maanpaossa vanhempiensa mökillä mutta käy kaupungissa juhlimassa, väläyttävät kokonaisia kuvia tavallisesta elämästä. Jotain tuttua ja tunnettuakin on holvioitu, jotain johon voi palata ja muistaa aikaa ja kieltä ennen, vaikka näissäkin häiveissä toivo vaikuttaa kadonneen. Saatan olla herkkämielinen lukija, mutta näiden arkisten hetkien sikermä on luennassani kostoa kirkkaampi.
Siemenholvin ohessa julkaistiin Kristian Blombergin Poesiavihko Selitysten sijaan (2025), jonka luin saatuani Filanderin teoksen päätökseen. Vihko tarjoaa useita Siemenholvin luentaa syventäviä ohjeita ja kehotuksia, kuten esimerkiksi huomion siitä, ettei edellä esiin nostamani uudiskieli välttämättä ole sitä lainkaan vaan jo kadotettujen sanojen palauttamista. Myös Blombergin tapa nimittää ”Holvia” kiroukseksi avaa uusia tulkinnan ja luennan suuntia kostorapsodialle. Vastaavia tiedonjyviä on Blombergin tekstissä monia, mutta vihko on jo itsessään, ja Filanderin teoksesta ja sen lukukokemuksesta irrotettuna oivaltava pohdinta nykyrunouden keinoista ja muodoista. Jään kuitenkin pohtimaan teosten välistä suhdetta: Millainen Siemenholvin lukemisen auktoriteetti Selitysten sijaan tarkoituksellisesti tai tahattomasti on? Millaista teoskehystä – tai kärjistetysti muotoiltuna teoksen kulttia – tällaiset oheistuotteet luovat? Pitäisikö kaikkien kaunokirjallisten teosten saada oman blomberginsa vihkonen, ja miten se pidemmän päälle vaikuttaisi kaunokirjallisuuden vastaanottoon? Siemenholvin rinnalla ohut vihko on mitoissaan lähes hellyttävä, mutta sillä on hyvin erityistä, määrittävääkin valtaa suhteessa emäteokseensa.
Siemenholvin siemenet ovat levinneet ja tehneet holvin omakseen. Monet niistä ovat jo pitkälle itäneitä. Voi olla, että ilman ulkopuolista kontrolliakin holviin kasvaa kummallinen keidas, jonka kuivat alueet vähitellen rehevöittävät itsensä odottamattomista versoista vehmaaksi. Haluaisiko tai pystyisikö tänne jäädä.
Koston ja pyhän palsta puskee torajyvää ja vuoriminttua.
