Sight & Sound kutsuu elokuvaa biopiciksi. (Se myös viittaa ”musiikillisen biopicin tuttuihin nuotteihin”.) Guardian nimittää sitä biopiciksi. (Se myös mainitsee ”klassiset musiikki-biopicin keinot”.) BBC luonnehtii teosta biopiciksi. (Se myös tuo esiin sovinnaiset tai ”kuluneet biopic-konstit”.) Vulture kuvailee leffaa biopiciksi. (Se myös sanoo sen kulkevan ”halki monien odotettujen biopic-tahtien”.) Little White Lies tunnistaa pätkän biopiciksi. (Se myös kertoo sen olevan ”haluton irtautumaan tyhjänpäiväisestä biopic-kaavasta”.) Pitchfork leimaa rainan biopiciksi. (Se myös arvioi sen ”piehtaroivan kauhtuneimmissa musiikillisten biopicien totunnaisuuksissa”.)1Vrt. Katie Carter, Review. KatieAtTheMovies.com 22.12.2024: ”mukavuuksista koostuva kaavamainen biopic”. Bob Dylanista tehty A Complete Unknown (2024) ei kuitenkaan ole biopic.
Sanakirjat määrittelevät käsitteen biopic ”elokuvaksi todellisen henkilön elämästä”, ”elämäkerralliseksi elokuvaksi” ja ”elokuvaksi, joka kertoo jonkun elämäntarinan”2Cambridge Dictionary.com, Merriam-Webster.com & Collins.com.. Termillä on enemmänkin rasitteenaan, mikä käy ilmi, kun lainataan uusien verkkohakuteosten lisäksi vain hieman vanhempaa painatetta: ”elokuva, joka yleensä antaa glamourisoidun ja epäkriittisen selonteon jonkun kuuluisuuden elämästä.”3Concise English Dictionary (1989). Cassell, London 1994.
Niinpä eräissä arvosteluissa kehaistiin James Mangoldin ohjaustyötä epätavalliseksi biopiciksi. New York Times huomasi, ettei se ”yritä tehdä Bobia nautintakelpoiseksi, mukavaksi tai edes ymmärrettäväksi tavanomaisin väsähtänein biopic-aihelmin”. Time Out kiitti sen ”välttävän tyypilliset biopic-klišeet”. Rolling Stone arvosti ”miljoonia epäomintakeisia musiikki-biopiceja” paikoin muistuttavan ja visusti ei-käsitteellisenä ja -kokeellisena luomuksena hyvinkin ”’suorasukaisen’ biopicin” tapaa hakea omanlaistaan otetta asiaansa. Voice suitsutti, että tämä yhtäältä ”biopiceista geneerisin” on mutkikkaan persoonan valoihin ja varjoihin keskittyvänä biopicina erinomainen. Ja ScreenCrush aplodeerasi, että Leonard Bernsteinin säveltaidetta niukasti sisältäneeseen Maestroon (2023) verrattuna tämä biopic suorastaan ”hyökyy Dylan-musiikkia”4Vrt. Owen Gleiberman, Review. Variety 10.12.2024. Gleiberman sanoo ”sovinnaisen biopicin aineksia” hyödyntävän teoksen tuntuvan musikaalilta ja käsittelevän Dylanin lisäksi tasavahvasti hänen musiikkiaan..
Tammikuusta 1961 elokuulle 1965 ajoittuvaa elokuvaa on moitittu tosiasiallisten tapahtumien järjestyksen sekoittamisesta ja yksityiskohtien sotkemisesta. On puhuttu ”poikkeamista”, jopa ”virheistä”. Eräskin faktantarkistus listasi peräti 27 asiaa, jotka eivät saaneet todellisuudessa sijaansa joko lainkaan tai valkokankaalla nähtävällä tavalla. Irtiotot historiankulusta ovat kuitenkin niin suuria, että ne erottavat A Complete Unknown -elokuvan biopicien lajityypistä5Ks. Dorian Lynskey, Review. Mojo4Music.com 16.1.2025. Lynskey perustelee toisin sitä, ettei elokuva ehkä olekaan biopic: ”Siinä missä useimmat biopicit ovat yrityksiä ymmärtää ja selittää valtavaa lahjakkuutta, tämä biopic koskee enemmänkin sitä, miltä tuntuu olla sellaisen lahjakkuuden lähellä, joka uhmaa moisia yrityksiä.” Vrt. myös. Brian Tallerico, Review. RogerEbert.com 24.12.2024: ”Mangoldin filmi hylkää kehdosta-hautaan-biopicien usein pinnallisen lähestymistavan, kertoo luvullisen tähdellistä musiikin- ja maailmanhistoriaa ja tavoittaa sujuvasti taiteen ja maineen risteyskohdan pätevillä suorituksilla, konstailemattomalla ohjauksella ja luonnikkaalla leikkauksella.”. Vaikkapa Dylanin alkuvuodesta 1964 tapaaman tulevan vaimonsa kokonaan sivuuttaessaan se keskittyy taiteilijan elämän sijaan hänen lauluihinsa ja siihen, miten tehtiin läpimurto folk-muusikkona 60-luvun alussa ja kuinka poistuttiin sen ympärille muodostuneesta liikkeestä vuosikymmenen puolivälissä. Pohjana ei ole mikään artistista luoduista kymmenistä elämäkertateoksista tai tämän oma Muistelmat (Chronicles Volume One, 2004) vaan etnomusikologi Elijah Waldin (s. 1959) tietokirja Dylan Goes Electric (2015), joka kyllä esittää asiansa enimmäkseen aikajärjestyksessä mutta koettaa pääasianaan selvittää, mitä kaikkea Dylanin akustiset ja sähköiset kappaleet tekivät ja keille tai mille6Esim. Paul Morley, You Lose Yourself You Reappear. Bob Dylan and the Voices of a Lifetime. Simon & Schuster, New York 2021. Vrt. Bob Dylan, Muistelmat I (Chronicles, 2004). Suom. Erkki Jukarainen. WSOY, Helsinki 2005. Ks. Elijah Wald, Dylan Goes Electric. Newport, Seeger, Dylan, and the Night That Split the Sixties. Dey St., New York 2015. Ohjaaja itsekin puhui podcastissa biopicin välttämisestä ja pyrkimisestä ”tosielämäleffaan” pikemminkin ajankohdan ja tilanteen tavoittavana ”ensemble-kappaleena”, HappySadConfused 28.6.2023; ks. esim. tämän tulkinnan täysin omaksuva ja elokuvan intohimoista musiikki(skene)suhdetta painottava Thomas Butt, Review. Collider.com 6.1.2025..
”Ei olla kokoamassa elämää tai kuvittamassa historiaa.”
New Yorkiin tyhjästä ilmaantunut Dylan suuntaa leffassa viivyttelemättä ihailemansa laulaja-lauluntekijän Woody Guthrien luo sairaalaan ja esittää niin tälle kuin paikalla myös olevalle toiselle folk-sankarille Pete Seegerille viisunsa ”Song to Woody”. Koska mitään aivan tällaista ensikohtaamista edellisen polven heerosten kanssa ei ollut elävässä elämässä, seuraa, että ei olla kokoamassa elämää tai kuvittamassa historiaa vaan ottamassa mittaa siitä, miten pääosaa näyttelevä Timothée Chalamet selviytyy koe-esiintymisestä 2020-luvun kinoyleisölle. Ja kun hän läpäisee testin lentävin värein, me olemme valmiit syömään kädestä ja viettämään pari tuntia hänen ja muiden seitsemännen taiteen tähtien seurassa ihmettelemässä laulujen voimaa. Totta kai ajankuva on kohdallaan, säntillisesti tutkittu ja mestarillisesti toteutettu seepiaanvivahtava epookki viettelee, mutta kaikki varaa siihen, että folkin väkevyys todistuu. Lopuksi sekin, mitä ei ole niin tarpeen mutta aina hauskaa ja tässä yhteydessä mitä dramaattisinta osoittaa – poprockin villitsevyys.
A Complete Unknown oikeutetusti painottaa aloittelevan Dylanin perusteellista tietotaitoa. Mikään määrä maalaiskömpelyyttä tai teinipöljyyttä ei peitä monomaanista syventymistä juurimusiikin loputtomiin varantoihin. Maalataan Dylanin tuotannon mustuutta erotuksena melkeinpä kenestä tahansa muusta valkoisesta folk-muusikosta. Tässäkin Mangoldin ohjaus (ja yhdessä Jay Cocksin kanssa laadittu käsikirjoitus) liikkuu johdonmukaisesti sepitteen ja argumentin asialla eikä biopicin mailla: sen sijaan että kerrattaisiin Dylanin varhaisia yhteistöitä Harry Belafonten, Victoria Spiveyn ja Big Joe Williamsin kanssa, kiikutetaan paikalle keksitty bluesmies Jesse Moffette. Aksentuoidaan, että dylanilaisen populaarimusiikin perusta on korostuneemmin Mississippi-suiston ja eteläisen Chicagon soinneissa kuin akselilla Guthrie–Seeger–Baez–Ochs.
Entä folkin poliittisuus? Kun Seeger ottaa suojiinsa Dylanin ja selostaa myöhemmin koko liikkeen tulleen rakennetuksi ”tarkoitusta varten” – eikä vain huvin vuoksi – tuleeko elokuva sanoneeksi, että käenpoika petti sen lähtemällä valkoisten popidoleiden viitoittamalle tielle? Kysytään saman tien vielä turskimmin: sanotaanko, että edistyksellinen yhteiskuntakriittisyys ei voi kilpailla hedonistisen itsetoteutuksen kanssa?
A Complete Unknownin ensiluokkaisuuden tärkeimpiä syitä ällistyttävien näyttelijöiden ja ravistelevien musiikkinumeroiden ohella on sen kyky vastata näihin kysymyksiin ainakin osin. Kelpaa pysähtyä ”Song to Woody” -kappaleen äärelle. Mitä avuja tässä raidassa onkin, se ei seisauta veriä etusijaisesti yhteiskunnallisuudessaan.
Teksti alkaa minän kulkuriudesta. Hän on valinnut toisten jo talloman polun ja nähnyt edeltäjiensä kuvaamat maatiaiset, kuninkaalliset ja kerjäläiset. Maailmaa kuvataan nälkäiseksi, väsyneeksi ja repaleiseksi, vastasyntyneeksi mutta jo kuoleman omaksi. Guthriesta todetaan, ettei hänen tekoihinsa moni pysty, mutta tekemiset jätetään yksilöimättä. Edelläkävijöihin suhtaudutaan lähes kuvitteellisina hahmoina, ”jotka saapuvat pölyn myötä ja ovat tuulen viemää”. Jos tässä tomu viittaa Dust Bowl Balladsiin (1940), jonka Guthrie levytti 30-luvun luonnonkatastrofeista sosiaalisine kurjuuksineen, loppusäe kiinnittyy romaani- ja filmitaiteeseen. Minä ei sano jakavansa idoliensa näkemyksiä vaan kertoo tahtovansa seikkailla kuin hekin. Ainoana ilmipoliittisena eleenään laulu tekee kunniaa Guthrien ja Cisco Houstonin tapaisten valkoisten kansanlaulajien rinnalla myös mustille muusikoille Sonny Terrylle ja Lead Bellylle. Ja tälle painotukselle uskollisia ovat sekä lopulta räyhä-boogieksi pistävä Dylan että A Complete Unknown.
Terry välähtääkin yhdessä alkukohtauksista. Heti perään valistunut ystävä Sylvie Russo saa kertoa Dylanille, että Dust Bowlin jälkeen on tapahtunut yhtä ja toista laulunarvoista. Trubaduuri tilittää yhtaikaa salaviisaasti ja pallohukkaisena, että hänet on pantu esikoislevyllään keskittymään perinnenumeroihin, koska ”folk-musiikin on tarkoitus kestää aikaa” kuin Shakespeare konsanaan. ”Ketään ei kiinnosta, mitä joku nuori jolppi kirjoitti viime kuussa”, hän lisää. Sylvie vastaa: ”Joskushan ne vanhatkin laulut olivat uusia. Jonkun piti jossain kohtaa antaa niille mahdollisuus.”
Tähän elokuva paneutuu. Se muistuttaa, kuinka Dylanin onnistui esittää niin trad.-materiaalit kuin omat mitä lajityypillisimmin folkahtavat sävelmänsä nykyhetkisinä aikansa kuulijoille. Ja se tekee bardin levytykset jälleen sykkiviksi tämän ajan kuulijoille. ”Elävien maassa laulumme elävät”, Dylan virkkoi Nobel-luennossaankin.
”Elokuvassa käydään elokuvissa.”
Elokuvassa käydään elokuvissa. Nähtyään Now, Voyagerin (1942) Bob sanoo, ettei Bette Davisin tulkitsema naisen muodonmuutos tarkoittanut todellisen tai paremman minuuden löytämistä vaan itsensä erilaiseksi tekemistä.7Kohtauksen huomioi (Lynskeyn ohella) myös E. J. Hutchinson, joka huomauttaa ’todellisen Dylanin’ löytämisen vaaroista mutta kutsuu elokuvaa biopiciksi (Review. ModernAgeJournal.com 18.1.2025). Vrt. Marya E. Gatesin Dylanin elokuvasuhdetta kokoava kirjoitus, joka korostaa Now, Voyagerista lainattua tupakansytyttämistapaa ja repliikkiä mutta ei pohdi A Complete Unknownin luonnetta biopicina (Like Dylan in the Movies. Letterboxd.com 19.12.2024). Edellä luetelluista arvosteluista tuoreimmat ovat varmasti ottaneet mallia tai opikseen varhaisemmista. Yhteisen läksyn voi summata näin: biopic näyttää olevan 2020-luvun leffakokemusta paketoiva käyttökäsite, joka herkästi tyrkyttää itseään ja jäsentää tehokkaasti nähtyä. Olisi hyvä pohtia sen oikeutusta eikä tyytyä näennäiseen selitysvoimaan, samalla kun kelpaa miettiä muitakin nykyhetkisiä tapojamme kesyttää valkokankaan kuvavirta.
A Complete Unknown ottaa paikkansa yhtenä hopiaskriinituotoksena muiden joukossa solahtaen jonnekin Martin Scorsesen No Direction Homen (2005) ja Murray Lernerin The Other Side of the Mirrorin (2007) sekä Joel ja Ethan Coenin Inside Llewyn Davisin (2013) keskelle tai vanaveteen. Jos Coen-veljesten sepite on vapauttavan nerokas pieni kertomus ison murroksen varjosta, Lernerin definitiivinen – jo hänen Festival!-pätkäänsä (1967) pohjautuva – Newport-dokumentti esittelee upeasti Dylanin kehitystä, moninaisuutta ja pankinräjäytystä, mitä kaikkea saadaan Scorsesen henkilökuvassa ruotia ja todistaa keskeisten tarkkailijoiden haastatteluin ja kirjavin lisäaineistoin. Monica Barbaron Oscar-ehdokkuudella noteerattu rooli Joan Baezina jatkaakin tämän unohtumattomia osuuksia No Direction Homessa, sikäli kuin myös uudessa fiktiossa baezilaisuus tiivistyy umpimusikaalisuuden lisäksi kykyyn tunnistaa Dylanin avut ja metkut8Baez myös sanoo No Direction Homessa, että Dylan ehti kaikessa kukku- ja kukkoartismissaan antaa kansalaisoikeusliikkeelle liudan avainlauluja.. Kolmesta aiemmasta teoksesta Mangold tuntuu muutenkin ammentavan runsain mitoin mutta kevein ottein nostamalla omana painotuksenaan esiin etenkin Johnny Cashin sekä muusikkona että nuoren komeetan ystävänä ja kannustajana, olihan tirehtööri syventynyt tähän Walk the Linessaan (2005). Tapa, jolla kantrijättiläistä nyt näyttelevä Boyd Holbrook tulkitsee taustatrioineen laulun ”Big River”, kaiuttaa suoraan Dylanin 60-luvun hölkkäblueseja jossain tuolla puolen Newportin folk-juhlan kiristyvien tunnelmien9Juuri elokuvan Cash-osuuksissa on käytetty erityisen paljon poeettista lisenssiä..
Puhdasoppinen juurimusiikin puolustaja Alan Lomax saa uuden nuorisokulttuurin vierojan osan. Dylania harmittaa, että tämä haukkuu The Kinksin hittiä ”All Day and All of the Night”. Seeger on kiehtovasti leudompi, koska hänelle tärkeintä on yhteinen juhla, jubilaatio.10Sattuvasti Wald tähdentää, että Seegerille tärkeintä oli ”saada kaikki mukaan”, Lomaxille musiikin aitous (puuvillapelloilta lähiöautotalleihin). Mangoldin luoma ei yksinkertaista asetelmaa liikaa siinäkään mielessä, että Lomax saa ohimennen ylistää Dylania paremmaksi kuin The Beatles. Mutkikas kuvio tiivistetään siihen, että folkliikkeen supertähdeksi kohonneelta nuorukaiselta toivotaan viimeistä palvelusta esiintymislavalla.
Turhaan.
Raikuvasti vahvistettu bändisetti elokuussa 1965 ei ollut pyhäinhäväistys. Dylanin kanssa esiintynyt Paul Butterfield Blues Band oli esittänyt vastaavaa kirskuvaa ränttätänttää samassa evenemangissa, jossa muutkin orkesterit olivat jo edelliskesinä soittaneet lujaa. A Complete Unknown pystyy luomaan tuhannesti pöyhittyyn – ja Waldin kirjassaan ihailtavan kärsivällisesti ja huolellisesti taustoittamaan – shokkikonserttiin oman näkökulmansa. Sähköiseksi heittäytyminen ei ollut kaiken pahan ytimessä eikä häijyintä tehnyt akustisuudesta erkaantuminen. Kun keikan avasi ”Maggie’s Farm”, on turha väittää yhteiskuntakritiikinkään vesittyneen. Mutta niillekin, jotka ihastuivat tai innostuivat uudesta poprockista, lienee ollut hirmuisinta joutua kertakaikkisesti menettämään nuori ja lupaava tai lupaustaan vasta lunastava Dylan. Loppukohtaus palauttaa hänet Guthrien pakeille kuin varmistaakseen, ettei mässäillä luopioudella, vaikka perään leikataankin vielä pätkä Dylanista yksin maantiellä, jotta virittyy täysi kaari alun New York Cityyn saapumisesta. Näitä ennen on Dylan kuvattu niin loistavaksi ja niin rakastettavaksi taiteilijaksi (pulmallisemmasta siviiliminästään poiketen), että luopumisen tuskaa pystyy käsin koskettamaan.
