Kansainvälisesti tarkastellen perussuomalaiset on nykytilanteessa vain yksi liberaaleja arvoja vastustava puolue muiden joukossa. Esimerkiksi Unkarissa retoriikka on siirtynyt puheiden tasolta myös poliittisiksi päätöksiksi. (Ks. myös Oikeistoradikaalien vaikuttamisstrategiat ja niiden purkaminen ja Oikeistoradikaalien vaikuttamisstrategioiden ABC.)
Unkari on noussut Viktor Orbánin johtaman Fideszin valtakauden aikana Euroopan näkyvimmäksi esimerkiksi valtioiden illiberaalista eli liberalismin vastaisesta kehityksestä. Orbánin Fidesz nousi valtaan vuonna 2010 ja onnistui nopeasti vakauttamaan valta-asemansa muun muassa saattamalla tiedostusvälineet valvontansa piiriin, muuttamalla perustuslakia, määrittelemällä vaalijärjestelmän uusiksi ja tuomalla puolueen läheisille piireille käytännössä kontrollin maan taloudesta. Vaikka Fidesz-hallinto nojaa uusliberaaliin talouspolitiikkaan, on se sittemmin käynyt huomattavaa propagandataistelua liberaaleja arvoja ja niiden puolustajia vastaan.
Unkari onkin hyvä muistutus siitä, että illiberaaliin arvopohjaan nojaavat puolueet eivät ole vain puolueita muiden joukossa, vaikka ne pyrkivätkin esiintymään sellaisina. Vertaileva näkökulma voi paljastaa niin valaisevia yhtäläisyyksiä kuin erojakin kansallisissa kehityskuluissa.
Illiberaalit arvot demokratian kaventajana
Keskeinen ero Unkarin ja Suomen välillä on, että Unkari – Viktor Orbánin (2014) omin sanoin – ei ole enää liberaali demokratia. Fidesz nousi demokraattisesti valtaan vuonna 2010, mutta sen sittemmin tekemät muutokset ovat heikentäneet demokratiaa, vaikka maassa järjestetään teknisesti ottaen rehellisiä vaaleja. Orbánin demokratiaa kaventavat toimet ovat johtaneet lukuisiin ongelmiin ja kahnauksiin erityisesti muiden EU:n jäsenvaltioiden kanssa, sillä Fideszin toiminta on usein ollut ristiriidassa unionin perusarvojen ja oikeusvaltioperiaatteen kanssa. lliberaaleilla arvoilla on Unkarissa myös perusteltu hyökkäyksiä riippumatonta mediaa ja tieteen asemaa vastaan (ks. esim. Enyedi 2022).
Toisaalta Fidesz on myös – perussuomalaisten tavoin – esiintynyt tiettyjen demokraattisten arvojen kannattajana. Esimerkiksi demokratia ja vapaus esiintyvät usein Orbánin puheissa keskeisinä unkarilaisina arvoina, kun taas vapauden päävihollisena näyttäytyy liberalisoitunut Eurooppa, joka edustaa dogmaattisuutta, vapauksien rajoittamista ja suoranaista nihilismiä. Näin liberaalin demokratian arvot on kaapattu illiberaalin politiikan savuverhoksi.
Vaikka Suomen poliittinen tilanne poikkeaa Unkarista, yhteistä perussuomalaisten ja Fideszin toiminnalle ovat siis vähintäänkin samankaltaiset yhteiskunnan muutokseen pyrkivät vaikuttamisstrategiat (ks. myös Oikeistoradikaalien vaikuttamisstrategiat ja niiden purkaminen). Sekä Fidesz että perussuomalaiset ovat hyödyntäneet vastakkainasettelun kulttuuria omissa konteksteissaan tekemällä politiikkaa uhkakuvin.
Vaikuttamisstrategioista vallankäyttöön
Molemmat puolueet ovat myös tehneet metapoliittisesta kulttuurin muokkaamisesta keinon haastaa liberaalin demokratian vallitseva asema. Orbánin Fidesz keräsi alkujaan kannatustaan mobilisoimalla taakseen konservatiivisen kansalaisyhteiskuntaliikkeen, joka herätteli ihmisiä jäsentämään yhteiskunnallista ymmärrystään unkarilaisen identiteetin ja kristinuskon varassa sekä kommunismia ja liberalismia vastustamalla (Greskovits 2020). 2010-luvun loppupuolelta lähtien Orbánin puheissa nimenomaan kristillisyys on usein esiintynyt unkarilaisia yhdistävänä identiteettinä, joka perustelee puolueen illiberaaleja arvoja ja toimii vastapainona Euroopan maallistuneelle arvopohjalle.
Vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkeen myös maahanmuuton vastustaminen on noussut yhä tärkeämpään rooliin Fideszin politiikassa. Puolue on omaksunut entistä selkeämmin radikaalia oikeistoa mukailevan poliittisen linjan. Siinä missä maahanmuuttokysymykset ovat siis olleet nykyisten perussuomalaisten poliittisen projektin ydintä jo aiemmin, Fideszin tapauksessa ne on pikemminkin omaksuttu mukaan yhtenä liberalismin vastaisen kamppailun haarana muiden joukossa.
Fidesz on lisäksi hyvä esimerkki siitä, että vanhan poliittisen kulttuurin murros on aina myös uuden alku. Unkarissa hahmotellaan uudenlaista tulevaisuutta, jossa radikaalin ja illiberaalin oikeiston poliittisesta puheesta on tullut valtavirtaa. Orbánin Unkarissa tämä työ on jo pitkällä, sillä median vapaus on maassa vähintäänkin uhattuna, mikä on tehnyt suuresta osaa tiedotusvälineitä äärinationalistisen ajattelun kaikukammion. Kun hallintoon kriittisesti suhtautuvalla medialla ei ole ollut tosiasiallista mahdollisuutta käsitellä muuttunutta poliittista retoriikkaa, se on myös tahtomattaan päätynyt toistamaan ja levittämään valtapuolueen sanomaa.
Suomessa perussuomalaiset on mediavaikuttamisen strategiansa ansiosta ”kokoaan isompi” puolue, joka onnistuu valtaamaan jatkuvasti tilaa julkisessa keskustelussa. Tämä on huomattava ero Unkariin, jossa Fidesz on selvässä poliittisessa valta-asemassa. Vaikuttamisstrategioista on voitu siirtyä puhtaaseen vallankäyttöön siksi, että puolue keskitti taloudellista ja institutionaalista valtaa itselleen 2010-luvun alussa.
Unkarin tapaus osoittaakin, että julkisen keskustelun pelisäännöt voivat muuttua eri tavoin riippuen siitä, onko liberaalia maailmanjärjestystä vastustava puolue hegemonisessa vai ei-hegemonisessa asemassa. Unkarin kulttuuriympäristössä Overtonin ikkuna kattaa jo nykyisellään Fideszin politiikan ja kovasanaisen retoriikan, joten liberaalia keskusteluympäristöä muovaavat koepallot ovat tarpeettomia. Fideszin ei tarvitse nojata kaksoisviestintään, koska se on valta-asemassa maansa politiikassa. Puolue on myös valjastanut merkittävän osan yhteiskunnallisista instituutioista tukemaan politiikkaansa: se voi viestiä avoimesti, sillä esimerkiksi tiedotusvälineet toimivat vallan vahtikoiran sijasta puolueen tukiverkkona.
Myöskään trollausta ei juuri tarvitse käyttää julkisen keskustelun pelisääntöjen rikkomiseen, koska Fidesz on itse päässyt määrittämään nämä pelisäännöt. Trollausta voi toki harrastaa esimerkiksi EU:ta ja sen instituutioita vastaan.
Lopuksi
Voidaan sanoa, että Fideszin suhde totuuteen ylipäänsä on erilainen kuin perussuomalaisten: siinä missä perussuomalaisten trollaava retoriikka ei välitä totuudesta, Fidesz on valta-asemansa ansiosta onnistunut määrittelemään yhteiskuntaan oman totuutensa. Näin esimerkiksi unkarilaislähtöisen miljardöörin George Soroksen toistuva demonisointi julkisissa kampanjoissa (ks. Kallius 2018) ei ole unkarilaisesta näkökulmasta salaliittoteorioiden kehittelyä – se on vakiinnutettu osa hegemonista illiberaalia todellisuuskäsitystä.
Koska Fidesz hallitsee julkista mediaa ja sille uskolliset tahot, tyypillisesti puolueeseen sitoutuneet oligarkit, omistavat kaupalliset mediatalot, sen ei tarvitse etsiä keinoja julkisen huomion herättämiseen: illiberaalissa järjestelmässä valtapuolue on lähtökohtaisesti huomiotalouden hallitsija. Toisin sanoen liberaali tiedontuotanto on jäänyt Unkarissa vähemmistöön ja Fidesz pääsee monopoliasemansa turvin määrittämään, mitä pidetään yhteiskunnassa rationaalisena ja faktapohjaisena tietona.
Kuinka sitten perussuomalaiset suhtautuvat Unkariin ja sen illiberaaliin kulttuuriseen hegemoniaan? Eivät ainakaan erityisen torjuvasti: puoluejulkaisu Suomen Uutiset on toistanut usein kritiikittömästi Unkarin hallituksen tiedonantoja (Nyyssönen 2019), ja puolueen kärkipoliitikot ovat toistuvasti asettuneet tukemaan Unkaria sen EU-politiikassa. Jussi Halla-ahon (2020) muutaman vuoden takainen näkemys Unkarista voi antaa osviittaa myös koko puolueen näkemyksistä: ”Unkarin todellinen synti ei ole demokratiavaje, sananvapausvaje tai oikeusvaltiovaje vaan kansallismielisyys ja konservatiivisuus. Ne ovat ’liberaalin’ globalistin ja eurofederalistin silmissä rikoksista pahimmat.”
Nykyisen eduskunnan puhemiehen suusta kuultuna tällainen ylikansallisen kulttuurisodan lietsominen sekä Fideszin itselleen kasaaman mediavallan ja institutionaalisen vallan väärinkäytön vähättely ei vaikuta liberaalin demokratian tulevaisuuden kannalta erityisen lupaavalta.
Ks. myös:
Tommi Kakko, Anna Ovaska, Mikko Poutanen & Juha Raipola, Oikeistoradikaalien vaikuttamisstrategiat ja niiden purkaminen
Tommi Kakko, Anna Ovaska, Mikko Poutanen & Juha Raipola, Oikeistoradikaalien vaikuttamisstrategioiden ABC
