”Nyt Halla-ahon kaudella kansalainen toivoo journalisteilta skarppausta. Muistakaa, että saatte itse laatia kysymyksenne.”
Näin sattuvasti twiittasi ajankohtaiskommentaattori Kaarina Hazard (s. 1966) 10. kesäkuuta klo 15:45. Oli juuri selvinnyt, että Euroopan parlamentin jäsen Jussi Halla-aho (s. 1971) on 1995 perustetun Perussuomalaiset-puolueen uusi puheenjohtaja.
Aiheesta uutisoiminen kertoikin heti terävöittämisen tarpeesta. Helsingin Sanomat nimittäin kiirehti raportoimaan Jyväskylän puoluekokouksesta, että puheenjohtajavaalin voitti kriittinen intellektuelli. Jos perussuomalaisten edellinen vetäjä oli ”populismin mestari”, hänen seuraajansa on ”vetäytyvä älykkö”. Siinä missä Timo Soini (s. 1962) ”hurmioitui omista puheistaan” vedoten samalla laajaan yleisöön, Halla-aho ”puhuu analyyttisesti ja harkiten”. Näin ”populistipuolue” sai johtajakseen jäsenkunnan yleisilmeestä kuulemma täysin poikkeavan ”46-vuotiaan eiralaisen filosofian tohtorin”, jonka HS tyypitteli ”kriittiseksi helsinkiläisälyköksi”.
Aivan näin sekaisin tuskin monikaan uskoi laatumedian menevän odotetusta vaalituloksesta. Kymmenen vuoden aikana kahteen eduskuntavaaliin, kahteen kunnallisvaaliin ja yhteen europarlamenttivaaliin sekä nyt puolueensa puheenjohtajavaaliin osallistunutta Halla-ahoa kuvailtiin siis vetäytyjäksi. Seksuaalisella kuvastolla ja raiskausfantasioilla mässäilevää ja salatietoon vihittyjen piirissä palvottua blogiaan jo 14 vuotta pitänyttä ideologia luonnehdittiin siis erittelijäksi ja harkitsijaksi. Ja ”kriittisen älykön” epiteetti siis ansaittiin, vaikka taskussa ei ole tutkijakoulutuksen lisäksi kuin rahtunen tutkijakokemusta ja, mikä tärkeämpää, olematon ansioluettelo tutkimuspohjaisen tiedon välittämisessä tai täysjulkiseen ja vastavuoroiseen debattiin antautumisessa. Henkilökuvan luonnostelun pakko tuotti mahdottoman yleishahmottelun.
Valitettavasti HS-uutisjutussa siis tehtiin rasistisesta kiihotuksesta tuomitusta ja someposeeraavasta propagandistista kriittisyyden ja intellektuelliuden uusi perustyyppi. Juuri tässä on nykyisen julkisen järjenkäytön, tiedontuotannon, ideamarkkinoiden, tieteen populaaristamisen ja asiajournalismin koetinkivi. Kriittisen ajattelun uhanalaisuus on suurimpia syitä populismin nousulle. Niinpä taitavimmat populistit koettavat omia kriittisyyden oman vaikuttamistyönsä tunnusmerkiksi. Hazardin kaipaamaa skarppausta tarvitaan erityisesti tämän asiantilan parantamiseksi.
Tapahtumat ovat kieltämättä huimia ja niiden kuvaaminen hektisessä mediailmastossa vaativaa. Kesken tämän jutun kirjoittamisen ovat hajonneet niin maan hallitus kuin perussuomalaisten eduskuntaryhmäkin – ja hallitus eheytynyt lennosta uudelleen Halla-ahon hylänneiden ex-persujen Uusi vaihtoehto -ryhmittymällä. Kuten on jo julkisuudessa todettu, 15(–17, kahden ero ja uusi koti on vielä auki) kansanedustajan vahvuiseksi kutistunut perussuomalaiset ja 20 uudenkarheaa separatistia ovat monissa asioissa samoilla linjoilla.
Itsensä konservatiiviseksi kansallismieliseksi määrittelevä Uuden vaihtoehdon ryhmäpuheenjohtaja Simon Elo (s. 1986) kuuluu Halla-ahon oppipoikiin. Hänen Uusi Suomi -kolumnipalstansa Viisauksia ihmisen Elosta alaotsikkona on Suoraa ja kriittistä puhetta politiikasta. Tiistai-illan A-Studiossa 13. kesäkuuta nähtiin, kuinka Halla-aho piti irtautujia itsensä kaltaisina ”maahanmuuttokriittisinä”, kun taas Elo pyrki omimaan itselleen ja uusvanhoille kumppaneilleen niin ”maahanmuuttokriittisyyden poliittisena linjana” kuin ylisummaan ”kriittisyyden”, joista halla-aholaiset eroavat kuulemma olemalla ”ihmisyyden vastaisten” taustavoimien tai kaappareiden liikuteltavissa. Tämänkään vuoksi tylppää otetta ajantapahtumien käsittelyssä ei käy puolusteleminen.
Jussi Halla-aho ja Simon Elo (Kuvat: Wikipedia Commons).
Sekaannuksen lähtökohdat
’Maahanmuuttokriittinen’ on uudiskäsite kuntavaalivuodelta 2008. Lokakuun uurnakoitoksessa 2 977 helsinkiläistä piirsi lipukkeeseen Halla-ahon ehdokasnumeron. Sillä irtosi 14. komein kannatus pääkaupungissa. Helsingin Sanomat kuvaili marraskuussa Halla-ahoa ”kaukana lähiöiden arjesta” asuvaksi ”maahanmuuttokriittiseksi äänikuninkaaksi”. Jäi pohtimatta, kuinka paljon menestystä kenties selitti ”kritiikin” katteeton omiminen agitoinnin tueksi. Katsotaan maan suurimman lehden harjoittamaa ja heijastamaa tapaa käsitteellistää uutta poliittista voimaa.
Nykyinen Hesarin datadeskin uutispäällikkö Esa Mäkinen (s. 1980) kävi niin ikään marraskuussa 2008 haastattelemassa kohupoliitikkoa. Syntyi melko inhimillinen kuva epäsovinnaisesta vaikuttajasta tai ainakin vinksahtanutta huumoria viljelevästä mutta missiohenkisestä vaihtoehtofaktamaakarista. Mäkinen oli tarkka kirjoittaessaan, että Halla-aho toteaa ”olevansa ’maahanmuuttokriittinen’”. Toisin sanoen hän merkitsi sanan lainausmerkkeihin ja korosti sitä haastateltavansa itsekuvauksena. Mäkinen kuitenkin lausui omissa nimissään, että Halla-aho kahmi äänensä ”kiihkeillä maahanmuuttoa kritisoivilla nettiteksteillään”. Hän myös selitti, kuinka tämän ansiosta ”maahanmuuton kriitikot ovat oppineet puhumaan kulttuurin, uskonnon ja yhteentörmäysten ongelmista”. Näin hän tuli palkinneeksi halla-aholaisuuden mahtimedian antamalla tunnustuksella kriittisyydestä ja kriittisyyden opettamisesta. Kuin hyvittääkseen tätä myönnytystään Mäkinen arvioi, että Halla-ahon vihaa tihkuvia blogikirjoituksia oli aiheesta pidetty rasistisina. Eikä hän jättänyt epäselväksi, että ääniharava henkilöi puolueensa ”maahanmuuttovastaisuutta”.
Yhtä kaikki jo heti kättelyssä käsitteet olivat HS:ssa käytännössä limityksin. Ymmärtämään pyrkivä ote uudenlaista nuorisonkin suosimaa media-asennetta edustavaan vaikuttajaan tuotti tässä ja jatkossa vaihtelevaa noteerausta muka ”kriittiselle” työlle. Tässä perusasetelmassa ollaan edelleen, mutta kaikesta on jo jytkyn ja ennen muuta uuden puheenjohtajavaalin vuoksi tullut moninkertaisesti tähdellistä. Ehkä kiireellisyyttä hieman lieventää muttei suinkaan kokonaan poista 13. kesäkuuta uutisoitu perussuomalaisten eduskuntaryhmän enemmistön dramaattinen lipeäminen kokonaan uuden puheenjohtajan ulottumattomiin. Mutta miten asioista puhuttiin ennen halla-aholaista mobilisaatiota?
Pari välähdystä lähiesihistoriasta valaiskoot asiaa. Kansanedustaja Ilkka-Christian Björklundin (s. 1947) HS-vieraskynäpuheenvuoro tammikuulta 1997 tuntuu nykykatsannossa lähes muinaismuistolta. Siinä pitkän linjan vasemmistodemari puhuu ”maahanmuuton siedon nostamisesta” keskeisenä päämääränä. Piti totuttautua realiteettiin mutta myös tunnustaa ”sekä aineellinen että henkinen vastaanottokapasiteetti” eli ”kipuraja”. Björklund halusi ”tehdä selvän eron maahanmuuttoa arvostelevan mielipiteen ja toisaalta rasistisen ja sen sävyttämän väkivaltaisen käytöksen välillä”. Nimittäin ”kaikki kritiikki maahanmuuttoa kohtaan ei ole rasismia”. Hän vetosi ”sivistyneisiin pelisääntöihin”, mutta soi ymmärrystä ”itse koetuista tapojen törmäyksistä ja omin silmin havaituista sosiaalisista ongelmista” nousevalle ei-tietämättömälle ”kielteisyydelle”. Tuli sovitella yhteen ihmisoikeuksia ja turvallisuutta, jotta kotoutuminen ja yhteiskuntaan yhdentyminen tehostuisi tasavertaisuutta hukkaamatta. Björklundin sanoin suvaitsevuuden täytyi yhdistyä perusnormeihin mukautumiseen: Suomi paikantui eurooppalaisittain monikulttuurisuuslinja–sulauttamispolitiikka-akselilla puolitiehen. Aktivoivakin sosiaalipolitiikka edellytti maahanmuuttajalta omaa toimeliaisuutta ja vastuunottoa.
Tätä kirjoitusta voi tarkastella taustana myös SDP:n 2010 omaksumalle ”maassa maan tavalla” -linjaukselle. Mutta ennen muuta se kertoo ajasta, jolloin sosiaalidemokraatit olivat vielä leppoisasti vallassa: Björklund kuului peräti 63-päiseen eduskuntaryhmään 28,5 prosentin vaalivoiton 1995 ottaneessa puolueessaan. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin SDP:n ääniosuus oli 16,5 ja kansanedustajia tällä haavaa vaivaiset 34. Suurimmasta muutoksesta valta-asetelmissa vastasi Perussuomalaiset: voitettuaan 2011 ”ison jytkyn” (38 paikkaa) se on säilyttänyt asemansa uutena mahtipuolueena (37 paikkaa 2015). Mandaatti on alkanut sulaa vasta muissa vaaleissa ja gallupeissa. Björklund saattoi käsitellä koko kysymystä vailla mitään lähellekään 2010-luvulla tutuksi tulleen kaltaista painetta. Maailma oli eri asennossa: 90-luvulla turvapaikanhakijoita tuli Suomeen vuosittain noin 700–3 500 mutta 2010-luvulla kolmestatuhannesta peräti reiluun kolmeenkymmeneentuhanteen, olkoonkin että vuosi 2015 oli toistaiseksi erikoistapaus muuten haarukassa 3 000–5 600 liikkuneissa luvuissa.
Mielipideilmastonmuutoksesta puhuttaessa kaikki juonnetaan tavallisesti Tony Halmeen (1963–2010) tapauksesta. Eduskuntavaaleissa 2003 kokonaiset 16 390 ääntä kerännyt ulkomaalaisvastainen showpainija nousi Arkadianmäelle samaan perussuomalaisten kolmihenkiseen ryhmään kuin ensi kertaa parlamenttiin valittu puheenjohtaja Soini. Ainakin jälkikäteen kiintoisassa HS-jutussa marraskuulta 2005 lainataan uskontotieteilijä Tuomas Martikaista (s. 1971):
”Maahanmuuttajat koetaan poliittisesti arkaluontoiseksi asiaksi. Toivon erityisesti että suurimmat vastuunkantajat alkaisivat pikku hiljaa herätä näissä asioissa, varsinkin kun maahanmuuttoon ja myös eri uskontoihin liittyvät asiat nousevat jo lähitulevaisuudessa eri tavoin aina vaan ajankohtaisemmiksi. Suomessahan nämä niin sanotut ongelmat ovat vielä hyvin pieniä.”
Tutkija moitti Hesaria ja muita valtalehtiä sekä Yleä siitä, että ”ruohonjuuritason kritiikki islamiin liittyvissä kysymyksissä” jäi niissä kokonaan vaille huomiota. Se pääsi esille Alibin ja Hymyn kaltaisissa vaihtoehtovälineissä – verkkokirjoittelua ei uutisjutussa vielä noteerattu. Martikainen sai jatkaa:
”Tätä kritiikkiä ei kohdata lainkaan näissä tiedotusvälineissä, kun sen ei anneta esiintyä niissä. Tietyt asiat pitää uskaltaa käsitellä rohkeasti ja yksityiskohtaisesti ja sitten purkaa ne. Se pitäisi tehdä juuri asiamedioissa, koska muut mediat Suomessa eivät sitä pysty tekemään.”
Näkemyksessä oli järkeä. (Ja osaltaan sen ansiosta tässäkin jutussa keskitytään isojen viestimien, kuten erityisesti Hesarin, tapaan ilmentää aihepiirin käsittelyssä tapahtuneita muutoksia.) Mutta ’kritiikki’-käsite tuntui halpamyyntiin pannulta. Ja sitä herkkua onkin sitten riittänyt. HS:n lohkaisu kesäkuussa 2009 rasistisilla puheilla kunnostautuneen lapualaisen kokoomuspoliitikon Kai Pöntisen (s. 1963) ”[eurovaali]kampanjan maahanmuuttokriittisestä kärjestä” saattaa olla termin ensimmäisiä ironisia käyttöjä valtajulkisuudessa. Salaiva tuskin auttoi asiassa kovin paljon.
Nykyään usein parjattu valistus saattoi avittaa vähän enemmän. Sitä edusti politiikan tutkija Tuija Parvikon kirja-arvostelu tammikuussa 2010. Hän pui sosiologikolmikko Suvi Keskisen, Anna Rastaan & Salla Tuorin rasismin ja maahanmuutto- tai monikulttuurisuusvastaisuuden suhteita käsittelevää pamflettia puuttumalla uudissanaan ”maahanmuuttokriittinen”. Parvikon mukaan sitä ”alkoivat käyttää ne, joiden mielestä Suomen turvapaikkapolitiikka on liian löperöä”. Tämä ryhmä ei suinkaan ollut yhtä kuin vähälukuiset perussuomalaiset fanaatikot. Parvikko hyväksyi tekijöiden tulkinnan käänteestä syksyn 2008 finanssikriisin myötä: ”Arkipäivän rasismi on sitkeässä myös hyvinä aikoina. Ero on siinä, että laskusuhdanteessa ihmisiä on helpompi yllyttää pitämään meteliä maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista.” Hän myös yhtyi kirjan esitykseen siitä, että ”suomalainen journalismi pönkittää näitä [Suomeen pyrkivistä ulkomaalaisista eläteltyjen käsitysten pohjalla olevia] ennakkoluuloja kaikin tavoin”. Vallitsevat maahanmuuttajien kuvaamistavat nimittäin olivat uhrius tai uhkaavuus, tyylilajina yleistä elämänmenoa häiritsevän epämääräisen vyöryn maalailu ja perspektiivinä viranomaisnäkökulma. Parvikko käytti intellektuellin asemaansa vaikuttaakseen yleiseen mielipiteeseen:
”Suomalaisten olisi korkea aika oppia ja omaksua edes maahanmuuttoa koskevat tosiasiat: Suomella olisi kaikki mahdollisuudet ottaa vastaan ja ’kotouttaa’ vuosittain paljon suurempi määrä maahanmuuttajia kuin nyt tehdään. Pieneen, pimeään ja kylmään maahan ei tule koskaan mitään ryntäystä, mutta meidän oma kulttuurimme voi rikastua, jos edes jotkut viitsivät tänne tulla. Miksi emme auttaisi heitä tänne asettumisessa?"
Saman kevään aikana ulkoministeri Alexander Stubb (s. 1968) (kok) pääsi HS-palstoilla puolustamaan monikulttuurista Suomea. Hän kutsui maahanmuuttokeskustelua hallitsevaa ja vinouttavaa, rasismilta, nationalismilta, populismilta ja muukalaisvihalta haisevaa ”ääripäätä” sanaparilla ”maahanmuuttokriittinen näkökulma”. Stubbin suusta kuultuna termi värittyi hirtehisesti, koska hän piti sitä asiallisen sijaan ”hyvin vastenmielisenä”. Ministeri sai luetella: ”Turvapaikan antaminen on oikeudenmukaista ja humaania, pakolaisten auttaminen on eettisesti oikein. Työperäinen maahanmuutto on Suomelle loistava voimavara.” Stubbin mukaan maahanmuuton ongelmista piti kyllä puhua, mutta niitä olivat ennen muuta asennetason vastahankaisuus ja järjestelmän puutteellinen valmius. Lisäksi hän viittasi Suomeen ”liian houkuttelevana kohteena turvapaikanhakijoille”. Stubb silti teilasi puolueensa nuorisojohtajaksi nousseen Wille Rydmanin (s. 1986) kovat maahanmuuttopuheet.
Seuraavan päivän Hesarissa julkaistiin kaupunginvaltuutettu Halla-ahon mielipidekirjoitus. Signatuuritapaansa hän kuvasi mielipidemittauksessa ilmenneen kohonneen maahanmuuttokielteisyyden aiheuttamaa julkista kirjoittelua ”vääntelehtimiseksi” jonkinlaisen ”kansallismasokistisen orgasmin kourissa”. Halla-aho viittasi toimittajien haluun ”piehtaroida vähän lisää tyhmien suomalaisten rasistisuudella”. Samassa äänilajissa hän kuvasi maahanmuuton neutraaliksi ilmiöksi mutta multikulturalismin ”kollektiiviseksi mielisairaudeksi”. Huomautukset kyselytutkimusten ongelmista pohjustivat varsinaista asiaa eli käsitekamppailua, jota Halla-aho oli saanut käydä valtakunnan ykköslehdessä jo Mäkisen haastattelusta alkaen:
”Haluan pitää kiinni pilkatusta termistä ’maahanmuuttokriittinen’. Maahanmuuttokriittiset eivät vastusta maahanmuuttoa vaan suhtautuvat siihen kriittisesti. He tunnistavat ja tunnustavat maahanmuuton monimuotoisuuden ja arvioivat sen eri tyyppejä erillisinä ilmiöinä. Maahanmuuttohysteerikoille, niin sanotuille ’suvaitsevaisille’, mitään sävyjä ei ole. Heille kaikki maahanmuuttajat ovat tasalaatuista, ihanaa, väistämätöntä, luonnollista, sykkivää ja värähtelevää toiseusmassaa.”
Hämmentävästi tällä puheenvuorolla näyttää olleen huomattavia seurauksia niin perussuomalaisten värväämistehoon kuin laatumedian lähestymistapoihin. Ikävä sanoa, mutta HS-toimittajista etenkin populaarikulttuuriin erikoistunut Miska Rantanen (s. 1967) alkoi normaalistaa nimitystä ”maahanmuuttokriittinen” liittämällä sen ensin maaliskuussa 2010 maahanmuuttajavastaiseen Homma-yhdistykseen. Seuraavana keväänä hän vertasi perussuomalaisten ”maahanmuuttokriittistä siipeä” taistolaisiin. Hän käytti termiä mukaneutraalina kuvauksena muulloinkin. Samoin tekivät hesarilaisista sittemmin myös esimerkiksi Teemu Luukka (s. 1960) ja Tuomas Niskakangas (s. 1980).
Käsitteen käänteistä ennen kesäkuuta 2017
Eduskuntavaalien 2011 edellä perussuomalaisten piirissä laadittiin kuuluisa Nuiva manifesti eli Maahanmuuttokriittinen vaaliohjelma. Teksti alkaa ilkkumisella vaatimuksille, joita oli muiden puolueiden piirissä esitetty maahanmuuttokeskustelun muutostarpeesta: oikealla ja vasemmalla esiintyivät nyt ”kriittisen” asenteen nimissä ”samat poliitikot, joille kuuluu kunnia jo kaksikymmentä vuotta jatkuneesta maahanmuuton ja maahanmuuttajien kritiikittömästä ylistyksestä ja ongelmien lakaisusta maton alle”. Manifestin allekirjoittajat – koko nykyinen puoluejohto – opettivat, että falskissa ”’uuskriittisessä’ liikehdinnässä […] kritiikki kohdistuu yksinomaan kotoutukseen”, kun taas ”itse maahanmuutto, etenkin humanitaarinen maahanmuutto kolmannesta maailmasta, nähdään luonnonvoiman kaltaisena ilmiönä, jonka edessä nostetaan kädet pystyyn”.
Tämä kuvaus oikeuttaa ongelmattomasti käsitteen ’maahanmuuttovastainen’ yhdistämisen halla-aholaisten poliittiseen toimintaan. Sen vaihtoehdoksi ja kovin usein korvaajaksikin Halla-ahon on opetuslapsineen kuitenkin onnistunut istuttaa julkiseen keskusteluun itseään onnitteleva ja pahasti harhaan johtava määritys ”maahanmuuttokriittinen”. Sillä saa mukavampaa välimatkaa esimerkiksi ja erityisesti rasismiin. HS-haastattelussa huhtikuussa 2011 hänelle järjestyi taas tilaisuus puolustaa sitä toivomalla, että ennen pitkää ”maahanmuuttokriittinen ajattelu on levinnyt muihinkin puolueisiin vähän niin kuin vihreä ajattelu Suomessa”. Sanaa ensimmäisenä lehden palstoilla käyttänyt toimittaja Hanna Kaarto saattoi vain turhaan yrittää perätä Halla-aholta selityksiä tämän ihmisarvoa kiistäville puheille ja muille uhmakkaille sanailuille.
Kuusi vuotta myöhemmin ”maahanmuuttokriittinen ajattelu” oli siis muuttunut HS:ssa muotoon ”kriittinen älykkö”. Ei ihme, jos Elo haluaa tämän gloorian itselleen ja uusvaihtoehtolaisilleen. Tässä välissä tapahtui paljonkin. HS:n NYT-liitteessä kesäkuussa 2011 Ville Blåfield (s. 1980) haastatteli ”maahanmuuttokriittistä” Olli Immosta (s. 1986). Tämä oli keväällä noussut eduskuntaan kampanjoimalla muun muassa sen puolesta, että kiihottaminen kansanryhmää vastaan – Halla-aholle 2009 langetetun ja 2010 hovioikeudessa vahvistetun tuomion nimike – poistettaisiin rikoslaista.
Sunnuntaitoimituksen Anna-Sofia Berner teki heinäkuussa hyvää jälkeä jutussaan maahanmuuttovastaisesta äärikristillisestä norjalaisesta joukkomurhaajasta Anders Breivikistä (s. 1979). Hän kirjoitti: ”Suomessa on käytetty sievistelevää termiä maahanmuuttokriittinen. Termin ulottaminen fanaattisiin islamfoobikoihin on osaltaan estänyt asiallista maahanmuuttopolitiikan kritiikkiä.” Tätä järjen ääntä on kuultu aivan liian vähän näin korkeilla foorumeilla. HS-mielipidepalstalla saattoi perussuomalainen kansanedustaja Maria Tolppanen (s. 1952) valittaa jo elokuussa, että hänen ”maahanmuuttokriittinen” puolueensa oli Norjan joukkomurhan varjolla pyritty liittämään ”muukalaisvihaan”, vaikka tuo ”kriittisyys” merkitsee kuulemma ”vastuun kantamista niistä ihmisistä, jotka maahan tulevat”. Hän vaahtosi ”sisäpoliittisesta ajojahdista”. Oman vastuullisuutensa Tolppanen osoitti lausumalla keväällä 2015 paikallislehdelle, että Vaasan tori olisi iloisempi paikka, jos siellä olisi ”enemmän ihmisiä nauttimassa lounastaan työpaikan ruokatunnillaan” ja ”vähemmän mamuja”. Hän löysi pian uuden poliittisen kodin demariryhmästä.
Käsitekamppailussa ”maahanmuuttokriittinen” on valitettavasti pitänyt hyvin puoliaan. HS viittasi esimerkiksi kesäkuussa 2012 vastikään laitaoikeistolaisesta Suomen Sisu -yhdistyksestä eronneen Juho Eerolan (s. 1975) ”taustaan” tuota laatusanaa käyttäen. Myös lokakuussa 2013 HS kuvaili kansanedustaja Eerolaa puolueensa ”maahanmuuttokriittisen laidan” vaikuttajaksi, joka oli huolissaan puolueesta useiden rasismikohujen takia erotetun parlamentaarikon James Hirvisaaren (s. 1970) aiheuttamasta ”uskottavuuden” menetyksestä kaltaisilleen ”maahanmuuttokriitikoille”. HS tuli tässä jutussa myötäilleeksi vaikutusvaltaisten perussuomalaisten tapaa sievistää omaa toimintaansa kuvailemalla heidän johtajaansa Halla-ahoa ”ehkä tunnetuimmaksi maahanmuuttokriitikoksi”.
Konkaritoimittaja Unto Hämäläinen (s. 1954) asetti HS:n Kuukausiliite-jutussa huhtikuussa 2014 keskusteluareena Hommaforumin (2008–) epiteetin ”maahanmuuttokriittinen” asianmukaisesti lainausmerkkeihin. Mutta saman vuoden heinäkuussa tehdyssä HS-henkilökuvassa Mika Raatikaisesta (s. 1963) viitattiin Halla-ahon olevan tunnettu ”erityisesti maahanmuuttopolitiikkaa ja monikulttuurisuutta kritisoivista kannanotoistaan”. Brysseliin siirtyneen tulevan puheenjohtajan paikan eduskunnassa ottanut rikoskomisario Raatikainen selitti omaan kantaansa monisanaisesti: ”Olen Jussi Halla-ahon kanssa muutamasta asiasta eri mieltä. Olen maahanmuuttokriittinen siinä mielessä, että en halua tänne yhtään sellaisia ihmisiä, jotka eivät tee mitään tai tekevät rikoksia. Mutta maahanmuuttajat ovat tervetulleita opiskelemaan, töihin ja tekemään parhaansa. […] seulan pitäisi olla tiukka, koska pian kaikki haluavat Suomeen. […] Ei minun ole mitään järkeä suhtautua maahanmuuttoon erittäin kriittisesti. Olen kriittinen, ja järjestelmää täytyy parantaa, mutta vaimoni on libanonilainen ja äitinikin suomenruotsalainen.”
Viimeistään tässä HS antoi tukea ”kriittisyyden” yhdistymiselle ”torjuvuuteen” ja ”vastustamiseen”. Myös dosentti Juha Herkman tasapainoili epäonnisesti arvioidessaan lehden palstoilla marraskuussa 2014 teatteritieteilijä-sukupuolentutkija Tiina Rosenbergin (s. 1958) kirjaa Arvot mekin ansaitsemme. Toppuutellessaan tuolloin Taideyliopiston rehtorina toimineen tekijän mielestään liian summittaista antirasismia hän käytti kolmasti sanaa ”maahanmuuttokriittinen”, kunnes vaihtoi sen loppukehaisun yhteydessä termiin ”maahanmuuttovastainen”. Muillakin tutkijoilla tuntui olevan vaikeaa. HS:n lokakuussa 2015 kuulema Helsingin yliopiston suomen kielen professori Tiina Onikki-Rantajääskö (s. 1960) kertoi laitoksellaan selvitetyn, että kärjistyneessä kiistelyssä nimiteltiin nykyään hanakasti puolin ja toisin: ”Feminiinisiä piirteitä liitetään maahanmuuttomyönteisiin samalla, kun maahanmuuttokriittisiä rinnastetaan junttimiehiin.” Hän pääsi sentään hieman hyvittämään tätä räikeän epäsuhtaista kontrastia: ”Mielenkiintoistahan viimeaikojen keskustelussa on, että sanojen merkityksiä neuvotellaan uudestaan. Esimerkiksi se, mitä maahanmuuttokriittisyys nyt onkaan.”
HS esitteli maaliskuussa 2015 Hanna Mäntylän (s. 1974) ”maahanmuuttokriittiseksi kansanedustajaksi”. Pääkirjoituksessa saman vuoden lokakuussa viitattiin kolmesti perussuomalaisten ”maahanmuuttokriittiseen vähemmistöön”, joka tarvitsi puoluetta yhtä paljon kuin puolue sitä. Tuore varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari (s. 1979) sai joulukuussa kirkastaa kansanedustajan vakaumuksensa: ”Olen maahanmuuttokriittinen, mutta en missään nimessä hyväksy vastaanottokeskusten polttamista.” HS varasi tammikuussa 2016 arvokkaalta kalskahtavan laatupiirteen ”maahanmuuttokriittinen” jopa kaupunkien kaduilla partioivalle avoimesti rasismin kanssa flirttailevalle Soldiers of Odin -ryhmälle
Pitkän linjan journalisti Yrjö Rautio (1949) koetti HS-kolumnissaan samoihin aikoihin tehdä selkoa asiasta. Tulos ei ollut kehuttava: ”Yksikään maahanmuuttokriittinen ei tunnustaudu rasistiksi. Kaikki rasistit sen sijaan tunnustautuvat maahanmuuttokriittisiksi. Kaikki maahanmuuttokriittiset eivät kuitenkaan ole rasisteja. Iloitkaamme siitä.” Tämäkin päättely vain vahvisti ”maahanmuuttokriittisiksi” itse itsensä määritelleen ryhmittymän onnistumisen käsitelanseerauksessaan. Maaliskuussa perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo (s. 1971) yritti hillitä jälleen uutta rasismiskandaalia liikkeensä sisällä, kun puoluehallituksen jäsen Terhi Kiemunki (s. 1966) oli pilkannut virpomassa olleita muslimilapsia: ”Olen järkyttynyt, enkä voi hyväksyä tällaista. Jos on maahanmuuttokriittinen tai maahanmuuttoa arvosteleva, lapsia ei tule sekoittaa tähän missään vaiheessa ja mitenkään. Heidät tulee jättää rauhaan.”
Kuluvan vuoden aikana kamppailu näytti jo kääntyvän lopullisesti kunniakkaan ’kritiikki’-käsitteen tappioksi. Tammikuisessa HS-analyysissa Halla-ahosta käytettiin uudelleen ilmausta ”maahanmuuttokriitikko”. Loppulauseet kuuluivat: ”Terhon tai Halla-ahon johdolla perussuomalaiset voisivat puolueena kehittyä aivan eri suuntiin. Kärjistettynä ero on siinä, muotoutuuko perussuomalaisista Soinin jälkeen suomalaisten perusihmisten yleispuolue vai ennen muuta maahanmuuttokriittinen puolue.” Tämä ei mitenkään eronnut Halla-ahon omasta mielipiteenmuodostuksesta, jolle järjestyi taas tilaa maaliskuussa: ”Jos perussuomalaiset on maahanmuuttokriittinen puolue, se tietysti ’linkittyy’ kaikkiin muihin maahanmuuttokriittisiin puolueisiin ’jakamalla’ tämän ’ison linjan’.” Lainausmerkkitiheys euroedustajan vastauksessa johtuu siitä, että hän takertuu jokaiseen haastattelijan käyttämään sanaan. Sen sijaan että tässä nähtäisiin aktiivista käsitekamppailua oman toiminnan somistamiseksi, HS näyttää turhan usein tunnistaneen siinä kriittisen ajattelijan työssään.
Ainakin Hesari toisti jälleen samassa kuussa Hommaforumin olevan ”maahanmuuttokriittinen keskustelupalsta”. Saman kokonaisuuden kainalojutussa Halla-ahoa tituleerattiin ”perussuomalaisten maahanmuuttokriittisen siiven ideologiksi”. Ei siis sentään vielä intellektuelliksi. Toinen oheistekstilause totesi sattuvammin, että Halla-ahon ”valinta puolueen johtoon veisi perussuomalaisia lähemmäs länsieurooppalaisia maahanmuuttovastaisia puolueita”. Toukokuussa kuultiin HS:n uusi puoluekokousennustus: ”Perussuomalaisten ärhäkkä maahanmuuttokriittinen siipi saattaa lähteä joukolla Jyväskylään muuttamaan puoluettaan. Kyselyt kertovat, että perussuomalaisten nykylinjaa kritisoivalla Jussi Halla-aholla on hyvät mahdollisuudet nousta puolueen johtoon.” Inhottavia sanoja ”vastaisuus” tai ”kielteisyys” ei otettu tätä arviota pilaamaan.
Paluu Jyväskylä-uutisointiin
Kaikki eivät ole olleet kohmeessa. HS:n johtaviin politiikan toimittajiin kuuluva Marko Junkkari (s. 1969) esitti 10. kesäkuuta 2017 tuoreen arvionsa Perussuomalaiset r.p.:n puoluekokouksesta kirjoittamalla johdonmukaisesti ”maahanmuuttovastaisuudesta”. (”Näkökulma”-kolumni julkaistiin myös sunnuntain printtiversiossa.) K-sanaa ei tarvittu hyvää summausta tärvelemään tai siinä tärveltymään. Junkkari ei sortunut siihen liioin 12. päivän analyysissaan Halla-ahon hallitusneuvotteluiden kaatumisesta. Toisessa maanantaijutussaan hän teroitti ”maahanmuuttovastaisen siiven” uutta valtaa: ”Halla-ahon ohella myös Hakkarainen on tuomittu kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Huhtasaaren näkemykset ovat erittäin maahanmuuttovastaisia. Eerola on kunnostautunut monenmoisessa [ja jutun hyperlinkissä tarkennetussa] oudossa.”
Kokenut tv-toimittaja Tapio Nurminen hoiti yhtä mallikkaasti MTV Uutiset 11. kesäkuuta. lltaseitsemän ja -kymmenen lähetyksiin sisältyneessä presidenttihaastattelussaan hän hyödynsi yksinomaan maahanmuuttovastaisuuden sanastoa ja jätti halla-aholaisen ”kritiikki”-kerskailun pois. Myös Hesarissa toistuvasti ”maahanmuuttokriittisyydestä” höperehtinyt Luukka karttoi sanaa 12. päivän jutussaan ja pitäytyi ”maahanmuuton vastustamisessa”.
Yhtä kuivin jaloin ei selvitty muissa reaktioissa. HS:n Jyväskylän-kirjeenvaihdossa puhuttiin Huhtasaaren valinnan ratkettua ”maahanmuuttokriittisen siiven” jatketusta voitosta. Heti perään lehti uutisoi ”maahanmuuttokriittisen siiven saamasta värisuorasta”, kun Hakkarainenkin oli äänestetty mukaan puoluejohtoon. Hommaforumin ”maahanmuuttokriittisyys” vahvistettiin oheisjutussa niin ikään puoluekokouslauantaina. Ja HS myös kuvasi nuivuusmanifestia sunnuntaina sen tekijöille uskolliseen tapaan ”maahanmuuttokriittiseksi”. Paperiversiossa sunnuntaina ”maahanmuuttovastaisuus” toistui pääraportissa kahdesti, mutta puhuttiin myös puolueen siirtymisestä ”maahanmuuttokritiikkiin keskittyvälle linjalle”. Maanantain pääuutisjutussa leipätekstissä korostui ”vastustaminen” mutta ”Tästä on kyse” -infolaatikko esitteli Halla-ahon ”maahanmuuttokriittiseksi”.
Tutkijapuolellakin on ollut paikoin vaivalloista suhtautua kysymykseen kriittisyydestä. Populismiauktoriteetti Emilia Palonen kirjoitti Politiikasta.fi-sivustolle 10. kesäkuuta laatimassaan oivaltavassa puntaroinnissa vähintäänkin varomattomasti: ”On myös mahdollista, että demokratiavajeen haastaminen siirtyy muualle. Eliitin, 'vanhojen puolueiden' tai ennalta oletettujen puolueidentiteettien ja vallalla olevan ajattelun kriitikoita kaivataan politiikassa.” Arvatenkin hän kaipasi jotain tähänastista perussuomalaisuutta parempaa – ja uutta perussuomalaisuutta vähemmän pahaenteistä – vallanpitäjien lujillelaittoa, mutta muotoilussa oli silti liikaa tunnustusta ”ajattelun kritiikistä” tällaista puhetapaa taktisesti vaalineiden maahanmuuttajavastaisten persujen suuntaan. Toinen valtio-oppinut Tommi Kotonen taas toisti Ylen haastattelussa 12. kesäkuuta hokemaa perussuomalaisten ”hyvin maahanmuuttokriittisestä siivestä”.
MTV:n iltauutisissa 10. päivänä pääraportin tarjonnut toimittaja Vesa Kallionpää sanaili ”maahanmuuttokriittisten” voimien triumfista. Yle Uutisten puolella ykköskanavalla Antti Pilke puhui samana iltana ”maahanmuuton arvostelemiseen keskittyneestä” Halla-ahosta. Uusi varapuheenjohtaja Eerola sai häneltä laatumääreen ”halla-aholainen”, siinä missä toiseksi varapuheenjohtajaksi Jyväskylässä valittu kansanedustaja Teuvo Hakkarainen (s. 1960) keräsi leiman ”maahanmuuttovastainen”. Tässä oltiin lähellä sellaista erottelua, että älykäs mestari Halla-aho operoi kritiikin sfäärissä, kun taas muut joko hännystelevät häntä tai sortuvat suoraviivaisempaan vastahankaisuuteen.
Pilke kuitenkin paransi otettaan 11. päivän uutisissa. Hän raportoi nyt ”maahanmuuttoa jyrkästi vastustavien rynnistyksestä” ja ”maahanmuuttovastaisten voimien noususta”. Studiossa kaiken nähnyt toimittaja Pirjo Auvinen lipsautti Halmeeseen viitattuaan, että vähitellen perussuomalaisiin liittyi tämän myötä ”hyvin maahanmuuttokriittistä, ulkomaalaiskriittistä porukkaa”. Mutta kun hän kirjoitti 12. kesäkuuta aiheesta Yle-uutisten verkkosivuille, hän puhui vain osuvasti ”maahanmuuttovastaisuudesta”.
Samalle nettisaitille saatiin 11. kesäkuuta myös Maria Stenroosin (s. 1974) & Tulikukka de Fresnesin analyysi uuden perussuomalaisjohtajan aatemaailmasta. Halla-ahon ”kansallismielisyys” merkitsi toimittajakaksikon sanoin maahanmuuton, monikulttuurisuuden ja EU:n vastaisuutta. He muistuttivat puheenjohtajan ”luoneen poliittisen uransa […] vastustamalla maahanmuuttoa”. Muiden muassa Huhtasaari on kertonut, kuinka Halla-ahon blogi teki hänestä ”maahanmuuttokriittisen”. Stenroos & de Fresnes lainasivatkin ”uppoavalla lännellä” pelottelevasta Scripta-verkkolokista useita vähämielisiä ja väkivallanjanoisia kirjoituksia. He myös yrittivät saada Halla-ahon vastaamaan sanomisistaan ja onnistuivat kuin onnistuivatkin paljastamaan itseään häpeävän mutta päästöjään selittelevän demagogin. Yle-juttu kuului koko viikonlopun uutis- ja ajankohtaistarjonnan ehdottomiin huipennuksiin.
Edes hallituksen kaatuminen ei kuitenkaan muuttanut yleistilannetta olennaisesti. Yle Uutiset ajoi maanantaina 12. kesäkuuta klo 20:30 pääraportin, jossa puhuttiin johtoon nousseista perussuomalaisista jälleen ”jyrkän maahanmuuttokriittisinä”. Heti perään nähdyssä Orpon haastattelussa kunnostauduttiin sen sijaan vaalimalla ilmausta ”maahanmuuttovastainen”. Lähetyksen jälkeen koittaneen A-Studion juontaja turvautui valitettavasti halla-aholaiseen ”kritiikki”-perustaiseen tyypittelyyn. Stenroosin & de Fresnesin hengessä maanantaina julkaistu Hesarin ansiokas analyysi uuden puheenjohtajan pitkäaikaisesta maahanmuuttovastaisesta mielipidevaikuttamisesta kärsi sekin termien käyttämisestä kutakuinkin keskenään vaihdettavalla tavalla, jos kohta se varaa ”kritiikki”-sanan Hommaforumin ja Sampo Terhon (s. 1977) maahanmuuttopainotuksille mahdollisesti maltillisuusperustein tätä kuitenkaan erikseen selittämättä. Myös HS:n toimituksen yhteisraportti 12. päivän lehdessä onnistui puhumaan sekä ”maahanmuuttovastaisesta Halla-ahosta [liittolaisineen]” että ”jyrkän kriittisesti [maahanmuuttoon] suhtautuvasta Halla-ahosta”.
Määre ”jyrkkyys” ei muuta pääasiaa. Eikä sitä muuta HS:n Teemu Luukan tapa luonnehtia 14. päivän lehdessä Eloa ”selkeän maahanmuuttokriittiseksi”. Hän viittasikin heti perään halla-aholaisiin ”nuivina eli maahanmuuttokriittisinä”. Vastaavasti Iltalehti-päätoimittaja Petri Hakala (s. 1962) pääkirjoitti 13. kesäkuuta, että Halla-ahon johtama puolue ”keskittyy selvemmin maahanmuuttokritiikkiin”. Samassa lehdessä toimittaja Juha Ristamäki puhui mieluummin ”maahanmuutto- ja EU-vastaisuudella vahvasti ratsastavista uusista perussuomalaisista”. Myös Ville Seurin HS-juttu 13. kesäkuuta pysytteli perustellummassa termissä ”maahanmuuttovastaisuus”. Mutta seuraavan päivän paperilehteen präntätty analyysi, jonka laati Juha-Pekka Raeste, kanavoi Halla-ahon kannan ”maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvasta puolueesta”. Kritiikin suominen ideologisen poliittisen kampanjoinnin ja yhteiskunnallisen vaikuttamistyön avainpiirteeksi edustaa parhaimmillaankin ajattelemattomuutta, huonoimmillaan kritiikkiä erityisesti kaipaavien toimijoiden peesaamista.
Lopuksi
Ei kannata silmittömästi varjella jotakin sanaa vinouttamisilta. Kieli on kaikkien käyttäjiensä yhteisomaisuutta: eri syistä tavanomaistuvat puhetavat luovat koko ajan uusia käypyyksiä. Parhaimpia esimerkkitapauksia suojeluhankkeiden epäonnistumisista on filosofi Ilkka Niiniluodon (s. 1946) 80-luvun lopulta alkanut sinnikäs yritys turvata termin ”tieto” asema pyrkimällä rajaamaan sanan ”informaatio” sovellusalaa. Yleinen käytäntö ei millään siistiytynyt hänen linjaustensa mukaiseksi.
Silti Niiniluoto oli oikealla asialla. Kaikkia kielenkäytössä yleistyviä puheenparsia ei pidä arkipäiväistää tai normaalistaa, saati pyhittää. HS-toimittaja Jussi Niemeläistä lainatakseni: ”[Y]ksi keino puolustaa demokratiaa on miettiä, kenen sanoja käyttää.”
’Kritiikki’ on vähintään yhtä tärkeä ellei tietoakin merkittävämpi käsite. Jos adjektiivia ”maahanmuuttokriittinen” hyödynnetään kiireessä, kevytmielisesti tai vakain tuumin ja harkiten laatusanan ”maahanmuuttovastainen” tai ”-kielteinen” – taikka osuvampien termien ”maahanmuuttajavastainen” ja ”-kielteinen” – asemesta, tehdään hallaa luovuttamattoman tärkeälle asialle ja taidolle. Kriittiset valmiudet ovat avainasemassa esimerkiksi Suomen maailmankuulussa koululaitoksessa. Siellä ei opeteta, opiskella eikä opita ksenofobiaa ja misogyniaa. Siellä keskitytään itseään parantamaan ja yhteiskuntaansa kohentamaan pystyvän kansalaisen taitoon perustella, arvostella, kuunnella ja kehitellä. Nämä kriittiset ja luovat taidokkuudet ovat aikuistuville yksilöille riippumattoman ajattelun ja monipuolisen toimeliaisuuden perusta, samalla kun ne ovat laajemmin ottaen demokratian kovaa ydintä.
Olisi virhe yksinkertaistaa liikaa. Ei käy päinsä palauttaa mutkikasta yhteiselämän dynamiikkaa tai koko yhteiskunnan levyisten ja kulttuurin syvyisten eritasoisten tapahtumakulkujen ja etujen ajamisten kokonaisuutta yksittäisten sanojen käyttämisen ohjeiksi ja muistutuksiksi. ”Maahanmuuttokriittinen”-termin tarkkaaminen kuitenkin mahdollistaa myös olennaisten sisällöllisten kysymysten käsittelyn. Toivottavasti tuleva tutkimus täsmentää käsitystä siitä, mikä merkitys sen esittelyllä ja häkellyttävän laajalla läpimenolla ja sitkeällä neutraalilta tuntuvalla käyttökelpoisuudella on ollut perussuomalaisten uuden johdon läpimurrossa viimeisen vuosikymmenen aikana. Tämän verran on sanottavissa jo nyt: arveluttavan kehityksen tai taantumisen yhdistyminen ”kritiikin” suomalaisessakin julkisuudessa jatkuvasti yleistyvään mieltämiseen positiivista asennetta nakertavaksi kielteisyydeksi tai innovoimattomuudeksi tuottavat suuren tarpeen puolustaa kriittisyyttä luovan toiminnan välttämättömänä osatekijänä niin yksilöiden kuin kansakuntienkin tasoilla. Peruskoulu oppilaineen ja opettajiin on suomalaisten ylivoimaisesti suurin innovaatio luultavasti juuri siksi, että se yhdistää kriittiset ja luovat taidot osana yhteiskunnan jäseneksi kasvattamista.
Otetaan yksi absurdi ja kieltämättä äärimmäinen tapaus kuvastamaan tarvetta kovennettuun tarkkuuteen. Yleisradion uutisten verkkosivuilla julkaistiin 6. kesäkuuta ytimeltään kunnon juttu Oulun kaupunginvaltuustoa piinaavasta Aitoa suomalaista yhteislistaa edustavasta Junes Lokasta (s. 1979). Maahanmuuttajavastaista valtuutettua vain luonnehdittiin huonoin perustein sanalla ”maahanmuuttokriittinen”. Sitten kerrottiin, että ”julkisuudessa usein epäsovinnaisesti ja kaunaisesti esiintyvän” Lokan salikäytös oli valtuuston keskustaryhmän johtajan mukaan asiallista. Tämä kuvaus vaihdettiin alle tunnin jutun ilmestymisen jälkeen muotoon ”usein varsin kriittisesti esiintyvä”. Yleisradion mielestä kriittisyys kelpaa näin monenlaisen puuhailun yleisnimitykseksi.
Yksittäisissä tapauksissa sana ”maahanmuuttokriitikko” saattaa puolustaa paikkaansa. Ainakin siihen voi suhtautua harkitsemattomana virheenä. Mutta se on ennen kaikkea suomalaisen poliittisen historian arveluttavimpiin kuuluvan liikehdinnän itse itselleen omaksuma kunniatermi. Kelpaa muistaa, että myös Halla-ahon johtamista perussuomalaisista 13. kesäkuuta irtautunutta Uusi vaihtoehto -ryhmää vetävä Simon Elo vakuuttaa olevansa ”maahanmuuttokriittinen”. Sana pyrkii maisemoimaan ja saattamaan salonkikelpoiseksi maahanmuuttajavastaisen liikkeen epädemokraattisen ja tasa-arvottoman ponnen, josta elolaisilla riittää itselläänkin erottautumista. Lisäksi se vetää lokaan kritiikin elintärkeän instituution tiedollis-totuudellisena, järkiperäisenä ja sosiaalieettisesti kestävänä pyrintönä.
Ei ole perustetta käyttää sitä. Halla-ahon nousu perussuomalaisten johtoon ei ole ainoa syy sen käymiseen täysin kelvottomaksi. Yleisradion uutispäätoimittajan potkut sekä kritiikittömän ”tietokirjallisuuden”, kritiikittömän ”journalismin” ja kritiikittömän ”kehittämisen” kasvava vaikutusvalta yhteiskunnassa muistuttavat siitä, että kriittisen ajattelun, kriittisen journalismin, kriittisen tiedonjulkistuksen ja kriittisen tieteenharjoituksen tehtäviä tulee kirkastaa ja puolustaa entistä uutterammin. Kokoomuksen puoluejohtajan, aiemmin jo Soldiers of Odinin rasistiseksi todenneen valtiovarainministeri Petteri Orpon (s. 1969) lausunnot hallituksen kaatumisesta kertovassa tiedotustilaisuudessa 12. kesäkuuta jäävät historiaan suomalaisen poliitikon ehkä jälkijättöisenä mutta silti säihkyvänä – ja metaeettisen pohdinnankin sisältävänä – puheenvuorona ei-liturgisen arvoihin vetoamisen puolesta. Kerrankin aksiologinen puhe yhdistettiin vakuuttavasti tilanteeseen ja toimintaan. En kannata tulkintaa, jonka mukaan kaikki tämä näyttäytyi epäuskottavana seuraavien päivien tapahtumien valossa. Uusimmat tiedot vahvistavat hänen ja Sipilän pystyneen ennakoimaan kolmannen hallituspuolueen särkymistä. Teot olivat silti sekä poliittisesti taitavia että moraalisesti rohkeita.
Onttoa ratkaisukeskeisyyttään pari vuotta hehkuttanut, huonoja päätöksiä muun muassa koulutuspolitiikassaan tehtaillut ja omissa ”kärkihankkeissaan” kompastellut hallitus tavoitti viime hetkillään kriittisen otteen suorastaan valtiohenkilömäisesti. Se lupaa hyvää kansanvallalle ja huonoa halla-aholaisille. Nyt on myös lausuttu ääneen jotain, millä mittailla kokoomuksen ja keskustan seuraavia poliittisia siirtoja.
Halla-aho lähti päivänpolitiikkaan Blogistanin tietäjän viitta yllään. Puheenjohtajavaalin edellä hänen viisaushakuisuudestaan ja viisautensa todesta karvasta saatiin paljastava kuva. Ehdokaspuheessaan hän näet lainasi fyysikkonero Albert Einsteinia (1879–1955): ”Hulluutta on tehdä asiat samalla tavalla ja toivoa, että lopputulos olisi erilainen.” Sitaatin välitti Suomen Tietotoimisto, jonka asiasta laatimaa uutissähkettä käytettiin mediassa taajaan. Tarkistamatta jäi niin STT:ssä kuin muissakin toimituksissa lainauksen todenperäisyys. Kuten osoitimme (tämän kirjoittaja yhdessä Hannele Huhtalan ja Halla-ahon feikkisitaatista ensimmäisenä somessa raportoineen Sami Syrjämäen kanssa) viimekesäisessä ideamarkkinaraportissamme, tämä todelliseen Einsteiniin mitenkään liittymätön lumesitaatti kuuluu monien kaltaistensa tapaan epäaitoihin lentäviin lauseisiin, joilla erilaiset kukkupuhujat nykyään pyrkivät vaikuttamaan kansalaisiin ja päättäjiin sekä viestimiin näiden välillä. Kytkimme kutyymin yleisempiin huonoihin – epä- tai antikriittisiin – trendeihin ja tendensseihin suomalaisessa julkisuudessa. Jatkoimme asiasta Yle-skandaalin yhteydessä. Muun muassa näissä asioissa kaivataan Hazardin aiheesta peräänkuuluttamaa skarppausta.
Tutkijoista esimerkiksi Palonen on ehtinyt jo varoitella halla-aholaisten perussuomalaisten eristämisestä. Toimittajista muiden muassa Junkkari on valmistanut kansalaisia marttyyriroolin omaksuvan Halla-ahon ominöösiin paluuseen. Näissä puheenvuoroissa on vinha perä. On ainakin osittain näyttänyt oikealta linjalta, että Suomessa on jatkettu asiointia populistien kanssa, pidetty näin liikkeen äärilaidan voimaa aisoissa ja käännetty sen suosio laskuun vähintäänkin tilapäisesti. Nyt kokoomus ja keskusta jatkavat hallitustyötä halla-aholaisista irtautuneiden kanssa, kun taas halla-aholaiset vaikuttavat oppositiossa ja ulkoparlamentaarisesti. Erilaisia yhteistoimintamalleja syntynee kummankin ryhmittymän kanssa. Mutta lähellä pysyttely ja jaettu tekeminen tai niistä julkisesti keskusteleminen eivät saa merkitä epäkriittistä myötäilyä ja suostumista vapautta, sisaruutta ja tasa-arvoa heikentäviin kompromisseihin. Kritiikki älköön antako enää yhtään siimaa moisille vääryyksille.
Kiitos kommenteista käsikirjoituksiin n & n -toimitukselle sekä Hannele Huhtalalle & Sami Syrjämäelle.
[Osa linkatuista jutuista on maksumuurin takana.]
