Mary Shelley kirjoitti maailmalle lopun, jonka se ansaitsi

Mary Shelley, Viimeinen ihminen (The Last Man, 1826). Suom. Antti Immonen. ntamo, Helsinki 2022. 639 s.

Mary Shelley muistetaan goottilaisen romaanin ja nupullaan olleen tieteiskirjallisuuden lajityyppejä yhdistelleestä teoksesta Frankenstein, uusi Prometheus (1818/1973, suom. Paavo Lehtonen). Traagisen hirviötarinan ohella Shelley kirjoitti myös suurteoksen Viimeinen ihminen, joka käy keskustelua poliittisista aatteista, ihmissuhteiden merkityksestä, ja lopulta myös sivilisaation tuhoutumisesta. Jo Antti Immosen rikas mutta notkea suomennos tekee teoksesta lukemisen arvoisen.

Teoksen keskiössä on ystäväjoukko, jonka jäsenet kuuluvat Englannin valtaeliittiin kukin tavallaan, valtaosa perityn aseman, toiset onnekkaiden sattumien seurauksena. Päähenkilö Lionel Verney lukeutuu jälkimmäisiin. Verneyn aatelisisä, kuninkaan entinen uskottu, hukkaa elämänsä ja omaisuutensa rahapeleihin. Poika Lionel ja tytär jäävät kasvamaan vailla suojelijaa. Herkullinen kuvaus heijastelee mutta myös kritisoi rousseaulaisia näkemyksiä siitä, että villi vapauden tila on ihmisyksilölle onnellisin; vailla moraalista esikuvaa ja sosiaalista asemaa Lionelista varttuu katkera ja pahantahtoinen nuori mies. Hänen pelastuksekseen koituu kuitenkin kruunusta luopuneen kuninkaan poika Adrian. Moraalisesti ja henkisesti herkän Adrianin ystävyys koulii päähenkilöstä sekä seurapiirien että poliittisten pelureiden hyväksymän toverin. Hänestä tulee paitsi koulutettu ja maailmaa nähnyt mies, myös osa vallankumousta, joka jatkaa monarkiasta luopuneen hallinnon uudelleenrakentamista.

Teoksen kaksi ensimmäistä osaa keskittyvät edellä kuvailtuihin teemoihin: yksilön kasvuun ja kehitykseen sekä poliittiseen ja filosofiseen keskusteluun vallasta ja yhteiskunnan järjestämisestä. Periaatteen miehenä esitetty Adrian saa vastavoimakseen lordi Raymondin, nuoren aatelishurjapään, joka niittää mainetta sodassa ja toimii, miten mielii. Keskusteluiden, väittelyiden ja erilaisten aatteellisten julistusten välityksellä teos kuvaa, kuinka tasavallaksi julistautunut Englanti etsii tietään uudella vuosisadalla. Laajojen poliittisten näkemysten lomaan on ujuttunut huomioita, jotka jäävät lukijan mieleen: ”No mutta, kaikki hänen hyveensähän juontuvat vain hänen asemastaan. Koska hän on rikas, häntä sanotaan avokätiseksi; koska hän on voimakas, häntä kehutaan urheaksi; koska häntä palvellaan hyvin, hän on rakastettava”, purnaa Lionel vielä villikkona eläessään (30).

Kamppailu rojalistien ja tasavaltalaisten välillä saa rinnalleen melodramaattisia juonenkäänteitä, jotka liittyvät joukon keskinäisiin ystävyys- ja rakkaussuhteisiin. Adrian kieltäytyy perintöosastaan kuninkaana; lordi Raymondista tulee ylin vallankäyttäjä, mutta sen myötä hän ajautuu moraaliseen perikatoon aloittaessaan avioliiton ulkopuolisen suhteen.

Yksilötason kehityksen ja yhteiskunnallisten ongelmien ohella romaanista avautuu siis kolmaskin ulottuvuus. Siinä keskitytään lähiyhteisöön, ystävyyteen ja ihmissuhteisiin, jotka voivat olla syvästi emotionaalisia mutta myös älyllisiä ja moraalisia. Adrianin ja Raymondin ympärille syntyvä joukkio on eräänlainen kollektiivi, joka elää yhtä lailla rakkaudesta kuin ihanteiden tavoittelusta. Viimeistä ihmistä on monesti tulkittu autobiografisena kuvauksena Mary Shelleyn, Percy Bysshe Shelleyn ja lordi Byronin kumppanuudesta. Kollektiivin kuvaus on kuitenkin myös ajankohtainen tulkinta siitä, miten ideat, käsitteet ja aatteet syntyvät verkostoissa ja ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, eivät niinkään yksittäisen ajattelijan sisäisessä monologissa.

Monologiksi teos kuitenkin muuttuu – ja millaiseksi monologiksi!

”Ehdinkö hoitaa tehtäväni? Pystynkö kirjoittamaan paperille sanoja, jotka luonnehtivat suurta loppuhuipennusta? Nouse, musta Melankolia! Tule esiin kimmerialaisesta yksinäisyydestäsi! Tuo mukanasi helvetistä tummanpuhuvia sumuja, jotka ahmaisevat päivänvalon, noita turmelevia ja tautisia hönkäyksiä, jotka tunkeutuvat Maan onkaloihin ja hengityskanaviin saakka ja sairastuttavat sen kalliosuonetkin, niin että kasvit näivettyvät, puut lahoavat ja jokien virtaus tyrehtyy – niin että jopa ikivanhat vuoret hapertuvat, mahtavat meret pilaantuvat ja maapallon suotuisa ilmasto menettää kaiken uutta luovan ja hengissäpitävän voimansa. Tee se, surukasvoinen mahti, samalla kun minä kirjoitan, samalla kun jonkun silmät vielä lukevat näitä sivuja.” (560)

Shelleyn teksti on tiheänään kirjallisia ja kulttuurisia viittauksia. Lukijan iloksi suomentaja Immonen on laatinut teoksen loppuun huomautusosion, josta löytyvät muun muassa yllä mainitut kimmerialaiset.

Ystäväjoukon seikkailut ulottuvat Englannista aina Kreikkaan, jossa saarivaltion miehet käyvät sotimassa. Viimeisellä sotaretkellä kuullaan huhuja rutosta, ja kun sotilaat ovat palanneet saarelleen, tauti riehuu jo monessa maanosassa. Teoksen kolmas osa on lohduton mutta vastustamattoman dramaattinen marssi kohti kuolemaa. Rojalistien ja tasavaltalaisten keskinäinen kamppailu lakkaa, kun yhteiskuntajärjestys murtuu sekasorroksi ja ad hoc -anarkiaksi. Yrjöjen aikakauden ihanteet pilkahtavat esiin, kun päähenkilö päättää ohjata henkiinjääneet Englannista kohti lämpöistä Välimerta ja Italiaa. Tuhoutuva yhteisö kurkottaa kohti sivistyksen kehtona pidettyä Välimeren kulttuuripiiriä. Ehkäpä tässä onkin teoksen keskeisin autobiografinen elementti: romantikko Shelley johdattamassa apokalypsin selviytyjät takaisin antiikin ihanteiden huomiin. Teoksen viesti jää kuitenkin tältä osin ambivalentiksi, sillä Rooma ja sen takana kuvasteleva Kreikka eivät pelasta Lionelia saati tämän kumppaneita.

Kehitystarinana alkava teos jatkuu Platonin Pitojen kaltaisena dialogina ja Kesäyön unelman kepeyttä tavoittelevana rakkauden hippaleikkinä ja päättyy Lionel Verneyn yksinpuheluun. Poliittiset ja uskonnolliset riidat on riidelty, ystäväjoukko, rakastetut ja lapset ovat kuolleet; jäljellä on vain Rooma ja yksinäinen Lionel, jonka askeleet kaikuvat autiossa kaupungissa. Teoksen loppu kokoaa yhteen taiteen ja historian, ihanteet ja hyveet, ihmiskunnan yritykset ja erehdykset hyvästijätössä, jonka kolkkoa juhlavuutta Immosen suomennos korostaa. En tiedä, onko maailmaa koskaan lopetettu yhtä vaikuttavasti. Koiransa ja varjonsa kanssa Roomassa kummitteleva Lionel tekee homeerisen ratkaisun ja lähtee merille; Shelley päättää siis historian ja lähettää selviytyjänsä kohti myyttien, runonlausunnan ja ajattoman ajan maita, harhailemaan samoja aaltoja argonauttien kanssa:

”Niin keskipäivän kirkkaassa auringonvalossa kuin öisessä kuunsirpin kajossakin enkelit, kuolleiden henget ja Korkeimman alati vahtiva silmä tarkkaavat aution Maan rannikkovesiä purjehtivaa pientä purtta, joka kuljettaa Verneytä, viimeistä ihmistä.” (602–603)

Viimeinen ihminen kuvaa siis paitsi vajoavaa ystäväjoukkoa, myös aatteita ja poliittisia ideologioita, jotka menettävät voimansa luonnonvoimien edessä. Rutto ei sääli eikä armahda; sen etenemistä kuvatessaan romaani esittää osuvia huomioita uskonnollisista huruliikkeistä ja muista poikkeustilasta ammentavista reunailmiöistä, joita olemme seuranneet koronapandemian aikana. Yhtä lailla Shelleyn teos muistuttaa siitä, kuinka monessa asiassa olemme romantiikan aikakauden lapsia. Tunteiden ja tunne-elämän tärkeyden korostaminen, kiinnostus yksilöpsykologiaan – kertojahan antaa kaikkien muiden paitsi päähenkilön kuolla! – ja kokemus eristyneisyydestä liittävät teoksen romantiikan suuntaukseen, mutta myös tähän hetkeen.

Kirjan vaikuttavimpiin kohtauksiin kuuluu Sveitsin Alpeilla vietetty hetki, jonka aikana päähenkilö ihailee vuoristomaisemaa läheisestä kirkosta kantautuvan urkumusiikin soidessa. Kuvassa toistuu romantiikalle tyypillinen asetelma, jossa yksilö asettuu vasten luonnonmaisemaa ja kohtaa yhtäältä luonnon jylhyyden ja sen tuottaman subliimin kokemuksen, toisaalta oman tekijyytensä ja ainutlaatuisuutensa. Romaanin versiossa kokemus muuttuu monimedialliseksi, kun hetkeen liittyy vielä musiikki; teos siis muokkaa romantiikan asetelmaa lisäämällä mukaan ajatuksen taiteen roolista välittäjänä ihmisen ja luonnon välillä. Mary Shelleyn visiönäärisyys ei rajoitu suuriin linjoihin vaan välittyy myös teoksen lyhyistä tuokiokuvista.