”Kysyit Aallosta ja Schuylerista. Siinäpä tarina. He ovat eronneet, ja mitä dramaattisimpaan malliin. Jimmyn mukaan Aalto on hullu, on ollut hullu jo jonkin aikaa, mikä ei haitannut häntä rahtuakaan, ennen kuin eräänä yönä pari kuukautta sitten Aalto yritti tappaa hänet. Yksityisissä epäluuloisuuksissani uumoilen tästä olevan paljonkin sanomista puolin ja toisin. Jimmy on yhä täällä: hänellä on suhde ikävystyttävään osapuolipahaiseen nimeltä Charles Heilleman [Heilemann]. Aalto asuu Roomassa ja lähettää Jimmylle kolme kirjettä päivässä, mikä voi olla hulluuden merkki, mutta minusta, parantumaton romantikko kun olen, se on aivan ihanaa, sillä kirjeet viestivät vain minä rakastan sinua, tule takaisin! tule takaisin!”
Näin raportoi vastikään toiseuden kaunokirjallisena luotaajana debytoinut yhdysvaltalainen Truman Capote (1924–1984) kirjeitse 12. elokuuta 1949 kollegalleen Donald Windhamille (1920–2010). Hän kertoi Napolista kuulumiset runoilija James ”Jimmy” Schuylerista (1923–1991) ja tämän puolisosta William ”Bill” Aallosta (1915–1958). Schuyler palasi pian Atlantin toiselle puolelle, mutta Aalto jäi vielä Eurooppaan. Seuraavan välähdyksen hänestä tarjoaa kokki, maalari ja ruokakirjailija Richard Olney (1927–1999), nyt Pariisista kesältä 1951:
”Bill Aalto, sukimaton, tunteikas jätti, joka oli menettänyt toisen käsivartensa Espanjan sisällissodassa ja näytti aina siltä kuin pölähtäisi paikalle suoraan jostain tappelusta, oli kiltti runoilija, joka kärsi karmeasti muusansa uskottomuudesta. Jos hän joi yhden liikaa, hän saattoi purkautua kuin tulivuori, mistä hän oli saanut lempinimen ’Iso Etna’. Kaverit väänsivät piruuttaan sen heti ’Isoksi Ednaksi’ tai joskus pelkäksi ’Ednaksi’, mikä sai hänet raivoihinsa. Bill oli luotettavaa juomaseuraa. Hän tutustutti minut Chez Ineziin, latinalaiskorttelien klubiin, jossa Aaron Bridge[r]sin [(1918–2003)] pianolla säestämä Inez Cavanaugh [(1909–1980)] lauloi kaunista bluesia.”
Bill Aalto. Kuva: Wikimedia Commons.
Schuyler itse tihentää kaiken Pulitzerin arvoiseksi katsotun runonsa ”Dining Out with Doug and Frank” (1980) puolivälin jälkeen koittavassa 37-säkeisessä sulkulausekkeessa. Sitä ennen mainitaan ”Bill/ Aalto, ensirakastajani” ja sen perään, kuinka tämä tapasi kiertää vanhoilla ja matalilla puurakenteisilla yhteysaluksilla New Yorkin rantojen baareista baareihin. Sulkujen välisen jakson voi parafraseerata näin:
”(viisi melskeistä/ vuotta Bill jahtasi minua ympäri/ kyökinpöytää Wystan Audenin/ talossa Ischian saarella/ puukko kädessään. Hän oli vakava/ niin olin minäkin, enkä mennyt/ kun hän halusi tavata minut/ kuolemaisillaan leukemiaan. Olenko/ pahoillani? En niinkään. Pelko kävi/ liian syvään. Viimeisen kerran minä/ näin hänet City Centerin aulassa/ hän oli hilpeä – hän vain/ katsoi minua ja kyynelet tulivat –/ ja syöpä oli vienyt häneltä/ paljon painoa ja hän näytti/ nuorelta ja komealta kuin sinä iltana/ kun iskimme toinen toisemme/ Pop Tunickin lihoiksi lyödyssä homobaarissa./ Bill muistutti aina, mitä/ minä soitin jukeboksista:/ Lena Hornen ’Mad About the Boy’/ Miksi moinen kiusanteko? Se/ on mahtava esitys, mutta hän/ piti sitä 50-luvun itärannikon hintti-/ makuna. Hassua tai tyyten hassua/ unissa, ja minä näen hänestä unta/ usein, hän on aina mukava mies/ se johon tutustuin ja jota rakastin/ ei se kauhujen hahmo, joka hänestä tuli./ Ah, niin. Hänellä oli hetkensä: Bill/ oli sankari, majuri/ Abraham Lincolnin prikaatissa. Tumma/ suomalainen, vähän kuin/ hinttari-versio Valentinosta./ Varokaa suomalaisia. Ne ovat/ murhaa, kun juovat)”
Sankariksi
William Aaltoon vei neljä tietä. Toisen polven amerikansuomalaisten kohtaloita pöyhiessä törmäsi hahmoon, jonka elämälle vetivät vertoja ehkä vain presidenttiehdokkaaksikin neljästi asettuneen kommunistijohtajan Gus Hallin eli Arvo Kustaa Hallbergin (1910–2000) ja ”Popular Wobblysta” (1920) muistetun laulaja-lauluntekijän T-Bone Slimin eli Matti Valentin Huhdan (1882–1942) tarinat. Vihjeet hänestä myös kirjoittajana nousivat esiin niin amerikansuomalaisia kuin kansainvälisiäkin työväenlehtiä kahlatessa. Lisäksi Aalto osoittautui esikuvaksi Jack Kerouacin (1922–1969) Subterraneansissa (1958) vilahtavalle ”kuuluisalle yksikätiselle Nick Spainille”. Ja, niin, hän tuli esiin legendaarisista kätensä menettäjistä kertovassa hämärässä perinteessä.
Aallosta tiesi tehdä selkoa etenkin stanfordilaisen historioitsijan Peter N. Carrollin The Odyssey of the Abraham Lincoln Brigade (1994). Jossain välissä hänestä laadittiin Wikipedia-artikkelit suomeksi ja amerikaksi. Niin kuin tässä ei olisi jo kylliksi, viime vuonna alkoi tapahtua. Helmikuussa julkaisi historiallisilla ja sanataiteellisilla teoksillaan nimeä hankkinut madridilainen Jorge M. Reverte (s. 1948) Aallosta romaanimaisen elämäkerran Guerreros y traidores (2014), jossa keskitytään homoseksuaalisen soturin tekemisiin Espanjan sisällissodassa ja kärsimyksiin 40–50-luvun mustalistais-mccarthylaisessa USA:ssa. Reverte rakentaa amerikansuomalaisesta ja hänen ”hyvin vertauskuvallisesta tapauksestaan” ensin sankaritarinaa ja sitten kahtalaista tragediaa syrjittynä homona ja turhautuneena runoniekkajuoppona. Maaliskuussa yhdysvaltalaisessa veteraanilehdessä ilmestyi samoja aiheita 00-luvulta alkaen ruotineen brittiläisen historiantutkijan Helen Grahamin (s. 1959) suurta myötätuntoa huokuva artikkeli, joka päättyi ennakkopuffiin hänen tänä vuonna odotettavissa olevasta monografiastaan After the Wars in Spain. Lives Salvaged from the Dark Twentieth Century. Äkkiä Aallosta tehtiin komeita joskin yhä marginaalisia juttuja ”aitona homosankarina”.
30. heinäkuuta koittavan syntymän satavuotisjuhlaa ja taatusti lukemisen väärtiä kirjaa odoteltaessa kerrataan tässä Grahamin artikkelin pääseikat parin muun lähteen tuella. 21-vuotiaana New Yorkista Eurooppaan lähtenyt Bill Aalto ei tutkijan mukaan pahemmin eronnut Kansainvälisten prikaatien osaksi kootun XVI eli niin sanotun Abraham Lincoln -prikaatin muista tiedostavista ja vaikuttamaan pyrkivistä, jos myös laman kurjistavia vaikutuksia paenneista nuorista. Sattumoisin poika ylitti Atlantin itään päin 30 vuotta myöhemmin kuin hänen äitinsä oli samanikäisenä tehnyt vastaavan merimatkan länteen. Aikoinaan vauraan tilallissuvun välkky ja hyvin kasvatettu tyttö, kuten Graham hänet tyypittelee, oli saapunut New Yorkiin 1907 noin kaksikymmenvuotiaana suurin toivein. Kun ilmeisesti satakuntalaislähtöinen Elsa Johanna Akkola kahdeksan vuotta myöhemmin synnytti Billin yksinhuoltajaäitinä, hän oli jo saanut tuta piiantöitten fyysisen ja sosiaalisen kuluttavuuden. Mitenkuten toimeentuleva Elsa hakeutui newyorkinsuomalaisiin kommunistipiireihin ja pysyi elämänsä loppuun saakka vakaumukselleen uskollisena Grahamin sanoin ”suorastaan protestanttisen hartaasti”.
Elsa oli päättänyt huolehtia Billin koulunkäynnistä. Graham arvelee hänen menneen 1927 osin tästä syystä naimisiin toisen suomalaissiirtolaisen kanssa. Vaimoaan paremmin toimeen tuleva, vanhoillisempi ja viitisen vuotta nuorempi mies Otto Aalto adoptoi samalla 12-vuotiaan Billin. Perhe muutti 20–30-luvuilla suhteellisia mukavuuksia tarjoavaan Bronxiin. Bill osoittautui eteväksi oppilaaksi, joka äitinsä tapaan otti osaa myös yhteiskunnalliseen toimintaan. Hän liittyi kerhoon nimeltä Harlemin proletaarit. Grahamin mukaan Bill oli poliittisesti hoksaavainen ja katufiksu poika, joka luki ahnaasti ja kirjoitti lahjakkaasti. Siitä historioitsija ei artikkelissaan pukahda, että NMKY:n 1916 perustamaa yliopistoon valmistavaa McBurney-kouluakin käynyt poika jätti jälkensä muun muassa 10 000 kappaleen painokseen yltäneen amerikansuomalaisten sosialistien Eteenpäin!-sanomalehden (1920–1950) liitteisiin. Pörssiromahduksen kanssa yhtaikaa iski pikkuveli Henryn kuolema. Grahamin mukaan Elsa ja Otto etääntyivät toisistaan, eikä Bill tullut toimeen isäpuolensa kanssa. Kahdeksantoistavuotiaana hän jätti kotinsa ja koulunsa ja ansaitsi elantonsa muun muassa kirjanpainajan apulaisena ja autonkuljettajana. Pian hänestä tuli 1920 perustetun Kommunistisen nuorisoliiton vielä tuoreemman Bronxin osaston jäsen. Sitten Bill Aalto nousi valtamerilaiva m/s Parisiin.
Sotilasura
Luoteisessa Galician maakunnassa syntynyt kenraali Francisco Franco (1892–1975) oli yrittänyt kaapata vallan Espanjassa heinäkuussa 1936. Hänen johtamansa oikeistokansalliset falangistit aloittivat sisällissodan tasavaltalaista vasemmistohallitusta ja sille uskollisia joukkoja vastaan. Suhteellisen yhtenäisten francolaisten paljon moniaineksisempi vastavoima järjestäytyi hitaasti. Aalto ehti Pyreneiden niemimaalle Ranskan Le Havren kautta helmikuun puolivälin jälkeen 1937. Hän oli ensimmäisten ulkomaalaisten mukana tasavaltalaisten riveissä.
Syys–lokakuussa luodun Brigades Internacionalin (BI) pääpaikassa Kastilian Albacetessa hänet määrättiin partisaaniyksikköön. Sen tehtäväksi tuli tuhoamistoiminta ja paikallisen vastarinnan organisoiminen vihollisen linjojen takana. Tämä oli harvinainen toimenkuva kansainvälisten vapaaehtoisten joukossa. Suomalaisten toimintaa Espanjan sisällissodassa kartoittanut Jyrki Juusela täsmentää, että Aalto määrättiin ensin kuljetusjoukkoihin mutta otettiin pian ”täysiaikaiseksi sissiksi”. (Termejä ”partisaani” (engl. partisan, esp. partisano) ja ”sissi” (engl. guerrilla, esp. guerrillero) on käytetty vaihtelevasti niin hänestä kuin muistakin lähinnä öisiä tuhotehtäviä pienillä ryhmillä tehneistä taistelijoista.) Hän kertoo kirjassaan, kuinka newyorkilainen pääsi sotilaana tutustumaan moniin muihin Suomesta ja Ruotsista sekä Pohjois-Amerikasta tulleisiin suomalaisiin. Yhteensä kolmatta sataa suomalaistaustaista liittyi los internationaleseihin. Heistä ehkä viimeisin, Massachusettsin Fitchburgista saapunut ja autonkuljettajana palvellut Matti Mattson (1916–2011), piti elämänsä loppuun saakka esillä Lincoln-prikaatin kokemuksia ja sen vasemmistolaista eetosta.
Sisällissodan alkuvaiheissa yksittäiset komentajat suunnittelivat ja toteuttivat itsenäisesti sabotaaseja pääasiassa espanjalaisvoimin. Kun natsi-Saksa ja fasistinen Italia ryhtyivät tukemaan Francon johtamaa sotilasjunttaa, kommunistinen Neuvostoliitto reagoi lähettämällä Espanjaan sotilastiedusteluhallinto GRU:n virkailijoita. Neuvostoupseerit kokosivat sissiryhmiä BI:n piiriin ja pyrkivät osoittamaan tasavaltalaisarmeijan pinteessä olevalle espanjalaiselle johdolle säännöttömäksi tai poikkeavaksi sodankäynniksi kutsuttujen taistelumenetelmien tehokkuuden. Grahamin mukaan suomalaisia pidettiin karaistuneina ja sitkeinä. Lähes 190-senttinen, vahva ja hyväkuntoinen Aalto valikoitui erikoistehtäviin. Hänet erotti useimmista muista tulokkaista myös espanjantaito. Viiden kuukauden sotamiesajan jälkeen hän eteni korpraaliksi, sitten parissa kuukaudessa kersantiksi.
”Vallataan asemia, saadaan pistimestä, laotaan konekivääritulitukseen ja retkotetaan piikkilangoissa”, Aalto kuvaili myöhemmin tavanomaisia mielikuviaan sotimisesta. Toisin kävi: ”Minusta tuli sissi. Kuljin väijyksissä, en nähnyt pistimiä, kohtasin perin harvoin konekivääritulta ja kun tapasin piikkilankaa, katkoin sen tieltäni.” Epätavanomainen sodankäynti sopi Grahamin mukaan hänelle hyvin. Haastattelussa 1939 Aalto teroitti partisaanitoiminnassa tarvetta jatkuvasti ”keksiä uusia työmetodeja” ja suunnitella jokainen yksittäinen toimi kulloistenkin erityisolosuhteitten mukaan. Hänen ohellaan värvättiin toinen amerikkalaiskovanaama: korkeakoulutustakin saanut New Yorkin ahtaajien ammattiyhdistyksen toimitsija Alex Kunstlich (1909–1938). Kun Aalto ja Kunstlich oli koulutettu tehtäviinsä GRU:n perustamassa tuhoamiskoulussa lähellä Andalusian Jaénia, heidät pantiin samaan ryhmään kolmannen etevän newyorkilaisen Irving Goffin (1900–1989) kanssa. Sukutaustaltaan venäjänjuutalainen brooklynilainen oli vaihtanut esiintyvän akrobaatin uransa kommunistisen puolueen virkailijan työhön. Sitten kutsui Espanja.
Kunstlichin johtama yksikkö toimi pääasiassa etelärintamalla historiallisia Córdoban ja Granadan andalusialaiskaupunkeja ympäröivällä maaseudulla. Aalto otti kuitenkin osaa joihinkin sissioperaatioihin myös koillisrintamalla, aragonialaisen Teruelin kaupungin luona. Toisin kuin Wikipedia-artikkelit ja Juusela kertovat, hän ei Grahamin mukaan silti osallistunut Goffin ja Kunstlichin tavoin Guadalaviarjoen yli kulkevan Albarracínin sillan räjäyttämiseen. Tämä isku päätyi sepitteeksi muokattuna Espanjassa sotakirjeenvaihtajana työskennelleen Ernest Hemingwayn (1899–1961) romaaniin Kenelle kellot soivat (For Whom the Bell Tolls, 1940). Goff ei koskaan tavannut kirjailijaa, eikä todennäköisesti Aaltokaan.
Graham herkuttelee miesten välisillä eroilla. Ne tulivat esiin, kun udeltiin, olivatko he kenties antaneet mallin Hemingwayn sankarille Robert Jordanille, joka pääsi pian Gary Cooperin (1901–1961) esittämänä valkokankaillekin Sam Woodin (1883–1949) ohjaamassa samannimisessä elokuvassa. Siinä missä Goffin nähtävästi suurta egoa moinen mahdollisuus mairitteli ja kyselijöitten kiinnostus hiveli, vaikka hän romaanin ylilyöntejä oikoikin, Aalto pitäytyi kuivemmissa repliikeissä. Kun Yalen yliopiston sosiaalipsykologi John Dollard (1900–1980) teki hallituksen tilaaman kuuluisan tutkimuksensa Fear in Battle (1943), hän tarjosi veteraanien arvioitavaksi erilaisia sotilaallisia tilanteita ja tuntemuksia kuvaavia väittämiä. Koelauseeseen ”Varautuu taistelupelkoon ja yrittää valmistautua siihen” Aalto tokaisi: ”Pidetään nyt kuitenkin Hemingway tästä loitolla.” Ja testiväitteeseen ”Miettii omaa selviytymistään” hän kuittasi: ”Kenelle kellot soivat käteen vaan.”
Sissioperaatiot laajenivat etelässä loppuvuodesta 1937. Kun Kunstlichin johdettavaksi tuli jo huomattavasti suurempia joukkoja, Aalto korotettiin varajohtajaksi, jonka erityisvastuulla olivat kuljetukset, huolto ja iskujen strateginen suunnittelu. Grahamin mukaan hän muistutti sotilaanakin enemmän Kunstlichia kuin Goffia. Juusela luonnehtii Aaltoa uhkarohkeisiin tehtäviin sopivaksi ”rämäpäiseksi” taistelijaksi, joka ”tunnettiin rajuista otteistaan ja yltiöpäisyydestään”, kun taas britin mukaan tämä oli vaitelias, tunnollinen ja teknisesti tarkka. Joka tapauksessa Aalto ylennettiin toukokuussa luutnantiksi.
Voittoa vain ei ollut luvassa. Pohjoisesta hyökkäävän Francon joukot valtasivat etelää pala palalta. Liikenneyhteyksiä katkovia ja muita perusrakenteita luhistavia iskuja saatiin tehdyksi, mutta tasavaltalaisarmeija ei kyennyt aseistamaan edes sotilaitaan, saatikka sille myötämielistä maaseutuväestöä. Tätä seikkaa Aalto korosti 1939 amerikansuomalaiselle työläisjärjestölle antamassaan haastattelussa: ”Ja jos meillä olisi ollut kylliksi jakaa aseita vihollisen selän takana, olisi siellä ollut valmiina 500 000 miestä käsittävä armeija nousemaan fasisteja vastaan millä hetkellä hyvänsä.” Syynä oli merkittävien ulkovaltojen, erityisesti tuolloin sosialistijohtoisen Ranskan, valitsema puuttumattomuuslinja eli Aallon piikikkäin sanoin ”Espanjalle ’ystävällisten demokraattisten’ valtojen ’puolueettomuuspolitiikka’”. Maaliskuun suurten vetäytymisten lisäksi Aragoniasta rannikkoa pitkin etelään päin vyöryvät francolaiset onnistuivat huhtikuun alussa iskemään kiilan kahteen osaan jakautuvien tasavaltalaisalueitten väliin. Sotaonni ei suosinut Aallonkaan yksikköä: toukokuun tullen Kunstlich vangittiin ja teloitettiin lähellä Granadaa.
Grahamin arvion mukaan sotilasjohto suunnitteli ennen kaikkea taistelumielen palauttamiseksi uskaliaan manööverin Motrilin pikkukaupungin tuntumaan Málagan ja Almerían puoliväliin. Alle kolmenkymmenen republicanosin muodostaman iskuryhmän onnistuikin 23. toukokuuta 1938 vapauttaa yli 300 sotavankia rantakaistalla sijainneesta Carchunan linnoituksesta aivan Francon joukkojen etulinjan takaa. Kuutamon, pistoolien, kiväärien, kahden konekiväärin ja 300 käsikranaatin turvin tehty lajissaan ainoa kommando-operaatio espanjalaisessa sotahistoriassa oli menestys, mutta se lähestulkoon maksoi jälkivarmistuksesta vastanneiden Aallon ja Goffin hengen. (Juuselan mukaan Kunstlich kuoli vasta siihen osallistuessaan.) Kahta konekivääriä turvaamaan lähteneet newyorkilaississit joutuivat joidenkin vapauttamiensa espanjalaisupseerien kanssa suojautumaan vihollisen tulitukselta hyppäämällä jyrkänteeltä Välimereen. He uivat luotien kantamattomiin ja palasivat vasta uuden pimeän tultua matalikolle kahlatakseen rannan suuntaisesti omiaan kohti sarastukseen saakka. Toinen yö viettyi rantakallioluolassa. Paluu tasavaltalaisten hallitsemille maille kesti pitkälti kolmatta vuorokautta. Toisin kuin vankeudessa kenties heikentyneet espanjalaiset, Aalto ja Goff selviytyivät koettelemuksesta, mitä Graham selittää heidän urheilullisuudellaan. Suomalaissiirtolaisen poika oli päässyt uinnin makuun jo nuorena Harlemin proletaaripojissa.
Carchunan ylläkköä juhlittiin Juuselan mukaan Madridissa saakka. Aalto kirjoitti siitä paikannimeä mainitsematta mutta Goffiin viitaten myös ytimekkäässä yleisönosastokirjoituksessaan aikakauslehti Lifeen (1883–1972) joulukuussa 1942. Hän puuttui makasiinin aiemmassa numerossa olleeseen ”käsitevirheeseen”, kun ’sissisota’ oli määritelty toisistaan riippumattomien yksiköiden keskinäisettä viestinnättä harjoittamaan taistelutoimintaan. Aalto toi esiin Espanjan-kokemuksensa ja vakuutti, että sissit saattoivat ”nykypäivän uudentyyppisessä sodassa” muodostaa ”hyvin toimivan”, ”yhteen sovitetun” ja kurinalaisesti keskusjohdon komennossa pysyvän osan armeijaa. Tätä Salamancan yliopiston tutkijan Velascon hiljattain vahvistamaa näkökohtaa tasavaltalaispartisaanitoiminnan yhdennetystä ja yhdentävästä luonteesta hän toisti haastattelussa 1939. Lifessa Aalto saattoi todeta, että britit käyttivät jo vastaavia pieniin ryhmiin, pikaveneisiin, kenttäradioihin ja erilaisiin yhteistyöjärjestelyihin nojaavia menetelmiä. Andalusiassa toimiva ”organisaatio, jota me autoimme hiomaan”, pystyisi nyt tukemaan liittoutuneita rannikon valtaamisessa. Diktaattori Franco piti kuitenkin taitavasti Espanjan erossa maailmansodasta.
Sisällissotapalveluksensa lopulla kesäkuussa 1938 Aalto ylennettiin vielä kapteeniksi. Mutta Graham kertoo, että hyvissä ajoin ennen prikaatien virallista vetäytymistä syyskuussa 1938 Aalto ja Goff olivat jo näännyksissä sotimisesta. Heinä–marraskuussa amerikansuomalaiselle kertyi kolme sairaalajaksoa, ensin kuume-, sitten paksusuolentulehdus- ja lopulta malariapotilaana. Hän kirjoitti toistuvasti BI:n johdolle omasta ja Goffin puolesta, että he eivät enää olleet palveluskelpoisia ja voisivat paremmin tukea Espanjan tasavallan asiaa palaamalla Yhdysvaltoihin ja pitämällä sitä esillä kotimaansa julkisuudessa. Graham lisää, että Aaltoa huolestutti myös se, että hänen passinsa ei olisi enää voimassa, jos hän viipyisi ulkomailla yhtäjaksoisesti yli kaksi vuotta. Hän osallistui äitinsä ja kahdeksanvuotiaan John-velipuolensa elättämiseen. Aika mateli. Vasta marraskuussa Aalto ja Goff lähetettiin Valenciassa sijaitsevaan kotiutuskeskukseen. Tammikuun puolivälissä 1939 he pääsivät laivalla Barcelonaan ja seuraavan kuun alussa m/s President Hardingilla New Yorkiin. Aallon Euroopan-reissu kesti tarkalleen kaksi vuotta.
”Mainehikkaimpia partisaanipäälliköitä”, kuuluu summaus amerikansuomalaisen työläisjärjestön hajanaisessa rintamakokemuskoosteessa Meidän poikamme Espanjassa (1939). Kirjanpainaja Mattson auttoi sen julkaisemisessa yhtaikaa suomeksi ja englanniksi. Hänen kanssaan Massachusettsin Fitchburgista francolaisia vastaan lähtenyt Joe Hautaniemi (1912–1991) kertoo kirjasessa tavanneensa ”kuuluisaksi tulleen” Aallon useasti Villanueva de Córdobassa. Niin ikään kirjaan sisältyvässä Aallon haastattelussa tämä mainitsee yhtenä taistelutoverinaan Paavo Koskisen (1903–1980). Muurari-painija-agitaattori oli istunut Helsingissä vankina kommunistilakien nojalla ja lähtenyt sitten 1935 Neuvostoliittoon. Tultuaan Espanjasta kapteenina takaisin Suomeen Koskinen joutui jälleen telkien taakse, kunnes nousi syksyllä 1944 SKP:n johtotehtäviin pariksikymmeneksi vuodeksi. Aaltokin palasi taistelukentiltä kotimaahansa niin hyvin ansioituneena kuin oli mahdollista Lincolnin prikaatin sotilaille. Tätä alleviivaava Graham jatkaa, että jos Goff kerskui mielellään tappeluksillaan verisiä yksityiskohtia kaihtamatta, Aalto jätti kernaammin legendat heittämättä. Sen sijaan hän toimi aktiivisesti veteraanijärjestössä, tuki tasavaltalaisuusaatetta ja puhui pakolaisten ja vankien puolesta. Aalto otti hoitaakseen eri puolilla New Yorkia ja Connecticutia tilapäishommia ja kaiketi ay-vastuitakin. Kuvaan kuului myös lyhytaikainen sekatyömiehen pesti maavoimien tukikohdassa Connecticutin Ansoniassa. Ryhtyminen armeijan palkolliseksi saattoi vaikuttaa perhekriisin viimeiseen näytökseen, Graham arvelee.
Elsa-vaimonsa erossa menettänyt Otto kävi keskusrikospoliisin New Yorkin toimistolla maaliskuussa 1941. Hän lienee vilauttanut virkavallalle päivälehteä: Bill oli päässyt New York Timesin (1851–) palstoille 20. tammikuuta 1939 partisaanijohtajana ja palaavien lincolnilaisten johtajana. Oton mukaan Bill uhkasi Yhdysvaltoja poliittisine kantoineen ja Espanjan-kokemuksineen. Graham katsoo, että isäpuolen vaikuttimet olivat taatusti mutkikas kimppu närkästystä ja kostonhalua, mutta Otto oli hänestä jo alun alkaen poliittisilta kannoiltaan Billin suoranainen vastakohta. Ennen muuta saattoi painaa oman kansalaisuuden menettämisen pelko. Vaikka liittovaltion lainvalvojat tutkivat jo Lincoln-pataljoonan jäseniä, William Eric Aalto otettiin seurantaan vasta hänen isäpuolensa vinkistä. Sissipalvelukseen viitaten FBI suositteli 25-vuotiaan veteraanin asettamista tutkintavankeuteen. Tätä lykättiin, kun Aalto tarjoutui vapaaehtoiseksi maavoimiin. Juuselan sanoin hänet ”otettiin auliisti armeijaan” pari viikkoa sen jälkeen, kun Japani hyökkäsi Pearl Harboriin 7. joulukuuta 1941. Hän aloitti korpraalina Fort Knoxin tukikohdassa Kentuckyssa, josta hän lähetti mainitun lukijakirjeensä Lifelle. Viranomaiset pitivät asepalvelusta vaihtoehtoisena tarkkailumallina Lincoln-jermuille.
Monien muiden Espanjassa sotineiden tapaan Aalto määrättiin puolustusvoimissa vähäpätöisiin tehtäviin. ”Olen FBI:n paskalistalla”, hän valitti eräälle lincolnilaistoverilleen, ”tai sitten armeijan omalla mustalla listalla.” Graham vahvistaa tuplabuukkauksen. Hän kuvailee, kuinka Aalto halusi lopettaa lahjojensa haaskaamisen ja tarttui muutamien muiden Lincoln-veteraanien tavoin alkuvuodesta 1942 avautuneeseen tilaisuuteen hakea upouuteen eliittijoukkoon nimeltä Office of Strategic Services (OSS). Tästä USA:n ensimmäisestä tiedustelupalvelusta sukeutui sodan jälkeen CIA. OSS:n tehtävänä oli lähettää laskuvarjomiehiä Eurooppaan, jotta nämä osallistuisivat linjojentakaisiin vastarintaliikkeisiin. Vain tällaisiin tehtäviin Yhdysvaltain viranomaiset olivat valmiita käyttämään los internationalesien kokemusta ja yhteyksiä. Aalto rekrytoitiin heti OSS:n riveihin, mutta hän ei koskaan päässyt aktiivipalvelukseen merten taa vanhalle mantereelle. Syyt ovat karut.
Syrjään
Aalto oli tiettävästi pian Espanjasta palaamisen jälkeen uskoutunut Goffille sukupuolisesta mieltymyksestään miehiin. Graham ajoitti 2012 ilmestyneessä kirjassaan tapauksen keväiseen Ohioon 1940, kun kaksikko oli yliopistokampanjakiertueella puhumassa tasavaltalaisuuden puolesta. Hänen lähteinään olivat Lincoln-prikaatin arkistossa olevat Aallon ystävän James Fossin hänestä laatima julkaisematon elämäkerta Hero of the Left 80-luvun alusta ja Manny Harrimanin tekemä Goffin videohaastattelu saman vuosikymmenen puolivälistä. Toisten tietojen mukaan Aallon homous olisi tullut esiin vasta keväällä 1941. Oli miten oli, mitään erityistä ei tainnut heti tapahtua: Aalto ja Goff allekirjoittivat yhdessä newyorkilaisen kommunistilehden Soviet Russia Todayn (1932–1951) lokakuussa julkaiseman kirjoitelman ”kokeellisen ryhmänsä” toiminnasta Espanjassa.
Vaikuttimista tai toisista aseveli löi aseveljeä: Goff alkoi viimeistään keväällä tai kesällä 1942 lietsoa levottomuutta OSS:iin jo valikoituneen pienen lincolnilaisporukan piirissä. Graham kuvailee, että Aallon seksuaalinen erilaisuus merkitsi Goffin mielestä heille kaikille pysyvää turvallisuusriskiä. Poikkeavuus teki kuulemma heikoksi lenkiksi: homoseksuaali ei niinkään olisi yhtään helpompi pala vihollisen agenteille kuin muutkaan, mutta ainakin kotimaan poliitikot voisivat innostua käyttämään tällaista arveluttavuutta hyväkseen halutessaan mustamaalata koko OSS:n lincolnilaiskoplan. Tässä saattoi olla perääkin.
Grahamin sanoin kuvaan kuului yhtä kaikki myös aimo annos kenties tiedostamatonta miehistelyä ja ilmeistä sosiaalista ennakkoluuloisuutta. Reverte kuvailee vehkeilevää Goffia machoiluun taipuvaiseksi homofoobikoksi. Carroll puolestaan luonnehtii häntä kehonrakentajaksi ja Coney Islandin rantojen adonikseksi. Grahamin mukaan lihaskimpulla oli aihetta alemmuudentuntoon, koska nuorempi Aalto oli edennyt sekä BI:ssa että OSS:ssa häntä nopeammin. Niin tai näin, suomalaissukuinen strategi syrjäytettiin, vaikka OSS:n pääjohtaja, I maailmansodan sankariupseeri William J. Donovan (1883–1959) olisi ilmeisesti halunnut pitää hänet alaisenaan.
Lincolnilaisista ainakin yksi on kertonut julkisesti oman versionsa tapahtumista. Venäjänjuutalaista sukua ollut newyorkilainen Milt Felsen (1912–2005) opiskeli Iowan yliopistossa, kun hän lähti 1937 Espanjaan kamppailemaan ”rauhanomaisemman ja inhimillisemmän yhteiskunnan” puolesta. Kommunisti hän ei ollut, eikä hän edes tuntenut juuri ketään ”ammattivallankumouksellista”. Hemingwayhinkin Madridissa tutustunut Felsen toimi ensin konekiväärimiehenä ja haavoituttuaan sairaankuljettajana. Palattuaan rapakon taakse hänkin päätyi tammikuussa 1942 vakoilijaksi. OSS:n lennättämänä hän joutui vielä samana vuonna Pohjois-Afrikassa saksalaisten käsiin ja virui sotavankeudessa 18 kuukautta. Sodan jälkeen hän vaikutti esimiestasolla elokuva-alan ay-tehtävissä ja toisinaan filmihankkeissakin: Felsen muistetaan Saturday Night Feverin (1977) apulaistuottajana. Muistelmateoksessaan The Anti-Warrior (1989) hän kertoo Goffin esittäneen pääkaupunki Washingtonissa kesällä 1942 epäilyksensä Aallon homoudesta. Kaksistaan he olivat kamutrion yhteisen illan päätteeksi varjostaneet kolmatta: veteraanitoveri Aalto oli poistunut ”eräästä niljakkaasta baarista” ja suunnannut läheiseen hotelliin kainalossaan joku anonyymiksi jäänyt seilorinuorukainen.
Felsen väittää menneensä yhdessä Goffin kanssa heti seuraavana aamuna ”kenraali” Donovanin pakeille ”tiukasti päättäneinä puukottaa kalleinta ystäväämme selkään jonkin korkeamman tarkoitusperän puolesta”. (Itse asiassa ”Wild Bill” Donovan ylennettiin everstistä kenraalimajuriksi vasta maaliskuussa 1943.) Esimies oli kuulemma pahoillaan, koska hän ihaili Aaltoa ja piti tästä. Felsenin mukaan siirto toteutettiin ystävällisesti ja varsinaiset syyt niin siirrettävältä kuin ulkopuolisiltakin salaten:
”Jos Billy epäili jotakin, hän ei antanut tästä merkkiäkään, joten me sanoimme näkemiin ja nähdään pian, hymyilimme leveää tekohymyä ja tunsimme itsemme viheliäisiksi paskoiksi, joita me olimmekin.”
Carrollin kirjasta saa sinänsä samoine meripoikaepisodeineen kaikkineen toisen käsityksen tapahtumasta. Siinä nimittäin välitetään Felsenin itseruoskinnan sijaan lincolnilaisen OSS-miehen Vincent Lossowskin (1914–1984) muistikuvat viimeisestä keskustelustaan Aallon kanssa. Newyorkinpuolalaisen perheen kasvatti kertoi pahoitelleensa suomalaiselle käräyttämistä, jos kohta puolustelleensakin sitä pakollisena vetona. Kun Lossowski oli lisäksi ehdottanut, että homoksi paljastuneen toverin kannattaisi ehkä hakeutua psykiatrin vastaanotolle, Aalto oli vastannut kyynel silmässään: ”Sinä et tiedä, mistä sinä puhut.”
Astetta eloisammin Felsen muistelee Barcelonassa 1938 teekupin äärellä ensi kertaa tapaamaansa Aaltoa ”pitkäksi, hyvännäköiseksi amerikansuomalaiseksi”. Tästä hän siirtyy kuvaamaan OSS:n ”vainoharhaisuutta” ja paineita ”äärikorrektiuteen”. OSS:n koulutuksessa teroitettiin Felsenin mukaan mukaansa homoseksuaalisuuden riskejä tiedusteluoperaatioissa. Tämän opin hän sanoo omaksuneensa Goffin kanssa ”ilmoitettuna ilosanomana”, jonka turvin ”etenimme tuhoamaan rakkaan toverimme elämän”. Graham arvioi varmasti tulevassa kirjassaan Felsenin kertomuksen pitävyyttä. Hän myös ottaa taatusti kantaa tämän armeijakaverin ja tiedustelupalvelukollegan esittämään oletukseen Aallon itsemurhasta.
Sivumennen sanoen Sandra Hagmanin viimevuotisen historian väitöskirjan mukaan käsitys homoseksuaalisuuden vaarallisuudesta luotiin Suomessakin vasta sota-aikana. Hänen mukaansa taustalla vaikuttivat homoutta tarttumatautina lähestyneiden natsien opit ja esimerkki. Ehkä joku vielä ottaa asiallisesti vertaillakseen käsitteiden ’epäamerikkalaisuus’ ja ’epäsaksalaisuus’ väliset yhtäläisyydet ja erot korrektiuksien rajanvedossa. Aallon tapaus saattaa pakottaa myös vastaavaan suomalaisuuden erittelyyn. Homoseksuaaliset teot olivat rikoslain mukaan rangaistavia Suomessa aina vuoteen 1971, ja tautiluokituksista homous poistettiin vasta 1981. Pääesikunnan pari vuotta sitten esittämän arvion mukaan Suomen armeijassa ei ole tullut esiin homoseksuaalien syrjimistä. Kuten tasa-arvoisen avioliittolain herättämä keskustelu osoitti viimeksi syksyllä 2014, suomalainen yhteiskunta tuskin on kokonaan irtautunut homoennakkoluuloista.
Vähän ennen odotettavissa olevaa komennusta Pohjois-Afrikan rintamalle OSS:n agenteista erotettu Aalto siirrettiin 1942 Camp Meaden sotilaskoulutusleirille Marylandin syrjäisille rannikkoseuduille. Grahamin mukaan hän koulutti vastaleivottuja upseereja, jotka olivat häntä ylempiarvoisia mutta joilta puuttui sekä taistelukokemusta että sotilasasiantuntemusta. Kersantti Aalto opetti näille etenkin sabotaasitekniikoita. Kuten Felsenkin selostaa, erään harjoituksen aikana syyskuussa 1943 yhdeltä värvätyltä putosi käsikranaatti, josta oli jo vedetty sokka pois. Aalto tarttui siihen, mutta ennen kuin hän ehti heittää sen loitommalle, se räjähti ja irrotti häneltä koko oikean käden ja osan käsivarttakin. Hänet vapautettiin palveluksesta ja siirrettiin sairauseläkkeelle. Syntyi yksikätinen Espanjan Nick.
Juuselan kirjassa Aalto mainitaan yhdeksi harvoista homoista, ”jonka taipumus johti erottamiseen” OSS:sta. Felsenin muistelmissa mainitaan asiaa sen kummemmin todistelematta, että erikoisyksikön upseereista jopa kolmannes saattoi olla samalla lailla suuntautuneita, vaikkei muistelijan mukaan hänellä ei tovereineen ollut tästä aavistustakaan. Carrollin mukaan monikin lincolnilainen tunnustautui myöhemmin homoksi. Yksityisen ohiolaisen Marietta Collegen historian professori Matt Young piirsi 2010 henkilökuvan newyorkilaisesta kirjallisuudenopettajasta kansainväliseksi prikaatilaiseksi sukeutuneesta David McKelvy Whitesta (1901–1945), joka oli avoimesti elänyt pitkäaikaisissa miessuhteissa 20–30-luvuilla. Felsen huomauttaa Donovanin käyttäneen 30-luvun slangi-ilmausta swishy: sanatarkasti sipsuttavaan sössöttävyyteen viitannutta adjektiivia ei hevin yhdistä järkälemäiseen Aaltoon, mutta termi oli varmastikin tehokas tapa sekä leimata että tehdä tarpeettomaksi erillinen epäsotilaallisuuden perusteleminen. Ilmeisesti Goff ja Felsen olivat käyttäneet nykykieleen kotiutunutta sanaa queer. Miten vain, Aaltoa on turha hakea esimerkiksi Encyclopedia of Homosexualityn (1990) tai sitä tuoreempien homokirjallisuustoimitteiden sivuilta. Häntä ja aihetta konferenssiesitelmissään sivunnut Massachusettsin yliopiston tutkija Aaron S. Lecklider saattaa paikata aukkoa tulossa olevassa teoksessaan Love’s Next Meeting. Homosexuality and the Left in American Culture.
Jo Carroll korosti kirjassaan petetyn lojaaliutta Lincoln-tovereitaan kohtaan. Reverte kutsuu tätä piirrettä Aallon grandezaksi. Kun Yhdysvaltain viranomaiset jututtivat häntä Italiassa 1952, hän oli puolustanut tiedustelutehtäviin lähetettyä mutta erilaisista vilpeistä epäiltyä Goffiakin, vaikka häntä painostettiin jopa eläkemaksatusten jäädyttämisellä ja passin takavarikolla. Tämä pakotti hänet palaamaan kotiin Euroopan-retkiltään. Paljon enempää hänen loppuelämästään ei sitten enää tiedetäkään. Äiti Elsa oli ilmeisesti kuollut jo 40-luvun lopulla, väleistä isä- ja velipuoleen ei ole ainakaan julkista tietoa. Schuylerin runossa vilahtavan viimeisen näköhavainnon ajankohtaa ei tunneta. Leukemiaan New Yorkissa 11. kesäkuuta 1958 kuollut Bill haudattiin Long Islandin kansalliseen kalmistoon.
Lopuksi
”Kiersi sodan jälkeen homorunoilijoiden kanssa Eurooppaa”, tiivistää Juuselan henkilöhakemisto. Grahamin hiukan lyyrisemmin sanoin Aalto ”jätti taakseen sotasankaripersoonan, poliittisen sotilaan ja kommunistipuoluekurin, ja lähti etsimään jotain muuta”. Kumpikaan ei mainitse Aallon kirjoittautuneen Columbian yliopistoon. Opiskelijoiden äänenkannattajassa Columbia Daily Spectatorissa (1877–) maaliskuussa 1946 julkaistun jutun mukaan hän suunnitteli sekä kirjaa että maisterintutkielmaa Espanjan sisällissodan partisaanitoiminnasta. Aalto oli mukana hankkeissa espanjalaisten tukemiseksi rauhanomaisessa vallankumouksessa eli Francon hallituksen syrjäyttämisessä.
Kokonaiskuva Carrollin mukaan valmistumiseenkin huipentuneista kampusajoista tarkentunee sekin Grahamin kirjassa. Vartoessa voi lukea Spectatorista, kuinka keväällä 1946 perustetun marxismilukupiirin vieraiksi olivat tulossa esimerkiksi musta kansalaisoikeusaktivisti Doxey A. Wilkerson (1905–1993) ja orjuuden historiasta väitellyt Herbert Aptheker (1915–2003). Opintoryhmän puheenjohtajana tammikuussa 1947 haastatellun Aallon mukaan tarkoitus oli esitellä opiskelijoille ”marxistisen ajattelumenetelmän” ja ”opin” käytännöllisiä sovelluksia tieteessä ja yhteiskunnallisessa toiminnassa. Toisessa kuuluisassa New Yorkin osavaltion yksityisessä yliopistossa Cornellissa vastaavaa Marx-kerhoa pyöritti sittemmin taloustieteen Nobel-palkinnon saanut nuori Robert Fogel (1926–2013). Kummankin klubin yhteydet Yhdysvaltain kommunistiseen puolueeseen (CPUSA) olivat läheiset. Carrollin lausahdus, että puolue erotti Aallon 1945 tai niillä main hänen homoseksuaalisuutensa takia, kaipaakin lisävalaistusta. Young ei ainakaan torju arveluja siitä, että McKelvy White oli saamassa potkut CPUSA:sta homouden vuoksi. Mutta hän ei hylkää niitäkään selityksiä, jotka painottavat sisäistä valtataistelua: Earl Browder (1891–1973) suistettiin puolueen johdosta kesäkuussa 1945 maailmanrauhasta haihattelevana revisionistina. Hänen kannattajansa McKelvy White teki itsemurhan 30. heinäkuuta.
Aallon sosialismisorttia ei käy noin vain määritteleminen. Lincolnilaisten II maailmansodan aikaisista kirjeistä 2006 julkaistuun toimitteeseen kuuluu hänen Kentuckysta 9. joulukuuta 1941 lähettämänsä viesti philadelphialaissyntyiselle veteraanikaverilleen Edwin Rolfelle (1909–1954). Siinä hän kehaisee Pulitzer-palkitun yhdysvaltalaisen historioitsijan ja omintakeisen yhteiskuntakriitikon Herbert Agarin (1897–1980) päätoimittaman The Courier-Journalin (1868–) olevaa ”pätevää tekoa”. Samassa hän toteaa, että Fort Knoxissa ainakin osa upseereista ihannoi Saksan armeijaa, siinä missä miehistö on ”pääosin edistyksellistä”. Kirje näyttäisi osoittavan suomalaisen verraten vapaamielistä politologista makua. Schuyler tosin antoi haastattelussa 1990 ymmärtää, että hänen vanha rakastettunsa ei ainakaan vielä 40-luvun lopulla kavahtanut stalinistista hirmuvaltaa. Ja ilmeisesti hän suhtautui kirjallisuuteen lemmittynsä mielestä liian ideologisesti. Schuylerin omassa, vasta Aallon kuoleman jälkeen vauhtiin päässeessä tuotannossa korostuvaa arkista epäpoliittisuutta ei vaikkapa Allisonin tuore tulkinta sen käänteisestä poliittisesta potentiaalista niinkään poista vaan pikemminkin vahvistaa. Hänen haastattelussa antamansa luonnehdinta Aallon ”kirjoittamisen ainaisesta sidoksesta poliittiseen” riittää hyvin osoittamaan heidän otteittensa eron. Mene tiedä, Spectatorissa kahden sodan veteraanina esitelty 31-vuotias Aalto perusteli Columbian opetusohjelmaan kuulumattomien sessioiden tarpeellisuutta asiallisen tarkoituksenmukaisesti:
”Marxismi on niin vaikutusvaltaiseksi tullut filosofia, ettei sitä voi jättää millään inhimillisen toiminnan alueella täysin tietymättömiin.”
Aalto oli tässä vaiheessa jo tavannut New Yorkiin 1939 muuttaneen englantilaisen runoilijan W. H. Audenin (1907–1973) ja tämän yhdysvaltalaisen lyyrikkopuolison Chester Kallmanin (1921–1975). Muista kuuluisista amerikkalaisista homokirjailijoista hän tutustui 40-luvun mittaan ainakin Capoteen, Windhamiin ja Tennessee Williamsiin (1911–1983). Vähän mutta iskevästi kirjoittaneen amerikansuomalaisen omaa taiteilijakuvaa on hankala täsmentää. Sana- ja kuvataiteellisesti usein hyvinkin ansiokkaassa, muiden muassa Hemingwayn ja maalari-graafikko J. F. Sloanin (1871–1951) avustamassa marxilaisessa aikakauslehdessä nimeltä New Masses (1926–1948) Aalto sai julki joitakin tekstejä. Näihin kuuluivat maaliskuussa 1944 yksi vapaamittainen viisitoistasäkeinen sota-aiheisen runo ja kesäkuussa lyhyt sotasairaalakuvaelma sekä seuraavan parin vuoden aikana kymmenen vihlovaa kirja-arvostelua. Kritiikeissään Aalto esimerkiksi moitti New York Timesin Tyynenmeren-kirjeenvaihtajaa Robert Trumballia (1912–1992) huonosta kielestä ja bolivialaista diplomaatti-kirjailijaa Adolfo Costa du Relsia (1891–1980) populismista ja paternalismista. Amerikkalaisjoukoissa Italian-rintamalla 1943–1944 liikkunutta sarjakuvataiteilijaa Bill Mauldinia (1921–2003) hän sen sijaan kehui todellisuudentajusta.
Reverte haeskelee Aalto-tarinaansa lisäpontta runotaidottomuudesta kumpuavasta kateudesta. Jo tutuissa lincolnilaisissa oli mukana Alvah Bessie (1904–1985), vauraan newyorkilaisen juutalaisperheen kääntäjä- ja kirjailijapoika, joka ryhtyi Espanjasta palattuaan elokuvakäsikirjoittajaksi, kunnes joutui CPUSA-jäsenyytensä tähden Hollywoodissa boikottiin. Aallolle läheisempi toveri Rolfe oli julkaissut runoniteen 1936 ja jatkoi taide- ja tietokirjailijana 40-luvulla. Kirjallisuustutkijavoimin 1990 kootussa Rolfe-tietoteoksessa Aallon epiteettinä on ”yhdysvaltalainen runoilija”. Mainitussa haastattelussa samana vuonna Schuyler piti vanhaa rakastettuaan nimenomaan kirjoittajana. Olneyn 1999 julkaistuissa ja yllä lainatuissa muistelmissa Aalto on ”runoilija” ja Schuyler tai joku muu hänen ”muusansa”. Asiasta ei kannata liikoja lausua, ennen kuin tutustuu kaikkeen hänen kirjoittamaansa. Otaksuttavasti Aalto ennemminkin viihtyi kuin virui intellektuellien ja artistien boheemipiireissä. Paitsi arkistojen kätköistä, Graham on haalinut tietoja näistä kuvioista, kuten Schuylerin runossa mainitusta venäjänjuutalaista sukua olleen Pop Tunickin baarista – nykyisestä Irish Exitistä – Second Avenuella, nettisaiteillakin kyselemällä. Toivotaan hänen pystyvän kääntämään suurimmat kivet ja tärkeimmät kannot suomalaissankarin satavuotisjuhlakirjassa.
Artikkelissaan Graham toteaa Espanjankin sotakentillä käväisseen Audenin auttaneen Aaltoa monin tavoin. Hän säilyi ystävänä senkin jälkeen, kun muut olivat alkaneet karttaa suomalaista. Tässä on jo paljon: Auden-elämäkerroissa Aalto tapaa jäädä joko kokonaan mainitsematta tai erittäin vähälle huomiolle. Eikä hän liioin figuroi esimerkiksi Capotesta tai newyorkilaisrunoilijoista tehdyissä biografioissa. Brittiläisen taidehistorioitsijan John Richardsonin (s. 1924) muisteluksessa 1999 Aalto tyypitellään ”demoniseksi”, minkä jälkeen hänen liikkeistään annetaan lyhyt mutta selvästi väärä kuvaus. Puutteellisen ja sekavan tutkimustilanteen vuoksi jo Schuylerin ensikohtaamisen ajankohtakin on toistaiseksi epäselvä. Asettakoon sille eturajan kansalaisoikeusaktivistinakin loistanut yhdysvaltalaistähti Lena Horne (1917–2010). Hänen versionsa nykyään parhaiten maannaisensa Dinah Washingtonin (1924–1963) tulkintana (1952) tunnetusta englantilaisen teatteri- ja homomiehen Noël Cowardin (1899–1973) laulusta ”Mad About the Boy” (1932) julkaistiin joulukuussa 1941 singlelohkaisuna tulossa olevalta albumilta Moanin’ Low (1942). Luultavimmin miehet törmäsivät toisiinsa vasta 1944 Schuylerin tultua erotetuksi laivastosta sukupuolisen suuntautumisensa perusteella, kuten ainakin Stephen Guy-Bray antaa ymmärtää. Baarissa tai ei, popin soidessa tai popitta.
Tunnetusti Aalto asui Schuylerin kanssa Firenzessä ja Audenin piilopirtissä Ischian saarella Italiassa jonkin aikaa 1947–1949. Runoilijan kouraisevaa tilitystä heidän erostaan on toisteltu taajaan kuin korkeimman oikeuden päätöstä, vaikka Capote on tuskin ainoana ounastellut sitä yksipuoliseksi. Oudommin siinä ei ole tunnistettu viittausta runoilijapari Arthur Rimbaud’n (1854–1891) ja Paul Verlainen (1844–1896) päihde- sekä terä- ja tuliaseavusteisiin lemmenleikkeihin. Eikä sitä ole koplattu Columbiassa 40-luvun alussa opiskelleita Kerouacia ja Allen Ginsbergia (1926–1997) sekä näiden mentoria William S. Burroughsia (1914–1997) koskettaneeseen intohimorikokseen, jossa heidän ystävänsä, opiskelija Lucien Carr (1925–2005) puukotti kuoliaaksi häneen fiksoituneen entisen opettajan David Kammererin (1911–1944). Ehkä tämä kertoo suomalaisuuden ei täysin aiheettomasta yhdistämisestä juroon väkivaltaisuuteen. Joku varmasti näkeekin Aallon traagisessa tarinassa yhtymäkohtia erään mäkikotkan uro-, hantti-, ilki- ja töllöntöitten värittämään elämään.
Toinen havaitsee muistumia ranskalaisen kapteenin Alfred Dreyfusin (1859–1935) tapauksesta. Siinä juutalaisuutensa tähden erotettu upseeri sai puolelleen aikansa kulttuurisuuruudet ja lopulta asemansa takaisin. Reverte ei hae rinnastustaan näin kaukaa, mutta hänkin vertaa johonkin edes vähän lohdullisempaan: Aallon tapaus tuo hänelle mieleen andalusialaisen runoilijan Luis Cernudan (1902–1963), jonka maanpaon Britanniaan hän laittaa mieluummin homovainon kuin Francon syyksi. Kansanrintamahallituksen korkea-arvoinen edustaja oli moittinut tasavaltalaisten tiedotus- ja kulttuuritöissä työskennellyttä Cernudaa kesäkuussa 1937, kun hän oli aikeissa mainita toisen samoilta seuduilta kotoisin olleen runoilijan, falangistien edellisvuoden heinäkuussa teloittaman Federico García Lorcan (1898–1936) homoudesta. Kolmas Andalusiassa syntynyt homopoeetta Vicente Aleixandre (1898–1984) ei tullut koskaan ulos kaapista, siinä missä Cernudan tai Lorcan peittelemätön orientaatio lienee ollut yleisesti tiedossa myös los internationaleseista kirjallisimpien piirissä. Ehkä joitakuita heistä innoittivat Espanjaan lähtemisessä osaltaan Lorcan Meksikossa 1934 julkaistut säkeet, joissa perhoset pörräävät amerikkalaisten kansallisrunoilijaksi kohonneen ja taajaan homoeroottiseksi mielletyn Walt Whitmanin (1819–1892) parrassa.
Mitään erityistä aihetta ei ole epäillä ainakaan Aallon lahjakkuutta juomarina. Kun Hautaniemi kertoi 1939, että erään amerikansuomalaisen tasavaltalaistaistelijan Córdoban lähelle Los Blázqueziin perustamassa valikoimaltaan mainiossa baarintapaisessa kävi monia asiakkaita, hän yksilöi näistä ainoana ”partisaanikapteeni Billie Aallon”. Myöhemmän ryyppäämisen rankkuudesta mainitsevat Olneyn lisäksi Carroll, Richardson, Juusela ja Reverte. Murhaavuudesta kynäillyt Schuyler ei suinkaan ainoana ammenna kansallisista stereotypioista. Ja hänen runoonsa mahtuu odottamattomuuksiakin.
Kenenkään suomalaisen vertaaminen italialais-yhdysvaltalaiseen mykkäfilmitähteen Rudolph Valentinoon (1895–1926) saattaa huvittaa. Samaa näköä Akkolan Elsan pojan kasvoissa kuitenkin oli, joskin hänen joissain valokuvissa vallattomanpuoleiset kutrinsa keikkuivat parikymmentä senttiä alkuperäisen Latin Loverin öljyttyä kampausta korkeammalla. Kirjailija- ja taiteilijayhdistys Kiilan aktiivien ja muitten vasemmistolaisten kasaamassa kunnia-antologiassa Suomen pojat Espanjassa (1939) nuori partisaani välähtää esiin muistettavasti. Anonyymin rintamakaverin mielikuva ja Billy Aallon ensimmäinen julkikuva tiivistyy sanoihin ”loistava poika, teräväpäinen”. Hauskaa onkin lukea Schuylerin säkeistä, niiden umpibiografistiseen tulkintaan yllyttämättä, että kovia kokenut, keski-ikäistynyt ja syöpäsairastunut suomipoika vaikutti 50-luvun lopulla manhattanilaisella teatteritalolla nähtynä suorastaan jollylta.
Kirjallisuus
[Huom. tätä kirjoitusta varten ei ole voitu käyttää siinä mainittuja tai vihjattuja arkistolähteitä, erit. newyorkilaisessa Abraham Lincoln Brigade Archivessa olevia Aallon kirjeitä ja häntä koskevia elämäkerrallisia dokumentteja. Liioin ei ole yritetty tutkia hänen vanhempiensa sekä isä- ja velipuolensa tietoja. Eikä myöskään ole systemaattisesti selvitetty, sisältääkö erit. Työväenliikkeen kirjaston erikoiskirjakokoelma joitain viittauksia häneen; ks. Espanja 1936–1939. Espanjan sisällissotaa käsittelevää kirjallisuutta Työväenliikkeen kirjaston kokoelmissa. Työväenperinne, Helsinki 1991. Kirjoituksessa mainitun Helen Grahamin odotettavissa olevan kirjan ilmestyttyä tarkentuu kuva siitä, mitä kannattaisi tutkia lisää.]
Aalto, William, Basic Guys [kirja-arvostelu]. New Masses 3/vii/45.
Aalto, William, Carlos in the Woods [kirja-arvostelu]. New Masses 9/iv/46.
Aalto, William, From the Foxholes [nippukirja-arvostelu]. New Masses 14/viii/45.
Aalto, William, Guerrillas [yleisönosastokirjoitus]. Life 29/xii/41.
Aalto, William, On Patrol. New Masses 7/iii/44.
Aalto, William, Partisaanisodasta Espanjassa [haastatteludokumentointi]. Teoksessa Meidän poikamme Espanjassa. Toim. K. E. Heikkinen. Finnish Workers Federation, New York 1939, 110–113.
Aalto, William, Three War Books [nippukirja-arvostelu]. New Masses 6/xi/45.
Aalto, William, The Wounded. New Masses 6/vi/44.
Aalto, William & Irving Goff, Guerrilla Warfare. Lessons in Spain. Soviet Russia Today. Vol. 11, No. 10, 1941, 22–23.
Allison, Raphael, James Schuyler’s Beef with Ordinary Language. Journal of Modern Literature. Vol. 34, No. 3, 2011, 106–127.
Altschuler, Glenn & Isaac Kramnick, Red Cornell [mm. Robert Fogelin kohua herättäneestä marxilaisesta keskusteluryhmästä]. Cornell Alumni Magazine 8/vii/10.
Anonyymi, AYD Forum to Discuss Franco Spain at 3:30. Columbia Daily Spectator. Vol. LXVIII, No. 76, 1946.
Anonyymi, Puolustusvoimat: armeijassa ei ole tullut ilmi homojen syrjintää. yle.fi 3/xii/10.
Baquero, Juan Miguel, Bill Aalto, ”un auténtico héroe gay” de la Guerra Civil que Martinez Reverte retrate en una novela. Eldiario.es 11/vi/14.
Campbell, James, This Is the Beat Generation. New York, San Francisco, Paris (1999). University of California Press, Berkeley 2001.
Capote, Truman, Too Brief a Treat. The Letters. Toim. Gerald Clarke. Vintage, New York 2004.
Carroll, Peter N., The Odyssey of the Abraham Lincoln Brigade. Americans in the Spanish Civil War. Stanford University Press, Stanford 1994.
A Companion to Federico García Lorca. Toim. Federico Bonaddio. Tamesis, Woodbridge 2007.
Felsen, Milt, The Anti-Warrior. A Memoir. University of Iowa Press, Iowa City 1989.
Foye, Raymond, Interview with James Schuyler (9/iii/90). RaymondFoye.info.
Furr, Grover, Matti Mattson (1916–2011). The Volunteer 13/i/11.
The Good Fight Continues. World War II Letters from the Abraham Lincoln Brigade. Toim. Peter N. Carroll ym. New York University Press, New York 2006.
Gordo, Alberto, Jorge M. Reverte[n haastattelu]. El Cultural 1/iv/14.
Graham, Helen, The Spanish Civil War. A Very Short Introduction. Oxford University Press, Oxford 2005.
Graham, Helen, War and Its Shadow. Spain’s Civil War in Europe’s Long Twentieth Century. Sussex Academic Press, Eastbourne 2012.
Graham, Helen, The Wars of Bill Aalto. Guerrilla Soldier in Spain, 1937–39. The Volunteer 21/iii/14.
Guy-Bray, Stephen, James Schuyler (1923–1991). Teoksessa Contemporary Gay American Poets and Playwrights. An A-to-Z Guide. Toim. Emmanuel S. Nelson. Greenwood, Westport 2003, 394–397.
Huisking, Charlie, Spanish Civil War Vet [Milt Felsen], 93, Dies. Herald Tribune 9/viii/05.
Juusela, Jyrki, Suomalaiset Espanjan sisällissodassa. Atena, Jyväskylä 2003.
Kerouac, Jack, Maanalaiset (The Subterraneans, 1958). Suom. Kimmo Lilja. Sammakko, Turku 2002.
Leppänen, Mikko, Tutkimus: miesten homosuhteet yleisiä jo ennen sotia Suomessa. yle.fi 15/i/14 [haastattelujuttu Sandra Hagmanin väitöskirjasta].
Meidän poikamme Espanjassa. Toim. K. E. Heikkinen. Finnish Workers Federation, New York 1939.
Morales, Manuel, Jorge M. Reverte: “La novella histórica me da repelús”. El País 12/iii/14.
Nelson, Cary & Jefferson Hendricks, Edwin Rolfe. A Biographical Essay and Guide to the Rolfe Archive at the University of Illinois at Urbana-Champaign. University of Illinois Press, Champaign 1990.
Olney, Richard, Reflexions. Brick Tower Press, New York 1999.
Pajunen, Jenny, Espanja, sinä nuoruutemme. Gummerus, Jyväskylä 1976.
Reverte, Jorge M., Guerreros y traidores. De la guerra de España a la Guerra Fría. Galaxia Gutenberg, Barcelona 2014.
Richardson, John, The Sorcerer’s Apprentice. Picasso, Provence, and Douglas Cooper. The University of Chicago Press, Chicago 1999.
Schuyler, James, Dining Out with Doug and Frank (1980). Teoksessa The Oxford Book of American Poetry. Toim. David Lehman. Oxford University Press, Oxford 2006, 692–698.
Silard, John, Marxist Study Group Brings Prominent Speakers Here. Columbia Daily Spectator. Vol. LXIX, No. 34, 1947.
Sjöstedt, Jonas, På republikens sida [Matti Mattsonin haastattelu]. Ny Tid 20/viii/09.
Suomen pojat Espanjassa. Toim. Vilho Kajava ym. Viitanen, Helsinki 1939.
Troyat, Henri, Verlaine. Flammarion, Paris 1993.
Velasco, Hernán R., Las guerrillas en el Ejército Popular de la República (1936–1939). Cuadernos de Historia Contemporánea. Vol. 33, 2011, 235–254.
Young, Matt, David McKelvy White (1901–1945). The Volunteer 1/vi/10.
