Pääkirjoitus 1/22: Eilispäivän maailmassa tämän päivän eväin

Yläasteen historianopettajallani oli tapana kertoa lakonisia kaskuja. Eräs kasku käsitteli sitä, kuinka hän oli antanut oppilailleen tehtäväksi kirjoittaa kuvitteellisen kirjeen kotiin 30-vuotisen sodan rintamalta. ”Rakas kotiväki! Kurjaa, kun täällä sodassa täytyy olla vielä 30 vuotta…” oli yksi kirjeistä alkanut.

Kuva: Tommi Kakko.

Kaskun oppilas piruuttaan uhmaa mahdottomuutta nähdä tulevaisuuteen ja hahmottaa käynnissä olevalle kaaokselle jokin tarkkarajainen kesto. Yksi muunnelma mahdottomuudesta on kirjattu itävaltalaiskirjailija Stefan Zweigin muistelmiin Eilispäivän maailma (1942): kukaan aikalainen ei pysty tunnistamaan aikakauttaan mullistavia tapahtumia silloin, kun ollaan niiden kaikkein varhaisimmassa alkupisteessä. Zweigille Hitler oli aluksi vain yksi monista Weimarin Saksan romahdusta hyväksikäyttäneistä epämääräisistä agitaattoreista.¹

Kasku johdattelee ajattelemaan konfliktien aikaa ja sen hahmottamista: Miten Ukrainan ”varsinaisen” sodan syttymisestä on kuukausi ja pieni ikuisuus. Miten sota on alkanut oikeastaan aivan nenämme edessä jo vuonna 2014, silmänräpäys ja melkein vuosikymmen sitten, tai ehkä jo sitä aiemmin, jossain, minne emme ole huomanneet katsoa, kun ei Zweigkaan huomannut. Miten käyttäisin aikani, jos tietäisin, että sitä olisi äkisti jäljellä vain todella vähän?

Sosiaalisen ja perinteisen median tilannehuoneissa vallitseva aikakokemus on painostavan hektinen. Pohditaan, onko ovi raollaan vai ikkuna sulkeutumassa. Sisältöä ja spekulaatioita tuotetaan kulutettavaksi vuorokauden ympäri. Vaikka joukossa on paljon puppuakin, avoin tiedonvälitys ja mahdollisuus saattaa itsensä ajan tasalle useamman verrattain laadukkaan joukkoviestimen avulla eivät ole itsestäänselvyys. Reaaliaikaiseen seurantaan ehdollistuminen altistaa kuitenkin myös tarkkaavaisuuden herpaantumiselle: pitäisi olla aikaa ja kärsivällisyyttä tarkistaa, mistä yksittäiset vetoavat kuvat ja kuohuttavat kertomukset ovat peräisin, keiden tarkoitusperiä ne palvelevat².

*

Zweig kuvaa muistelmissaan myös ilmapiiriä, joka vallitsi ensimmäisen maailmansodan syttymisen kesänä 1914. Järkevä keskustelu oli mahdotonta, kun jopa rauhanomaisimmat ja hyväluontoisimmat henkilöt olivat veren tuoksun päihdyttämiä. Shakespeare oli pannassa Saksassa, Mozart ja Wagner Ranskassa ja Englannissa. Sota ei pysy käynnissä järjen ja oikeudenmukaisuuden vaan kiihdytettyjen tunteiden, omasta asiasta innostumisen sekä vastustajan vihaamisen voimin, kiteyttää Zweig. Hän jatkaa huomauttamalla, että tunteiden pitäminen kiihtyneessä tilassa on ihmisluonnolle vaikeaa, joten yliviritystä on ruokittava vaikka keinotekoisesti. Viharummun rummuttajiksi tarvitaan journalisteja, mielipidevaikuttajia, taiteilijoita.³

Toisin kuin ensimmäisen maailmansodan aattona, todellisuudesta irtautunut viharumpu raikaa lähinnä Kremlissä. Venäjän ”erikoisoperaatio” on helppo pelkistää yksiselitteiseksi pahan hyökkäykseksi hyvää vastaan. Yksinkertaistusten sijaan tarvitaan kuitenkin itsekriittistä lähihistorian ja nykytilanteen tarkastelua. Aloittaa voi vaikka pohtimalla, minkälaiseen energiapoliittiseen mottiin Eurooppa on ajautunut ja miten siitä on löydettävä tie ulos myös ilmastokriisin vuoksi. Tai miten Venäjä on rapauttanut tihutyöllään jo vuosien ajan myös länsimaiden demokraattista kansalaisyhteiskuntaa. Sekä vielä miten rasismi ja syrjintä näkyvät niin Ukrainan rajanylitystilanteissa kuin siinä, keitä yleinen mielipide on aulis auttamaan ja keitä ei⁴.

Zweigin analyysi auttaa silti tunnistamaan ne tunteisiin vetoavat mekanismit, jotka saivat minutkin sodan ensimmäisinä viikkoina heräämään aamuviideltä selaamaan viimeisimmät käänteet ja asiantuntijaspekulaatiot. Tuntui väärältä olla olematta hälytystilassa, mutta pelkät tunnereaktiot harvoin johtavat mihinkään rakentavaan. Onneksi niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassa on myös jaettu runsaasti tietoa siitä, miten yksityishenkilön toimeliaisuutta voi suunnata ripeään apuun heille, jotka parhaillaan ovat hädässä.

*

Ukrainan sota ei juuri ehtinyt tämän numeron painosivuille. Kriitikko-teemaa on alettu suunnitella ja laatia yli puoli vuotta sitten, ellei vieläkin aiemmin. Täydentävää ajankohtaiskulmaa julkaisemme numeron verkkosivuilla, ja epäilemättä konflikti näkyy asiantuntevien kirjoittajiemme tutkimuksissa ja teksteissä vielä vuosien päästä. Nimesin kesänumeron 2020 toiseksi teemaksi ”Poikkeustilan”, mutta koronaviruspandemiakaan ei tullut loppuun käsitellyksi sen numeron rajoissa, tuskin tosin mikään muukaan aihealue voi tulla. Demokratian rapautuminen ja ilmastokriisi ovat toisella tapaa kaiken taustalla vaikuttavia, yhtä aikaa polttavan akuutteja ja hahmottoman pitkäjänteisiä ilmiöitä, joista ei ole läheskään kaikkea vielä sanottu.

Haastattelin edelliseen numeroomme elokuvaohjaaja Juho Kuosmasta ja avasin tekstin ennustamalla naiivin leikkisästi, että Hytti nro 6 (2021) saattaisi aloittaa tulevana kesänä jopa Venäjälle suuntautuvan junailubuumin⁵. En ole nähnyt minkään kirjoittamani virkkeen vanhenevan näin nopeasti. Kanorezon kalliopiirrokset Kuolan niemimaalla saavat odottaa, kun kysytty junayhteys olikin Pietarista Helsinkiin vievä Allegro, kunnes senkin liikennöinti lakkasi. Elokuvaversiona 1990-luvun loppuvuosiin sijoittuva Hytti nro 6 on katkeransuloinen muistutus ajanjaksosta, jolloin Venäjän suuntaa ei vielä ollut lukittu ja näytti mahdolliselta yrittää oppia menneisyydestä ja solmia yllättäviä ystävyyksiä. Toivon, että nämä mahdollisuudet avautuvat taas johonkin lähitulevaisuuden aikaikkunaan, vaikka nyt näkymä on sumea.

1990-luvun koululaisena opin, että nykyisyyttä on vaikeampi pyydystää kansien väliin eivätkä kierrätettyjen kirjojen kartat pysy muutoksen perässä. Myös tänä keväänä oppikirjojen luonnehdinnat idänsuhteista ja Venäjän yhteiskunnan tilasta vaativat opettajilta lennosta päivittämistä⁶. Painotuotteiden suhde ”ajankohtaisuuteen” on monimutkainen. Lyhyellä aikavälillä se voi olla rasite, mutta vuosien päästä pienten tai isojen harhalaukausten ja vanhentuneiden yksityiskohtien lisäksi voidaan nähdä se olennainen, mikä on kestänyt aikaa, ainakin jos on lukutaitoa.

*

Vielä on syytä kirjata huomio eräästä akuutista materiaalisesta kriisistä: Eurooppaa riivaa sodan lisäksi jo viime vuoden puolella alkanut paperipula, jota kauppasuhteiden katkeaminen Venäjän kanssa osaltaan pahentaa. Suomessa tilanteeseen vaikuttaa myös viime vuosina pienentynyt tuotantokapasiteetti sekä UPM:n ja Paperiliiton välinen, kuukausia kestänyt työtaistelu. Tässä numerossa on vähemmän painosivuja kuin yhdessäkään aiemmassa numerossa 9-vuotisen niin & näin -eloni varrella.

Samalla painettu sana tuntuu entistäkin painokkaammalta kaikesta viipyilyvyydestään huolimatta: hitaus antaa aikaa harkita ajatuksiaan sekä kirjoittajana, toimittajana että lukijana. Sivun kääntäminen toiseen maadoittaa paremmin kuin lamauttava kännykän ”kauhurullailu” (doomscrolling). Varmaa on joka tapauksessa, että niin & näin tarjoaa myös seuraavissa numeroissaan ajattomia ja ajankohtaisia näkökulmia filosofiaan, yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Painopaperista voi vielä tulla ylellisyystuote, mutta ajattelutaidot kuuluvat kaikille.