Pääkirjoitus 2/23

Tulevaisuudensuunnitelmista kysyttäessä olen jo pitkään vastannut: mieluiten katsoisin, kun puut kasvavat.

Puiden kasvun katsominen on hidasta työtä. Se kestää vuosia tai vuosikymmeniä. Jos katsotaan vaikkapa mäntyjä tai tammia, vuosisatojakin. Sitä ei myöskään opi aivan äkkiä. Vähän olen jo katsellut mäntyjä ja koivuja, leppiä ja pihlajoita. Ja omenapuitakin, sakset kädessä: mihinköhän suuntaan tuo oksa aikoo kasvaa? Millaisista vahingoista puu vielä selviää omin voimin? Katsominen johtaa leikkuupäätökseen ja seuraavina vuosina on katsottava, mihin toimet ovat johtaneet.

Kuva: Petteri Kivimäki.

Joiltakin ilmastonmuutosta seuraavilta olen kuullut, että olisi harkittava uudelleen, mitä puita katsoa. Kuusien katsomisesta tulee vuosi vuodelta surullisempaa: kuivuus ja kuumuus tuovat mukanaan kaarnakuoriaistuhot¹. Helpompaa olisi ehkä opetella jo katsomaan pyökkejä, tammia, lehmuksia ja pähkinöitä. Jos saksanpähkinäntaimen istuttaa nyt, viidentoista vuoden päästä ilmasto-olot voivat olla sille suotuisat Keski-Suomessakin. Lämmön puolesta, jos ei muuten.²

Leutoa pähkinäoptimismia viilentää luontokadon hyytävä tuuli. Jopa miljoona eliölajia on vaarassa kuolla sukupuuttoon seuraavien vuosikymmenten aikana. Lisäksi yli puolet eliölajeista on liikkumassa kohti pohjoista. Kuusten ja monien muiden eliöiden kohdalla pohjoinen loppuu kesken.³

Hurjista luvuista ja skenaarioista huolimatta luontokatoa voi olla vaikea havaita, jos luontoa ei tutki työkseen tai muuten tarkkaile. Hälyttäviä, yleisesti huomattuja merkkejä ovat hyönteisten kokonaismäärän väheneminen sekä ennen yleisten lajien, kuten hömötiaisen, uhanalaistuminen⁴. Silti voi vaikuttaa siltä, että mikään merkittävä ei muutu, ainakaan vielä, ainakaan nyt.

Monitieteinen TAIDEKO-tutkimusryhmä on ohjannut työpajoihinsa osallistuvia ihmisiä havainnoimaan luonnonympäristöjä ekologian ja taiteentutkimuksen menetelmin, tavoitteenaan selvittää, millä tavoin nämä menetelmät muuttavat osallistujien kokemuksia ja näkemyksiä luonnosta. Yksi osallistujista reflektoi työpajan jälkeen:

”Tarkempi havainnointi saa tajuamaan luonnon monimuotoisuuden. Yleensä sitä havaitsee vain sen, mihin on tottunut. On helppo kuvitella tietävänsä paljon sienistä, jos havaitsee vain ne sienet, jotka tunnistaa kerättäviksi. Se saa tajuamaan, kuinka vähän oikeastaan ympäristöstämme tiedämme ja kuinka paljon sellaista katoaa, mistä emme tiedä yhtään mitään.”⁵

Meneillään olevassa myllerryksessä varmaa on, että eliölajien ekologiset suhteet muuttuvat. Muuttuvissa oloissa pärjäävät opportunistiset yleislajit, kuten kettu ja varis, jotka saattavat oppia elämään uudenlaisissa ympäristöissä ja syömään uudenlaista ravintoa. Toiset lajit ovat vaativampia eivätkä kykene radikaaleihin muutoksiin: hömötiainen on paikkalintu, joka tarvitsee tutun metsänsä.

Tutkijat ovat varoittaneet luontokadosta jo neljänkymmenen vuoden ajan, ja kansainvälisiä tavoitteita sen pysäyttämiseksi on asetettu⁶. Niin asetetaan nytkin. Vuoden 2022 COP15-kokouksessa valtiot asettivat päämääräksi luontokadon pysäyttämisen vuoteen 2030 mennessä. Edeltävänä vuonna julkistettu Euroopan luonnon monimuotoisuuden strategia taas linjaa, että 30 prosenttia kaikista maa- ja merialueista on saatettava lakisääteisen suojelun piiriin ja että ekologisten käytävien tulisi yhdistää näitä alueita. Suurella osalla tästä suojeltavasta maa- ja vesialasta voisi olla myös ihmistoimintaa – maa- ja metsätaloutta, ehkä asutustakin – kunhan luonnon monimuotoisuus niillä kohenee. Kymmenen prosenttia alueista, mukaan lukien kaikki jäljellä olevat luonnonmetsät, tulisi suojella tiukasti, siis sulkemalla pois kaikki paitsi suojelutoimia tukeva ihmistoiminta. Tarvitaan siis sekä ne vanhat kuusimetsät että katkeamaton verkosto muita elinkelpoisia luonnonympäristöjä: koteja, vastaanottokeskuksia, turvakäytäviä.

Näin suurten tavoitteiden toteuttaminen edellyttää, että luonnon monimuotoisuuden välttämättömyys ymmärretään ja kaikki keinot sen kohentamiseen käytetään⁷. Valmiiksi monimuotoisia alueita ei ole tarpeeksi vaan alueita pitää tietoisesti jättää käyttämättä ja ennallistaa. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon valtion maiden luonnonmetsät, joita Luonnonmetsätyöryhmän kartoituksissa löytyi noin 50 000 hehtaaria. Tämä on Luonnonsuojeluliiton mukaan vain puolet odotetusta määrästä.⁸ Vaikka kaikki luonnonmetsät suojeltaisiinkin, muutakin tarvitaan.

Suomen Luonto -lehden haastattelussa ympäristöneuvos Mikko Kuusinen toteaa, että 30 prosentin suojelutavoite ”vaatii uudenlaista ajattelua siitä, minkälaisia uusia suojelualueita voisi olla nykyisin talouskäytössä olevilla alueilla, joilla olisi sovitettu yhteen luonnon monimuotoisuus ja muu käyttö”⁹. Tätä uudenlaista ajattelua tuskin voi jättää pelkästään ministeriöiden tai maa- ja metsätalouden toimijoiden tehtäväksi – eliökunnan mullistus koskettaa kaikkea elämää ja kaikkia ihmisiä. Maan- ja vesienkäytön sekä luonnonsuojelun parissa työskentelevät tarvitsevat ja ansaitsevat tuekseen yhteiskunnallista keskustelua ja kulttuurista muutosta. Monilajisen yhteiselon eetosta kaivataan kaikilla alueilla, ei vain suojelualueilla.

Vaikka suurissa linjauksissa ajatellaankin kymmenten, satojen ja tuhansien hehtaarien tasolla, yksityishenkilöinä ja yhteisöinä voidaan tunnistaa myös pienempiä suojelualueita ja ekologisia käytäviä: jo pihan pihlaja tai korttelien välissä kasvava keto voivat olla joillekin eläinpopulaatioille ratkaisevia suojan ja ruoan lähteitä. Pensaikkoinen pellonreuna ja puustoisena pidetty mökkiranta ovat jo isompia elinympäristöjä.

Kuusia ja pähkinöitä katsoessani olen pohtinut paljon lehtoja. Luonnonlehtoja kohtaa harvoin vahingossa: ne ovat vaarantuneita luontotyyppejä, pitkälti siksi että niiden kosteutta pidättävä ja ravinteikas maa on otettu joko peltokäyttöön tai kuusiviljelyksiksi. Tämä kehitys voidaan kääntää myös toiseen suuntaan: peltoja ja kuusiviljelmiä voidaan palauttaa lehdoiksi.¹⁰ Peltoja ennallistettaessa voidaan kehittää myös kompromissia, monimuotoista ihmishyörinän sallivaa tilaa: lehtomaista hyötymetsäpuutarhaa, jossa suositaan ruokaa ja muita hyötyjä tuottavia kasveja. Hyötymetsäpuutarha jäljittelee monimuotoisuudessaan ja kerroksellisessa rakenteessaan metsäekosysteemiä, jonka kehittyessä puutarhuri ”siirtyy pikkuhiljaa viljelijästä keräilijäksi”¹¹. Metsäpuutarhuri Joel Rosenberg puhuu myös ekosysteemissä touhuamisen myötä muuttuvasta havainnointitavasta:

”Suhtautuminen rikkaruohoihin, työhön tai hyönteisiin voi muuttua, kun niiden paikka ja tarkoitus osana luonnon suurta kokonaisuutta alkaa valjeta. Kasvien, paikan ja vuodenkierron kanssa vuorovaikuttaminen opastaa ihmistä asettumaan kokonsa mukaiseen ekolokeroon.”¹²

Hyötymetsäpuutarha voi olla yksi keino kanavoida ihmisen toimeliaisuutta monimuotoisuutta kohentaviin tekoihin – ja hitaaseen puiden katsomiseen. Se voi rakentaa omakohtaista suhdetta paikalliseen ekosysteemiin.

Luonnon monimuotoisuuden elpymistä ei edesauta kahtiajako, jossa joko rajataan ihmiset kokonaan pois suojeltavilta alueilta tai annetaan heille vapaat kädet luonnon hyväksikäyttöön. Pikemminkin kaivataan tilannesidonnaista ekologista lukutaitoa, joka näkee ja etsii keinoja monilajisen elämän tukemiseen erilaisilla alueilla. Ekologisia käytäviä monimuotoisten talousmetsien välillä, maaperää kunnioittavaa maanviljelystä, puolivillejä puutarhoja, niittyjä nurmikoiden sijaan.

Maapallon kuumentuessa leudompien olojen eläimet siirtyvät kohti pohjoista, valtionrajoista piittaamatta. Tänne saapuessaan ne etsivät paikkoja, joissa elää – niitä kotiseudun pyökkimetsiä ja pähkinälehtoja. Näiden paikkojen valmistelu on pohjoisen ihmiseläimille sopiva toimi.