Yhtäällä alue on tulessa, tienoo hukkuu toisaalla. Yhtäällä hiili on ilmassa, toisaalla kamarassa. Kesällä 2021 raportoidaan, että Amazonin metsät ovat muuttuneet hiilinieluista päästölähteiksi. Tämä tuskin uutisoitu fakta olkoon tässä vain olosuhteiden metonymia.
Elementaaliset voimat ovat vulkaanisia, kerääntyneitä, arvaamattomia. Niiden kanssa ei neuvotella, ja vain harvat voivat paeta niiden edeltä. Paikat eivät voi, eivät liioin elottomat. Toisin kuin joskus luvattiin, maailma ei 2000-luvulla noin vain näppärästi pienene ja yhdisty. Se vähenee ja vetäytyy, haipuu, harsuuntuu. Toisin sanoen, Eeva-Liisa Mannerin sanoin:
”Jos suru savuaisi,
maa peittyisi savuun.
Ja silti tämänkin surun alla on tuli, sydämeni palaa, eikä kulu”
*
Ja maa peittyy. Kuten Herakleitoksen fragmentissa (DK 76) tuli elää nyt maan kuolemaa, ilma elää tulen. Tai kuten Empedokleen elementit, ”kaiken juuret” (παντων ρἱζωματα), työntyisivät näkyviin.
Hetken saattoi vakuuttua, että 2000-luku olisi lunastanut 1900-luvun filosofian suuret lupaukset metafysiikan ylittämisestä. Nyt näyttää siltä, että ympäristöllis-ajattelullisesti ollaan palaamassa esimetafyysisiin ellei peräti esifilosofisiin olosuhteisiin.
*
Filosofi Michael Marder perustelee teoksessaan Pyropolitics – When the World is Ablaze (2015), miten nykyisyyden planetaarista geopolitiikkaa muotoilevat enenevästi ilma ja tuli, siinä missä oikeusteoreetikko Carl Schmittin kuulu mytopoliittinen nomos oli vielä maan ja meren välinen kamppailu. Marderin Schmitt-luennassa elementaaliopin tehtävä, paljolti uskomusjärjestelmään katsomatta, on pitää huolta siitä, että tulen kirkastavat ja tuhoavat puolet pysyvät yhdessä ja samassa. Jos äkillistä muodonmuutosta ja tuhovoimaa milloin tarvitaan, vaaditaan myös ylisukupolvisesti koetellut takeet tuliymmärryksen pitkäjänteisesti uskottavasta merkityksestä ja kestävyydestä.
Fossiilimoderni tulenkäyttö ei edes yritä mitään vastaavaa, ei ole edes väärässä, vaan kokonaan toisen hengen vallassa: se mikä poltetaan, mieluiten ei edes saa tulla näkyviin ja ymmärrettäviin, puhumattakaan kulttuurin ytimiin. Energian palvonnassa merkityksellistä on yksinomaan työhön kykenevä voima, näennäisen hävikitön
suorituskyky, mahdollisimman yleismaailmallinen ja laskennallinen energiapanos, tässä tapauksessa melko tarkalleen 20 fossiiliperäistä terawattituntia vuodessa.
*
Vuonna 2019 fossiiliset polttoaineet vastasivat 84 prosentista maailman primäärienergiatuotannosta (OWD), eikä vihertyvistä mielikuvista huolimatta fossiilisten suhteellinen osuus ole horjunut käytännössä lainkaan. Näin se mikä on kerääntynyt vuosimiljoonia, on pian valtaosin poltettu yhden sivilisaation piirissä ja nimissä. Tämä ei ole edistystä – siinäkään tapauksessa, että karhunosa edistykseksi nimetystä ja sellaisena juhlitusta lepää öljyn ja hiilen mustilla harteilla.
Fossiilikapitalismi on itseymmärrykseltään ja taitavuudeltaan siksi nimenomaisesti polttamisen kulttuuri: sikäli pitkitetty mutta ylipolvisesti ymmärretty polttaminen on sen perustekniikka, sen talouden veturi ja kulttuurinen eetos. Universaalin kasvun unelman takaa paljastuu paikallisesti ja ajallisesti kömpelö tuhopoltto. Tästä alkeellisuudesta ponnistava ”teknologinen ratkaisu” vastauksena luontokatoon ja ilmastokatastrofiin on tuhkan polttamista.
Ja se mikä yhtyy happeen, katoaa iäksi. Jäljelle jää hajutonta ja mautonta ongelmajätettä, ilmakehään pakkautuva materiaalinen tiedostumaton, joka kaappaa tulevaisuuden tuntemattomuuteensa. Tai lyhyemmin, runoilija Joseph Brodskyn säkeellä, ”Vain tuhka yksin tietää, mitä on palaa poroksi.”
*
”Luontosuhde”, kuten mikä ”suhde” tahansa, olettaa, että sen osapuolet olisivat jollain tapaa toisistaan irrallisia vaikkakin usein keskinäisyytensä määrittämiä. Tämän viheliään käsitekömmähdyksen taustalta purkautuvat esiin esifilosofiset luonnonperustat, jotka läpäisevät vapaasti, välittömästi ja moraalitta niin inhimillistä kuin ihmisetöntäkin.
Jos vanha eurooppalainen itseymmärrys taidosta ja taiteesta on ollut ensi sijassa luonnon jäljittelyä, näyttää siltä, että planeetta ei-inhimillisyyttään peilaisi nyt fossiilikapitalistista tehotaitoa polttaa kaikki se, mikä on käsillä kuin sille käsittämätöntäkin. Ikään kuin mimeettinen sidos olisi salaa purettu ja luonnon peili käännetty globaalin pohjoisen perussubjektin kuvajaiseksi. Elementtien välinpitämättömissä myllyissä tuo itseymmärrys luontosuhteineen päivineen on nyt jauhautumassa joksikin, mitä ei vielä ole olemassa.
*
Pysäytettävä on: se planetarisoitunut elämänmuoto (kaikessa olettamassaan universalismissaan), Euroopasta levinnyt tuhopoltto, joka ruokkii itsensä nihilistisellä tulella. Tämä diagnosoimaton pyromania on planetaarisella ympäristötuholla ostetun produktivismin oire ja taudinkuva. Tällä haavaa vaikuttaa, että niin kauan kuin nykymuotoinen kapitalismi on suitsimaton, myös tuli on vapaa.
Valloilleen päästetty fossiilinen energia on hajutonta ja mautonta ongelmajätettä, eikä tulta tehdä savutta. Tämä viheliäs palamistuote on fossiilimodernin ylipolvinen ja kestävä materiaalis-energeettinen perinne, sen omaperäinen ja tehokas tapa uhmata unohdusta. Tästä energiatraumasta eroon pääsemiseksi tarvittavan muutoksen (poliittisen, kulttuurisen; myös sydämen) kertaluokka on siinä määrin historiallinen, että siinä onnistuminen tai epäonnistuminen ratkaisee, kauanko jotain sellaista kuin historia voi olla olemassa.
*
Siinä missä ihminen on kävelevä komposti, maan tuli on erottelematta myös ihmisen tulta. Ja jos ”tuli elää maan kuolemaa”, se elää sitä ihmisenä. Jos tämä materiaalinen tiedostamaton, sen elävöittävä morbidisuus, ei pääse päivätajuntaan, se vaikuttaa purkautuvan normalisoiduksi luonnontuhoksi, kaiken palavan polttamiseksi. Tai kuten Mannerin tulinen logos, joka ei erottele miellettä maailmasta ja ulkoista sisäisestä:
”Sydämeni palaa, eteinen ja kammio palavat,
ei täällä, ei minussa; ulkona, niin kuin
maailma palaisi, mielle.”
Ja se palaa.
*
Polttaminen on oikea filosofinen ongelma, jos myönnetään, että jälkimetafyysiseen kurkottamisen vaikeudessa tosiaan kohdataan esimetafyysisen elementaarisen kohtalokkuus. Näin luonnonfilosofia alkaa jälleen siitä, missä teknis-taloudellinen luonnontiede ja metafysiikka pettävät ja mihin ne päättyvät.
Jos niikseen, ne päättyvät yhdessä ja ne päättyvät tulessa. Silloin toisinajattelu alkaa tuhkan syömisestä.
