Jarkko S. Tuusvuori
Viime maanantain New York Timesissa Paul Krugman kehotti nimittämään lamaa lamaksi (ks. päivää aikaisemmin ilmestynyt verkkoversio). Vaikkei käsillä ole koko perheen toiveuusinta 20–30-luvun pula-ajasta, oireet eivät hyssyttelystä häviä: ”Työttömyys Yhdysvalloissa ja Euroopassa pysyy tuhoisan korkeana. Johtajilta ja instituutioilta ehtyy luotto silmissä. Ja kansanvaltaiset arvot on piiritetty.”
Krugmania yleensä kuunnellaan. Hallussa ovat taloustieteen oppituolit sekä Princetonin yliopistossa että London School of Economicsissa ja vakiofoorumina maailman kolmanneksi suurin sanomalehti maailman seuratuimpine verkkoversioineen. Miehen asiana vain on tällä kertaa juuri se, etteivät johtajat enää korvaansa lotkauta kenenkään demokraattisista ihanteista ja velvoitteista puhuvan puheille.
58-vuotiaana yhä perin tuottelias Krugman tunnetaan tutkijapiireissä oppikirjoistaan ja maailmankauppa-analyyseistaan, suuren yleisön keskuudessa taas bestsellereistään The Return of Depression Economics and the Crisis of 2008 (2008; suom. Jyri Raivio: Lama : talouskriisin syyt, seuraukset ja korjauskeinot, 2009), The Conscience of a Liberal (2007), The Great Unraveling: Losing Our Way in the New Century (2003), Fuzzy Math: The Essential Guide to the Bush Tax Plan (2001), The Accidental Theorist and Other Dispatches from the Dismal Science (1998; suom. Heikki Eskelinen: Satunnainen teoreetikko ja muita viestejä synkeän tieteen saralta, 1999), Pop Internationalism (1996), Peddling Prosperity: Economic Sense and Nonsense in an Age of Diminished Expectations (1995) ja The Age of Diminished Expectations: U.S. Economic Policy in the 1990s (1990). Viileän erittelijän maine on myös estänyt miestä leimaantumasta tuomiopäivän profeetaksi.
Nytkin Krugman ottaa etäisyyttä hälyttävyydestä hälyttävyyden vuoksi. Mutta ”korkeaa työttömyyttä ei voi hyväksyä sillä perusteella, ettei se ole vielä äitynyt vuoden 1933 lukemiin; uhkaavia poliittisia suuntauksia ei pidä painaa villaisella sillä perusteella, ettei yhtään hitleriä satu olemaan maisemissa”. Krugmanin mukaan Euroopan poliittisen tilanteen vakavuutta ei ole rahakriisiä vatvottaessa kunnolla tajuttu.
”Ensinnäkin eurokriisi on tappamassa eurooppalaista unelmaa. Yhteisvaluutta, jonka piti sitoa kansakunnat yhteen, onkin luonut katkeran kitkeryyden ilmapiirin. Eritoten vaatimukset aina vain kovennetusta kurinpidosta vailla tasapainottavaa pyrkimystä edistää kasvua ovat tehneet kahtalaista vahinkoa. Ne ovat epäonnistuneet talouspolitiikkana huonontamalla työttömyyttä ja palauttamatta luottamusta: Euroopan laajuinen taantuma vaikuttaa nyt todennäköiseltä, vaikka finanssikriisin välitön uhka onkin saatu hallintaan. Ja ne ovat luoneet valtavaa suuttumusta: monet eurooppalaiset ovat raivoissaan, koska kokevat, oikeutetusti tai epäoikeutetusti (tai tosiasiallisesti vähän sekä että) saaneensa maistaa saksalaisen vallankäytön kovaa kohtelua.”
Krugman ei siekaile sanoessaan, että Euroopan historiaa vähääkin tuntevaa moinen kokemus hyytää. Eikä tässä kaikki. Oikeistopopulismi nousee Itävallassa, jossa vapauspuolue FPÖ kirii mielipidemittauksissa ja ”Suomessa, jossa maahanmuuttovastaiset perussuomalaiset pärjäsivät vahvasti viime huhtikuun vaaleissa”. Kuten Krugman lisää, nämä tapaukset on sentään poimittu porskuttavista vauraista maista. Sitäkin uhkaavampaa on meno köyhemmissä Keski- ja Itä-Euroopan maissa.
Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki EBRD kertoi hiljan demokratian joutumisesta epäsuosioon uudemmissa EU-jäsenvaltioissa (ks. tuore siirtymätalousraportti). Missä talous on pahimmin notkahtanut, siellä on kansanvaltaankin kyllästytty. Krugmanille räikein tapaus on Unkari.
”Yksi Unkarin suurista puolueista, Jobbik, on 30-lukulainen painajainen: se on romanivastainen, se on juutalaisvastainen, ja sillä jopa oli oma puolisotilaallinen siipensä. Suoranainen uhka juontuu kuitenkin vallassa olevasta keskustaoikeistolaisesta Fidesz-puolueesta. Se sai hulppean enemmistön viime vuoden parlamenttivaaleissa, ainakin osin taloudellisista syistä. Unkari ei kuulu euroalueeseen, mutta se kärsi pahasti mittavista valuuttalainoista sekä, rehellisyyden nimissä, myös maata johtaneiden vasemmistoliberaalien puolueitten huonoista toimista ja korruptoituneisuudesta. Viime keväänä uuden perustuslain läpi jyrännyt Fidesz näyttää nyt pyrkivän vakiinnuttamaan ikuisen mahtiaseman.”
Krugmanin sanoin Fideszin ydinstrategiaan kuuluu opposition tukahduttaminen. Vaalilakia rukataan sille edulliseksi, tuomiovallan riippumattomuutta kutistetaan, valtiollinen tiedonvälitys on jo muutettu osaksi puoluekoneistoa samaan aikaan kun muuta mediaa ahdistellaan enemmän tai vähemmän avoimesti. Vahvimman vasemmistoryhmittymän MSZP:n varalle ei ole kaavailtu mitään sen vähäisempää kuin kriminalisointia.
”Yhteen ynnättynä tämä tarkoittaa paperinohuella demokratialla katetun autoritäärisen komennon palauttamista päiväjärjestykseen aivan Euroopan sydämessä. Ja se kelpaa näytteeksi siitä, miten voi käydä paljon laajemminkin, jos tämä lama on jatkuakseen. On epäselvää, mitä Unkarin käskyvaltaiselle luisulle voidaan tehdä. Yhdysvaltain ulkoministeriön kunniaksi voi sanoa, että se on ollut kiinnostunut asiasta, joka kuitenkin on olemukseltaan eurooppalainen. Euroopan unioni hukkasi tilaisuutensa pysäyttää tämä vallananastus alkuunsa – osittain sen vuoksi, että uusi perustuslaki runnottiin kasaan Unkarin hoitaessa EU:n puheenjohtajuutta. Nyt on jo paljon vaikeampaa kääntää kurssia. Silti Euroopan johtajien olisi paras yrittää, tai he saattavat menettää kaiken edustamansa.
Heidän tarvitsisi myös ajatella uuteen uskoon omat epäonniset talouspolitiikkansa. Jos he tästä laistavat, demokratialle on luvassa lisää liukupakitusta – jolloin euron hajoamisesta tuleekin murheista pienin.”
