”Sinappi jää/ ketsupin varjoon” – Markku Into 1945–2018

[Laaja verkkoversio]¹

Kirjailija, kirjastonhoitaja ja suomentaja Markku Into (20.10.1945–7.1.2018) menehtyi vakavan sairauden seurauksena tammikuun alussa. Sairausaikana käsin ruutupaperiviholle kirjoitetusta ja saattokodissa sanellusta tekstistä koottu jäähyväiskokoelma Haikuvia (WSOY 2018) ilmestyi 15. tammikuuta. Innon pitkäaikainen, läheinen ystävä M. A. Numminen nauhoitti 4. tammikuuta Pedro Hietasen kanssa Haikuvista äänikirjan². Into ehti kuulla sen.

Into runouteen syttyy

Markku Into oli kotoisin Oulusta, mutta äiti kävi synnyttämässä hänet Helsingissä. Isä oli rakennusmestari ja perhe muutti Naantaliin, kun Nesteen jalostamon työmaa alkoi. Poika sai Yhdysvalloissa syntyneen isänsä etunimen Milton kolmanneksi nimekseen. Innon äiti toimi Naantalin emäntäkoulun terveydenhoidon opettajana sekä lastenkodin johtajana, myöhemmin Raisioon muutettua kunnan terveyssisarena. Into kävi Naantalin yhteiskoulun, jossa hänen luokkatovereihinsa kuului muun muassa Turun yliopiston emeritusrehtori ja -professori, kulttuurihistorioitsija Keijo Virtanen.

Runouteen Into heräsi äidinkielen tunneilla, joilla opettaja luetutti valikoiman Innolle tyystin tuntemattomien Helvi Juvosen, Paavo Haavikon, Eeva-Liisa Mannerin ja Tuomas Anhavan vapaarytmisiä, modernistisiksi kutsuttuja runoja. Suuria elämyksiä olivat myös Allen Ginsberg -valikoima Kuolema Van Goghin korvalle (1963) sekä Anselm Hollon kääntämä Idän ja lännen runot (1963).³

Kuva: Matti Komulainen

Into haki opiskelemaan historiaa ja kirjallisuustiedettä Turun yliopistoon, mutta opiskelutehokkuutta söivät runoilu, musiikki ja underground-toiminta. Jälkimmäisen piiriin kuuluivat muun muassa Yleisradion epäinformatiivisena hyllyttämä radio-ohjelma Maanalaista menoa, Suomen Talvisota 1939–1940 –happening-ryhmä sekä Aamurusko-lehti, jonka esikuvana olivat yhdysvaltalaiset underground-lehdet. Ryhmän jäseniä olivat Innon lisäksi Jarkko Laine, M. A. Numminen, Rauli ”Badding” Somerjoki, Harro Koskinen ja Rauli ”Pole” Ojanen.

Sattuman myötä Into päätti hakea Ilpo Tuomarilan vanavedessä Åbo Akademiin opiskelemaan kirjastotiedettä. Hän suoritti kirjallisuustieteen aineopinnot Irmeli Niemen professoriaikana ja suunnitteli pro gradua ruotsalaisrunoilija Lars Norénista. Into valmistui kirjastonhoitajaksi vuonna 1989 ja toimi siviiliammatissaan Suomen ensimmäisen musiikkikirjaston hoitajana Turussa 1980–2007. Into suhtautui työhönsä kirjastonhoitajana paneutuneesti ja vakavasti, mistä kertoo jo se, että hän saattoi käyttää haastattelussaan tittelinä kirjastonhoitajaa eikä kirjailijaa.

Perehtynyttä undergroundia

Innon esikoisrunokokoelman Tuonela Rock (1971) julkaisi Gummerus. Into oli lähettänyt runoja J. H. Erkon kilpailuun, mutta mitään ei ollut kuulunut, kunnes Tuukka Kangasluoma Gummerukselta soitti ja pyysi runoja Ryhmä 67 -antologiaan. Esikoisteoksessa manifestoituu etenkin Innon underground-puoli: rockin ja sen kapinallisuuden korostaminen, systeemin jämähtäneisyyden kritiikki, ilkikurisuus sekä beat-runouden pitkäsäkeiset, iskevät ja aiheiltaan rohkeatkin runot.⁴

Undergroundin taustalla olivat vaikutteet Yhdysvaltain beat-runoudesta, jota Jarkko Laine seurasi kirjeenvaihtoystävänsä välityksellä, sekä hollantilainen Provo-liike. Suomen Talvisota 1939–1940 –happening-ryhmän levytysten historialliseen taustaan kuuluivat myös Woodstock, Prahan kevät ja Pariisin opiskelijamellakat – maailma muuttui, ja nuoriso heräsi uudella tavalla.

Suomessa underground-liikkeen aktiivit halusivat tuoda ”fiilistä, kauneutta, iloa synkkään Suomeen” sekä provosoida, mutta humoristisesti ja mieltä kohottavasti, ei ankean tosikkomaisesti. Liikehdinnän kohde oli konservatiivinen ja staattinen valtakulttuuri, jossa riitti maalitauluja. Innon mukaan systeemi oli lamaantunut betoniksi ja ihmiset betonipilareiksi, jotka pitävät systeemiä pystyssä.⁵

Kirjallisuustieteen tai estetiikan näkökulmasta undergroundin ajatus oli toisenlaisen, individuaalianarkistisen, yhteiskuntakriittisen, poliittisen, muttei puoluepoliittisen taidenäkemyksen esittäminen. Musiikissa päämääränä oli saada suomi rockin kieleksi ja tuoda kotimaiseen rockiin jotain muuta kuin ”perusarvojen kelaamista”⁶. Lisäksi rock haluttiin liittää osaksi vastakulttuuria, kuten se oli muualla maailmassa. Sanoituksiin haettiin hätkähdyttävyyttä ja ”kummallisuuksia, mutta toisaalta musiikillisesti selkeitä, yksinkertaisia biittejä”⁷. Suomen Talvisota 1939–1940 toi myös happeningin Suomeen: keikoilla nähtiin musiikillista teatteria, johon kuului vapaata improvisointia, avantgardea, rockia ja bluesia. Innon musiikillisen uran huipentuma on Love Recordsille vuonna 1974 levytetty Keitä, keitä kahvinkeitin. Viimeisinä vuosinaan Into esiintyi Blues Ones -yhtyeen kanssa.

Esikoiskokoelmansa myötä Into julistettiin suomalaisen undergroundin kuninkaaksi, mikä on varjostanut hänen kirjallisen tuotantonsa luonteen ja monipuolisuuden ymmärtämistä. Tuonela Rockissa eivät näy pelkästään underground- ja kapinallinen rock-näkemys vaan lähes kaikki muutkin Innon tuotannon pääpainotukset ja -teemat. Ensinnäkin Innon kirjallista tuotantoa, kuten kirjastonhoitajan työtäkin, leimaa huomattava perehtyneisyys ja lukeneisuus. Innolle tärkeitä teoksia runoilijana olivat esimerkiksi Aale Tynnin suomentama valikoima Tulisen järjen aika (1962), Pentti Saaritsan kääntämä kuubalaisen uuden runouden antologia Vihreä lisko (1971) sekä pitkän saksan lukijana Hans Magnus Enzensbergerin toimittama Museum der modernen Poesie (1960). Into luki amerikkalaisen beat-runouden rinnalla myös Black Mountain -ryhmän sekä New Yorkin koulukunnan runoja. Lukeneisuus ilmenee sekä sisällön että muodon tasolla, runojen lainauksissa, alluusioissa, motoissa ja rakenteissa. Poikkeuksellisen laaja-alainen musiikkimaku näkyy ilahduttavasti 2000-luvun kokoelmien diskografioissa, joissa on lueteltu musiikki, joka kulloistakin kokoelmaa kirjoittaessa oli Innolle merkityksellistä. Into kirjoitti runoihinsa yhtä hyvin Jim Morrisonista ja Howlin’ Wolfista kuin Wienin toisesta koulukunnasta: ”Kuin Alban Bergin kvarteton kyynelistä/ pienet pääskyset tipahtavat silmiini.”⁸ Innon todellinen läpimurtokokoelma oman sukupolvensa underground-piirien ulkopuolella oli Tänään kotona (Tammi 1978), jonka toimitti Tuomas Anhava.

Syntaksia rakentamassa

Undergroundin, kapinan ja yhteiskuntakritiikin rinnalla Innon tuotannon kulmakiviin on jo Tuonela Rockista lähtien kuulunut proosarunous. Pääpiirteittäin Innon proosatuotanto olisikin voitu julkaista romaanien sijaan proosarunoina tai päinvastoin: Tuonela Rockin proosarunot voisivat yhtä hyvin olla romaanista U (Tammi 1982). Erityisesti myöhäiskokoelmassa Tämä yö sisälläni on lapsuuden varjo (WSOY 2015) proosarunouteen palataan jälleen.

Imagisteihin ja Ezra Poundiin perehtyneen Innon tuotantoa leimaavat myös hämmästyttävän kauniit tuokiokuvat, kuten vaikkapa Haikuvien nelisäe: ”Poika lappaa vettä käsin/ kaivamaansa kanavaan/ Ihmettelee minne/ vesi katoaa”⁹. Kuvallisuus kumpuaa imagismin lisäksi surrealismin ja dadaismin perinteistä. Into on aito dadaisti, joka ymmärsi, ettei sanaleikkikään ole leikkiä: dadan ydin oli kritiikki ja pettymys ihmiskuntaan, juhlapuheisiin ensimmäisen maailmansodan raunioilla.

Into kommentoi politiikkaa, demokratiaa ja päättäjiä läpi tuotannon. Hän kirjoitti jo kolme vuosikymmentä sitten yhä ajankohtaisesti: ”demokratia ei merkitse mitään/ vain maalit ratkaisevat”¹⁰ ja ”ihmiselämän/ tarpeettoman menoerän/ kimpussa on mahtava napinpainajien lahko,/ ylikansallisen kasvuajattelun yhteinen nimittäj䔹¹. Innon yhteiskuntakriittisyyteen kuului myös halua suojella Turun vanhoja arvo- ja puurakennuksia gryndereiltä, päättäjien ahneudelta ja Turun taudilta: ”Purkuporvarit luikkivat aidan viertä,/ silmät kuin taskulaskimet,/ radiopuhelinten kohinaa,/ grynderi puristaa arkkitehdin olkapäätä.”¹² Runosta ”Tänään kotona: soivat paperit”. Innon ”Tehtaankatu”-sarja kokoelmassa Tänään kotona (1978) on kannanotto Turun Piispankadun vanhojen puutalojen suojelemiseksi.

Muita toistuvia teemoja Innon tuotannossa ovat miehuus ja seksuaalisuus, Italia ja sen kulttuuri, kissat, oma äiti ja tämän luona Raisiossa vierailu sekä Turku. Etenkin turkulaiset paikannimet todistavat mieltymystä kieleen: Into nautiskelee vaikkapa kaupunginosannimestä Takakirves.

Into käsitteli runoissaan jatkuvasti semiotiikkaa, filosofiaa ja metafysiikkaa, suorin lainauksin ja viittein, sanojen merkitystä ja tietoisuuden muodostumisen tekijöitä pohdiskellen. ”Katson sanoja/ Sen pidemmälle en voi menn䔹³ tai ”raaka ja keitetty,/ lauseen ääni on merkki/ */ syntyyse, syntaksi,/ syntyyse, syvyys, pohjaan asti”¹⁴. Samaan kielen, merkityksen ja tietoisuuden pohdintaan liittyvät myös runoissa toistuvat lapsuuden muistikuvat ja kokemukset. Kirkkaat, aivoihin syöpyneet lapsen muistot toimivat vertailukohtina tämänhetkiselle tietoisuudelle ja ymmärrykselle. Innostuksen semiotiikkaan jakoi myöskin kirjastonhoitajana työskennellyt runoilijatoveri Kari Aronpuro, jonka runoelma Tasanko 967 (1991) lienee semioottisen runouden kotimainen peruskivi.

Innon tuotannossa kannattaisi tutkia toistettavien säkeiden logiikkaa. Tietyt säkeet toistuvat täsmällisesti jäähyväiskokoelmaa myöten läpi tuotannon, kuten vaikkapa Styks- tai Tuonelan joki -kuva, ”joki jolta ei ole paluuta”. Toistuvia säkeitä ovat myös vaikkapa ”Kuka tilasi kotletin?”, ”ei hetken rauhaa” sekä valittujen runojen otsikoksikin nostettu Kiivaat tyvenet (2005). Myös samat kuvat, vaikkapa Turun tuomiokirkon vanhan katon uusiminen, kertautuvat runoissa ja proosateoksissa.

Innon sanoja maistelevan, niihin pysähtelevän ja metatasolla kommentoivan runouden metafyysisyys, kielifilosofisuus, dadaismi ja surrealismi sekä laaja intertekstuaalisuus antavat helponkin tuntuisesti syntyneille säkeille merkityksellisen perustan.

Runouden ja musiikin monitoimimies

Runoilijan, kirjailijan ja kirjastonhoitajan uran rinnalla Into teki merkittävän uran myös suomentajana. Hän suomensi muiden muassa beat-runouden klassikkoja, Allen Ginsbergiä, Lawrence Ferlinghettiä ja Gregory Corsoa, surrealisteista Kurt Schwittersiä, Paul Kleetä, Gertrude Steinia ja Hans Arpia, sekä Charles Bukowskia, Hans Magnus Enzensbergeriä, John Lennonia, Hunter S. Thompsonia ja Bruno K. Öijeriä.

Into toimi Suomessa edelläkävijänä myös kiinnostuksessaan kieli- eli language-runouteen, mistä todistaa hänen kääntämänsä uudemman amerikkalaisen runouden antologia Lännen kieli (1992), joka sisältää esimerkiksi John Ashberyn runoja.

Innon tuotannon kuriositeetteihin kuuluu myös käsikirjoitus, jonka hän teki Heikki Kännön Søren Kierkegaardista Turussa kertovaan sarjakuvaan Paha Hämärä (1998). Turun kaupunginteatterille hän kirjoitti esitykset Bändi, Kahvinkeitin 2000, Boom Boom Boom ja Hyvä yö. Laulujen sanoitusten ja levytysten lisäksi Into teki uran myös radioäänenä viikoittaisissa ohjelmissa Tunti vielä ja Intomaatti. Into arvosti radiota erityisenä ilmaisuvälineenä, ja hänen runoistaan ja käännöksistään onkin tehty lukuisia radio-ohjelmia.

Into oli omien runojensa ylivertainen ja viihdyttävä tulkitsija: moni runo, joka ei tekstinä heti puhutellut, avautui täyteen voimaansa kirjoittajansa ääneen esittämänä.

Markku Into palkittiin Eino Leinon palkinnolla (2001) ja Suomen Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnolla (2015).