Toimeentulon kulttuurinen muutos kestävyysmurroksessa – Muistiinpanoja työn etnografiasta

Pidin esitelmää sosiologipäivillä aiheesta ”Tietoa toimeentulosta kestävyysmurroksessa käytännönharjoittajien näkökulmasta”. Etukäteen suunnittelematta kysyin noin 20 osallistujan ryhmältä, kuinka moni miettii, miten tulla toimeen planeetan rajoissa. Lähes kaikki nostivat kätensä. Vaikka joukossa oli useampi itseäni nuorempi, suuri käsien määrä yllätti minut. Jotain on muuttunut jo vajaassa kymmenessä vuodessa vuodesta 2016, jolloin hain rahoitusta vuonna 2022 päättyneeseen hankkeeseeni.

Vuosina 2017–2022 tein apurahalla etnografista tutkimusta työstä ja toimeentulosta kasvutalouden jälkeen. Osana etnografiaa vietin aikaa sellaisten ihmisten parissa, jotka ovat jollain tavalla muuttaneet omaa työtään ekososiaalisten kriisien takia. Helsingin lähiössä asuvana keskiluokkaisena tutkijana osallistuin hiekkalaatikon reunalla keskusteluihin (ydin)perhe-elämästä, tein kenttätyömatkoja omavaraisuutta tavoitteleviin kotitalouksiin ja erilaisiin ruohonjuuriliikkeiden tapahtumiin sekä osallistuin kohtuus- ja metsäliikkeiden toimintaan.

Kuva: Amparo España.

Etnografian alkuvaiheessa tuntui, että elin kahdessa hyvin erilaisessa maailmassa. Toisessa ekososiaalinen kriisi käsitteenä ei koskenut omaa elämää. Lapsi tuotiin päiväkotiin autolla alle kahden kilometrin päästä. Toisessa maailmassa oli luovuttu henkilöautosta ja hoidettiin asiat pyörällä kesät talvet pitkienkin etäisyyksien päästä. Toisessa pohdittiin jaksamista hektisessä toimistotyössä kehäkolmosen sisäpuolella, kun toisessa mietittiin, miten kasata riittävästi pääomia oman maan ostamiseen ja viljelyyn kehien ulkopuolella.

Sittemmin nämä maailmat ovat lähentyneet. Vuonna 2018 ilmaston kuumeneminen nousi pääuutisten otsikoihin aivan uudella tavalla, kun vuoden 2018 YK:n ilmastopaneelin raportti julkaistiin. Suomessa pidettiin ilmastovaalit vuonna 2019, minkä seurauksena hallituksessa oli kunnianhimoisia ilmastotavoitteita edistävien poliittisten puolueiden edustajia. Elokapina onnistui herättämään keskustelua ympäristökysymyksistä ilmaston kuumenemista laajemmin. Suomalaisten metsien käytöstä ja kohtelusta julkaistiin juttuja muuallakin kuin Maaseudun tulevaisuudessa. Sanalla sanoen ”luonnosta” tai ”ympäristöstä” tuli asia, johon ihmisten oli otettava kantaa aivan uudella tavalla, myös helsinkiläislähiön hiekkalaatikolla.

Huolimatta ympäristöaiheiden yleistymisestä kysymys toimeentulosta planeetan rajoissa on hankala. Kuitenkin kansainvälinen työjärjestö ILO nosti vihertyvän työelämän teemaa esille jo 1970-luvulla¹. Työn ja ympäristön kysymykset ovat puhututtaneet pitkään myös työelämän tutkimuksessa, vaikkakaan eivät valtavirrassa². Vihreän siirtymän ohjelmat pyrkivät vastaamaan työelämän kysymyksiin, joskin niitä on aiheellisesti kritisoitu feminististen ja dekolonisaatiota edistävien näkemysten puutteesta³. Ymmärrys työstä on jälleen muutoksessa. Mutta millä tavalla?

Toimeentulon moninaisuus ja ihmistoiminta ekososiaalisissa kriiseissä

Kaksi kirjaa on erityisesti puhutellut minua, kun olen tutkinut toimeentulon murrosta arjessa: Joanna Macyn ja Chris Johnstonen Active Hope: How to Face the Mess We’re in without Going Crazy (2012) sekä Ethan Millerin Reimagining Livelihoods: Life Beyond Economy, Society, and Environment (2019)⁴. Nämä teokset ovat auttaneet hahmottamaan toimeentulon monia ulottuvuuksia arkiymmärryksen yli ja osana ekososiaalisia kriisejä.

Macyn ja Johnstonen buddhalaisesta filosofiasta ja kansalaistoiminnasta ammentava kirja käsittelee kulttuurisia muutoksia, jotka ovat tapahtuneet ja tapahtuvat parhaillaan ekososiaalisten kriisien aikana. He kuvaavat aikamme kolmea suurta tarinaa: jatkamista ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, suurta hajoamista ja suurta käännettä. Jatkaminen sisältää monia kulttuurisia oletuksia: talouskasvu on välttämätöntä hyvinvoinnin kannalta; luonto on hyödyke, jota käytetään ihmisten tarkoituksiin; kulutuksen edistäminen on (kasvu)taloudelle hyväksi; keskeistä on edistys; muiden ihmisten, kansojen tai lajien ongelmat eivät ole meidän huolenaiheitamme. Toinen tarina, suuri hajoaminen, suhtautuu kriittisesti jatkamisen tarinaan, mutta näkymä on synkkä: talous taantuu, luonnonvarat ehtyvät, ilmasto kuumenee, yhteiskunnallinen kahtiajako ja sodat lisääntyvät, lajit kuolevat sukupuuttoon. Suuri käänne on kolmas tarina kulttuurisesta muutoksesta, joka tapahtuu vähitellen. Se suuntaa huomion samanaikaisiin ja toisiaan vahvistaviin ulottuvuuksiin, joita ovat pitelevät toimet, elämää ylläpitävät järjestelmät ja käytännöt sekä tietoisuuden muutos.

Pitelevät toimet (holding actions) hidastavat vahinkoja, joita ennallaan jatkaminen aiheuttaa. Nämä toimet lisäävät tietoisuutta, kerryttävät todisteita ja dokumentoivat. Toiminta pelastaa ihmishenkiä, lajeja ja ekosysteemejä. Elämää ylläpitävissä järjestelmissä ja käytännöissä on kyse toimintatapojen uudelleenajattelusta, jota tapahtuu eri aloilla, kuten terveydenhuollossa, ruuantuotannossa, liike-elämässä, liikenteessä, viestinnässä, taloudessa ja psykologiassa. Tämä on monille mahdollisuus tulla osaksi suurta käännettä osana omaa ammatillista identiteettiään. Tietoisuuden muutos on tunne maailmaan kuulumisesta ja globaalista yhteydestä. Sille on ominaista tieteellinen pioneerityö ja henkinen kasvu, joka tapahtuu ihmisissä itsessään sekä yhdessä ihmiskuntana.

Ethan Miller on pitkäaikainen toimija elävän talouden tutkimusverkostossa. Millerin esittelemä toimeentulon kolmijako – hankkiminen, vastaanottaminen ja mahdollistaminen – perustuu muun muassa Jane Bennettin, Donna Harawayn, Bruno Latourin, Timothy Mortonin ja Maria Puig de la Bellacasan ajatuksille. Miller esittää, että ihmiset eivät vain tietoisesti hanki toimeentuloa yksilöinä erillään muista, vaan he tulevat toimeen suhteessa muihin. Miller korostaa etenkin kohtaamista eli suhteita yksilöiden sijaan.

Toimeentulon (1) hankkimisen (autopoiesis), (2) vastaanottamisen (allopoiesis) ja (3) mahdollistamisen (alterpoiesis) ulottuvuuksista tai osista ei voi tehdä yleistyksiä yksinään, vaan ne on ymmärrettävä suhteessa toisiinsa. Niiden erottelu tekee kuitenkin näkyväksi erilaisia suhteita.

Toimeentulon hankkiminen on yleisin ymmärrys toimeentulosta. Sen voi tulkita kapeasti myös toisenlaiseksi tavaksi puhua taloudesta, vaikka toimeentulon hankkiminen sisältää moninaisempia osia. Toimeentulo on energian ja materian virtausta melko vakaissa suhteissa. Suuri osa tästä, Millerin mukaan ehkä suurempi osa kuin ihmiset haluaisivat ajatella, tapahtuu autonomisesti, kuten sydämen syke, hermoston toiminta, lämmön tasaus ja refleksit. Osa on tietoista ja tahdonvaraista, kuten etsiminen, arviointi, valitseminen, kuvittelu, suunnittelu, muuttaminen, kerääminen, pyydystäminen, prosessointi, säästäminen ja säilöminen. Toimeentulon hankkimisessa on toimijuutta, ja toimija soveltaa osaamistaan ja arviointikykyään vuorovaikuttaakseen maailmassa.

Toimeentulon hankkimisessa toimijat voivat muodostaa yhteenliittymiä, joissa toisten avulla saadaan aikaan asioita. Esimerkiksi ruoka vaatii erilaisia vaiheita ennen sen käyttöä. Siten toimeentuleminen merkitsee välittäjäverkostojen luomista ja yhteenliittymistä niissä sekä niiden avulla. Olennaista on olla erottelematta subjekteja ja objekteja, sillä on mahdotonta erotella, kuka muodostaa yhteenliittymiä tietoisesti ja kuka ei. Siksi autopoiesis on myös poliittista. Eettisiä kysymyksiä ovat esimerkiksi: Kuka päättää, millä tavalla tuotamme itseämme suhteissa muihin? Millä eri tavoilla tätä työtä voi tehdä? Kenellä on pääsy sellaiseen toimintaan, jossa muutos on mahdollista?

Toimeentulo on kuitenkin muista riippuvaista, mihin viittaa toimeentulon vastaanottaminen. Ihmiset yksinään eivät voi hankkia toimeentuloaan, vaan he tarvitsevat myös muunlajisia toimijoita. Tarvitaan energiaa, materiaa ja merkitystä. Tässä prosessissa tullaan vastavuoroisesti muiden muovaamiksi ja tuottamiksi. Toimeentulon hankkiminen ja toimeentulon vastaanottaminen ovat keskinäisriippuvaisia prosesseja. Miller kysyy, mitä tarkoittaa elossa oleminen, kun on (aina) riippuvainen muista. Hän kuvaa lahjojen, lainaamisen, varastamisen ja vaihdannan kaltaisia suhteita, joissa muovautuvuus ja riippuvuus muista ilmenee. Osa näistä suhteista on institutionalisoitu esimerkiksi omistusmuodoiksi, tarinoiksi ja rituaaleiksi, osa ei. Olennainen kysymys on, miten nämä suhteet tunnistetaan (ja tunnustetaan). Niistä on mahdotonta tuottaa täydellistä selontekoa, jota taas saatetaan edellyttää joissakin aikaamme hallitsevissa rationaalisuutta ja laskentaa painottavissa ajatusmalleissa.

Lopulta iso osa toimeentulon hankkimisesta suuntautuu muiden toimeentulon mahdollistamiseen. Toisinaan tämä on tahdonvastaista, kuten Millerin mukaan monet suhteet kapitalistisissa hyväksikäytön verkostoissa ovat. Toisinaan mahdollistaminen taas on tietoista, kuten esimerkiksi lasten saattaminen maailmaan ja heidän hoivaamisensa tai huolenpito muista läheisistä. Usein suhteissa on valtataistelua, kun muiden toimeentulosta huolehtiminen jää joidenkin tiettyjen ihmisten tai ihmisryhmien harteille. Muiden toimeentulon mahdollistaminen ei Millerin mukaan typisty altruismiin eikä välineellisyyteen, vaan kyse on syvemmistä ja osin tuntemattomista ekologisista suhteista, joiden osana olemme, vaikka emme tiedä, mikä kaikki mahdollistaa meidän toimeentulemisemme ja mikä meidän toiminnassamme mahdollistaa muiden toimeentulemisen. Eettinen kysymys kuuluu: kenelle meillä on velvollisuus tarjota energiamme ja elämämme? Missä määrin voimme muuttaa epätasa-arvoisia tai väkivaltaisia suhteita toisenlaiseksi? Millaisia maailmoja luomme omalla toiminnallamme?

Millerin kuvaama toimeentulon rakentuminen osana verkostoja on holistista. Kirjan käsitteiden ja pohdinnan myötä on mahdollista erotella tapoja, joilla toimeentulo tyypillisesti ymmärretään omassa länsimaisessa yhteiskuntajärjestelmässämme.

Paikkamme toimeentulon muodostumisessa

Vuosien varrella olen hiekkalaatikon reunan ohella käynyt erilaisissa tilaisuuksissa puhumassa tutkimuksestani. Usein kerron työn ja toimeentulon käsitteiden lisäksi siitä, millaisia valintoja ihmiset ovat tehneet arjessaan ja mitä he siitä ajattelevat. Välillä paikalla on heitä, jotka eivät ole sen kummemmin ajatelleet toimeentuloaan. He ottavat vallitsevan järjestyksen annettuna ja pyrkivät optimoimaan sitä. Välillä paikalla on heitä, jotka kokevat hiertymiä oman paikkansa ja annettujen vaihtoehtojen välillä. He ehkä pyrkivät muuttamaan vaihtoehtojen laatua ja määrää, eivät vain omaa paikkaansa. Silti, ehkei niin yllättäen, molempien ryhmien reaktiot saattavat olla samanlaisia: kaikki eivät voi muuttaa maalle viljelemään lanttua. Kaikki eivät voi luopua rahasta. Kaikki eivät voi omistaa energiaansa paikallisyhteisöjen luomiselle. Kiinnostavaa on, että reaktiot syntyvät ja että ne ilmaistaan, vaikka usein olen vain kuvannut ihmisten valintoja, myös isoissa kaupungeissa. En ole ehdottanut laajempia johtopäätöksiä siitä, miten tulisi systeemisesti edetä, sillä asia on mielestäni hyvin monimutkainen. Eli en tiedä.

Kuulijoiden reaktioita havainnoidessani olen pohtinut, miten on kulttuurisesti varsin hyväksyttyä irrottaa itsensä käsillä olevista hankalista asioista, kuten ekososiaalisista kriiseistä. Ajattelen, että tämä dissosiaatio toimeentulon keskinäisriippuvuuksissa on psykologinen selviytymiskeino. Harvalla on välitön mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten oma toimeentulo rakentuu polku- ja keskinäisriippuvaisessa palkkatyöyhteiskunnassa, jossa myös sosiaaliturva perustuu palkkatyön oletukseen. Tämä on erityisen kivuliasta silloin, kun ei halua olla osa Macyn ja Johnstonen kuvaamaa systeemistä jatkamista ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Samoin suuren hajoamisen tarina on sen verran lannistava, että voi olla oman hyvinvoinnin kannalta parempi sulkea ikävät asiat ulos tietoisuudestaan.

Kuitenkin jokainen on tässä sotkussa osana. Siksi olen myös itse pohtinut omaa paikkaani akateemisena työntekijänä kilpailullisessa järjestelmässä, joka korostaa yksilöllisiä suorituksia ja vaalii tieteenalojen hidasta muutosta. Kirjoitin teemasta kirjanluvun, jota jokseenkin ironisesti ei vielä ole julkaistu, koska akateemisessa maailmassa julkaisusykli voi olla verkkainen. Yleisesti en ole vakuuttunut, että kaikki tutkimus edistäisi tietoisuutta, sillä tutkimus rakentuu arkisista käytänteistä samoin kuin muukin ihmistoiminta⁵. En siis laittaisi pelimerkkejäni ruletissa vain tutkimuksen ruutuun.

Miten toimeentulon murros näkyy hiekkalaatikolla ja muualla jokapäiväisissä kohtaamisissa seuraavan vuosikymmenen aikana? Ainakaan turveyrittäjien liiketoiminnan epäkestävyyden tai suurien kaupunkien luovan luokan lorvimisen kauhistelu ei riitä. Macyn ja Johnstonen mallissa vastaus on asemoida itsensä suhteessa suureen käänteeseen: hidastaa haitallista toimintaa, tukea elämää ylläpitäviä järjestelmiä ja käytäntöjä tai edistää tietoisuuden lisääntymistä – tai kaikkia näitä. Mielestäni nämä sopivat osaksi Millerin ymmärrystä toimeentulon hankkimisesta, vastaanottamisesta ja mahdollistamisesta.

Olennaista olisi tehdä tätäkin työtä yhdessä. Paradoksiksi jää, miten ihmiset tulevat toimeen pohtiessaan ja toteuttaessaan työn ja toimeentulon murrosta yhdessä muiden kanssa.