Joan Baez & Bob Dylan Washingtonin kansalaisoikeusmarssilla elokuussa 1963. (Kuva: Wikimedia commons.)
sick man lookin’ for the doctor’s cure
lookin’ at his hands for the lines that were
and into every masterpiece of literature
for dignity
Bob Dylan, ”Dignity” (1991). Greatest Hits, Vol. 3 (1994).
Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2017 sai japanilaissyntyinen brittiläinen romaanimestari Kazuo Ishiguro (s. 1954). Hänellä oli lähettää oitis terveisensä kaikille niille, jotka ehättivät julistaa häneen päätymisen paluuksi järkeen tai järjestykseen. ”Loistovalinta”, tokaisi Ishiguro The Daily Telegraphille edellisestä nobelistista. ”Tokko minusta olisi kirjailijaa tullutkaan ilman Dylanin sanoja ja musiikkia.” ”Dylan oli kasvuvuosieni luova sankari”, hän täsmensi The Washington Postille. ”Kun hän voitti Nobelin, en pysynyt nahoissani. Nyt säväykset sen kuin kertautuvat, kun saan jatkaa suoraan hänen kintereillään.”
Tämäkään ei riittänyt. Dylan-nyreksijöiden kärsimä vahinko äityi vaurioksi, kun kirjailijaksi 80-luvulla sukeutunut Robert McCrum (s. 1958) kertoi The Guardianissa, millaista oli nuorena kustannustoimittajana tavata ensi kertaa tuleva sanankäyttösuuruus. Vielä esikoistaan julkaisematon Ishiguro kantoi kuulemma 1979 mukanaan matkakirjoituskoneen lisäksi kitaraa: ”Hänellä oli resuiset farkut ja pitkät hiukset, hän kirjoitti lauluja ja mieli tulla esiintyjäksi, Dylanin pauloissa kun oli.”
Ishiguro on Ishiguro ja Dylan on Dylan. Mutta joidenkuiden kaipaamaa hajurakoa kahden artistin välille ei hevin saa muodostetuksi. Uusin nobelisti pikemminkin oikeuttaa edellisen ja vahvistaa heidän yhteistä perinnesidostaan kuin palauttaa mitään miksikään.
Nuoruuden laulaja-lauluntekijähaaveiden lisäksi asiaan vaikuttaa Ishiguron kaksoissidos elitismiin. Yhtäältä: kuten Emily Horton kokosi 2014, nagasakilaissyntyisen sanataiteilijan debyyttiromaania Silmissä siintävät vuoret (A Pale View of Hills, 1982; suom. 1983) tervehdittiin alentuvasti uuden popahtavan multikulti- tai ”kansainvälisen” tyylin edustajana. Toisaalta: Ishiguro on kaikessa hienovireisyydessään myös käsitellyt eurooppalaisille yhteiskunnille ja kirjallisuuksille keskeistä rahvaanpelkoa ja -inhoa, kuten on koetettu tuoda esiin niin suomeksi kuin englanniksikin. Newyorkilaiselle nettilehdelle Guernicalle (2004–) Ishiguro lateli toukokuussa 2015 jo suorastaan populistisesti (ja auttamattoman intentiokeskeisesti):
”Itse asiassa en monista muista poiketen lainkaan pidä kirjallisten viittausten työstämisestä. Minusta koko jutussa on jotain vähän snobbailevaa tai elitististä. En pidä lukijanakaan, jos törmään moiseen. Elitismin lisäksi se suistaa minut pois lukutunnelmistani. Olen uppoutunut kirjan maailmaan, ja äkkiä valon vilkkuessa minun pitäisikin olla vertailemassa sitä johonkin toiseen tekstiin.”
Tässä kirjailija hipoo mielistelevyyttä. Samalla hän antaa ymmärtää, että tekstienvälisyys olisi sitä, että tekijä piilottaa kirjoitteeseensa lainan, jonka nokkela kriitikko tai valpas tutkija löytää, vaikka intertekstuaalisuus on paremminkin sitä, että kaikki tarpovat koko ajan väkisinkin, haluavat tai ei, nilkkojaan tai kurkkuaan myöten eri-ikäisissä sanomisen suoturpeissa. Yhtä kaikki Ishiguroa on vaikea käyttää osana heikkoa argumenttia jälkidylanilaisesta kirjallisesta ryhtiliikkeestä. Toimittaja Alex Shepard kiirehtikin päinvastoin linjaamaan, että uusin ratkaisu jatkaa saumatta siitä, mihin edellinen jäi: ollaan hankkiutumassa eroon palkinnon ”elitistisestä maineesta”. Tutkija Sarah Brouillette täräytti samassa äänilajissa, että ”päätyminen tuntemattomampaan tai vaikeampaan kirjailijaan olisi viestinyt tympeästä merkityksettömyydestä ja elitismistä”, siinä missä ”julkkislaulajan” perään sopikin romaaneillaan, niiden leffaversioilla ja käännöksillä itsensä tiettäväksi tehnyt ”kansainvälinen supertähti”.
Kumpikaan näistä lausunnoista ei kumpua järin osuvasta erittelystä sen enempää Nobelin kirjallisuuspalkinnon luonteesta tai historiasta kuin sen kahden viimeisen voittajan aikaansaannoksista. Eikä kumpikaan yllä elitismin ytimiin: eihän se länsimaisessa kirjallisuushistoriassa ole ollut niinkään vaateliaan vaalintaa kuin kyvyttömyyttä nähdä suositussa hyvääkin tai enemmistössä järkeäkin. Mutta miten Bob Dylan (s. 1941) itse on kuvannut suhdettaan kirjallisuuteen ja kiinnittymistään kirjallisuushistoriaan?
Kolme lempikirjaa ja draamantaju
Viime syksynä odotettiin ensin tuskastuneina uutta Nobel-heerosta median eteen. Sitten varrottiin turhaan samaa hyväkästä kuninkaallisen bankettiin. Ihmekö tuo, jos Ylen Tv-uutisetkin varusti Ishiguron Nobel-uutisen kulttuuritoimituksellisella studiokommentilla ”viimevuotisen temppuilun” loppumisesta.
Palkituilta edellytetyn luennonkin Dylan piti vain hieman ennen takarajaa. Vihdoin suven tullen tapahtui: kesäkuun 5. päivänä tuore esitys julkaistiin niin kirjallisessa kuin maestron ääneen lukemassa audiomuodossa. Luentoa ehdittiin kiitellä lehdistössä. Esimerkiksi The New Yorkerin sanoin se ilmensi suurenmoista kirjoittajuutta ja ”teeskentelemätöntä intohimoa”.
Pian tämän jälkeen kohistiin. Dylanin luennon monet katkelmat näyttivät otetun netissä julkaistuista taideteostiivistelmistä. Ilmaisia kirjasummauksia ja -tulkintoja kiireisille opiskelijoille tai dynaamisille itse- ja yhteisökehittäjille tarjoavan mainosrahoitteisen verkkosivuston SparkNotesin (1999–) kuvaukset etenkin yhdysvaltalaisen Herman Melvillen (1819–1891) Moby Dickistä (1851) vaikuttivat tarjonneen hyvinkin suoraa ainesta nobelistin omiin ynnäyksiin tästä suurromaanista. Jopa BBC uutisoi tapauksesta mahdollisena plagiointina, keräsi yhteen aiemmin Dylanin sanoituksiin yhdistetyt kirjalliset näpistykset ja etsi tämän laulukirjasta säeparin ”jos olisin mestarivaras/ ehkä ryöväisin koko porukan” (if I was a master thief/ perhaps I’d rob them; Positively 4th Street (1966). Greatest Hits, Vol. 2 (1971)).
Palataan nyysimiseen lopuksi. Mutta katsotaan ensin, mistä His Bobness luennoi.
Melvillen lisäksi Dylan nosti esiin oletettavasti 700-luvulta eaa. peräisin olevan kreikkalaisen eepoksen Odysseian ja saksalais-sveitsiläisen Erich Maria Remarquen (1898–1970) romaanin Länsirintamalta ei mitään uutta (Im Westen nichts neues, 1928). Näiden ohella hän puhui Lead Bellystä (1888–1949), Buddy Hollysta (1936–1959), William Shakespearesta (1564–1616), kansanmusiikista ja koulusta.
Suuresta brittibardista Dylan tyytyi toistamaan jo aiemmin sutkauttamansa. Niin kuin Shakespearen sanoja ei ollut tarkoitettu luettaviksi vaan näyttämöllä lausuttaviksi ja kuultaviksi, samoin laululyriikkaa ei tehdä paperilta sihdattavaksi vaan laulettavaksi ja kuunneltavaksi. Tästä muistuttaessaan Dylan tuli rinnastaneeksi oman saavutuksensa paitsi Hamletiin, myös erityisesti draamoistaan palkittuihin nobelistiedeltäjiinsä, kuten Bjørnstjerne Bjørnsoniin (1832–1910; nobelisti vuosimallia 1903), José Echegaray y Eizaguirreen (1832–1916; 1904), Maurice Maeterlinckiin (1862–1849; 1911), Jacinto Benaventeen (1866–1954; 1922), G. B. Shaw’hon (1856–1950; 1925), Luigi Pirandelloon (1867–1936; 1934), Eugene O’Neilliin (1888–1953; 1936), Jean-Paul Sartreen (1905–1980; 1964), Nelly Sachsiin (1891–1970; 1966), Samuel Beckettiin (1906–1989; 1969), Wole Soyinkaan (s. 1934; 1986), Elfriede Jelinekiin (s. 1946; 2004) ja Harold Pinteriin (1930–2008; 2005). Tätä ymmärrystä olisi viime syksynä kaivattu yleisessä mielipiteessä.
Dylanin kuvaukset Moby Dickistä, Länsirintamasta ja Odysseiasta ovat mallikkaita. (Jos lunttausapua onkin saatu netistä, ketään ei ole ryöstetty, ja kokonaisuus on omintakeinen.) Shakespeare-painotusta jatkaen hän tähdentää Melvillen mestariteoksessa ”täyttä draamaa ja dramaattista dialogia tihkuvia kohtauksia”. Tämä on arvatenkin mannaa kaikille meille Dylanin omien kappaleiden draamallista voimaa teroittaville. Hän tiivistää Moby Dickin opettavan, ”kuinka erilaiset ihmiset reagoivat erilaisin tavoin” samaan tilanteeseen tai yhdessä koettuun. Vaikka Dylan ei sitä lisääkään, hänen laulujensa väkevyys juontuu pitkälti juuri tästä: ne ovat tilanteiden mahdollisuuksien kartoittamista erilaisten hahmojen ja puhujuuksien tai toimintavalmiuksien avulla. Tarinankerronta tai itsetilitys jää heittämällä alisteiseksi tälle dylanilaisen laulunkirjoittamistaiteen pääasialle.
Remarquen romaanissa Dylan korostaa käänteentekevää kauhuefektiä tai shokkivaikutusta. On luontevaa ajatella lauluntekijän kyenneen loihtimaan moraliteetteja ja yhteiskuntakritiikkejä liikkumalla vapaasti vanhatestamentillisen paatoksen ja modernin sanataiteen illuusiottomuuden välillä, monenmoisen puolimatkankrouvin kautta. ”Tuhatvuotinen kulttuuri, filosofia, viisaus – Platon, Aristoteles, Sokrates – mitä sille tapahtui? Sen olisi pitänyt estää tämä”, Dylan virittäytyy Länsirintaman esittämään typerryttävään hävitykseen. Tuho kohdistui niin ihmisiin, sivilisaatioon ja luontoon kuin historiaankin ja historialliseen ymmärrykseen. Dylan kertoo, että teos vei häneltä halun lukea muita sotaromaaneja. Hän yhdistää sen laittamattomasti toiseen saman ajan taideluomaan, pohjoiscarolinalaisen bluesmuusikon Charlie Poolen (1892–1931) pasifistiseen ralliin ”You Ain’t Talkin’ to Me” (1927): killin’ with a gun don’t sound like fun.
Odysseiasta Dylan nostaa esiin vastaavan sanoman. Kuollut sotapäällikkö Akhilleus töksäyttää vainajalassa, ettei sankarikuolemassa ole mitään kunniakasta. Mieluummin olisi elänyt rauhassa. ”Laulumme ovat elossa elävien maassa”, Dylan toteaa ammentaen raamatullisesta laululyriikasta (Ps. 27:13). Hän ei halua ikuistaa omiensakaan merkitystä: ne ovat osa yhteistä kokemusta ja muuttuvaa tulkintaa. Niiden tekemisen innoittajaksi kelpaa erilainen sankari Odysseus, jota ”ei pelasta rohkeus vaan neuvokkuus”.
Perinteensiirto ja kansalaistaidot
Dylanin Nobel-luento on koko lailla hätkähdyttävä dokumentti. Sen on tehnyt taiteilija ja megajulkkis, jolla on ollut niin sanoaksemme vaikea mediasuhde jo yli puolen vuosisadan ajan. Dylanin haastattelut ovat olleet huima sarja väistelyä ja hämäystä, pitkitettyä onton viihdejournalismin parodiaa. Martin Scorsesen (s. 1942) No Direction Home (2005) keskittyy aiheellisesti siihen, kuinka elämää suuremmaksi ja kaiken aikaa haurastuvaksi kuuluisuudeksi muuttunut artisti kohtasi vähämielisen julkisuuden 60-luvun puolivälissä. Jätettyään taakseen niin folk-prinssiyden (1962–1964) kuin pop-idoliuden (1965–1966) Dylan aloitti 1967 yhä jatkuvan riippumattoman taiteilijan vaiheensa. Menneisyyden varjot vain langettivat kestävää siimestä hänen tielleen.
Muistelevaisen Chroniclesin (2004) kirjoittaminen ja tuore kirjallisuuspalkinto ovat kaiketi tehneet tehtävänsä. Ehkä jopa ensimmäistä kertaa Dylan puhuu nyt vakavasti ja keskittyneesti itselleen tärkeistä seikoista. Hän menee heti asiaan: ”Rupesin miettimään, kuinka lauluni oikein suhteutuvatkaan kirjallisuuteen.” Ja vaikka luennon tarjoama vastaus tähän kysymykseen – niin kuin Chroniclesin suhde itsekronikoitsijan elämään – on taiteilijan hallittua sommittelua vähintään yhtä paljon kuin minkään lajin paljastelua, sen suoruutta ja osuvuutta on paha kiistää.
Jo ensimmäisessä haastattelulausunnossaan Nobel-uutisen jälkeen Dylan jätti perin järkevästi teostensa tutkimisen ja tulkitsemisen asiantuntijoille. Hänen jo lainattu luonnehdintansa lauluista asuttamassa elävien maata painottaa niiden omalakisuutta ja omistamattomuutta: tekijän mahdolliset taustoitukset teoksistaan eivät ole mitään ensi- tai viimekäteistotuuksia, eikä niiden pidä jähmettää yhteisenä jatkuvaa tulkintaa. Dylan toistaa luennossaan, ettei hänen tarvitse tietää, mitä mikäkin kappale tarkoittaa. Hän toivoo tekijänä teosta tehdessään, että se kuulostaisi hyvältä ja laittaisi jotain liikkeelle. Dylan myös otaksuu, ettei pyhiä kirjoituksia, tieteellisiä teorioita, merenkulkukokemuksia ja valaanpyyntitarinoita yhdistellyttä Melvilleäkään askarruttanut, mitä koonnos nimeltä Moby Dick olisi tarkkaan ottaen merkitsevä. Tai John Donnea (1572–1631) runojensa mieli. Kirjoittaja kirjoittaa, esittäjä esittää, tulkitsija tulkitsee, ja merkitykset ratkotaan milloin yleisesti ja milloin yksityisesti mutta aina yhteisesti.
Palataan kähveltelyyn. Keskusteluissa luennon luvattomista ainesosista myllättiin jälleen kerran tiettyjen Dylanin laulujen arveluttaviksi koettuja rakentumisia. Vuosien varrella esiin nostettuja tapauksia on kymmenkunta aina lähtien kansalaisoikeusliikehymnin ”Blowin’ in the Wind” (1962) tavasta nojautua vanhan trad.-virren ”No More Auction Block” melodiaan. Mielestäni kahta Dylanin veisua voikin pitää tässä katsannossa räikeinä. Kappaleen ”The Death of Emmett Till” (1962) sävelkulun omiminen kollega Len Chandlerilta (s. 1935) ei ollut kosheria eikä halalia. Eikä pastori John B. Matthiasin (1767–1848) 1836 kirjoittamasta oikeusvapaasta gospelista ”Palms of Victory” olisi pitänyt keikata niin kaikkia nuotteja kuin monia kirjaimiakin. Tai siis ei ainakaan siten, että laittaa näin syntyvän laulun ”Paths of Victory” (1963) omiin nimiin, vaikka lopputulos onkin mainio, tyköistuva ja uudessa uskossa.
Aiheesta ei jää paljon käteen. Vallankaan kun toisessa vaakakupissa painaa uuskäyttöjen suoranainen odotettuus vielä tuonkin ajan, saatikka vanhemmassa, folkmusiikissa. Siteeraukset ja mukailut liitettiin yhteisymmärryksessä paremminkin kunnioittamiseen kuin riistämiseen. Eikä Nobel-luennon ainutkaan näkökohta liioin kompromettoidu pöhkösti kohu-uutisoiduista nettinoukinnoista, niin hilpeä tapaus kuin tämä olikin.
Dylanin Rolling Stonelle 2012 lausahtama ”laulunkirjoittamisessa kaikki tehdään omaksi” ei ole suinkaan hänen ainoa yrityksensä pukea sanoiksi pelin henkeä. Jo albumin The Times They Are A-Changin’ (1964) takakannessa julkaistu teksti ”11 Outlined Epitaphs” kertoi kansanmusiikin ja ylisummaan kansanperinteen käytön periaatteista. ”Niin, olen ajatusvaras”, alkaa kahdeksas noista hautakirjoitusluonnoksista. Se jatkuu kuvauksella siitä, miten ”omaa aikaani edeltävä” jokin, kuten ”sana, sävelmä, kertomus, rivi”, on toiminut kuin takapihatuuletuksena omille juolahduksille. ”Ajattelemattomien ajatusten ajatteleminen” olisi yhtä lailla turhaa luulottelua kuin muukin uuden metsästys: vähemmän joutavaa olisi ”viekoittua kohtelemaan hyvin” jotain entisyydestä ilmaantunutta, ”muovata uudelleen ja ketjuttaa uudelleen” näitä ”satoja tuhansia” tai ”ehkä miljoonia” vaikutteita. Sivumennen sanoen tässä olisi Ishigurollekin käypää oppia kielen ja kirjoittamisen kerroksellisuudesta. Näin veistyy nuoren Dylanin epitafi dogmaattisesta unestaan havahtuneen perinnetyöläisen huoneentauluksi:
”tehdä uusia ääniä vanhoista äänistä/ uusia sanoja vanhoista sanoista”
Sanoma ei mennyt järin hyvin perille. Edelleenkin tapaa sekä äkkivääriä käsityksiä Dylanista teko-originellina pitkäkyntenä että varsinkin mieltä madaltavaa vakuuttuneisuutta hänen lauluistaan (tai muiden lauluista) yksiviivais-sydänverisinä tunnepäästöinä, suoraraportteina elämästä tai myllykirjeinä visseihin osoitteisiin. Kauniisti ajatellen näissä kannoissa on oma viisautensa. Taidevarkauskeskustelu saattaa sysätä paneutumaan hienosyisiin historiallisiin vaihtosuhteisiin Dylanin tuotannossa erityisesti tai folkissa ja laulunteossa yleensä. Ja ehkä näkemykseen lauluista välittöminä mielentilasiirteinä on kuitenkin yhdistettävissä ajatus niistä aina sentään jonakin muunakin, muistumina ulkomaailmasta ja jaetusta todellisuudesta. Se on niiden todellinen alkukoti ja loppusijoituspaikka.
Lopuksi
Nuorena kuollut Buddy Holly saa Dylanin omaelämäkerrallisesti virittyvässä luennossa sangen suoraviivaisen innoittajan osan. Aiheellisesti nobelisti muistuttaa, kuinka hänen varhaisen nuoruutensa musiikilliset vaikutteet olivat folkin ja bluesin sijaan pikemminkin kantria, rytmibluesia ja rock’n’rollia. Mutta Dylan siirtyy magneettisesta Hollysta nopeasti tapaan, jolla hän 60-luvun alusta alkaen omaksui mustan ja valkoisen kansanlaulun keinot ja kutyymit. Tälle polulle opasti folkbluesin mahtinimi Lead Belly, jonka levy tuntui yhtaikaa räjähdykseltä, valaistumiselta, kättenpäällepanolta ja kuljetukselta tuntemattomaan maailmaan. Sitten soivatkin jo Sonny Terry (1911–1986), Brownie McGhee (1915–1996) ja Jean Ritchie (1922–2015).
Dylanista tuli folkin ja bluesin kävelevä tietosanakirja. Hän otti vauhtia esimerkiksi Alan Lomaxin (1915–2002) musiikkiantropologisesta keruu-, tutkimus- ja toimitustyöstä. Voisi ehdottaa, että trubaduurin hankkiutuminen jyvälle niin välineensä mahdollisuuksista kuin asioista ylisummaan vahvistaa lauluissa piilevää havahduttavaa ja evästävää valmiutta. Aiemmassa jutussani yhdistinkin ehdollisesti mutta silti puoliväkinäisesti ja puolikoomisesti laulaja-lauluntekijämme biisinikkaroinnin ajattelu- ja kansalaistaidoissa kunnostautumiseen. Avuksi tässä oli Donald Hortonin 50-lukulainen viehko teoria poplauluista ylipäätään nuorison sosiaalistumista ja seurustelemista ohjaavina rakennelmina.
Ällistyttävästi Dylanin Nobel-luento antaa kuin antaakin tälle näkökulmalle tukea. Kerrottuaan perehtyneensä folkin ”tekniikoihin ja salaisuuksiin” ja saatuaan hallintaansa sen ”retoriikan” ja ”äidinkielen” maestro jatkaa kelpoisuudestaan songwriterin virkaan:
”Mutta oli minulla muutakin. Minulla oli periaatteita ja vivahdetajua ja valistunut maailmankuva. Ja oli ollut jo hyvän aikaa. Opin kaiken sen koulussa. Don Quijote, Ivanhoe, Robinson Crusoe, Gulliverin matkat, Kaksi kaupunkia ja kaikki muut – tyypillistä luokkahuoneluettavaa, joka tarjosi tavan katsoa elämää, ymmärryksen ihmisluonnosta ja mittapuun asioiden puntaroimiselle. Otin kaiken sen mukaani, kun ryhdyin sepittämään laulunsanoja.”
Näistä kirjoista voisi koettaa sanoa yhtä ja toista luennoitsijan lauluntekijyyttä kenties valaisevaa. Esimerkiksi Charlesin Dickensin (1812–1870) A Tale of Two Cities (1859), jossa muun muassa tanssitaan ”populaarin revoluutiolaulun” tahtiin, tarjoaa Ranskan suuren vallankumouksen kuvauksena hyvinkin olennaisen viitepisteen modernin julkisen järjenkäytön Dylaniin ulottuvalle perinteelle. Ja viittaus Daniel Defoen (1660–1731) romaaniin taas on merkittävä lainaamisen ja uusiokäytön tai vääjäämättömän perinnetyöstön kannalta. Dylanin tunnustettuihin helmiin kuuluva ”All Along the Watchtower” (1967) rakentuu Varas- ja Ilveilijä/Jokeri-hahmojen välisestä vuoropuhelusta. Kun Varas lausuu, että ”älkäämme puhuko epätodesti”, hän tulee lainanneeksi Robinson Crusoen (1719) viimeistä jatko-osaa (1720). Dylan tuskin tietää erityisen paljon kokoon kursimiensa laulujen suhteesta kirjallisuuteen, ja se taitaa olla hänen pointtinsakin. Yhdet punovat, toiset penkovat. Kanta ei kaipaa tuekseen ishigurolaista avautumista tekstisidosten ja ristiviittausten kiroista.
Tärkeämpää kuin yleiset ja erityiset kiinnekohdat romaani- ja lauluntekotaiteen välillä on Dylanin luennosta napatun katkelman väkevä kansalaiskasvatuksellinen ponsi. Ovatkohan peruskoulun ja lukion opettajat ehtineet jo lainata sitä tarpeeksi monin huutomerkein? Onko se nousemassa somehitiksi? Ei kai tässä mitään kummempaa, muuan superstaranobelisti vain antaa pulpettipakerrukselle (tai, oukei, muussa hyvässä oppimisympäristössä mahdollistuvalle valveutumiselle) saman arvosijan ja ominaisvärin kuin rock’n’rollille.