Kuva: Sami Syrjämäki.
Vapaus on poliittisen keskustelun liki ikuinen suosikkiteema. Harva poliitikko asettuu vapauden edistämistä vastaan, ainakaan periaatteellisella tasolla. Jotkut poliitikot pyrkivät kyllä profiloitumaan nimenomaan vapauden puolustajina. Näyttää kuitenkin siltä, että vapauden puolustajilla on vaikeuksia ymmärtää, mistä puhuvat.
Vapaus on poliittisen keskustelun perusmoottoreita, mutta poliittinen keskustelu tai peräti taistelu vapaudesta ei ainakaan nyky-Suomessa ole kovin jäsentynyttä. Tein pistokokeen ja huomasin, että vapautta ja omaa liberaaliuttaan korostavat poliitikkomme sekoittavat perusasioita yrittäessään selventää näkemyksiään ja kampanjoidessaan oman vapauskäsityksensä puolesta. Kaikesta paistaa, että vapautta kohtaan tuntemastaan mielenkiinnosta ja vahvoista mielipiteistään huolimatta he eivät ole tutustuneet vapautta pohtivien oppineiden monipuolisiin keskusteluihin, eikä näkemysten ongelmiin ole perehdytty kuin pintapuolisesti. Elleivät he tarkista näkemyksiään asiantuntevan keskustelun valossa, vapauden nimissä esiintyvien puheet vapaudesta ovat vaarassa pelkistyä yksitotiseksi jankkaamiseksi ja olkiukkojen läiskimiseksi. Seuraavat kriittiset huomiot ovat hyödyksi heidän omalle projektilleen, mutta nyt ruotimani harhaluulot ja väärinkäsitykset ovat uskoakseni melko yleisiä vapauspoliitikkojen parissa. Osallistunkin tällä tekstillä myös avoimelle yhteiskunnalle välttämättömään vallanpitäjien kriittiseen kansalaisarviointiin.
Isaiah Berlin positiivisesta ja negatiivisesta vapaudesta
Ennen kuin syvennyn vapaustaistelijoiden tarjoamiin esimerkkeihin on paikallaan sanoa pari sanaa yleisesti. Suomalaista poliittista keskustelua näyttää ohjaavan akateemisista keskusteluista periytyvä jako kahteen vapauden käsitteeseen, positiiviseen ja negatiiviseen. Merkittävin yksittäinen teksti, jossa tämä jako esitellään ja jonka vaikutusta niin akateemiseen kuin poliittiseenkin keskusteluun on vaikea yliarvioida, on viime vuosisadalla eläneen Isaiah Berlinin (1909–1997) "Kaksi vapauden käsitettä" (1958, uudistettu versio 1969). Berlin ei tehnyt tätä jakoa ensimmäisenä, mutta hänen vaikutuksestaan "kaksi vapauden käsitettä" tuli yleiseksi puheenaiheeksi filosofisessa keskustelussa. Berlin ei väitä, että hänen kahtiajakonsa kattaa kaikki vapauden käsitteet. Päinvastoin. On myös järkevä ajatella, että jaottelun kaksi "käsitettä" ovat Berlinille eräänlaisia kattokäsitteitä tai perusperiaatteita, joiden alle mahtuu erilaisia versioita niin negatiivisista kuin positiivisistakin vapauden käsitteistä. Berlin toteaakin, että molempia on tulkittu eri tavoilla, ja hän itsekin esittää kuuluisassa esitelmässään toisistaan yksityiskohdissa poikkeavia luonnehdintoja kummastakin käsitteestä.
Vaikutusvallastaan huolimatta Berlinin jaottelu ei nauti oppineissa keskusteluissa jakamatonta hyväksyntää. Liikun kuitenkin itsekin tässä kirjoituksessa kyseisen erottelun sisällä, kuten näyttävät liikkuvan myös poliittiset toimijamme. Minun valintani on metodologinen, poliittisten toimijoidemme valinta on mitä ilmeisimmin tiedostamaton: heillä ei ole tietoa muista keskusteluista.
Negatiivisen ja positiivisen vapauden välistä erottelua on usein luonnehdittu siten, että negatiivisen sanotaan olevan "vapaus jostakin" ja positiivisen "vapautta johonkin". Jos asiaan ei perehdy tarkemmin, tämä luonnehdinta, jota Berlin ei esitä tiukan määritelmän muodossa, on omiaan aiheuttamaan väärinkäsityksiä. Ikävä kyllä näyttää juuri siltä, että vapauskauppiaamme tarttuvat herkästi tähän vastinpariin, mutta eivät ole tutustuneet sen merkitykseen.
Negatiivinen vapaus
Ymmärtääksemme, mistä jaottelussa on kyse, on hyvä lukea aluksi Berlinin monisanaisempia luonnehdintoja vapauden käsitteistä. Ensin negatiivinen vapaus:
"Poliittinen vapaus on tässä merkityksessä yksinkertaisesti se alue, jolla ihminen voi toimia muiden estämättä. Jos toiset estävät minua toiminnasta, joka olisi minulle mahdollista ilman heidän väliintuloaan, olen siltä osin epävapaa. Jos toiset supistavat jotakin vähimmäiskokoa ahtaammaksi alueen, jolla voin toimia mahdollisuuksieni mukaan, voidaan sanoa, että joudun pakotetuksi tai ehkä orjuutetuksi."1Berlin 1969, 62.
Tämä kuvaus sopii melko hyvin yhteen sen kanssa, miten "vapaus jostakin" arkisesti ymmärretään. Mutta parempi yleisesti käytetty luonnehdinta on, että negatiivinen vapaus tarkoittaa jonkin, siis estämisen, puuttumisen tai pakon, poissaoloa. Estämisellä tarkoitetaan usein konkreettista toisten ihmisten aiheuttamaa estettä, kuten vaikka kahlitsemista, tai psykologista estettä, kuten uhkailua. Kuten myöhemmin huomataan, käsitykset estämisen kriteereistä kuitenkin vaihtelevat.
Yksinkertaisemmin sanottuna negatiivinen vapaus tarkoittaa, että ihminen on vapaa muiden harjoittamasta puuttumisesta, estämisestä, väliintulosta, kun hän haluaa tehdä jotakin, eikä kukaan pakota häntä tekemään sellaista, mitä hän ei halua tehdä. Vapauden negatiiviseen määritelmän ei liity minkäänlaista henkilön päämäärien arvottamista. Toisin sanoen jos jotakuta estetään toteuttamasta aikeitaan suorittaa massamurhaa, se rajoittaa hänen vapauttaan. Tällaista vapauden rajoittamista pidetään kuitenkin yleisesti oikeutettuna. Esimerkiksi liberalistit tapaavat todeta, että omaa vapautta ei saa käyttää muiden vapautta (tai toisinaan oikeuksia) rajoittaen (muiden vapautta toteuttaa omia valintojaan ei saa estää).
Päämääriä arvotetaan muilla perusteilla kuin nojaamalla negatiiviseen vapauden käsitteen määritelmään, vaikka Berlinin ilmaisun "jotain vähimmäiskokoa ahtaammaksi" voikin tulkita siten, että jo määritelmän mukaan vapautta voidaan rajoittaa jollain tavalla ennen kuin on mielekästä puhua "pakottamisesta" tai varsinkaan "orjuuttamisesta".
On myös huomautettava, että lisävaatimus olla ”loukkaamatta muiden vapautta” ei ole sellaisenaan kovin informatiivinen. Vähänkin tarkempi pohdinta osoittaa, että rajanveto voi olla kovin vaikeaa. Jos vaikka pohdimme alkoholipolitiikan vapauttamista, joudumme tosissamme miettimään, missä määrin se voi aiheuttaa ongelmia myös muille kuin vain pulloon tarttuneelle. Voidaanko esimerkiksi lapsille tai muulle perheelle aiheutuneet ongelmat tulkita yhden henkilön käyttämän vapauden aiheuttamiksi ongelmiksi muiden vapautta kohtaan (ainakin heidän oikeuksiensa kohdalla asia on päivänselvä)? Entä järjestyshäiriöt ja muut runsaasta alkoholin käytöstä johtuvat ongelmat, kuten vaikka siitä aiheutuva taakka julkiselle terveydenhuollolle tai kansantuotteelle?
Kysymys siitä, mikä on vapauden rajoittamista sen negatiivisessa merkityksessä, on muistakin näkökulmista arvioituna monitahoinen. Kenties vaikutusvaltaisin negatiivisen vapauden käsitteen muotoilijoista, Thomas Hobbes, katsoo, että pelon ja vapauden välillä ei ole ristiriitaa: "Jos joku heittää lastinsa mereen, koska pelkää, että laiva uppoaisi, hän kuitenkin tekee sen täysin tahtonsa mukaan". Kukaan ei pakota häntä valitsemaan tai estä häntä valitsemasta toisin2Hobbes 1651, 15.. Paljon havainnollisempi esimerkki on maantierosvo, joka esittää tarjouksen "rahat tai henki". Riippuen siitä, miten käsittää pakottamisen, valinnan voi katsoa vapaaksi (kuten Hobbes ajattelisi), tai sitten voi ajatella, ettei valinta ole vapaa, koska ei ole mahdollista pitää sekä rahoja että henkeä.
Keskustelu vapaudesta liikkuu kuitenkin yleensä mainittuja esimerkkejä hienovaraisemmalla tasolla. Gerald MacCallum (1925–1987) katsoo osoittaneensa, että positiivinen vapaus palautuu loogisesti negatiiviseen vapauteen eli että on olemassa vain yksi rationaalinen vapauden käsite. Hänen mukaansa keskustelu ei kuitenkaan suinkaan lopu tähän, vaan tämän jälkeen voidaan pohtia yksityiskohtaisempia kysymyksiä. MacCallum luettelee: Mikä on laskettava henkilön vapauteen puuttumiseksi? Mikä olisi laskettava teoksi, joka henkilöiden voidaan perustellusti sanoa olevan vapaita tai epävapaita tekemään? Mikä olisi laskettava perustelluksi henkilöiden vapauteen puuttumiseksi? Mitkä teot henkilöt on paras jättää vapaaksi tekemään?3MacCallum 1967, 134–135.. Listaan voisi lisätä myös kysymyksen, miten määritellään se jokaisen oman vapauden alue, jota muut eivät saa suoraan tai välillisesti, omin käsin tai institutionaalisesti loukata, ja onko siihen poikkeuksia. Ovatko aikuiset, lapset, köyhät, rikkaat, sairaat, lahjakkaat ja muut samassa asemassa, kun näitä asioita puidaan?
Vastaukset edellä mainittuihin kysymyksiin vaihtelevat. On siis olemassa monissa kohdin toisistaan eroavia negatiivisia vapauskäsityksiä. Erityisen silmiinpistävä puute liberaalipoliitikkojen kirjoituksissa onkin se, että näitä kysymyksiä ei juurikaan pohdita, ainakaan julkisesti, vaan tyydytään toteamaan: ”kannatan negatiivista vapautta”. Negatiivista vapautta koskevien tarkentavien kysymysten luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle, ja niitä pohtimalla ymmärrys vapaudesta kasvaisi.
Kris Kristoffersonin balladissa Me and Bobby McGee todetaan, että vapaus on vain toinen sana sille, ettei ole mitään menetettävää jäljellä. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että mikään ei pidättele minua, koska tekojeni seurauksena en voi enää menettää mitään. Määritelmä sopii yhteen sellaisten negatiivisen vapauden määritelmien kanssa, joissa rajoituksiksi lasketaan myös psykologiset esteet. Tämä muoto negatiivisesta vapaudesta on tietenkin traaginen ja hyvä muistutus siitä, että esteiden tai rajoitteiden poissaolo ei ole aina auvoista. Tuskin innokkaimmatkaan negatiivisen vapauden lähettiläät toivovat tällaisen yksilönvapauden lisääntyvän.
Positiivinen vapaus
Katsotaan seuraavaksi, miten Berlin kuvaa positiivista vapautta. Koska lyhyt muotoilu (“vapaa johonkin”) johtaa negatiivista vapautta vastaavaa lyhyttä muotoilua herkemmin virheellisiin, tarkemmasta merkityksestä eroaviin tulkintoihin, lainaan tekstiä hieman pidemmin:
"Vapaus-käsitteen positiivinen tulkinta perustuu yksilön toiveeseen olla oma herransa. Haluan elämäni ja päätösteni riippuvan minusta itsestäni, en mistään ulkoisista voimista. Haluan tehdä oman tahtoni mukaisia tekoja, en toteuttaa muiden ihmisten tahtoa. Haluan olla toimija, en toiminnan kohde. Haluan, että minua ohjaavat syyt, tietoiset pyrkimykset, jotka ovat omiani, eivät aiheuttajat, jotka vaikuttavat minuun ikään kuin ulkopuolelta. Haluan olla joku, en mitättömyys, haluan olla toimija, päätösten tekijä enkä sellainen, jonka puolesta päätetään. Haluan ohjata itseäni enkä joutua ulkoisen luonnon tai muiden ihmisten toiminnan kohteeksi kuin olisin esine, eläin tai orja enkä kykenisi ihmisen tavoin asettamaan päämääriä sekä tekemään ja toteuttamaan suunnitelmia. Tässä tuli sanotuksi ainakin osa siitä, mitä tarkoitan, kun sanon olevani rationaalinen ja että järkeni tekee minusta ihmisen ja erottaa minut muusta maailmasta. Haluan ennen kaikkea tiedostaa itseni ajattelevaksi, tahtovaksi ja toimivaksi olennoksi, joka kantaa vastuun valinnoistaan ja kykenee selittämään ne viittaamalla omiin ajatuksiinsa ja tavoitteisiinsa. Jos tämä toiveeni toteutuu, tunnen olevani vapaa; jos joudun huomaamaan sen jäävän toteutumatta, tunnen olevani orja. […] Hallitseva minä on samastettu järkeen, ihmisen niin sanottuun korkeampaan luontoon, minään, joka laskelmoi ja pyrkii siihen, mikä sitä tyydyttää aikaa myöten, ihmisen 'todelliseen, tai 'autonomiseen' tai 'parhaimmillaan ilmenevään' minään, jonka vastakohdaksi on nimetty ihmisen 'alhainen' olemus, välittömien nautintojen tavoittelu […] minä, joka ei pysty vastustamaan mitään halun tai intohimon puuskaa ja joka pitää ankarin ottein panna kuriin, tai se ei kykene koskaan kohoamaan 'todellisen' olemuksensa täyteen mittaan."4Berlin 1969, 71, 72.
Lyhyen luonnehdinnan mukaan positiivinen vapaus on “vapautta johonkin”. Kuten lainauksesta käy ilmi, sillä ei tarkoiteta mielivaltaisten mielihalujen tai toiveiden toteuttamista, ”vapautta mihin tahansa”. Sellainen luonnehdinta sopisi pikemminkin rajattomaan negatiivisen vapauden käsitteen alaan: olen täydellisen vapaa muiden asettamista esteistä toteuttaa mielihaluni (ja toisaalta olla tekemättä sitä, mitä en halua tehdä).
Positiivinen vapaus nojaa vahvasti pitkän lainauksen loppupuolella esiin nousevaan ajatukseen ”oikeasta” tai ”todellisesta” itsestäni, joka minun on mahdollista tunnistaa, ja joka ei ole intohimojen, muotien tai päähänpistojen orja vaan autonomista rationaalista harkintaa tai muuta elämän ”autenttista” ideaalia toteuttava "minä". Toisin sanoen vapaa elämä on tarkat kriteerit täyttävän ideaalin mukaista elämää. Ihminen on vapaa silloin, kun hän todella toteuttaa valinnoillaan ja teoillaan tätä ideaalia. Käsitys siitä, mitä sellainen elämä ja sen mukainen ”todellinen” tai ”autenttinen minä” täsmälleen ja konkreettisesti merkitsevät, on vaihdellut ajassa ja paikassa. Se on saanut uskonnollisia ja rationalistisia muotoja, sen on katsottu myös merkitsevän aktiivista poliittista elämää. Turun yliopiston käytännöllisen filosofian professori Eerik Lagerspetz kuvaa erilaisia vapauden käsitteitä artikkelissaan "Vapauden monet merkitykset". Lagerspetz nostaa esiin yhden tämän esseen kannalta merkityksellisen positiivisen vapauden muodon, jota hän kuvaa havainnollisesti:
”Useimmat meistä ovat valmiita kutsumaan ainakin joitakin tekoja epävapaiksi juuri siksi, että ne on tehty muista kuin rationaalisista syistä, esimerkiksi huumeiden vaikutuksen alaisena tai pakkomielteen vallassa. Laajalti kannatetun ajattelutavan mukaan vapaus on olennaisesti rationaalisen tahdon noudattamista. Tämän vapauskäsityksen kannattajat eivät kuitenkaan yhdistä vain vapautta rationaalisuuteen, vaan myös rationaalisuuden moraaliin. Näin ajattelee esimerkiksi Kant, mutta myös liberalismin yhtenä perustajana kunnioitettu John Locke.”5Lagerspetsz 2017, 18.
Lagerspetzin kuvauksen mukaan vapaa on rationaaliseen harkintaan kykenevä, sitä harjoittava ja tämän harkinnan mukaisesti toimiva ihminen. Positiivista vapautta on toisinaan kuvattu siten, että se edellyttää jonkin läsnäoloa (vertaa negatiivinen ”esteiden poissaolo”). Annetussa esimerkissä edellytetään rationaalisen harkinnan ja toiminnan läsnäoloa. Lagerspetz toteaa oivaltavasti myös, että tämä positiivisen vapauden käsite saattaa käydä hyvin yhteen joidenkin liberalistien vapauskäsitysten kanssa. Huomautus on hyvä painaa mieleen, sillä palaamme asiaan myöhemmin.
Havainnollistaakseni vielä positiivisen vapauskäsityksen eri puolia poimin esimerkin nyky-Suomesta. Positiivisen vapauskäsityksen historia on osittain hyvin läheisessä suhteessa uskontoon. Ei siis ole yllättävää, että suomalaisen kristityn seurakunnan blogista löytyy seuraava merkintä vuodelta 2016:
”Mutta onko todellinen vapaus sellaista elämää, jossa voimme tehdä mitä vain ja milloin vain? Onko se vapautta ja entä jos se, mitä luulemme vapaudeksi, onkin ankaraa orjuutta? Ajaako oman vapautemme ja etumme tavoittelu meidät taloudelliseen ahdinkoon, rikkinäisiin ihmissuhteisiin ja lopulta tilanteeseen, jossa tunnemme olevamme oman itsemme vankeja?
Vapauteen Kristus meidät vapautti. Matteuksen evankeliumissa Jeesus toteaa: 'Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.' Jeesus sitoo meidät totuuteen ja rakkauteen. Seuraamalla Jeesuksen esimerkkiä ja noudattamalla Hänen tahtoaan saamme suunnan elämällemme, teoillemme ja valinnoillemme. Saamme olla vapaita.”
Ensimmäisessä kappaleessa kyseenalaistetaan yhdenlainen negatiivinen vapauden käsitys ”todellisena” vapautena. Jälkimmäisessä kappaleessa puolestaan määritellään vapaus eräällä positiivisen vapauden muotoiluille tyypillisellä tavalla. Tässä lainauksessa ei puhuta rationaalisuudesta tai järjellisyydestä elämän ja moraalin ohjenuorana, vaan todellinen minuus ja todellinen vapaus merkitsevät "Jeesuksen esimerkin seuraamista" eli kristillisen elämäntavan omaksumista.
Tämä positiivisesta vapauden luonnehdinta ei velvoita valtiota mihinkään eikä anna aihetta olettaa, että yhteiskunnan on ilman muuta tuotettava vapaan kristillisen elämäntavan valinneelle palveluita, jotka helpottavat "Jeesuksen esimerkin seuraamista". Siitä huolimatta tämä on se puoli positiivista vapauskäsitystä, joka sai Isaiah Berlinin huolestumaan positiivisen vapauskäsityksen tulkinnoista. Berlinin mukaan positiivinen vapaus on ollut altis sellaisille tulkinnoille, joissa vahva elämän ideaali on asetettu väkipakolla kaikkien yksilöiden elämän malliksi. Sellaista politiikkaa toteuttavaa yhteiskuntaa kutsutaan tyranniaksi. Tämä on kuitenkin historiallista tulkintaa, eikä tällaista poliittista ohjenuoraa voi johtaa käsitteestä suoraan ilman lisäoletuksia.
Berlinin huolesta huolimatta positiivisesta vapauden käsitteestä ei siis voi suoraan päätellä valtiollista toimintaohjelmaa tai asettaa muille velvollisuutta kustantaa yksilön autenttisen tai ideaalisen itsen todellistuminen. Ensisijaisesti positiivinen vapauskäsitys velvoittaa vapautta kaipaavan ihmisen elämään tietyllä tavalla. Politiikassa on tietenkin mahdollista tehdä päätöksiä, jotka tukevat ihmisten ”todellistumista”, ja positiivisen vapauskäsityksen omaksunut ihminen voi kampanjoida sellaisten poliittisten ratkaisujen puolesta, aivan kuten negatiivisen vapauskäsityksen omaksunut ihminen voi ajaa sellaisia päätöksiä, jotka tukevat vapautta erilaisten kieltojen ja rajoitusten asettamisen tai rajoittamisten poissaolona. Se, pistetäänkö tähän verorahoja tai käytetäänkö despoottisia otteita, jää arvioitavaksi muilla perusteilla. Ei ole myöskään välttämätöntä, että ajatellaan saman positiivisen vapauden ideaalin toimivan jokaisen yksilön kohdalla. Eikä edes se ole välttämätöntä, että uskotaan jollakulla olevan mahdollisuus tietää kunkin positiivisen vapauden oikea toteuttamistapa.
Kertauksena ja hieman yksinkertaistaen negatiivisen ja positiivisen vapauden eroa havainnollistaa seuraava esimerkki: Negatiivisen vapauskäsityksen mukaan henkilö, joka haluaa käyttää erilaisia päihteitä, on vapaa, kun muut eivät estä häntä niitä käyttämästä, jos päihteitä olisi muuten hänen saatavillaan. Positiivisen vapauskäsityksen mukaan näin toimiva henkilö saattaa olla epävapaa mielihalujensa tai peräti addiktion orja, koska päihtyneessä tilassa hän ei ole "oma itsensä" varsinkaan "paras oma itsensä", ja moinen mielihalujen toteuttaminen vain kaventaa hänen vapauttaan (se siis ohjaa hänet pois autenttisen tai rationaalisen itsen toteuttamisesta).
Korostan, että itse en ota kantaa kummankaan vapauskäsityksen puolesta vaan kuvaan niistä käytyä keskustelua. Kuten alussa totesin, koko erottelu on mahdollista kyseenalaistaa ja niin on tehtykin. Mainitsematta ovat jääneet myös muut vapauden jaottelut tai jaottelun ulkopuolelle jäävät vapauden käsitteet. Aavistuksen syvemmälle pureutuvat artikkelit, joissa keskustelua esitellään jossain määrin myös Berlinin jaottelun ulkopuolella, ovat vapaasti luettavissa Filosofia.fi-portaalin ensyklopedia Logoksessa: ”Poliittinen vapaus" ja "Berlin: vapaudesta". Mikäli keskustelu kiinnostaa enemmän, kehotan tutustumaan niin & näin -kirjojen uunituoreeseen vapaus-aiheiseen lukemistoon (josta yllä olevat Berlin-lainaukset ovat peräisin ja johon tämä teksti viittaa muutenkin).
Vapauden puolesta: Tuomas Enbuske, Elina Lepomäki & Libera ja Juhana Vartiainen
Silmiini on osunut muutamia vapauden puolustajana profiloituneiden poliittisten toimijoiden kirjoituksia, joissa kirjoittajat selventävät näkemyksiään vapaudesta. Otos on melko satunnainen ja ehkä juuri siksi on yllättävää, että yhtä lukuun ottamatta kaikista silmiini osuneista teksteistä löytyi aivan perustavanlaatuisia virheitä. Luin muun muassa Tuomas Enbusken pamflettia sekä Elina Lepomäen ja muutaman muun ”yksilönvapautta” ja ”avointa yhteiskuntaa” puolustavaan ajatushautomo Liberaan kiinnittyvän henkilön tekstejä (sekä kyseisen ajatushautomon teemajulistusta). Lisäksi luin Juhana Vartiaisen blogauksen, jossa hän selvittää "liberaalin" näkemyksiä. Vain Vartiainen saa hyväksytyn arvosanan, joskaan hänkään ei selviä ilman huomautuksia.
Pienen otoksen perusteella näyttää siltä, että edellä esittelemäni jaottelu positiivisen ja negatiivisen ajattelun välillä on keskeisessä roolissa maamme vapaustaistelijoiden arsenaalissa. Samalla näyttää myös siltä, että jaottelusta puhuvat vapausagentit ovat saattaneet lukeneet Isaiah Berlinin esseen "Kaksi vapauden käsitettä", mutta todennäköisemmin he ovat tutustuneet positiivisen ja negatiivisen vapauden väliseen erotteluun toissijaisten lähteiden kautta kuten esimerkiksi Wikipediasta (alempana on lyhyt kommentti Wikipedian artikkeliin ”Positiivinen ja negatiivinen vapaus”). Tämän enempää he eivät ole keskusteluun perehtyneet, ja ikävä kyllä he eivät ole ymmärtäneet jaottelua.
Tuomas Enbuske
Ehkä pahinta jälkeä saa aikaan Enbuske pamfletissaan Ajatusten alennusmyynti – Kymmenen helpointa hokemaa taloudesta. Pamfletille tyypillisellä tavalla hän pyrkii hakkaamaan vasaralla positiivisen vapauden maanrakoon. Tällainen retoriikka voi olla riemastuttavaa, kuten Enbuskella parhaimmillaan onkin, mutta siihen liittyy suuri riski. Jos edes perusasia ei ole kirjoittajan hallussa, valittu tyyli kääntyy itseään vastaan. Hämmästyttävää Enbusken kohdalla on, että netistä vapaasti ladattavasta pamfletista julkaistiin "toinen, uudistettu laitos", mutta sen sisältämää tekstiä vapauden käsitteistä ei ole korjattu. Ehkä Enbuske ei lotkauta korvaansa kritiikille tai sitten EVA:ssa tai hänen lähipiirissään ei ole löydetty mitään huomautettavaa.
Pyrkiessään kumoamaan ”helpoksi hokemaksi” kutsumansa väitteen, että "työnantaja varastaa työläisen työn lisäarvon", Enbuske tekee matkan vapauden käsitteisiin. Hän lähestyy aihetta näin:
”Mutta mihin ihmisellä on oikeus ja mikä onkaan pakko? Järkevimmin asiaa on lähestynyt filosofi Isaiah Berlin, joka oli niin sanotun negatiivisen vapauden kannattaja.”6Enbuske 2018, 61.
Berlinin jaottelu, johon Enbuske viittaa, on tosiaan vaikutusvaltainen. Berlinin ”Kaksi vapauden käsitettä” on tunnetuin ja luultavasti vapauspoliitikoiden piirissä jopa ainoa tunnettu esitys aiheesta, mutta kuten edellä jo todettiin, Berlinin tapaa suorittaa jaottelu on arvosteltu monella tavalla. Erityisen tärkeää olisi huomata, ettei Berlin ole suorasukainen negatiivisen vapauden "kannattaja". Berlinin artikkelia ovat tosin oppineemmatkin tulkinneet siten, että hän asettuisi kieltämään positiivisen vapauden yhteiskunnallisen oikeutuksen kokonaan ja asettuisi täysin negatiivisen vapauden puolestapuhujaksi. Tätä tulkintaa vastaan voidaan esittää päteviä huomautuksia. Aluksi on syytä muistaa, että Berlin ei nosta vapautta, edes negatiivista vapautta, muita arvoja korkeammalle. Päinvastoin Berlin katsoo, ettei yksilönvapaus ole yhteiskunnan järjestäytymisen kannalta merkittävin kriteeri yhteiskunnista vapaimmassakaan:
”En tahdo väittää yksilönvapauden olevan liberaaleimmassakaan yhteiskunnassa ainoa tai edes tärkein yhteiskunnallisen toiminnan mittapuu. Pakotamme lapset käymään koulua emmekä salli julkisia teloituksia. Kummassakin tapauksessa kiistatta rajoitetaan vapautta. Perustelemme näitä rajoituksia siten, että pidämme tietämättömyyttä tai sivistymätöntä kasvatusta tai julmia huveja tai kiihokkeita vahingollisempana meille kuin niiden ehkäisemiseen tarvittavaa vapauden rajoittamista.”7Berlin 1968, 111.
Vaikka toisaalta on myönnettävä, että vaikutusvaltaisimmassa esseessään ja sitä edeltävässä tuotannossa Berlin jossain määrin korostaa negatiivista vapauden merkitystä yhteiskunnalle ja yksilölle ja varoittaa positiivisen vapauden mahdollisista ongelmista enemmän kuin negatiivisen, tarkempi tutustuminen Berlinin käsityksiin kertoo, että syy tähän on vain ja ainoastaan historiallinen. Hän katsoo, että historian käänteissä molempia käsitteitä on tulkittu hyvin ongelmallisilla tavoilla ja niitä on käytetty vääriin tarkoituksiin. Eräässä haastattelussa Berlin toteaa, että molemmat vapauden käsitteet ovat tarpeellisia. Hän nimittää positiivisen vapauden totalitaristisia tulkintoja "pseudopositiivisiksi" ja mainitsee myös negatiivisen vapauden käsitteen vääristyneen ajan saatossa muun muassa laissez-faire-muotoon, joka vapauden nimissä salli tuhota lasten elämän kaivoksissa ja työläisten terveyden tehtaissa. Berlin sanoo, että positiivisen vapauden käsite on säädyllisen ihmiselämän välttämätön edellytys. Ainoa syy negatiivisen vapauden puolustamiseen on se, että positiivista käsitettä on käytetty väärin tai vääristelty useammin kuin negatiiviistä vapauden käsitettä. Kumman tahansa käsitteen holtiton edistäminen tuhoaa toisen, mikä on Berlinin mukaan epätoivottavaa: "näiden kahden välillä tulee vallita tasapaino, vaikka sen luomiseksi ei ole osoitettavissa selkeää kaavaa".8Ks. Jahanbegloo 2000, 41, 147; Berlin 2005, 326–327. Sivumennen sanoen viimeinen toteamus on kauniisti sopusoinnussa Berlinin laajemmin puolustaman poliittisen pluralismin kanssa: yhteiskunnallisiin kysymyksiin ei ole olemassa yhtä oikeaa ristiriidatonta ratkaisua.
Varsinkin jos huomioidaan Berlinin kirjoitukset laajasti eikä keskitytä ainoastaan yhteen tekstiin, saattaa olla mahdollista arvioida Enbusken tapaan, että Berlin on lähestynyt vapautta myös "järkevämmin" kuin kukaan muu. Ikävä kyllä Enbuske itse ei seuraa esikuvansa jälkiä. Hän nimittäin kuvaa positiivista vapauden käsitettä seuraavasti:
”Positiivinen vapaus taas tarkoittaa vapautta tehdä mitä itse haluaa. Vapautta johonkin. Positiivisen vapauden kannattaja ajattelee, että hänellä on oikeus esimerkiksi internet-yhteyteen ja jonkun tahon, joko valtion tai yritysten, pitäisi se hänelle järjestää. Ajatellaan, että ruma mies kannattaa positiivista vapauskäsitystä, ja ajattelee, että hänellä on oikeus naiskennella missin kanssa. Ihan vain siksi, että hän haluaa. Ruman miehen positiivisessa vapaudessa on se ongelma, että se rajoittaa heti missin oikeutta omaan kroppaansa.”9Sama, 61–62.
On vaikea sanoa täsmällisesti, mikä tässä menee vikaan, koska ainoa osuva kohta Enbusken tekstissä on lyhyt toteamus, "vapautta johonkin". Mikään muu ei täsmää sen kanssa, mitä Berlin on positiivisesta vapaudesta sanonut. Todetaan kuitenkin, että mainitun "ruman miehen" estäminen "naiskentelemasta" missin kanssa, koska hän "haluaa", olisi pikemminkin negatiivisen kuin positiivisen vapauden rajoittamista. Lisäksi: positiivisen vapauskäsityksen historiasta ei taida löytyä sellaista käsitystä itsestä parhaimmillaan tai ihmisideaalia, jonka mukaan autenttista elämää olisi nimenomaan naiskennella missin kanssa. Enbuske saattaa myös sekoittaa vapauden ja oikeuden käsitteet, mutta koska teksti on niin holtiton, asiasta ei voi olla varma, eikä tämä selitys parantaisi asiaa lainkaan.
Enbuske kirjoittaa pamfletissa vapaudesta muutakin, eikä aina täysin hulvattomalla tavalla. Hän esimerkiksi huomauttaa, että vapaus voi olla ristiriidassa tasa-arvon kanssa. Tämä pitää paikkansa. Tosin perustellessaan näkemystään Enbuske olettaa liikaa:
”Jos ihmisellä on vapaus rikastua ahkeruudellaan tai älyllään, silloin maailma ei voi olla täysin tasa-arvoinen.”10Sama, 149.
Tasa-arvo on nimittäin yhtä lailla kiistanalainen käsite kuin vapauskin. Ei ole itsestään selvää, että vapaus rikastua älyllään tai ahkeruudellaan on ristiriidassa tasa-arvon käsitteen kanssa. Itse asiassa taitaa olla niin, että sellaiset tasa-arvon käsitteet, joiden mukaan kaikenlaiset varallisuuserot ihmisten välillä kategorisesti loukkaisivat tasa-arvoa, eivät ole kaikkein suosituimpia. Kun esimerkiksi puhutaan mahdollisuuksien tasa-arvosta, edellytetään vain sitä, että ihmisten lähtökohtaisia edellytyksiä vaikkapa rikastumiseen pyritään tasoittamaan yhtäläisiksi esimerkiksi tarjoamalla ilmainen koulutus kaikille tai vaikka kastijärjestelmästä luopumalla. Tämäkin käsitys on tietenkin omalla tavallaan ongelmallinen, mutta Enbusken perustelut heittävät häränpyllyä sen edessä11Erilaisista tasa-arvon käsitteeseen liittyvistä kiistoista ja näkemyksistä ks. esim. Gosepath 2011..
Muualla tuloerojen puolesta puhunut Enbuske poimii itselleen ilmeisen, mutta hieman epäonnisen esimerkin, tasa-arvon, ja liittää sen muitta mutkitta tuloeroihin. Ajassamme yleisemmin mainittu ja onnistuneempi esimerkki vapauden ja muiden arvojen ristiriidasta olisi turvallisuuden ja vapauden välinen jännite. Näiden välinen ristiriita nousee esiin erityisesti silloin, kun kansalliseen turvallisuuteen vedoten oikeutetaan kirjavia valtiollisia toimenpiteitä. Mutta sama ristiriita esiintyy varmasti toisinaan yksilöidenkin elämässä heidän tehdessään valintoja tahtomansa ja tahtonsa toteuttamiseen liittyvien riskien välillä.
Elina Lepomäki ja Libera
Elina Lepomäki, on poliitikko, jolle vapaus ei ole vain tärkeää. Vapaus on hänelle "pyhää". Ainakin hän sanoo näin Kirkko & Kaupunki -nettisivuilla julkaistussa juttusarjassa, jossa "eri alojen vaikuttajat" kertovat, mitä he pitävät pyhänä. Lepomäki tarkentaa käsitystään vapaudesta: "Pyhää on jokaisen ihmisen vapaus elää elämäänsä niin kuin haluaa ilman, että samalla rajoittaa muiden ihmisten vastaavaa oikeutta". Hän taustoittaa näkemystään tutun jaottelun avulla:
”Usein vapaudesta erotetaan negatiivinen ja positiivinen vapaus. Positiivinen vapaus on vapautta johonkin. Minulle aitoa vapautta on negatiivinen vapaus eli vapaus jostakin. Tämä on tärkeä inhimillinen viitekehys. On tärkeä [sic], että valtio pidetään tästä erillään. Valtio tasaa mahdollisuuksia, suorittaa tulonsiirtoja ja tuottaa palveluita.”12Lepomäki 2016.
Viittaukset valtioon, palveluiden tuottamiseen ja tulonsiirtoihin vihjaa, että Lepomäki sekoittaa vapauden ja oikeuden käsitteet (kuten kollegansa Liberassa, katso alla), mutta hänen kirjoituksensa perusteella asiasta ei voi olla varma. Siinä on joka tapauksessa muita ongelmia. Ensinnäkin Lepomäki erottaa aidon vapauden jostain muusta vapaudesta. Aidon tai oikean vapauden käsitteen määrittelemistä ja erottamista muista epäaidoista tai vääristä määritelmistä on yritetty vakavissaankin ja hyvin hienostuneilla tavoilla, mutta kaikki yritykset ovat viime kädessä välttämättä lausujiensa normatiivisia kantoja, ja ne voidaan haastaa loputtomiin (katso esimerkiksi mainitsemani ensyklopedia Logoksen artikkelit ja edellä siteerattu Eerik Lagerspetzin artikkeli). Lisäksi vakavat yritykset ovat usein pyrkineet vain osoittamaan, että positiivinen ja negatiivinen vapaus voidaan molemmat tavoittaa yhdellä muotoilulla eli käsite olisi yksi ja sama (väitetään, että positiivisen vapauden määritelmä palautuu loogisesti negatiiviseen vapauden määritelmään).
Toiseksi Lepomäki siis sitoutuu vapauden negatiiviseen määritelmään, kuten hänen edustamassaan poliittisessa perinteessä on yleensäkin tapana. Omituista on, että tämän jälkeen hän kirjoittaa:
”Vapaus perustuu ihmisyyteen ja inhimillisyyteen, ja se saadaan syntymässä. Vapauteen sisältyy automaattisesti vastuu, vaikkei sitä suoraan todeta. Jos on vapaa, on vastuussa itsestään ja lähimmäisistään.
[…]
Elämä on riski, jota ilman ei ole vapautta. Jos 16-vuotias lähtee yksin interrailille ja tulee ehjänä takaisin, niin sen parempi, että lähti. Ihminen on täysin vapaa vasta sitten, kun hän hallitun riskinoton jälkeen pystyy kantamaan vastuun. Mutta jos ottaa riskejä muiden kustannuksella, päästään moraalikadon määritelmään.”13Sama.
Viimeisessä kappaleessa täysin vapaan henkilön kriteeriksi asetetaan riskinoton hallitseminen eli kyky riskien rationaalisen harkintaan ja vastuun kantamiseen. Tämä on sisällöllinen, kantilainen positiivisen vapauden käsitteen ajatus, eikä se vastaa negatiivisen vapauden määritelmää silkkana estämisen poissaolona. Lepomäen väitettä vapauden perustumisesta ihmisyyteen sopii verrata myös siihen, kuinka Berlinin luonnehdinnassa positiivisesta vapaudesta nimenomaan ihminen erotetaan vapauden subjektiksi: "Tässä tuli sanotuksi ainakin osa siitä, mitä tarkoitan, kun sanon olevani rationaalinen ja että järkeni tekee minusta ihmisen ja erottaa minut muusta maailmasta".
Negatiivinen vapaus on muodollista vapautta: muut eivät estä henkilöä toteuttamasta tahtoaan tai pakota häntä johonkin. Lepomäki kuvaa täysin vapaan ihmisen positiivisen vapauden käsitteen tapaan sisällöllisesti: et ole täysin vapaa, jos et kykene hallitsemaan riskejä ja kanna vastuuta. Täysi vapaus edellyttää rationaalisen harkintakyvyn läsnäoloa. Lepomäki ei ole ymmärtänyt käyttämäänsä erottelua, ei negatiivista, eikä varsinkaan positiivista vapauden käsitettä, ja asettuu huomaamattaan lopulta positiivisen vapauden puolustajaksi.
Lepomäki on samoilla linjoilla toisessakin tapauksessa. Olin jokin aika sitten keskustelemassa vapaudesta Yleisradion KulttuuriCocktail-ohjelmassa. Toimittaja Teemu Laaksonen oli kysynyt etukäteen muun muassa Lepomäeltä, missä asiassa vapaus toteutuu Suomessa liian huonosti. Lepomäki totesi, että köyhän ihmisen on liian hankala vaurastua muuten kuin hyvällä tuurilla. Toisen asian hän muotoili näin:
”Vaaleissa on vaikea tosiasiallisesti vaikuttaa politiikkaan: ääni menee listalle, hallituskokoonpanoa ei tiedä etukäteen, enemmistöhallitus päättää, järjestöillä de facto veto-oikeus kaikissa suuremmissa lakihankkeissa, eduskunnan rooli kapea.”
Tämä on mielenkiintoisesti linjassa ranskalaisen Benjamin Constantin (1767–1830) analyysin kanssa. Constant puhuu antiikin vapaudesta ja modernista vapaudesta. Tämän erottelun on yleisesti katsottu olevan olennaisesti sama kuin erottelu positiivisen ja negatiivisen vapauden välillä, vaikka yksityiskohdista voidaan keskustella. Constantin mukaan antiikissa vapaus tarkoitti sitä, että ihmiset päättivät yhdessä poliittisista asioista, kuten laeista, jotka ohjasivat heitä vahvasti. Toisin sanoen vapaus merkitsi aktiivista poliittista elämää (positiivinen käsitys). Lakien ja muiden määräysten säätäminen oli vapauden alue. Yksityistä vapautta (negatiivista vapautta) ei ollut, sillä lait määräsivät elämän tahdin ja rajat. Constant katsoo, että historiallisten muutosten johdosta hänen elinaikanaan kansalaisilla ei enää ollut samanlaista yhteyttä lakien säätämiseen jo yhteiskuntien paisuneen koon vuoksi. Yksityinen vapaus on tullut merkitykselliseksi. Lepomäki näyttäisi lainauksessa kaipaavan kansalaisen vapautta aktiivisena poliittisena elämänä päätösten keskiössä, mikä siis osuu yksiin nimenomaan tiettyjen positiivisen vapauden määritelmien kanssa.
Lepomäen lisäksi muillakin ”yksilön vapautta” ajavan ajatushautomon toimijoilla on vaikeuksia ymmärtää negatiivisen ja positiivisen vapauden käsitteitä. Ajatuspajan hallituksen entinen jäsen, professori Saku Mantere, sekoittaa Liberan blogissa vapauden ja oikeuden käsitteet:
”Negatiivinen vapaus (vapaus jostakin) edustaa tilannetta jossa valtiovalta jättää kansalaisen rauhaan tekemään mitä haluaa ja mihin pystyy. Positiivinen vapaus (vapaus johonkin) puolestaan perustuu ajatukseen, että kansalaisilla on tiettyjä peruuttamattomia oikeuksia joiden toteutuminen edellyttää valtiovallan tukea. Viimeaikainen keskustelu kuntien lakisääteisistä tehtävistä on keskustelua positiivisen vapauden rajoista, siitä mihin jokaisella kuntalaisella tulee olla oikeus varallisuudestaan riippumatta.”
Kuten huomataan, Mantereen positiivisen vapauden määritelmä ei vastaa Berlinin ja muiden vakavasti otettavien keskustelijoiden käsitystä. Mantere näyttää yksinkertaisesti sekoittavan positiivisen vapauden positiiviseen oikeuteen (negatiivisten ja positiivisten oikeuksien välisestä eroista tarkemmin alla Juhana Vartiaista käsittelevässä osiossa). Hän siis vertaa negatiivista vapautta positiiviseen oikeuteen, omenoita appelsiineihin. Mantere on paremmin hajulla negatiivisen vapauden käsitteestä, mutta sekään ei vastaa täysin Berlinin tapaa määritellä negatiivinen vapaus, vaikka Mantere nimenomaan viittaa tekstissään "Berlinin virkaanastujaisluentoon" (so. "Kaksi vapauden käsitettä"). Berlin määrittelee negatiivisen vapauden kaiken ulkoisen estämisen tai pakottamisen poissaoloksi, ei nimenomaan valtiovallan pidättäytymiseksi moisesta, millä on tietenkin seurauksia niin yksilöille kuin muille yksityisille (ei-valtiollisille) toimijoillekin ja näiden välisille suhteille. Tämä on kuitenkin ehkä vain kirjoittajan huolimattomuutta eikä perustavanlaatuinen erhe, kuten käsitteiden sekoittaminen.
Liberalaisten väärinkäsitykset saavat jopa ohjelmallisia piirteitä, kun osittain samat sekaannukset näkyvät ajatuspajan julistuksessa vuodelle 2015 ”On aika palauttaa aito tasa-arvon käsite”. Sitä on tosin hieman hankala tulkita. Näyttää nimittäin siltä, että siinä kuvataan negatiivista vapautta suurin piirtein järkevällä tavalla, ja sitten siirrytään luonnehtimaan positiivista vapautta tavalla, joka jättää epäselväksi, onko sekaannuksen syy se, että siirrytään tiedostamatta puhumaan positiivisista oikeuksista vapauden sijaan, vai onko ongelma siinä, että sählätään nimenomaan positiivisen vapauden käsitteen kanssa. Ehkä kyseessä on erilaisten väärinymmärrysten sekasotku. Ohjelmassa todetaan:
”Negatiivisen vapauden lisäksi voidaan puhua positiivisesta vapaudesta, jolla tarkoitetaan yksilön todellisia mahdollisuuksia tehdä valintoja omien mieltymystensä mukaisesti.
[…]
Suomessa on panostettu poikkeuksellisen paljon positiivisen vapauden toteuttamiseen, muun muassa tarjoamalla ilmaisen terveydenhuollon ja koulutuksen, sekä kattavan sosiaaliturvan.
[…]
Kun yhdelle annetaan positiivista vapautta yhteiskunnan toimesta, veloitetaan se kuitenkin usein toisten vapaudesta. Kaikki maksavat esimerkiksi korkeamman asteen koulutuksen tuottamisesta, vaikka vain osa käyttää näitä palveluja. Uusia yrittäjiä suljetaan joidenkin alojen ulkopuolelle rajoittamalla kilpailua. Haluttomilla korkeamman asteen koulutuksen rahoittajilla ja halukkailla suljettujen alojen yrittäjillä ei ole oikeutta valita toisin.”14"Liberan vuositeema 2015: On aika palauttaa aito tasa-arvon käsite".
Ensimmäisessä lainauksessa esitetään jälleen ilmeisen omalaatuinen määritelmä positiivisesta vapaudesta. Senkin uhalla, että lukija kyllästyy, toistetaan sekaannuksen laatu: positiivinen vapaus ei tarkoita ihmisen todellisia mahdollisuuksia tehdä mitä lystää. Se, että rajoitetaan ihmisen mahdollisuuksia tehdä, mitä hän sattuu haluamaan (joissakin järkevissä mahdollisuuksien rajoissa), on pikemminkin negatiivisen kuin positiivisen vapauden rajoitus. Liberan julistus saattaa tässä kohdassa tavoitella aivan toista erottelua efektiivisen ja puhtaasti muodollisen vapauden välillä (tästä jaottelusta on kirjoittanut muun muassa filosofi John Dewey). Kaksi jälkimmäistä poimintaa näyttäisivät puolestaan käsittelevän oikeuksia vapauden sijaan. Viimeisessä lainauksessa esitetään myös kovin yksipuolinen käsitys koulutuksen vaikutuksista, ikään kuin korkeakoulutuksesta koituisi hyötyä vain korkeakoulutetulle ja se vain rajoittaisi muiden vapautta. Tätä teemaa on yllä jo hieman sivuttu, mutta palaan siihen vielä vähän myöhemmin.
Liberan suunnalta löytyy lisää ongelmia. Ajatushautomon viestinnästä vastaava Henri Heikkinen on kirjoittanut ystävänsä Antti Vesalan kanssa kirjan Elämää hyvinvointivaltiossa (2013). Vesalan suhde Liberaan on minulle tuntematon, mutta häntä haastatellaan ajatuspajan sivuilla. Julkaisu kiinnittyy kuitenkin Liberaan(kin).
Kirjan ensimmäinen varsinainen luku kysyy: mitä vapaus on? Enää ei varmasti yllätä ketään, että vastauksessaan kirjoittajat kertovat lukijalle vapauden jaottelusta negatiiviseen ja positiiviseen käsitteeseen. Selonteko alkaa tahattoman ironisesti: ”tämä yleisesti käytössä oleva jaottelu on mahdollistanut vapauden käsitteen taivuttelun ja venyttämisen aina kulloiseenkin käyttötarpeeseen parhaiten sopivaksi”15Heikkinen & Vesala 2013, 14.. Seuraavaksi he kertovat negatiivisesta vapauden käsitteestä korrektilla tavalla, mutta sortuvat tutuksi käyneeseen virheeseen kuvatessaan positiivista vapauden käsitettä:
”Ne asiat, joista käytetään nimitystä 'positiiviset vapaudet', sen sijaan ovat jonkun ulkopuolisen avulla mahdollisiksi tulevia oikeuksia tai etuisuuksia. Positiivinen vapaus tarkoittaa ”mahdollisuutta johonkin”. Niin kauan kuin ulkopuolisia tahoja ei vaadita maksamaan tai muulla tavalla mahdollistamaan näitä oikeuksia, asiassa ei ole ongelmaa negatiivisen vapauden kannalta. Sen sijaan, jos Villen ”vapaus” liikkua paikasta toiseen toteutetaan ottamalla bussilippuun väkisin rahat Kallen taskusta, kyse ei ole enää vapaudesta vaan jostain muusta.”16Sama, 14.
Tälläkin kertaa virhe on se, että sekoitetaan positiivinen vapaus positiiviseen oikeuteen, vaikka samalla hieman omituisella tavalla onnistutaan sanomaan osuvasti, että kyse on oikeuksista, eikä vapaudesta. Niin on, ja positiivinen vapaus merkitsee jotain aivan muuta, mutta sotkun aiheuttavat Heikkinen ja Vesala itse.
Mainitussa kirjassa vapaus on keskeisessä roolissa muuallakin. Selittäessään sosialismin tai vasemmiston kytköstä positiiviseen vapauteen ja kauhistellessaan sen taloudellisia seurauksia kirjoittavat perustavat väitteensä tämän virheen varaan. Moittiessaan muita vapauden käsitteen "mielikuvituksellisesta uudelleenmäärittelystä"17Sama, 17. he tekevät uudelleenmäärittelyn itse eivätkä tietenkään tiedä, että positiivisen vapauden käsitteen historia yltää hyvin pitkälle. En kuitenkaan katso tarpeelliseksi esitellä tämän teoksen ongelmia lähtölaukausta pidemmälle. Käy selväksi, että perusasiat ovat jälleen kerran hukassa.
Yksi mahdollinen, jopa todennäköinen lähde sekaannuksille on Wikipedian artikkeli "positiivinen ja negatiivinen vapaus"18Tarkistettu 27.5.2018.. Artikkelissa viitataan Isaiah Berliniin, mutta positiivisen vapauden kuvaus ei seuraa Berlinin jaottelua vaan näyttää luonnehtivan positiivisen oikeuden käsitettä. Siinä missä englanninkielisen Wikipedian artikkeli oikeuksista varoittaa sekoittamasta negatiivisia ja positiivisia oikeuksia negatiiviseen ja positiiviseen vapauteen (not to be confused with negative liberties or positive liberties), suomenkielinen artikkeli vapauksista näyttäisi nimenomaan sekoittavan asiat.
Yritin kyllä, mutta en onnistunut löytämään yhtään liberalaisen kirjoittamaa korrektia muotoilua jonkinlaiseksi viholliseksi muotoutuneesta positiivisesta vapaudesta. Ongelma on perustavaa laatua. Vapauden promoottorin uskottavuus saa kuitenkin kolhuja.
Juhana Vartiainen, vapaus, oikeudet ja avoin yhteiskunta
Ei ole yllätys, että tutkijataustainen kokoomuksen kansanedustaja Juhana Vartiainen selviää Enbuskea, Lepomäkeä ja muita mainittuja liberalaisia paremmin. Hänen blogauksensa "Hyvinvointivaltio ja negatiiviset vapaudet" on muutenkin hieman erilainen kuin edellä käsitellyt tuotokset. Vartiainen kommentoi tekstissään eräitä muiden poliitikkojen väitteitä ja kiistää ne. Jätän poliitikoille itselleen arvioitavaksi sen, kuinka onnistuneita tulkintoja Vartiainen esittää ja mitä niistä seuraa. Kommentoin sen sijaan joitakin hänen tekstiinsä sisältyviä yleisen tason otaksumia.
Vartiaisen tekstiä on vaikea seurata, sillä hän käyttää sekavasti tiettyjä termejä. Lukiessani tekstiä ensi kertaa luulin, että hän nojaa siinä positiivisen ja negatiivisen vapauden jaotteluun. Vartiainen nimittäin kirjoittaa positiivisista ja negatiivisista vapauksista. Mutta kun tekstiin perehtyy tarkemmin, käy ilmi, että hänen jaottelunsa koskee oikeuksia. Tekstissä esiintyy kerran termi "positiiviset oikeudet", mutta enimmäkseen hän kirjoittaa ”vapauksista":
”Klassinen liberalismi korostaa yllämainittuja negatiivisia vapauksia. Niiden rinnalle on hyvinvointivaltiossa haluttu tuoda positiivisia oikeuksia.
[…]
Positiiviset vapaudet lisäävät yksilöiden toimintamahdollisuuksia.
[…]
Negatiiviset vapaudet ovat silti avoimen yhteiskunnan perusta. Niiden varaan rakentuu demokratia, joka voi onnistuessaan luoda myös positiivisia vapauksia.
[…]
[alaotsikko:] Positiiviset vapaudet ovat hieno juttu, mutta…
[…]
Kannatan positiivisia vapauksia.
[…]
Klassinen liberalismi korostaa yllämainittuja negatiivisia vapauksia.
[…]
Negatiiviset vapaudet ovat silti avoimen yhteiskunnan perusta.
[…]
Poliittisen keskustelun seuraaminen saa kuitenkin epäilemään, ymmärretäänkö negatiivisten vapauksien ensisijaisuutta.
[…]
negatiivisten vapauksien toteutumisen edellytyksenä on alettu pitää julkistaloudellista rahoitusta.
[…]
Se, että niissä vedotaan liberaaleihin negatiivisiin perusvapauksiin mutta yritetään samalla väittää että perusvapauksien välttämätön tae on veronmaksajan avoin piikki.
[…]
Ne osoittavat ajattelutapaa, jonka mukaan negatiivisen vapauden toteutuminen aina edellyttäisi vapauden toteuttamista julkisilla varoilla.
[…]
Perustavanlaatuiset ja liberaalit negatiiviset vapaudet kannattelevat sitä vastoin avointa yhteiskuntaa ja niitä pitää puolustaa sellaisina, ihan siitä riippumatta, mihin julkistaloudella on varaa."
Vartiainen siis kirjoittaa järjestelmällisesti negatiivisista "vapauksista", mutta käyttää kerran positiivista "oikeutta" "vapauksien" synonyymina. Lisäksi vastatessaan alustavaan kommenttiini Twitterissä (5.5.2018) hän kertoo tekstin varsinaisen kritiikin kohdistuvan siihen, että "muitta mutkitta vaaditaan verovaroja takaamaan omaa negatiivista vapautta". Tekstiä on kuitenkin syytä lukea niin, että kirjoittaja tarkoittaa vapaudella/vapauksilla koko ajan nimenomaan oikeuksia (negatiivisia oikeuksia kutsutaan toisinaan myös "vapausoikeuksiksi"; Vartiainen ei tässä kirjoituksessa käytä tätä termiä, vaikka on muualla käyttänyt). Oman kirjoitukseni aihe on vapaus, mutta koska oikeudet ovat läheinen käsite vapaudelle ja koska lopulta kuitenkin päädymme myös vapauden pariin, Vartiaisen ottaminen mukaan on perusteltua.
Tekstissä näyttäisi olevan toisenlaistakin terminologista huojuntaa. Otsikossaan Vartiainen viittaa "hyvinvointivaltioon". Muussa tekstissä hän käyttää tätä termiä vain kerran. Leipäteksti alkaa näin: "Vapaa ja avoin yhteiskunta kunnioittaa klassisia yksilövapauksia" (jotka hän pari kappaletta alempana nimeää "negatiivisiksi vapauksiksi"). Jos laskin oikein, "avoin yhteiskunta" esiintyy tekstissä seitsemän kertaa ja "vapaa yhteiskunta" kaikkiaan neljä kertaa. Yhdessä alaotsikossa Vartiainen kääntää koko kysymyksen koskemaan nimenomaan vapaata yhteiskuntaa: "Vapaa yhteiskunta vain veronmaksajien rahoilla?" Erityisen hankala tekstin tulkinnan kannalta on "hyvinvointivaltion" suhde kahteen muuhun termiin, mutta näyttäisi siltä, että hän käyttää kaikkia konventionaalisessa keskustelussa toisistaan poikkeavia (joskaan ei toisiaan poissulkevia) termejä jotensakin synonyymeina. Tosin avauksen ilmaus "vapaa ja avoin yhteiskunta" olisi silloin silkka tautologia.
Terminologinen huojunta tekee tekstin tulkitsemisesta haasteellista, ja vaara väärinymmärryksille on tavallista suurempi. Yritän silti.
Näyttää siis siltä, että Vartiaisen arvioima vastinpari olisi ainakin pääosin negatiivinen ja positiivinen oikeus, ei vapaus, vaikka hän kirjoittaa ”vapauksista”. Negatiivinen oikeus (termi, joka ei esiinny Vartiaisen tekstissä) tarkoittaa oikeutta olla tulematta jonkin toimenpiteen kohteeksi. Toisaalta se asettaa kansalaisille velvollisuuden olla tekemättä tiettyjä asioita toisille kansalaisille, kuten estää kanssaihmisiä ilmaisemasta itseään, ryöstää, pahoinpidellä tai raiskata heitä. Positiivinen oikeus taas velvoittaa jonkun, esimerkiksi valtion, aktiiviseen toimintaan, jolla oikeuden toteutuminen varmistetaan. Muun muassa oikeus koulutukseen toteutetaan järjestämällä koulutusta siihen oikeutetuille. Tämä jaottelu näyttäisi istuvan tekstiin suhteellisen hyvin, kun soveltaa näitä termejä säännönmukaisesti kohtiin, joissa Vartiainen puhuu negatiivisista tai positiivisista vapauksista. Tästä eteenpäin kirjoitan itse oikeuksista, vaikka alkuperäisessä tekstissä puhuttaisiin vapauksista.
Kolmikon hyvinvointivaltio, avoin yhteiskunta ja vapaa yhteiskunta tulkinta on epävarmempaa. Tekstin otsikossa esiintyy termi "hyvinvointivaltio", ja otsikon perusteella voisi ajatella, että Vartiainen arvioi tekstissä negatiivisten oikeuksien ja hyvinvointivaltion suhdetta. Mutta kirjoituksessa hän vain toteaa, että hyvinvointivaltiossa on negatiivisten oikeuksien rinnalle "haluttu" tuoda verovaroin kustannettavia positiivisia oikeuksia. Jää epäselväksi, kuuluvatko positiiviset oikeudet Vartiaisen mukaan automaattisesti hyvinvointivaltioon, vai onko vain "haluttu" näin (sellaista käsitystä hyvinvointivaltiosta ei taida olla olemassa, joka ei pitäisi positiivisia oikeuksia olennaisena osana hyvinvointivaltiota). Tulkinta käy vieläkin vaikeammaksi, kun tämän jälkeen Vartiainen peilaa positiivisten oikeuksien suhdetta vain "avoimeen" tai "vapaaseen" yhteiskuntaan. Hän ei siis kirjoita lainkaan hyvinvointivaltiosta otsikon ja mainitun toteamuksen jälkeen. Tästä seuraa, että Vartiainen joko vaihtaa aihetta tai sitten hän käyttää kaikkia kolmea termiä synonyymeina ja käsittää 'hyvinvointivaltion' konventioista poikkeavalla tavalla. Mutta yritetään unohtaa nämä tekstin kokonaisuutta tai päämäärää hämärtävät epäselvyydet ja katsotaan tekstiin sisältyviä periaatteellisia oletuksia.
Vartiaisen itsensä mukaan blogitekstin tarkoitus on osoittaa, että nimenomaan negatiiviset oikeudet ovat avoimen yhteiskunnan perusta:
”Negatiiviset vapaudet ovat silti avoimen yhteiskunnan perusta. Niiden varaan rakentuu demokratia, joka voi onnistuessaan luoda myös positiivisia vapauksia.”
Toiseksi hän väittää, että negatiiviset oikeudet, toisin kuin positiiviset, eivät käy yhteiskunnan kukkarolla tai eivät ainakaan ole siitä riippuvaisia:
”Perustavanlaatuiset ja liberaalit negatiiviset vapaudet kannattelevat sitä vastoin avointa yhteiskuntaa ja niitä pitää puolustaa sellaisina, ihan siitä riippumatta, mihin julkistaloudella on varaa.”
Hieman ylempänä esitetyssä toteamuksessa enemmän tai vähemmän yhdistyvät molemmat oletukset:
”Tällainen “olen vapaa ihminen vain veronmaksajien rahoilla” -populismi hämärtää sen, mikä avoimessa ja vapaassa yhteiskunnassa on arvokkainta.”
Nämä lainaukset sisältävät ainakin kaksi väitettä: 1. Negatiiviset oikeudet ovat vapaan yhteiskunnan perusta, positiiviset eivät (ne ovat vain hyvä lisä). 2. Negatiiviset oikeudet eivät ole taloudellisesta tilanteesta riippuvaisia, eivätkä siis riippuvaisia veronmaksajien rahoista – tai vähintäänkin: valtion taloudellinen tarveharkinta voidaan ja tulee unohtaa, kun puhutaan negatiivisista oikeuksia. Tosin näyttää, että kolmannessa lainauksessa Vartiainen todellakin hyppää puhumaan vapaudesta, mikä sotkee terminologiaa lisää, mutta kommenttini kannalta se ei kuitenkaan ole olennaista, sillä argumentaatio on riittävässä määrin analogista.
Ensimmäisen väitteen arviointi riippuu siitä, mitä Vartiainen lopulta tarkoittaa "avoimella yhteiskunnalla". Koska hän ei itse asiaa selvennä, täytyy jälleen esittää valistunut arvaus (mutta pitää mielessä yllä mainitut epäselvyydet termien käytössä): uskon, että kyseessä on jonkinlainen popperilainen käsitys avoimesta yhteiskunnasta. Käsite ei ole alun perin Popperilta peräisin (sitä käytti aiemmin ainakin Henri Bergson, kuten Popperkin toteaa), mutta ainakin suomalaisessa poliittisessa keskustelussa Popperin teoksen Avoin yhteiskunta ja sen viholliset kuvaus avoimesta yhteiskunnasta on ilmeisin esikuva. Kokoomuksen historiastakin löytyy aivan suora yhteys puolueen ja Popperin kirjan välille, mutta ennen kaikkea: Vartiainen kertoo itse olevansa avoimen popperilainen19Katso esimerkiksi: https://fi.wikipedia.org/wiki/Kokoomuksen_Nuorten_Liitto tai Vares 1999. Ks. myös esim. Twitter: Vartiaisen vastaus professori Juha Lavapurolle 27.5.2018..
Vartiaisen väitteet törmäävät popperilaisen avoimen yhteiskunnan idean tiettyihin piirteisiin. Popperille (ja vieläkin korostetummin hänen oppilaalleen Georg Sorokselle) avoimen yhteiskunnan edellytys on kansalaisten kriittinen ajattelu: sekä kansalaisten kyky kriittiseen ajatteluun että sen harjoittaminen erityisesti vallanpitäjien toimien arvioimiseksi. Jos vallanpitäjiä ei arvioida kriittisesti, yhteiskunta ei ole avoin. Popperin tuotannossa kriittinen ajattelu on yleisempikin teema, ja sitä voi hyvällä syyllä pitää avoimen yhteiskunnan perustana tai sen erottamattomana osana.
Tästä seuraa, että yhteiskunnan keskeinen tehtävä on luoda puitteet kriittiselle ajattelulle (jopa sitä itseään kohtaan). Reitti siinä onnistumiseen on koulutus, jonka saaminen on kansalaiselle nimenomaan positiivinen eikä negatiivinen oikeus. Näin ollen ainakin yksi positiivinen oikeus – oikeus koulutukseen – kuuluu popperilaisen avoimen yhteiskunnan perustaan välttämättä. Tässä tulee esiin ongelma, joka näkyy aiemmin lainatussa Liberan ohjelmaan sisältyvässä käsityksessä korkeakoulutuksesta, josta hyötyy vain itse korkeakoulutettu ja joka nimenomaan rajoittaa muiden vapautta (tai oikeuksia?). Popperin käsityksen mukaan kriittisen ajattelun mahdollistaminen ja ylläpito on avoimen yhteiskunnan ehto sine qua non. Avoin yhteiskunta on määritelmällisesti riippuvainen korkeakoulutuksesta, koska vain näin voidaan taata Popperin 'kriittisen rationalismin' mukainen vallanpitäjien tarkkanäköinen arviointi, mikä taas tukee muidenkin kuin korkeakoulutetun vapautta.
Tämän esseen aiheen kannalta on hyvä panna merkille, että avoimelle yhteiskunnalle ei ole välttämätöntä ainoastaan yhteiskunnan takaama positiivinen oikeus koulutukseen. Kyse on positiivisesta vapaudesta. Pääsemme takaisin Isaiah Berliniin. Berlin nimittäin lähetti Popperille kopion "Kaksi vapauden käsitettä" -esitelmästään ja tätä seurasi kirjeenvaihto kahden ajattelijan välillä. (Kirjeenvaihtoa ei ole julkaistu kokonaisuudessaan, mutta Boston Universityn professori James Schmidt raportoi siitä blogissaan Persistent Enlightenment. Nojaan kirjeenvaihdon osalta hänen sanomaansa, ja seuraava huomio on myös häneltä peräisin.) Kommentissaan Berlinille Popper esittää kysymyksen, mitä tällä on sapere audea ("uskalla tietää") vastaan. Hän viittaa tällä Immanuel Kantin esseeseen "Mitä on valistus?" ja Kantin käsitykseen positiivisesta vapaudesta rationaalisen ajattelun ja siihen perustuvan moraalisen ohjeen seuraamisena eli rationaalisena itseohjauksena. Berlinin ja Popperin välinen kiista koskee muun muassa rationalismin tulkinnan eroja, mutta keskustelumme kannalta olennaista on huomata, että Popper katsoo positiivisen vapauden (sen kantilaisessa merkityksessä) olevan ohittamaton vapauden muoto negatiivisen vapauden ohella, ja se on yksi hänen kriittisen rationalisminsa kulmakiviä. Näin ollen yhteiskunnan ei tule toteuttaa vain perusopetusta vaan perustaa tiedeinstituutio ja ylläpitää sitä mahdollistaakseen kansalaisten positiivisen vapauden toteutumisen (sekä heidän henkilökohtaisen rationaalisen arviointikyvyn kehittymisenä että tietynlaisen valtiota vahtivan eliitin kouluttamisena tiedeinstituutiossa).
Toisin kuin Vartiainen väittää, myös positiiviset oikeudet ja positiivinen vapaus ovat välttämätön osa (ainakin popperilaista) avointa yhteiskuntaa – eivät vain mukava lisäpiirre.
Entä sitten toinen väite negatiivisten oikeuksien maksuttomuudesta? Vartiainen näyttäisi väittävän, että negatiivisten oikeuksien toteuttaminen ei vaadi verorahoja, ne eivät ole riippuvaisia taloudellisista tekijöistä tai eivät vaadi valtiolta taloudellista tarveharkintaa.
Tässä astutaan mielenkiintoiselle alueelle. Määritelmällisesti negatiiviset oikeudet eivät riipu kansalaisen taloudellisesta tilanteesta, koska niiden toteutuminen on enemmän kiinni muiden tekemisestä tai tekemättä jättämisestä. Mutta on päivänselvää, että niiden ylläpitäminen eli näiden oikeuksien varjeleminen vaatii yhteiskunnallisia resursseja. Mikäli ei olisi poliisia, oikeuslaitosta ja vankiloita, negatiivinen oikeus olla tulematta pahoinpidellyksi olisi tyhjä sana. Vakavasti otettavan oikeusjärjestelmän ylläpito vaatii myös koulutusta sekä tutkimusta: oikeustieteilijöitä. Näin ollen kysymys ei ole vain poliisien tai tuomareiden palkkaan käytetyistä varoista vaan isommasta kokonaisuudesta, jonka hinta ei ole mitätön. Mitä tarkemmin ja tehokkaammin näitä negatiivisia oikeuksia halutaan suojata, sitä enemmän se todennäköisesti maksaa. Negatiivisten ja positiivisten oikeuksien välinen ero ei siis ole se, että vain toisella on hintalappu yhteiskunnalle. Molempien ylläpitäminen vaatii julkistaloudellista tarkoituksenmukaisuusharkintaa.
Johtopäätöksiä
Vapauden puolesta äänekkäimmin puhuvat poliitikot tai muut toimijat eivät ole aina kovin hyvin perillä omasta asiastaan edes peruserotteluiden tasolla. Jos henkilön (tai järjestön) elämäntehtävä ei olisi ”vapauden edistäminen”, asiassa ei olisi mitään ihmeellistä. Vapaus ei ole yksinkertainen käsite, ja oppineeseen keskusteluun perehtyminen vie paljon poliitikolle niin arvokasta aikaa. Mutta koska edellä on käsitelty toimijoita, jotka puhuvat usein ja äänekkäästi vapauden puolesta, erheet, väärinymmärrykset, huomattavat keskeneräisyydet ja ajattelemattomuudet ovat vakavia heidän itse itselleen asettaman tehtävänsäkin kannalta. Muutkin varmasti syyllistyvät samanlaisiin virheisiin, mutta virheet eivät ole niin vakavia sellaisten vaikuttajien kohdalla, joille vapaudesta ei ole muodostunut elämäntehtävää.
Havainnollistetaan kuitenkin vapausajattelun poliittista juoksentelua sinne tänne vielä yhdellä läheisellä esimerkillä. Merkitykselliset sata vuotta sitten, 30.7.1918, julkaistiin liberaalipuolue Nuorsuomalaisten ja sen seuraajan Suomen Edistyspuolueen äänenkannattajalehdessä Etelä-Saimaassa nimikirjaimin S. N. allekirjoitettu teksti ”Väärää ja oikeata vapautta”. Kirjoittaja erottelee vapauden kaksi merkitystä. Väärän: vapauden tehdä, mitä ”itse haluaa ja tahtoo”. Ja oikean: ”lakien, asetuksien, säädöksien ja vallitsevien tapojen noudattaminen ja seuraaminen”. Kirjoittajan näkemys perustuu siihen, että Suomessa lakien säätäminen on ollut demokraattinen prosessi eli kansalaiset ovat itse säätäneet lakinsa. Näin ollen vapaus ei olisi ristiriidassa lakien asettamien rajoitusten kanssa, vaan lakien ja muiden lueteltujen normien noudattaminen olisi nimenomaan vapaata elämää. Kirjoittaja perustelee asiaa hienovaraisemmin, jopa tavoilla, jotka tuovat hänen ajattelunsa lähelle tässä kirjoituksessa käsittelemättä jäänyttä uusroomalaista tai tasavaltalaista vapauden käsitettä20Ks. Quentin Skinner 2003; kirjoitusta voi myös verrata Benjamin Constantin yllä kuvattuun analyysiin.. Näihin perusteluihin ei kuitenkaan ole tarve syventyä tässä yhteydessä. Esiin nostamani esimerkin tarkoitus on muistuttaa, että siinä missä nykyiset itsensä (peräti "klassisiksi") liberaaleiksi mieltävät toimijat pistävät paukkunsa normitalkoisiin, kieltojen ja sääntöjen minimoimiseen vapauden nimissä, kaikki liberaalit eivät ole aina toimineet samalla tavalla.
Mutta mikä onkaan näiden keskusteluiden yleinen opetus? Opittavissa on se, ettei kiistaa vapaudesta ole mahdollista voittaa lyömällä pöytään paras määritelmä. Sellaista ei ole. Emme voi poimia ’vapautta’ laboratorioon ja raportoida kokeiden ja mittausten perusteella sen ominaisuuksista. Käydään jatkuvaa inhimillistä poliittista kiistaa.
Perehtyminen oppineisiin, kriittisiin ja syvällisiin keskusteluihin vapaudesta ohjaa keskustelua hedelmälliseen suuntaan. Keskusteluista voidaan havaita, että eri olosuhteissa vapauden eri piirteet saattavat nousta tärkeämmäksi kuin toiset. Tämän myötä opitaan myös kysymään vapauspolitiikalle olennaisia konkreettisempia kysymyksiä. Mitä minkäkinlaisen vapauden edistäminen yhteiskunnassa tarkoittaa kenenkin kannalta? Tai kuten filosofi Raymond Geuss ehdottaa kirjassaan Philosophy and Real Politics, universaalien määritelmien tai periaatteiden perään kysymisen sijaan on keskityttävä konkreettiseen poliittiseen elämään. Kun ajetaan tietynlaisen vapauden asiaa, ei pidä jämähtää puolustamaan jotakin vapauden määritelmää. On kysyttävä: kuka tekee mitä kenelle ja kuka hyötyy?
Lopuksi kesäkoulu antaa arvosanat koululaisille:
Liberalaiset saavat ehdot. Valitettavasti erehdykset painavat eniten heidän kohdallaan, jotka ovat valinneet tehtäväkseen vapauden edistämisen. Heidän tulee kesän aikana tutustua itselleen rakkaaseen aiheeseen. Vähimmäisvaatimus luokalta pääsemiselle on se, että he ymmärtävät kesän jälkeen positiivisen ja negatiivisen vapauden käsitteen erot.
Tuomas Enbuskelle riittää aasinhatun kantaminen kesän ajan. Roolissaan hän huitelee mihin sattuu, vaikka välillä osuukin. Uskon hänen kantavan päähinettä hymyillen, joten sanktio on kevyempi kuin miltä ehkä kuulostaa. Pamfletin julkaisijaa EVA:aa moitin heikosta toimitustyöstä ja kehotan luomaan kesällä paremmat toimitusprosessit.
Juhana Vartiainen läpäisee kurssin huolimatta siitä, että myös hänen kirjoituksensa sisältää ilmeisiä ongelmia ja asioita ei ole ajateltu kovin pitkälle. Hänen arvosanansa huolellisuudesta tosin laskee.
Kaikille yhteiseksi kesätehtäväksi tulee arvioida uudestaan suhteensa eri vapauskäsityksiin ja oikeuksiin (johdatuksena oikeuksiin suosittelen Jaakko Kuosmasen artikkelia "Ihmisoikeudet" ensyklopedia Logoksessa).
