Yle-kohu, ratkes-trendi ja kriittinen journalismi

Yhä jatkuva myllerrys Yleisradiossa ja laajemmin julkisessa sanassa lähti liikkeelle marraskuun lopussa pääministerin suivaantumisesta. Hän ei pitänyt tavasta, jolla hänen mahdollisia esteellisyyksiään käsiteltiin. Valtakunnan luotetuin uutisoija vaikuttui vallanpitäjän palautteesta ja alkoi pidätellä toimittajiensa työtä. Ylestä vakuuteltiin, että toimenpiteisiin ryhdyttiin ”journalistisin perustein”. Tapauksen käsittelyssä on kysytty liian vähän sitä, mihin monista eri journalismeista tällä oikein viitattiin, alan uudet trendit kun ovat hurmanneet osan pasilalaisista. Samaan aikaan kun pääministeri Sipilä on vannonut ratkaisukeskeisyyden nimeen, päätoimittaja Jääskeläinen on satsannut tämän ajatussuunnan toimituksellisiin sovelluksiin. Tartuimme jo kesällä julkaistussa ideamarkkinaraportissamme näihin seikkoihin, joiden ytimessä on kysymys kriittisistä kansalaistaidoista elinvoimaisen demokratian perustana. Yle-kuohunta kuvastaa tätä monisäikeistä asiakokonaisuutta erilaisine huolenaiheineen ja valopilkkuineen. Kerrataan nyt tapahtumat ja arvioidaan ratkaisukeskeisen journalismin arveluttavuutta, josta muistutti myös kiistan keskipisteeseen joutunut Pressiklubin toimittaja Ruben Stiller.

Yleisradion (1926–) sisällä ja ympärillä jatkuva tapahtumasarja kärjistyi 14. joulukuuta kahteen merkittävään ja hämmästystä herättäneeseen irtisanoutumiseen. Kaikki alkoi, kun Suomen Kuvalehti (1916–) julkaisi kaksi viikkoa aikaisemmin, marraskuun viimeisen päivän pikkutunneilla uutisjutun. Talvivaaran kaivoskatastrofista paljon kirjoittaneen biologi-toimittajan Juha Kauppisen (s. 1975) kirjoittamassa artikkelissa kuvailtiin, kuinka pääministeri Juha Sipilän (s. 1961) (kesk) antama palaute oli saanut Ylen uutistoimituksen johdon rajoittamaan hänen mahdollisten Terrafame-tukipäätökseen kytkeytyvien jääviyksiensä käsittelyä. Kansan Uutiset (1957–) oli kertonut jo 24. marraskuuta, että urakkakilpailun kaivosyhtiön kanssa voittanut kajaanilainen konepajayritys Katera Steel (1961–) toimii Sipilän serkkujen johdolla ja pääministerin lasten nimiin siirretyn sijoitusyhtiön osaomistamana. Aiemmin marraskuussa oli uutisoitu, että hallitus myöntää konkurssiin menneen Talvivaaran Kaivososakeyhtiön (2003–) hankkeita jatkavalle valtionyhtiölle Terrafamelle (2015–) 100 miljoonaa euroa lisätukea. Paraikaa oikeusasiamies tutkii asian eturistiriitaisuutta ja antanee päätöksensä alkuvuodesta.

Yle käsitteli Sipilän mahdollista esteellisyyttä eri kanavillaan 25. marraskuuta. Pääministeri kommentoi jääviyttä yleisellä tasolla viikonlopun mittaan ja kielsi haluavansa jotenkin suitsia lehdistönvapautta. SK-jutussa kuitenkin kerrottiin hänen lähettäneen perjantai-iltana runsaasti tuohtuneita sähköpostiviestejä Yleen, koska ei ollut mielestään saanut riittävästi aikaa kommentoida esteellisyydestään tekeillä ollutta uutista. Helsingin Sanomat (1889–) arvioi jo 28. marraskuuta, että pääministeri ei ymmärrä hyvän hallintotavan perusteita eikä osaa ”käsitellä toimintaansa kohdistuvaa kriittistä tarkastelua”. Päätoimittaja Antero Mukan (s. 1967) laatimassa jutussa ”pahasti hakoteillä” olevan Sipilän loukkaantumiset ja hätäilyt tulkittiin siten, että ne olivat omiaan heikentämään luottamusta kansanvaltaiseen päätöksentekoon, vaikka pääministerinä hänen pitäisi ”vahvistaa demokratiaa”. Myös Turun Sanomat (1904–) puhui 1. joulukuuta pääkirjoituksessaan ”kolauksesta suomalaiselle demokratialle” ja luonnehti Sipilän palautteenantoa ”karkeaksi virheeksi”. Ylen konkaritoimittaja Pirjo Auvinen tiesi samana päivänä kertoa pääministerin ”suuttuneen” ja ”raivonneen”, ”painostaneen” ja ”syyttäneen”. Uudenvuodenaaton haastattelussa Sipilä itse myönsi reagoineensa ”tunteella” mutta vähätteli reaktionsa rankkuutta.

Ylen uutistoiminnasta vastaava johto oli jo ryhtynyt SK-jutun pääaiheena olevaan konfliktinhallintaan. Sipilän estely-yritysten ohella viestintäyhtiön omat rajoittamispyrkimykset synnyttivät yhä jatkuvan kärhämän sananvapaudesta ja julkisen palvelun median riippumattomuudesta. Yleisradion toimitusjohtaja Lauri Kivinen (s. 1961) sanoi 7. joulukuuta ottavansa ”Yle-keskustelun” vakavasti, ymmärtävänsä väkensä ”ymmällään” olon ja aikovansa kuulla kaikkia ”keskeisiä osapuolia”.

Tilanne ei rauhoittunut. Yle käytti 13. joulukuuta itsekin termiä ”Yle-kohu”. Seuraavana päivänä irtisanoutuivat alkuperäisen Terrafame-jutun Ylelle tehnyt toimittaja sekä ajankohtais- ja feature-toimituksen esimies. HS puhui vielä 16. joulukuuta ”yhtiötä ravistelevasta jupakasta”, mutta 20. joulukuuta jo ”Yle-myrskystä” ja ”Yleisradion kriisistä”. Talon sisäisellä kuohunnalla on suurta yleistä merkitystä, koska Yle on Suomen luotetuimmaksi koettu uutislähde. Tuon luottamuksen raportoitiin kärsineen vahinkoa ainakin Alma Median (1998–) jouluksi teettämän kyselytutkimuksen valossa.

Onko kaikki tähdellinen kohusta tullut sanotuksi? Nähdäksemme ei ole. Kerrataan ensin yleisesti tiedossa olevaa ja tarkennetaan sitten katse yhteen merkittävään mutta syrjään jääneeseen ulottuvuuteen asiassa. Ei ole juuri pohdittu eräät yleläiset sytyttäneen ”ratkaisukeskeisen journalismin” yhteyksiä sekä nykyhallituksen tapaan kehua ”ratkaisukeskeisyyttään” että epäkriittiseen ”myönteisen ajattelun” aatesuuntaan ja kehittämismalliin.

Teot ja selitykset

Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan päätoimittaja Atte Jääskeläinen (s. 1965) vastasi SK:n artikkeliin 30. marraskuuta aamukahdeksalta Yle-uutisten verkkosivuilla julkaistussa puheenvuorossaan. Hän myönsi Sipilän ottaneen yhteyttä perjantai-iltana 25. marraskuuta: useita kiukkuisia sähköpostiviestejä sai Terrafame-uutisjutun laatinut Salla Vuorikoski. Pääministeriä oli harmittanut kommenttimahdollisuuden menettäminen tekeillä olleeseen artikkeliin liian kireän aikataulun takia. Hän piti myös Jääskeläisen informoituna tuntemuksistaan kertoen tälle, että ”arvostukseni Yleen on täysi nolla”. Päätoimittaja kiisti pääministerin ”vaientaneen” Yleisradion. Jääskeläinen sanoi linjanneensa heti maanantaina 28. marraskuuta, että Sipilän Terrafame-jääviydellä ei Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmissa tällä erää ”spekuloida”, vaan sitä käsitellään ”normaalisti”, liikavolyymia välttäen. Hänen mukaansa tätä ratkaisua olla joutumatta ”osapuoleksi” pääministeriä vastaan ei tehty painostuksen takia vaan ”journalistisin perustein”. SK puolestaan julkaisi alkuperäisartikkelilleen jatkojuttuja, joista yhdessä muistutettiin sekä Sipilän aiemmista mediapuuttumisista että Jääskeläisen taustasta keskustanuorissa. Epäiltiin myös selitystä Sipilä-uutisoinnin päätösvallan pysymisestä täysin Ylen omissa käsissä.

Keskiviikkona löylyä lisäsi Radio- ja televisiotoimittajien liitto. RTTL (1961–) ilmaisi syvän huolensa: Ylen johto oli sen mukaan rikkonut Julkisen sanan neuvoston (1968–) 2011 hyväksymiä journalistin ohjeita. Tästä mainitsi samana iltana A-Studiossa (1967/1971–) Jääskeläistä tiukoin ottein haastatellut toimittaja Susanne Päivärinta. Hän myös kertoi saaneensa esimiehiltään ohjeistuksen, jonka mukaan pääministerin päätöstä olla saapumatta lähetyksen vieraaksi ei saanut kertoa missään ääneen. Jääskeläinen vakuutti alaiselleen ja tv-katselijoille Ylen tekevän omat päätöksensä vetoamisista tai painostamisista huolimatta. Hän kiisti, että toukokuussa 2016 irtisanottu tai irtisanoutunut entinen politiikan toimituksen päällikkö ja Yle-uutisten politiikan erikoistoimittaja Pekka Ervasti (s. 1955) olisi saanut rahallisen korvauksen lupauksestaan olla kommentoimatta eronsa tai erottamisensa syitä. Ervasti itse lausui pian julkisuudessa, että ”erityisesti tämän hallituksen aikana” Ylessä on ennenkin pantu juttuja hyllylle tai sensuuriin ja ojennettu toimittajia. Helsingin Sanomat uutisoi 1. joulukuuta Päivärinnan ja hänen kollegansa Jan Anderssonin kuvailleen, kuinka Ylen johto oli viitannut journalististen perusteiden lisäksi ”muihin syihin”, joiden takia pääministerin Terrafame-esteellisyyttä ei saanut talon ohjelmissa käsitellä. Vuorikoski julkaisi samana päivänä Facebookissa kaikki Sipilältä saamansa sähköpostiviestit.

Myöhemmin tuli julki astudiolaisten mahdollinen erityisasema kalabaliikissa. Ilta-Sanomat (1932–) uutisoi 9. joulukuuta, että Ylessä vallitsevien ”sisäisten epäluulojen pesäpaikka” on juuri tuo ajankohtaistoimituksen keihäänkärkiohjelma. Iltapäivälehti lainasi Ylen hallintoneuvoston henkilöstöedustajaa Jari Niemelää, jonka mukaan ”muutama ihminen on vain kokenut olonsa jostain syystä hämmentyneeksi, [ja] he ovat reagoineet omituisesti”. IS:n mukaan tämä pitkän linjan radiotoimittaja viittasi A-Studioon ja sen organisaatiomuutosten jättämiin ”paineisiin” ja ”epäluuloihin”.

(Näillä kohdin tarinaa on paikallaan reunahuomautus. Tämän kirjoittajilla ei ole esittää tietoa tai arvauksia siitä, mitä kaikkea Ylessä on täsmälleen tapahtunut ja puhuttu marraskuun lopusta alkaen tai esimerkiksi kuluneen parin vuoden aikana. Näyttää siltä, että mukana on vanhojen kalavelkojen maksua ja uusiin asetelmiin varautumista. Keskitymme tässä julkisiin puheenvuoroihin yhteiskunnallisesti merkittävästä asiasta. Palaamme vielä tekstin lopussa mahdollisesti kuviossa vaikuttaviin taustaseikkoihin.)

Jääskeläisen A-Studiossa antamat selitykset tavalleen hallita ”suhteettomaksi” ja ”mahdottomaksi” paisunutta kohua eivät kuitenkaan vakuuttaneet astudiolaisten lisäksi muitakaan yleläisiä. Entinen uutistoimittaja, nykyinen Uutisvuoto-juontaja Baba Lybeck (s. 1966) twiittasi 1. joulukuuta, että hänen luottamuksensa Jääskeläiseen on ”täysi nolla”.

Vastakkaista kantaa edusti ”kirjankirjoitusvapaalla oleva Ylen tutkiva toimittaja” Jessikka Aro. Hän tarjosi 5. joulukuuta avoimella Facebook-seinällään ”media-analyysin” alkuperäisestä ”journalistin ohjeiden vastaisesta”, ”huonosti tehdystä”, ”heikosti todellisuutta kuvaavasta”, ”tahalliseen vahingoittamiseen” tähtäävästä, ”lapsellisen nolosta”, ”pelottavasta” ja ”absurdista” SK-”yöjutusta” tai -”kirjoittelusta”. Pitkässä tekstissä arvioitiin useiden korkeatasoisten uutisvälineiden pohjanaan käyttämä artikkeli samantasoiseksi kuin ”valeuutiset”, ”salaliittoteoriat”, ”rähinäuutiset”, ”likasankojournalismi”, ”mustamaalaus”, ”kohujutut”, ”skandaalijutut”, ”skuuppikiima”, ”masinointi”, ”sketsimateriaali”, ”faktantarkistamattomuus” ja ”foliohatut”. Aro myönsi onneksi SK:n jutun herättäneen ”todella voimakkaan Mitä Vittua??!! -kokemuksen”, minkä vuoksi hän kai arvelikin sen syntyneen siksi, että ”[sen tekijöitä] ärsytti”.

Aro varoitti SK:n saavan vielä huutia Julkisen sanan neuvostolta. Voima-lehden haastattelussa 15. joulukuuta JSN:n puheenjohtaja Elina Grundström (s. 1963) ei arvattavastikaan kommentoinut asiaa, saati toimittajan kysymystä Jääskeläisen mahdollisesta tarpeesta erota. Päätoimittajien vahva asema on suomalaisittain hyvänlaatuisen sananvapauden yksi tae, hän sen sijaan muistutti. Mutta Grundström kyllä kantoi huolta esimerkiksi postilaitoksen kurjistumisesta, vääristä veropäätöksistä ja muista takaiskuista ”journalismin toimintaedellytyksille”. Hän tiivisti: ”Postia ei enää tueta. Parlamentaarinen lehdistötuki lakkautettiin tai oikeastaan yhdistettiin puoluetukeen. Lehtien arvonlisäveroa nostettiin. Suomi on pieni kielialue, jonka elinkeinoelämän menestys perustuu faktapohjaiseen tarkistettuun tietoon.”

Jääskeläisen alaisuudessa toimivat Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan kahdeksan päällikköä katsoivat 7. joulukuuta parhaaksi julkaista ”avoimen kirjeen”. He vaativat ”luottamusta” ja ”työrauhaa”, jotta ”Atte Jääskeläiseen kohdistetun hyökkäyksen” aiheuttamista vahingoista toivuttaisiin taas ”arvoihin nojaavaan” tiimityöhön. Eturivin suomalaisiin journalisteihin kuuluva HS:n oikeustoimittaja Susanna Reinboth (s. 1963) puhui 14. joulukuuta päällikkökirjeeseen viitaten ”farssista” ja ”kummallisesta ulostulosta”. Sipilän toiminnasta hän käytti sanaa ”primitiivireaktio”.

Samana päivänä Vuorikoski ja ajankohtais- ja feature-toimituksen esimies Jussi Eronen irtisanoutuivat yllättäen tehtävistään. ”Näkemyserot sananvapaudesta päätoimittajan kanssa ovat liian suuret”, twiittasi Eronen. Vuorikoski taas twiittaili rohkeudesta ja sen puutteesta. Jääskeläinen kommentoi, että Eronen ei näemmä ”voi hyväksyä Ylen journalistisia periaatteita ja arvoja”. Hän viittasi huolellisuuteen ja (paikkansa) pitävyyteen. Erikoinen piirre tapahtumassa olikin Jääskeläisen ja Sipilän yhteneväinen tapa painottaa moitteettomuuden ihannetta. Kun oppositio pääsi eduskunnassa 1. joulukuuta hiillostamaan asiasta pääministeriä, tämä kielsi jälleen yrittäneensä painostaa ja vakuutti tukevansa vapaata mediaa. Sipilä korosti ”oikeuttaan korjata virheet”. Erosen ja Vuorikosken irtisanoutumisten jälkeen hän toisti: ”Pidän jatkossakin kiinni oikeudesta oikaista virheet.” Sipilä-uutisoinnissa ei kuitenkaan ole osoitettu olleen oikaistavia virheitä. Tämä tekee omituiseksi niin pääministerin menettelytavat kuin niihin reagoimisen Yleisradiossa. Kuten esimerkiksi HS kertoi, Eronen setvi asiaa myös Facebookissa:

”Minua ja tiimiäni on pyydetty vähentämään väärinkäytöksiin ja epäkohtiin puuttuvan paljastusjournalismin tekemistä. Tähän en voi suostua. Journalistin ohjeiden ykköskohdan mukaan yleisöllä on oikeus tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. […] Päätoimittajan tiiviissä käsiohjauksessa toimitus kohtelee juuri poliitikkoja – etenkin pääministeriä – kaikkein varovaisimmin.”

Näiden eroamisten ja kommenttien jälkeen Jääskeläisen, Ylen päälliköiden ja Aron selitykset viestintäyhtiön linjasta ja linjauksista asettuivat uuteen valoon. Jotain epätavallista oli selvästikin tapahtunut ja tekeillä. ”Ei varmasti ole vahinkoa Suomen maineelle”, Sipilä toppuutteli 30. marraskuuta tiedotustilaisuudessaan. ”Ei se vaikuta Suomen maineeseen ulkomailla”, hän rauhoitteli uudelleen torstaina 15. joulukuuta Suomen tietotoimistolle (1887–). Uutisen välitti esimerkiksi Iltalehti (1980–).

Mutta 30. marraskuuta alkaen Suomen pääministerin Yle-suhteesta ovat kertoneet muun muassa ruotsalainen Dagens Nyheter (1864–), brittiläinen The Financial Times (1888–), yhdysvaltalainen The New York Times (1851–), ranskalainen Le Monde (1944–) ja saksalainen Die Tageszeitung (1978–). Kun brittiläinen yleisradioyhtiö BBC (1922–) näiden laatumedioiden tapaan puuttui Yle-kohuun ensimmäisen kerran 30. marraskuuta, se mainitsi nimenomaan riskin ylivertaisen sananvapausmaineen menettämisestä: Suomi on jo pitkään rankattu maailman johtavaksi lehdistönvapausmaaksi. Uutisen Vuorikosken ja Erosen lähdöistä 14. joulukuuta välitti maailmalle esimerkiksi Reuters (1851–). Päivää pääministerin mainehaittatoppuuttelujen jälkeen kansainvälinen lehdistönvapausjärjestö RSF (1985–) ilmaisi Suomen tapahtumiin viitaten ”huolestuneisuutensa” ja ”valppautensa”. Tästä kertoi muun muassa HS.

Sunnuntaina 18. joulukuuta saksalainen Frankfurter Allgemeine Zeitung (1949–) vertasi Sipilän media-asennetta niin Yhdysvaltain kuin Puolankin uusien johtajien edesottamuksiin. Ohimennen se huomautti, että pääministerin ”talouspomoista” muistuttavasta tavasta johtaa hallitusta ja maata ”kuin omaa firmaansa” on ”puuttunut tajua perusteellisesta valmistelusta ja demokraattisesta keskustelusta”. Tästä mainitsematta HS:n Budapestin-kirjeenvaihtaja, Venäjän nettikirjoittelusta tiedotusopin gradunsa 2010 tehnyt Suvi Turtiainen, piti 20. joulukuuta vertailuja ainakin itäeurooppalaisiin sananvapausuhkiin ontuvina. Hän jatkoi kuitenkin säästelemättä ja FAZiakin pidemmälle meneviin rinnastuksiin:

”Mutta yhden asian Puolasta ja Unkarista voi oppia. Maiden nykytilanne muistuttaa, miten merkittävä asia lehdistönvapaus on demokratian kannalta. Ilman vapaata lehdistöä demokratia on muiltakin osin helpompi tuhota.”

Pressiklubi ja Stiller

Yhä äityvän kohun keskellä ovat muita enemmän olleet yksi ohjelma ja yksi toimittaja. Ei kuitenkaan ole riittävän tarkoin katsottu, mitä TV1:n Pressiklubissa (2005/2009–) on sanottu, ja mitä sen toimittaja-juontaja Ruben Stiller (s. 1961) on painottanut. Tämä saattaa johtua Ylen suositun ohjelman viihteelliseksi mielletystä luonteesta ja vetäjänsä persoudesta itseironiseen satiiriin. Nekin perustuvat silti viikkokatsauksen asiapohjaan sekä keulakuvansa pitkään toimittajakokemukseen ja yhteiskuntakriittiseen näkökulmaan.

Pressiklubi pui Sipilän Terrafame-kytkentöjä tuoreeltaan perjantai-iltana 25. marraskuuta. Vieraana lähetyksessä ollut valtiovarainministeri Petteri Orpo (s. 1969) (kok) sanoi olevansa asiassa ”mediatietojen varassa” eikä halunnut kommentoida sitä muuten kuin sanomalla ”luottavansa” kaiken kunnossa olemiseen ja selviämiseen. Studiovieraiksi saapuneet toimittajat, IL:n Kreeta Karvala ja HS:n Paavo Teittinen, sanoivat jääviysasian näyttävän pahalta. Pääkysymyksenä ovat tästä lähtien olleet muut kuin pääministerin mahdolliset esteellisyydet: niiden käsittely julkisuudessa, Sipilän reaktiot tähän mediaseurantaan, toimitusten reaktiot näihin reaktioihin ja julkisen keskustelun reaktiot näihin reaktioihin. Marraskuun lopun tapahtumat kohdistuivat erityisellä tavalla Stilleriin ja Pressiklubiin. Kuten SK kertoi alkuperäisessä jutussaan, Ylen johto alkoi jarrutella Sipilän Terrafame-kytkösten setvintää ja kiristää otettaan etenkin viikon uutisia ja julkista keskustelua seuraavasta satiirisena pidetystä televisio-ohjelmasta. Pressiklubilaisia kiellettiin valmistelemasta aiheesta seuraavaa, 2. joulukuuta odotettavissa olevaa jaksoa. A-Studion Päivärinta totesi edellä kuvatussa Jääskeläis-haastattelussa, että tämä kirjallinen suunnittelukielto varustettiin irtisanomisuhkauksella.

Stiller alkoi kommentoida tapausta Twitterissä maanantaina 28. marraskuuta. Hän ei ole mikään himotwiittaaja: edellisestä mikroblogiviestistä oli kulunut tasan kolme kuukautta. Stillerin yli tusina twiittiä 28.–30. marraskuuta kertovatkin poikkeuksellisen tilanteen käsittelemisestä poikkeuksellisin keinoin. Hän sai tiettävästi jo tiistaina 29. marraskuuta varoituksen esimiehiltään, koska ei ollut suostunut näiden edellispäivänä antamaan kehotukseen jättää asian jatkokäsittely pois seuraavasta, jo työstettävästä Pressiklubista. Taustalla oli edellä kuvattu Jääskeläisen ratkaisu hillitä Terrafame-tukipäätöksellä ”spekulointia” talossa. Kiitos SK-jutun ja sen aiheuttaman keskustelun, Yle pyörsi Stillerille annetun ultimaatumin ja antoi kuin antoikin hänen juontaa joulukuun ensimmäisen ohjelmansa Sipilä-aiheesta. Vieraaksi saapui Jääskeläinen. Hän myönsi virheeksi liian jyrkän ohjeistuksensa Sipilä-uutisoinnista.

Stiller kuitenkin kertoi ennakkotapauksesta. Teatterintekijä Susanna Kuparisen (s. 1974) näytelmä Eduskunta III (2015) oli saanut Jääskeläisen keväällä 2016 esittämään tämän Pressiklubin vakiovieraan hyllyttämistä ohjelmasta. Päätoimittaja ei ollut kuulemma edes nähnyt kehuttua kappaletta, jonka olisi aihepiiriltään ja herättämältään keskustelulta arvellut hänelle ammattivelvollisuudeksi. Hän kertoi reagoineensa nimeltä mainitsemattoman yleläisen kommenttiin: sen mukaan poliittisen trilogian päätösosa oli kuulemma pääministerin puolisoa loukkaava ja siksi ”osittain vihapuhetta”. Tätä uutta paljastusta ovat aiheesta päivitelleet monet Kuparisesta itsestään alkaen. On kuitenkin syytä panna merkille, mitä Stiller oikein twiittasi ja miten hän juonsikaan Pressiklubin joulukuun toisen päivän iltana.

Sitä ennen on paikallaan kerrata vielä lyhyesti tuoreimmat tapahtumat. Stiller twiittasi kahdesti sananvapaudesta: lauantaina 3. joulukuuta Ylen hallintoneuvoston julkilausuman luottamuspuheen onttoudesta ja sunnuntaina 4. joulukuuta vapauden näennäisyydestä organisaatiosääntöjen puristuksessa. Hänen itsenäisyyspäivänä Facebookissa antamansa ilmoitus sairauslomalle jäämisestä nousi otsikoihin 7. joulukuuta. Perjantaina 9. joulukuuta hän kiitti twiitaten Pressiklubin tuuraajiaan. Vetovastuun kantanut Sanna Ukkola aloitti ohjelman lähettämällä SK:lle terveiset, ettei Stilleriä ole erotettu. Hän päätti lähetyksen lausumalla, että nyt jännitetään, palaako Stiller ensi viikolla. Stiller twiittasi lisää 10. joulukuuta: ”Mediaeliitin ja poliittisen eliitin suhdetta perustellaan sillä että tämä on pieni maa. Sillä voi perustella mitä vain.”, ”Kolhoosini tiedottaa: kaikki on niin normaalisti että hirvittää”, ”On kummallista jos missä tahansa julkisen palvelun mediayhtiössä taivastellaan julkista keskustelua julkisesta palvelusta. Vrt. esim. Bbc” ja vielä: ”Mikä tässä hässäkässä on oleellista? Vallan ja median suhde Suomessa, mediaeliitin ja poliittisen eliitin suhteen historia Suomessa.” Viimeisen näistä uudelleentwiittasi Eronen. Jatkoksi saatiin vielä 14. joulukuuta Stillerin twiittikommentti Ylen irtisanoutumisiin: ”Respect Jussi Eronen ja Salla Vuorikoski. Puolustatte ammattikunniaa ja journalistista etiikkaa. Ihailen toimintaanne. Voimia.” Sen jälkeen on ollut hiljaista. Myös 16. päivän Pressiklubin juonsi Ukkola, joten paluun odotus jatkuu.

Tuossa uusimmassa lähetyksessä oli mukana HS:n johtava politiikan toimittaja Marko Junkkari. Hän totesi, ettei kohun tarkemmasta laadusta saa ulkopuolelta tolkkua, vaikka tuntisi hänen itsensä tapaan useita yleläisiä. Junkkari viittasi kuitenkin Jääskeläiselle Ylen organisaatiossa kasautuneeseen kohtuuttomaan valtaan. Hän kiinnitti huomion päivän uutiseen, jonka mukaan Pasilassa oli päätetty uusjäsentelyistä. Ukkola vastasi, ettei kohusta saa selvää talon sisältäkään.

Selvempiä vesiä odoteltaessa on olennaista eritellä asian julkisen käsittelyn luonnetta. Yksi Pressiklubin kestokasvoista on osallistunut voimakkaasti debattiin. Tukholman yliopiston elokuvatutkimuksen professori Anu Koivunen (s. 1967) oli mukana joulukuun 2. päivän lähetyksessä yhdessä Jääskeläisen ja toimittaja-kustantaja Jouni Tervon kanssa. Mediatutkija Koivunen oli kommentoinut pääministerin ”puutteellista arvostelukykyä” jo ruotsinkielisen Yle Vega -radiokanavan ohjelman Aktuellt 17:n haastattelussa 28. marraskuuta. Hän analysoi tapahtunutta kansalaiskeskustelun ja demokratian vaarojen näkökulmasta. Jututuksesta tehdyssä nettijutussa lainattiin myös Journalistiliiton (1921–) puheenjohtajan Hanne Ahon Facebook-sivuillaan antamaa läksytystä pääministerille.

Koivunen tarkasteli koko keitosta Apu-lehden blogissa 5. joulukuuta. Toisin kuin Jääskeläinen ja Ylen johto pyrkivät viestittämään, tapauksessa ei hänestä ollut mitään normaalia. Koivunen arvosteli erityisesti sitä, että ”pääministeri valitsee tulkita kriittisiä kysymyksiä esittävän journalismin syytöksiksi ja julkisen palvelun median poliittiseksi vastustajaksi”. Tämä sopi huonosti länsimaiseen kansanvaltaan: ”Kriittinen journalismi ei ole politiikkaa vaan toimivan demokratian elinehto.”

Koivunen palasi asiaan Tiedetoimittajat.fi-sivustolla 14. joulukuuta. Edellisenä päivänä Ylen hallintoneuvosto oli kuullut päätoimittaja Jääskeläistä ja toimitusjohtaja Kivistä kuohunnan takia. ”Likapyykki pestään kotona eikä julkisuudessa”, lainasi Yle-uutiset hallintoneuvoston puheenjohtajaa, kansanedustaja Kimmo Kivelää (s. 1961) (ps). Tämä oli lausunut HS:lle: ”Hyvälle tielle on lähdetty. Toimitusjohtaja keskustelee ongelmallisten yksiköiden ihmisten kanssa. Ja vastaava toimittaja omien alaistensa.” Koivunen näki tässä lisäluvun ”tarinaan Yksittäisten Hankalien ja Tyytymättömien Kapinasta”, jota Jääskeläinen oli hänen mukaansa pitänyt esillä MTV3:n (1957/1986/1993–) 2. joulukuuta ajetusta Seitsemän uutiset (1990–) -lähetyksestä alkaen. Siinä ja oheisnettijutussa Ylen uutispomo kertoi useiden yleläisten tulleen halaamaan häntä kyynel silmässä ja voimia toivottaen. Jääskeläinen lisäsi: ”Epäluottamus liittyy […] joidenkin toimittajien kokemuksiin, että juuri heidän juttuihinsa puututaan.” Koivunen sanoi Yle-päälliköiden ”avoimen kirjeen” seuranneen tätä kaavaa. Viitaten IS:n Niemelä-haastatteluunkin hän jatkoi:

”Tässä tulkinnassa usean Ylen eturivin toimittajan kertomaan perustuva kriittinen keskustelu nimetään paitsi Yle-vastaisuudeksi myös epäkollegiaaliseksi eleeksi […]. Viestintästrategisesti tämän hankalia yksilöitä ja organisaatiokaavioita koskevan tarinan tarkoituksena on tietysti ollut vaimentaa kohun alkuperäinen, yhteiskunnallisesti tärkeä kysymys siitä, vaikuttaako poliittinen paine Ylen uutis- ja ajankohtaisjournalismiin. Tässä se vaikuttaa ainakin hallintoneuvoston suuntaan onnistuneen. Tarina ’ongelmallisten yksiköiden ihmisistä’ kertoo hallinnollisesta ongelmasta – ja sellaisena sitä nyt käsitellään – kun taas kysymys uutis- ja ajankohtaisjournalismin riippumattomuudesta on kysymys sanan- ja lehdistönvapaudesta ja politiikan ja median demokratian kannalta tärkeistä suhteista.”

Koivunen piti näin esillä sosiaalista, poliittista ja kulttuurista ydinkysymystä vallan ja sen vahtien väleistä ja keskinäisistä vaikutussuhteista. Hän koki Ylen tilanteen ja tavan perata omaa kohuaan ”masentavana” – etenkin kaikille Yleisradion ystäville. Avoimen keskustelun sijalla oli piilomerkitysten maustamia ”avoimia kirjeitä”. Jääskeläisen selitykset väärinymmärryksistä eivät vakuuttaneet. Koivunen viittasi pressiklubilaisten ”kirjallisena irtisanomisuhkauksena” saamaan kieltoon käsitellä pääministerin jääviyksiä. ”Enkä edelleenkään tiedä journalistisia perusteluja sille, että Ylen johto kielsi tekemästä juttua pääministerin yhdelle toimittajalle yhtenä iltana lähettämästä 17 sähköpostiviestistä. Miksei se ollut toimituksen johdon mielestä uutinen?” Viimeinen pisara Koivuselle oli Vuorikosken ja Erosen tuplalähtö:

”Se, että painovapauden 250-juhlavuosi Suomessa päättyy kahden Ylen toimittajan eroamiseen protestina sananvapauden rajoittamisen vuoksi ei nimittäin ole mikään pieni pikapyykki. Se on iso skandaali.”

Sanat eivät olleet liian suuria. Kriittisen eli vertailevan ja koettelevan journalismin haittaaminen on niin sananvapauden kuin demokratiankin perustan rapauttamista. Koivunen otti nämä seikat esille hyvistä syistä. Hänen arvioilleen antoi epäsuoraa tukea Iltalehti, joka kertoi 27. joulukuuta haastatelleensa Ylen työntekijöitä ja havainneensa, että ongelmat talossa eivät rajoitu Pasilaan tai A-Studioon.

Yksi yleläinen puhui aluepäälliköiden, vastaavien tuottajien ja sisältövastaavien tavasta ”myötäillä kritiikittä Jääskeläisen linjaa”. Toinen totesi: ”Sosiaalinen media ja verkkotekeminen ohjaavat kaikkea toimintaa. Joskus voi myös pysähtyä miettimään, tarvitaanko sinne verkkoon niin paljon kaikkea epäuutismaista höttöä Ylen nimissä.” IL:n jutun laati Ylen ajankohtaistoimituksesta hiljattain iltapäivälehteen siirtynyt konkaritoimittaja Juha Granath (s. 1952). Lisättäköön, että edellä mainitun Yleä rokottavan jutun Alma-gallupista oli kirjoittanut Olli Ainola, joka erosi Ylestä 2010 vaalirahakohun takia johdettuaan ensin politiikan toimitusta ja toimittuaan lopuksi taloustoimituksen päällikkönä.

Palataan julkipuheisiin ja Stilleriin. On jäänyt täsmentämättä, kuinka hän itse kiinnitti huomiota samoihin periaatteellisiin kysymyksiin, joista Koivunen ja IL:n kuulemat anonyymit yleläiset mainitsivat. Samalla Stiller tarkensi erityiset ajankohtaiset huolenaiheet ja kohun taustat. ”Olkaa tarkkoja, olkaa kriittisiä”, hän kannusti katselijoita Pressiklubin lähetyksen aluksi 2. joulukuuta heti Kekkosen kuvalla varustetun alukkeen jälkeen. Stiller luonnehti lähetystä ”kummalliseksi”, koska esillä oli asia, jossa hän itse oli osapuoli, ja vieraana hänen oma pomonsa. Hän lisäsi, että vieraat erittelevät kysymyksiä terävästi, mutta ”tämä ei ole minun paras päiväni – yritän parhaani”. Ensimmäinen kysymys Jääskeläiselle kuului, ”eikö olekin fantastista, että Sipilästä ja Terrafamesta saa puhua vapaasti”. Stiller mainitsi pelkäävänsä Jääskeläisen itsesensuuria. Lähetyksen lopuksi hän lähetti terveisiä Ylen korkeimmalle johdolle, jotta nämä varmistaisivat, etteivät ”[Franz] Kafka [(1883–1924)] ja [Leonid] Brežnev [(1906–1982)]” pääse juhlimaan pelon valtaaman viestintäyhtiön organisaatiossa.

Mitä Stiller toisin sanoen teki? Hän asetti vastakkain sananvapauteen ja valveutuneen kansalaisen hahmoon nojaavan kriittisen journalismin ja ”fantastisuutta” ynnä muuta valmennuskonsulttihenkistä kehittämistä edustavan ja viime vuosina yleistyneen puheen. Kuten Stiller kärjisti, tuo puhe voi peittää niin (kafkamaisen) mielen tai suunnan puutteen kuin myös (brežneviläisen) komentovaltaisuuden ja jämähtäneisyyden. Jääskeläinen ei liene itse viljellyt suuresti f-sanaa ainakaan julkisuudessa, mutta hän kyllä kertoi maaliskuussa 2015, että Euroopan yleisradiounionin (1950–) digijohtaja Mike Mullane oli kehunut Ylen eittämättä mainiota Vaaligalleria-hanketta ”fantastiseksi projektiksi”. Nykyään liikkeenjohdon konsulttina ja viestintästrategina toimiva Mullane twiittailee nimellä RadioMike esimerkiksi innovaatioista ja pelillistämisestä.

Kriittisen tiedonvälityksen vastavoima tarkentui Stillerin twiitissä 30. marraskuuta. Hän esitti Twitter-tilinsä seuraajille ”aivan ihanan fantsun” kyselyn, jossa sai äänestää, oliko Yle ”hirveen positiivinen”, ”strategialtaan tosi jees” vai ”fantastinen”. Pääasiassa Stillerin twiittaukset 28.–30. marraskuuta keskittyivät Ylen johdon antamaan vaikenemismääräykseen (eli vasta SK:n jutun jälkeen yleiseen tietoon tulleeseen kieltoon käsitellä Sipilä/Terrafame-asiaa valmisteilla olleessa Pressiklubin jaksossa). Vilkaistaan ensin niistä suurin osa kerralla, sitten erikseen kenties tärkein (ja aivan tämän jutun lopuksi vielä yksi):

”En missään tapauksessa sano sanaakaan seuraavista aiheista: Sipilä, jääviys, Terrafame. Ovat niin herkkiä aiheita. Ei sanaakaan.”

”Suomi on firma, jota pääministeri johtaa. Toivottavasti tajuatte tämän. Ja mitä siitä seuraa.”

”Arvatkaa miten pääministerin mediaan kohdistuvaan kiukkuun suhtauduttaisiin Ruotsissa? Niinpä niin.”

”Tiedotus: aion lopettaa kaiken kritiikin pääministeriä kohtaan. Hän on mielestäni yhtä erehtymätön kuin Sauli Niinistö.”

”Sokea luottamus esivaltaan vahvistaa kansallista yhtenäisyyttä.”

”Jos meidän on oltava rähmällämme, olkaamme rähmällämme pääministerin suuntaan.”

”Minusta YK:n pitäisi olla avoimempi ja läpinäkyvämpi. Siis YK:n.”

”Kerron nyt mitä todella ajattelen:”

”Ei tullut mitään mieleen. Tunsin että olisin saattanut tehdä ajatusrikoksen. Läheltä piti. Sipilän ja Ylen suhdetta en ajatellut.”

Mitä nämä twiitit sanovat? Jääskeläinen näytti niputtavan ne Pressiklubin haastattelussa osaksi yleläisissä herännyttä ”tunnekuohua”, mitä Stiller itseironisen tyylinsä mukaisesti kannatti. (Jääskeläinen käytti samaa sanaa myös A-Studiossa 30. marraskuuta viitaten Sipilän pikaistuksissaan tekemään päätökseen perua kaikki Yle-haastattelunsa.) Tunnekuohussa syntyneitä tai ei, ne ovat täyttä asiaa. Ne sanovat, että vallanpitäjiä ärsyttävän median ei tule lientää tai miedontaa journalismiaan ärsyyntymisten takia. Mutta pannaan julistetun toimittajan twiiteistä todistusvoimaisin oli tämä:

”Sananvapaus on ratkaisukeskeistä hiljaisuutta pääministerin kiukun äärellä.”

Tällä viestillään Stiller täsmensi Sipilä-tapauksen journalistisen ytimen. Tätä nykyä valmennuskonsultit kiertävät maata ja työpaikkoja kehottamalla ihmisiä olemaan mieluummin ”osa ratkaisua kuin osa ongelmaa”. Firmat maksavat paljon siitä, että koulutuksiltaan ja kokemuksiltaan kirjavat ammatti-innostajat käyvät latelemassa henkilöstöille näennäisviisauksia, joiden mukaan ”kiihtyvää tahtia kehittyvässä” ja ”volatiilissa toimintaympäristössä” ollaan ”siirtymässä ongelmien maailmasta ratkaisujen maailmaan”, jolloin kannattaa mieluummin ”katsoa eteenpäin kuin taaksepäin”. Kaikki tuntevat nämä latteat kertosäkeet. Koko ratkes-painotuksen nykyinen kotikenttä on heppoisin organisaatiokehittäminen ja johtamisopastelu, köykäisin oma-apukirjallisuus ja puolivillaisin elämäntyylijournalismi. Sana solution-centered tai solution-focused juontaa 70-luvun itsehoitopokkareista ja 80-luvun lyhytterapiatuotteista sekä näiden moninaisista populaareista sovelluksista 90-luvulta yleistyneenä trendinä. Uusimpia paljon näkyvyyttä saaneita soveltamisaloja on uutis- ja ajankohtaistoimittaminen.

Yle ja ratkaisukeskeisyys

”Sain elokuun lopulla TV2:lta täpäkän tiedotteen, joka kertoi, että A2-illat laitetaan uusiksi. Päämäärättömän rähinän sijasta syksyn ohjelmissa nostettaisiin erilaisia näkökantoja esille maltillisella tavalla. ’Vieraille sanotaan selvästi, että tähän ohjelmaan ei tulla huutamaan ja jankkaamaan’, tekijät julistivat. Tiedotteessa kerrottiin erikseen, että juontajat Annika Damström ja Markus Liimatainen oli peräti lähetetty aiheen tiimoilta koulutettavaksi Tanskaan. Ratkaisukeskeisen journalismin kurssilla heille painotettiin, että vaikka lähdettäisiin liikkeelle konfliktista, päätepisteen tulisi olla jossakin muualla.”

Näin kirjoitti 25. lokakuuta HS:n tähtikolumnisti Laura Friman. Yle halusi uudistaa A2-illat-sarjan (2015–), joka jatkaa makasiiniohjelmassa Ajankohtainen kakkonen (1969–2015) vakiintunutta teemailtalähetysten perintöä. Laajasti jaetun näkemyksen mukaan TV2:n iltaväittelyissä oli ollut tyypillisesti liikaa osallistujia esittämässä liian kummallisia ja liian huonosti perusteltuja mielipiteitä, jotka peittivät alleen tietopohjaiset ja perustellut näkökannat. Tämän vinouman korjaamisen sijasta Ylen kiireellisimpänä tavoitteena oli ilmeisesti kuitenkin synnyttää vastedes vaikutelma johonkin toimivaan ja tepsivään yltämisestä. Lääkkeeksi sopi uutis- ja ajankohtaistoimituksen johdon mielestä ratkaisukeskeinen journalismi.

Friman keskittyi uusimpaan A2-iltaan. Palkkaeroja puivassa ohjelmassa ei hänen mukaansa ”huudettu ihan hirveästi”. Friman jatkoi: ”Sen sijaan siellä sekoiltiin muuten vain, puhuttiin toistuvasti saunomisesta ja syytettiin toisia valehtelijoiksi. […] Viikkoa myöhemmin olen hädin tuskin toipunut silppumaisesta puolitoistatuntisesta. Uudesta linjanvedosta huolimatta A2 profiloi itsensä yhä ohjelmaksi, jossa ’kuohuvat niin tieto kuin tunteetkin’. Mitä, jos keskusteluun joskus kutsuttaisiinkin pelkästään ansioituneita tutkijoita? Olisiko ihan mahdotonta, jos studiossa kuohuisi pelkkä tieto?” Kuten sanottu, kakkoskanavan ajankohtaisdebateista on uupunut ratkaisuhakuisuuden sijasta paremminkin tietopuolisuutta ja perustelevuutta. Friman kytki 20. joulukuuta tapauksen varmaotteisesti Yle-kohuun. Hän nimesi Päivärinnan tavan kovistella A-Studiossa Jääskeläistä ”vuoden haastatteluksi”. Toimittaja oli Frimanin mukaan kysynyt pomoltaan kaikki oikeat kysymykset. Kolumnissa jäi vain ääneen sanomatta, että Jääskeläistä olisi pitänyt jututtaa myös journalismin lajeista.

Hän nimittäin esitti oman tunnustuksellisen ratkes-puheenvuoronsa Yle-uutisten nettisivuilla jo maaliskuussa 2015. Oikeustieteen perustutkinnon 90-luvun alussa suorittanut ja valuuttaunionia käsittelevän opinnäytteen tehnyt Jääskeläinen oli toiminut HS:ssa esimiestehtävissä ja STT:n päätoimittajana-toimitusjohtajana ennen kuin hän aloitti nykyisessä Yle-vakanssissaan tammikuussa 2007. Viime kevään verkkokirjoituksensa hän laittoi liikkeelle kehaisemalla oman talon sarjaa Hoivakoti kuntoon (2015). Hänen mukaansa Suomen geriatrien yhdistyksen (2009–) kiitokset saanut ja satoja hoivakoteja mukaan temmannut tuotanto ”edusti ratkaisukeskeistä journalismia”.

Jääskeläinen antoi kunnian tästä alansa uutuudesta virkaveljelleen Ulrik Haagerupille (s. 1963). Danmarks Radion (1925–) uutisjohtajalle se oli kuulemma ”sydämenasia”. Suomalaisen mukaan tämä toinen pohjoismaalainen yleisradiopomo ajattelee, että ”journalismi epäonnistuu perustehtävässään, jos se piirtää maailmasta liian negatiivisen eli käytännössä valheellisen kuvan”. Sotien, rikosten ja uhrien maailmasta raportoiminen ei riittänyt: ”Journalismin pitäisi myös kysyä, mitkä voisivat olla ongelman ratkaisut ja miten vääryydet voitaisiin korjata.” Jääskeläinen kehui ruotsinkielisen Ylen kunnostautuneen ensimmäisenä vinkkipohjaisilla Fixa-hankkeillaan: ”on korjattu korkeakouluja, torjuttu kiusaamista ja pelastettu saaristoa”. Kun hän mainosti kirjoitustaan Twitterissä, Marjaana Toiminen kiitti: ”Hyvä linjaus.” Tämä digi-innovointiin keskittyvän konsulttitoimisto MindMillin johdossa pari vuotta yrittäjänä viettänyt ex-toimittaja ja ex-lehtikustantaja pääsikin samana keväänä tekemään Yle Puheelle ”synkistelemättömän” haastattelusarjan ”pelottomista ihmisistä”.

Ainakin uutispäätoimittajan linjaukset yhtyivät Ylen ”strategiatoimiston strategiapäällikön” Tuija Aallon (s. 1969) niin ikään oman talon saitille joulukuussa 2014 laatimaan ratkes-journalismin puolustukseen. Päättyneen vuoden alusta alkaen Ylen ”toimintaympäristön ja sosiaalisen median päällikkönä” vaikuttavan journalistin erikoisalaa ovat some-elämä, itsebrändäys verkossa ja avoimuus ”työelämän uutena viestintätaitona”. Koulutukseltaan Aalto on tiedotusopin maisteri, joka teki gradunsa Tampereella 1994 yhdysvaltalaisista yliopistoradioista. Jutussaan hän kertoi Ylen lyöttäytyneen yhteen ”muutostoimisto Wewolven” kanssa kirkastaakseen näkemyksensä omasta roolistaan nyt ja tulevaisuudessa.

Kumppanifirma itse määrittelee itsensä ”strategiseksi tutkimus- ja suunnittelutoimistoksi” ja kertoo tulleensa perustetuksi New Yorkissa 2010. Suomeen pari vuotta myöhemmin kotiuduttuaan Wewolve ”keskittyy yhteiskunnallisten, kulttuuristen ja teknologisen muutosten ymmärtämiseen, strategisten ja ihmiskeskeisten ratkaisumallien kehittämiseen sekä organisaatioiden valmistamiseen tämän vuosisadan haasteita ja mahdollisuuksia varten”. Tai näin se muotoili Sitran tilaamassa ja kesäkuussa 2014 julkaistussa soterahoitusraportissa. Wewolve kuuluu niihin ”tutkimusyrityksiin”, jotka näkevät ”tutkimus”-sanan käytössä markkinointiedun; toimiston ”tutkimusjohtajana” toimivalla sosiologian maisterilla Nuppu Gävertillä ei ole tutkijakoulutusta. Tämä tosin on yleinen ilmiö, kuten julkaisumme Ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin (2016) osoittaa (erit. luvussa II.3). Jos se jotain lohduttaa, Ylen tapauksessa asetelma oli symmetrinen: tutkijakoulutusta niin ikään vailla olevalla Aallolla ei ollut ainakaan muodollista pätevyyttä arvioida yleisradioyhtiölle tehdyn yhteistyön tieteellistä painokkuutta.

Paremmin Aallolta sujui geneerinen johtamispuhe. Hän maalaili nettikirjoituksessaan: ”Olemme keskellä laajaa yhteiskunnan ja mediakentän murrosta, jonka seurauksena median yhteiskunnallinen rooli on muuttunut nopeasti.” Mullistuksia olivat yhteistyössä ihmisten kanssa sujuva sisällöntuotanto ja vaikuttavuuden kohoaminen tavoittavuutta tärkeämmäksi mittapuuksi onnistumiselle: ”[M]ediaorganisaatiot eivät voi pyrkiä neutraaliin tiedonvälitykseen tai ajatella olevansa riippumattomia ympäröivästä yhteiskunnasta.” Niiden ja kaikkien muidenkin organisaatioiden ”täytyy määritellä oma yhteiskunnallinen roolinsa, koska vain näin ne voivat säilyttää merkityksensä ja arvonsa muuttuvassa maailmassa”, Aalto jatkoi loka–joulukuussa toteutuneesta Wewolve-yhteistyöstä. Sillä haettiin mahdollisuutta ”ymmärtää tämän murroksen merkitystä suomalaiselle media-alalle ja määrittää uusia mahdollisuuksia laajempaan yhteiskunnalliseen arvonluontiin”. Järjestettiin tapahtuma, jossa ”pohdimme ja ideoimme uusia ratkaisuja” erilaisten ihmisten kanssa. Tutkijakoulutuksen saaneet olivat aliedustettuna tässäkin joukossa. Aalto summasi: ”Esimerkiksi kansalaisyhteiskunta ja demokratia, kulttuuri ja sivistys, yhteisöllisyys ja elämykset, sekä digiajan tasa-arvo ja kumppanuus on nostettu aiheiksi, joissa Yle voisi mahdollistaa yhteiskunnallisen arvon syntymistä ja siten toteuttaa yhä paremmin julkisen palvelun rooliaan.”

Näin välineellinen puhe kansanvallan ja tasa-arvon kaltaisista modernin edistyneen elämänmuodon perusteista kuulostaa jokseenkin kolkolta. Paremmin se sopi niin ”tavoittavuuden” kuin ”vaikuttavuuden” nostamiseen totuuden, perusteltuuden ja oikeutettuuden edelle. Aalto kiirehti selittämään: ”Ympäristön, teknologian, yhteiskunnan ja talouden muutosten keskellä olemme tulleet käännekohtaan, jossa yhteiskunnallisesta arvonluonnista on tulossa yleisesti hyväksytty ja odotettu tapa mieltään [sic] yritysten ja organisaatioiden toiminnan lähtökohtia ja tavoitteita.” Tämä selvensikin asiaa: tarkoitus on ohjata vanha ja virttynyt viestintäyhtiö ajanmukaiseen puhetapaan, jolla firmat ylpeilevät merkityksellään ja missiollaan. Aallon mukaan ”sosiaalisesti rakentuva maailmankuva” toi tullessaan uuden viisauden: ”[M]edian tehtävänä ei tulisi olla funktionaalisen tai emotionaalisen arvon tuottaminen kuluttajille ja katsojille, eikä menestystä tulisi mitata vain katsojaluvuilla. Uudessa arvonluonnissa kyse on yhteiskunnallisesti merkittävien sisältöjen, palveluiden, alustojen ja työkalujen luomisesta, jotka reagoivat nopeasti ympäröivän yhteiskunnan muuttuviin haasteisiin sekä auttavat ihmisiä toimimaan heille merkityksellisten aiheiden parissa.”

Strategiapäällikkö siirtyi pihviin. ”Ylen uusina rooleina voisi olla toimiminen sekä suomalaisen yhteiskunnan suunnannäyttäjänä että aktiivisena ja ratkaisukeskeisenä muutosvoimana”, Aalto kirjoitti. Hän jatkoi, että uutuuksia tarvittiin ”perinteisen, journalistisen riippumattoman tiedonvälittäjän roolin lisäksi”. Yleläinen muutosvoimaisuus olisi sekä ”kriittistä ja reflektiivistä” että ”positiivista” laatua. Epäkohtien paikantamisen ohella se ”auttaa kehittämään yhteiskunnallisesti merkittäviä sisältöjä, palveluja ja ratkaisuja”. Aallon mukaan piti ennakoida ja oivaltaa, suunnata huomiota ja ottaa kantaa sekä osallistaa. Hän viittasi ”jännitteisiin” vanhan ja uuden välillä. Puolueettomuus ei kuulemma joudu pannaan, mutta objektiivisuus piti käsittää ”ajassa ja kulttuurissa eläväksi sosiaaliseksi konstruktioksi”. Sikäli kuin se oli tai edisti ”neutraalia tai passiivista” puolueettomuutta, se ei luonut ”laajaa yhteiskunnallista arvoa” ja jouti väistyä näkökulmien ja äänten runsauden, arvojen ja maailmankuvien pohdinnan tieltä. Aalto hehkutti:

”Aktiivisena ja ratkaisukeskeisenä muutosvoimanana [sic] toimiessaan Ylen tulee pyrkiä miettimään uudelleen yhteiskuntavastuutaan ja vaikuttavuuttaan. Kun pyrkimyksenä on yhteiskunnallinen arvonluonti, pelkkä yhteiskunnallisten ongelmien käsittely ei riitä. Uudeksi tavoitteeksi muodostuu vaikuttavuus perinteisen tavoittavuuden ohelle. Siten selkeiden kysymysten esittämisen ja aiheiden käsittelyn ohella painottuu myös toiminta, sen jatkuvuus ja tulosten seuranta. Sisällöntuotannossa tämä voi näkyä esimerkiksi vahvemmin ratkaisukeskeisen journalismin korostamisessa, yhteiskunnallisten haasteiden ja aiheiden syvällisessä taustoittamisessa, sekä tilanteen ja ratkaisujen pitkäaikaisena seuraamisena.”

Aalto jatkoi vielä käytännön esimerkeillä. Hän viittasi ”jatkuvasti karttuvan avoimen tietopankin ja ohjelmaformaattien kehittämiseen”. Niiden avulla saattoi yrittää ”yhdessä asiantuntijoiden ja yhteistyötahojen kanssa ymmärtää ja löytää ratkaisumalleja aikamme suuriin haasteisiin”. Aalto myös mainitsi ”uudet avoimet alustat”, jotka ”mahdollistaisivat paremman tiedon tuotannon, jakamisen ja toiminnan yhdessä kansalaisten ja moninaisten partnereiden ja yhteiskunnallisten tahojen kanssa”.

Strategiapäällikön strategiapuheilta kannattaa tuskin odottaa muuta kuin lajityypillisyyttä. Ainakaan tällaisissa tehtävissä toimivilla ihmisillä ei ole välittömästi käytettävissään kovinkaan paljon muunlaista virikemateriaalia. ”Arvonluonnin pelikirja kaipaa globaaleilla areenoilla jatkuvaa päivitystä”, saattavat esimerkiksi työ- ja elinkeinoministeriön virkamiehet kirjoittaa vailla mitään mainittavaa eroa vastaavia teesejä esittävään Wewolveen ja muihin sopivasti tyhjää ’arvonluonti’-käsitettä toistaviin ”muutostoimistoihin”. Neuvonannossa liikkeenjohdolle ei suinkaan aina kavahdeta kyseenalaistamista, kuten voi päätellä esimerkiksi viime elokuussa käydystä mielipiteenvaihdosta, jonka alkupisteenä oli Kauppalehti-konsultti (1898–) Riikka-Maria Lemmingin nettipuheenvuoro vastarannankiiskien puolesta. Omassa ideamarkkinaraportissamme tietolähteenämme käytetty Anonyymi Konsultti kertoi hänen ja kollegojensa puoleen käännyttävän suorastaan useimmiten siksi, että he rikkoisivat asiakkaidensa totunnaiset ajatuskulut ja tekemismallit. Suurin osa tästä konsultaatiosta on kuitenkin ei- tai vähäjulkista ja tyypillisesti melko teknistä laatua. Valmentava ote erkanee siitä huomattavasti. Suurta osaa nykyisestä näennäistieteellisestä organisaatiokehittämis- ja johtamiskirjoittelusta leimaa kurinalaisen analyysin tai tieteellisen koettelun sijaan myönteisen ajattelun ideologia. Toisenlaisia herätteitä pitäisi varta vasten etsiä.

Vakavampaa on kuitenkin uutis- ja ajankohtaispäätoimittajan viehättyminen samoista epäkriittisistä tendensseistä. Edellä lainatussa verkkopuheenvuorossaan Jääskeläinen väitti, että ratkaisukeskeinen journalismi oli ”entistä suuremman vastuun ottamista”: se vaati ”rohkeutta tulla pois poteroista, joiden suojista voi turvallisesti keskittyä arvostelemaan muita”. Toisin sanoen ratkes-lähestymistapa oikeutettiin tässäkin tapauksessa kritiikkiä vähättelemällä ja kriittisyyttä moittimalla. Jääskeläisen mukaan poliittiset kannanotot olivat riski Ylelle, mutta ”journalistienkin on syytä olla aidosti kiinnostuneita” esimerkiksi Suomen suunnasta. Hän jatkoi, että ”ratkaisuja etsimällä” Yle voi ”toimia rakentavana voimana Suomessa”. Ongelmien sivuuttamista tämä ei tarkoittanut: ”Maailma muuttuu kuitenkin paremmaksi vasta, kun ratkaisut ja ratkaisijatkin pääsevät esille.”

Painotus ei jäänyt epäselväksi. Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnasta vastaavan päätoimittajan mukaan ratkes korjaa kritiikin vaillinaisuutta ja vinoutumia. Sipilä-gate ei ole antanut näyttöä tämän uutisjohtamistrendin rohkeudesta tai petraavuudesta. Yle-kohu on pikemminkin osoittanut, että kriittisen journalismin mieltäminen arvoltaan puutteelliseksi tai kyseenalaiseksi ja luonteeltaan vain avustavaksi tai alustavaksi toiminnaksi ratkaisuhakuisten hankkeiden edellä sointuu liiankin hyvin yhteen kriittisen journalismin suitsimisen kanssa. Kannattaa myös muistaa, että se ei suinkaan rajoitu vain nopeaa uutiskommentaaria tuottaviin ajankohtaisohjelmiin: tämän jutun kirjoittajille on taustaselvityksissä valjennut, että Pasilassa ja aluetoimituksissa moni uutis- ja ajankohtaistoimitukseen kuulumaton hitaan kriittisen journalismin harjoittaja vierastaa koko Ylen nimissä ja arvovallalla mielellään esiintyvän Jääskeläisen ja hänen johtamansa yksikön kasvavaa valtaa talossa. Sipilä-uutisoinnista syntynyt sotku ei lupaa Ylelle hyvää.

Wewolven raportti sanoikin asian turhia kaartelematta. Gävertin ja strategiajohtaja Ville Tikan laatima Ylen yhteiskunnallisen arvonluonnin uudet mahdollisuudet (2014) luonnostelee ensin uuden tilanteen, jossa ”kriittinen ote kohtaa uudet sosiaalisen median mallit”. Kritiikin paikaksi jää Ylelle hahmotellusta yhteensä kuudesta roolista kuitenkin vain ensimmäinen ”rohkeana ja aktiivisena suunnannäyttäjänä”. Tässä osassaan yhtiö tiedostaisi, että ”kriittinen ja reflektiivinen ote yhteiskunnan haasteisiin on noussut olennaiseksi mahdollistajaksi yhä merkityksellisempien sisältöjen tuottamiselle”. Se tajuaisi, että ”oman selkeän äänen omaaminen, oman aseman reflektointi ja näiden läpinäkyväksi tekeminen ovat tärkeitä tapoja, joiden avulla media kykenee määrittelemään syvällisesti ja laajasti vallitsevia ja nousevia yhteiskunnan ongelmia”. Hieman tolkullisemmin Gävert & Tikka toteavat, että ”[e]desauttaakseen kriittisen tiedon ja ymmärryksen lisääntymistä sekä media- ja yhteiskuntakriittisyyden oppimista Yle voisi tarjota myös ’kansalaistyökaluja’ esimerkiksi tutkivaan journalismiin”. Mutta jo heti toisen Yle-roolin kuvaus kehottaa ”siirtymään passiivisesta toimijuudesta ja ongelmakeskeisyydestä kohti aktiivista ratkaisukeskeisyyttä”. Tämä merkitsee wewolvelaisten sanoin ”siirtymistä usein vanhanaikaiseksi koetusta yhteiskuntavastuusta kohti organisaation ydinosaamisen kautta toteutettuun proaktiiviseen osallistumiseen yhteiskunnalliseen ongelmanratkaisuun”. Yleläistenkin kuulemma esittämä kritiikki journalismin ja aktivismin välisen rajan hämärtymisestä mainitaan, mutta vain jotta voidaan alleviivata ratkes-journalismia ”välineenä positiivisen muutoksen aikaansaamiseksi”. Varmemmaksi vakuudeksi puhutaan ”siirtymisestä perinteisestä kriittisestä tiedonvälitysjournalismista ratkaisukeskeiseen journalismiin”.

Tätä ei voi pitää lipsahduksena. Oireellisesti Haagerupin haastattelussa Yle-uutisten kanssa kesäkuussa 2016 ei mainittu sanaakaan kriittisyydestä. ”Tavoitteena parempi huominen”, kuului viesti. Uutisjohtaja Haagerupin tausta on oikeistolaisen Jyllands-Postenin (1871–) toimituksessa. Hän on hieman keskittyneemmin täsmentänyt ideoitaan KLF – Kirke & Medierin (2012–) haastattelussa numerossa 4/14. ”Länsimaisessa journalismissa on levinnyt väärinkäsitys, jonka mukaan kritiikki on päämäärä eikä väline tehdä ihmisistä viisaampia”, Haagerup sanoi tuolloin. Hänestä ”kriittinen journalistiikka antaa todellisuudesta vääristyneen kuvan”, joka ei kasvata kykyä älykkäisiin kannanottoihin. Haagerupin mukaan toimittajia jäytää pelko näyttää käsittelemänsä asian mainostajalta. Niinpä he katsovat maailmaa yksisilmäisesti. Hänen esimerkkinsä mukaisesti työpaikkoja luovasta toiminnasta pitäisi kertoa ja iloita, koska se voi innostaa muita toimimaan. ”Kriittisestä, tutkivasta journalismista” ei Haagerupin mukaan tarvitse luopua, mutta sen sijaan pitää ”ottaa askel pidemmälle”.

Ajatus ratkes-journalismista jotenkin edistyneempänä tai jalostettuna versiona perinteisestä kriittisestä journalismista on kestämätön. Kriittistä, tutkivaa journalismia tarvitaan nykyään esimerkiksi ja erityisesti erilaisten ratkes-muotien arviointiin. Tammikuussa 2015 Haagerup esitelmöi mediatapahtumassa Wienissä. Hänen Slush-mallinen hengennostatuksensa on kiusallista nähtävää jopa videotaltiointina. Kun ynnätään yhteen ronskiushakuinen kiroilu murtoenglannilla, Applen perustajan Steve Jobsin (1955–2011) lainailu, ”uusi on parempi kuin vanha” -tyyppisten mietelmien toistelu, nuorison antamaan herätteeseen vetoaminen ja oman käsitteen oikeuttaminen vastauksena johtajakerho Maailman talousfoorumin (1971–) tunnistamaan mediakriisiin ja saman WEF:n vaatimaan journalismin pelastamiseen, saadaan koko kuva populistisesta guruiluyrityksestä, jota eivät hyvitä rystykohteliaisuuksina esitetyt viittaukset ”kriittisen journalismin” yhä jatkuvaan tarpeeseen. Yksi Haagerupin Itävallassa siteeraamista mielipidejohtajista oli sattumoisin Århusin yliopiston professorina vaikuttava eurooppalaisen positiivisen psykologian kattojärjestön ENPP:n (2002–) tuolloinen puheenjohtaja Hans Henrik Knoop (s. 1959), joka on kantanut huolta negatiivisen uutisoinnin haittavaikutuksista. Tämä viittaus viimeisteli DR-liiderin esityksen ideologisen luonteen. Itävaltalainen toimittaja Robert Wiesner (s. 1953) esitti Haagerupille useita kriittisiä huomautuksia. Hän vastasi niihin esimerkillä uutisjutusta, jonka avulla bussikuskit ”tajusivat toimivansa palvelubisneksessä”. Haagerup pääsi linjaamaan mitä itseapuisimmin, että ”en usko meidän voivan muuttaa poliitikkoja, mutta minusta me voimme muuttaa itseämme”.

Haagerup–Jääskeläinen-akseli kertoo ratkaisukeskeisen journalismin yhteyksistä positiivisen ajattelun liikkeeseen. Nyt vellova Yle-kohu taas todistaa osaltaan, että huoli näiden yleisten ja erityisten virtausten haitallisesta vaikutuksesta demokratialle olennaisiin kriittisen tiedonvälityksen ihanteisiin ja käytäntöihin on aiheellinen. Kysymys kuuluu, millainen painoarvo ja toimintapiiri sallitaan miedonnettua kriittistä käsittelyä nauttiville jutuille ja ideoille? Kun Ylen aamu-tv (1997–) antoi keskellä pahinta Yle-kohua 19. joulukuuta julkkispsykologi-yhteisövalmentaja Tony Dunderfeltin (s. 1955) lausua kantojaan ”mielen puutarhan” vaalimisesta ”psykojumpalla” vailla minkäänlaisia kriittisiä jatkokysymyksiä hänen väitteidensä tietopohjasta, tämä kaiketi voitaisiin katsoa – ja todennäköisesti laajalti katsottiinkin – esimerkiksi ei-uutisellisesta ja ei-tiedollisesta osasta journalismia, jolla on oma olemassaolon oikeutuksensa varsinaisen journalismin rinnalla. (Sen saattoi myös nähdä jatkoksi ratkes-terapian Suomeen tuoneen psykiatri Ben Furmanin (s. 1953) 90- ja 00-lukujen Yle-ohjelmille.) Astetta hankalammin on oikeutettavissa Yle-uutisten 27. joulukuuta julkaisema verkkouutinen: ”Sairaus muutti it-ammattilaisen elämän – ’Syöpä olikin lahja’”. Somereaktioissa tämän irvokkaaksi hyvästä syystä koetun jutun edustamaa kirjoittelua kutsuttiin komealta kalskahtavien termien ”ratkaisukeskeinen” tai ”rakentava journalismi” tai säälliseltä kuulostavien ilmaisujen ”palvelu”- tai ”elämäntyylijournalismi” sijaan rumalla sanalla ”inspiraatioporno”.

Nykytilannetta kuvaa tämän epä-, esi-, ulko-, ei- tai vastakriittisen asenteen yleistyminen myös tavanomaisen sovellusalansa ulkopuolella. Tietoa välittävien ja tuottavien talojen johtoportaissa se näyttää nauttivan yllättävää suopeutta. Todennäköisin selitys tähän huolestuttavaan kehityskulkuun on se, että monissa yrityksissä ainakin henkilöstöjohto on innostunut uusista valmennuskonsultoinnin tuulista, joista positiivisen psykologian ja myönteisen ajattelun yhdistelmät kuuluvat suosituimpiin. Työn ja elämänmallin muuttumisesta ideavetoiseksi ja asiantuntijuuksien väljentymisestä esiintymistaitoa ja huoneentauluviisauksia suosivaksi on ollut suuresti etua myös uskomustietoa ja kokemusasiantuntijuutta levittäville uudistajille. Yhteisökehittämisen ja henkilöstökouluttamisen limittyminen virkistyspäiviin ja keveisiin tempauksiin on pitänyt tiedollisuus- ja totuudellisuus- sekä tieteellisyys- ja tutkimuksellisuuskriteerit löyhinä ja -odotukset matalina. Monikaan ei odota työnantajan järjestämiltä kehittämistilaisuuksilta juuri enempää kuin tylsyyden välttämistä: jo piristävä erilaisuus riittää. Valmennuskonsulttipalveluja tarjoavat yritykset sen sijaan lupaavat usein viihdyttämisen sijasta tutkimuksiin ja oivalluksiin perustuvia mullistavia ratkaisuja. Tämä raportissamme Ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin kartoitettu ajattelutyyppi häämöttää myös näennäistieteellisen ja harhaanjohtavasti tieto- ja totuusvaateita hyödyntävän ratkes-journalismin taustalla.

Ihmerohdon tarina

Ratkaisukeskeisellä journalismilla on vähemmän kunniakas taustansa. Sen esittelivät nelisenkymmentä vuotta sitten bostonilaisen ”kristillisen tieteen” aktiivit. Englanninkielisen Wikipedian (2001–) sinänsä kohtuullisen monipuolinen hakusana-artikkeli kertoo vain historiaa vahvasti lyhentäen, että uuteen ratkaisukeskeiseen journalismin lajiin havahduttiin 90-luvun lopulla. Lupaavammin muistutetaan solutions journalismin läheisyydestä 90-luvulla nykymuotonsa saaneeseen yhdysvaltalaisperäiseen kansalaisjournalismiin ja 00-luvulla virinneeseen tanskalaislähtöiseen konstruktiiviseen journalismiin, koska kaikissa näissä pyritään vahvistamaan kansalaisten toimintakykyä ja osallistumishalua päätöksentekoon ja elinyhteisöjensä kehittämiseen. Wikipedia myös nimeää virstanpylväiksi verkkojulkaisu Solutionsin (2010–) ja New York Timesin yleisönosaston ”Fixes”-palstan (2010–), joita kumpaakin innoitti halu ylittää pelkkä epäkohdista raportoiminen. Kiitettävästi hakusanassa myös kerrotaan ratkes-journalismiin kohdistuneesta arvostelusta. Se on nähty liian yksinkertaisten pelastusten tai helpotusten tehtailuksi, puolueelliseksi asianajoksi ja epäkriittiseksi hyvän olon tuottamiseksi. Tämän kaiken ratkes-väki luonnollisestikin kiistää.

Jo Wikipediankin lähtökohdaksi valitussa Susan Beneschin artikkelissa joulukuulta 1998 punnittiin tulokkaan hyviä ja huonoja puolia. Juttu kääntyi kuitenkin ratkes-ideologian pönkitykseksi: se suosii ajatusta, että kritiikki on helppoa ja suojattua puuhaa, siinä missä kannattaminen vaatii kokonaisvaltaista työtä ja altistaa epäilyille. Asia on pikemminkin päinvastoin: vaivattominta on kritiikittömien ”ratkaisujen” loihdinta. Benesch antoi tuolloin The Washington Postin (1877–) leivissä työskennelleen (ja sittemmin CNN:n (1980–) kautta Fox Newsiin (1996–) siirtyneen) Howard Kurtzin (s. 1953) todeta, että ongelmanratkaisupainotuksia on journalismissa ollut maailman sivu, ”ennen kuin joku neropatti keksi niille uuden otsikon”. Kurtz haistoi uudessa virtauksessa johtoportaan halun tuottaa tietynlaisia juttuja toimittajien löydöksistä riippumatta ja kaipuun laittaa sotkuinen todellisuus ”maagisesti” reilaan. Benesch tulkitsi kriittisen kannan omalla tavallaan: ”Tämä onkin avainasia: todella korkealaatuinen ratkaisujournalismi maksaa vaivan, koska se nimenomaan ei lupaa taikatemppuja eikä johda kaavamaisuuteen. Se eroaa vanhasta kunnon journalismista yhdellä yksinkertaisella tavalla: sen sijaan että osoitettaisiin, mitä vikaa on jossakin toivoen, että joku korjaisi sen, ratkaisujournalismi osoittaa, mikä on kunnossa toivoen, että joku jäljittelisi sitä.”

Kuvaus on aivan liian ongelmallinen. Jonkun tapa fiksata jokin häiriö jossain ei ole imitoitavissa jossain muualla johonkin muuhun pulmaan, ei ainakaan ”yksinkertaisesti”. Se voi kyllä ilahduttaa, kannustaa ja antaa tietoakin. Mutta kuten edellä jo todettiin, koko ajatus siitä, että ratkaisukeskeisyys olisi jonkinlainen ”askel eteenpäin” ongelmakeskeisyydestä on epäilyksenalainen, varsinkin tietopuolisessa ja totuuteen pyrkivässä raportoinnissa. Tärkeimmin: ratkes-journalismin puolustuksissa esiintyy toistuvasti kielteiseksi tulkittu ajatus kriittisyydestä jonkinlaisena haittana, rajoittuneisuutena tai painolastina. Tämä on hämmästyttävä piirre, onhan moderni journalismi Ranskan vallankumouksen aikoihin syntyneen kriittisen julkisuuden ja demokraattisen ideakamppailun tuotos, jonka avulla kansalaiset voivat säädellä vallanpitäjien toimintaa. Kriittisyydelle varattua konnan tai statistin roolia tuskin selittävät muut kuin ulkojournalistiset paineet: tyypillisimmin taloudelliset erityisintressit ja poliittinen tarkoituksenmukaisuus. Kriittisen journalismin tehtävänä on penkoa juuri niitä – ja niihin kytkeytyvien ratkaisukeskeisinä myytyjen ajattelu- ja toimintamallien etenemistä yhteiskunnassa.

Tämä taas edellyttää historiantuntemusta. Ratkaisukeskeisen ja rakentavan ajankohtaiskirjoittelun tausta on 70-luvun Massachusettsissa. Mary Baker Eddyn (1821–1910) 1870-luvulla perustaman ”parantavaa” hengellisyyttä korostavan uskonnollisen yhteisön äänenkannattajassa The Christian Science Monitorissa (1908–) vakuutettiin syyskuussa 1995, että ”tahdomme antaa teille parhaat ongelmia ratkaisevat ideat – taklataksemme henkilökohtaiset, yhteisölliset, kansalliset ja kansainväliset vaikeudet”. Tässä tavoitteessa tarvittiin ”norsunluutorniteoreetikoiden” sijasta ”tyyniä ja ei-ideologisia realisteja, jotka suhtautuvat avomielisesti uusiin ehdotuksiin mutta ankaramielisesti näyttöön”. Rinnakkaislehti The Christian Science Journal (1883–) kertoi 1979 monitorilaisten kuvailevan itse ”ainutlaatuista spirituaalista” otettaan samaan tapaan: ”ongelmia ratkova journalismi” ei kuulemma tarkoittanut, että Monitor ratkaisisi lukijoidensa kaikki pulmat, mutta ”rukouksentäyteinen ja säntillinen” lähestymistapa keskittyi ja johti onnistumisiin. Ja jo 1975 Monitor viestitti Public Relations Journalista (1945–) hankkimallaan ilmoitustilalla, että heille kannatti soittaa, pyytää näytekappale ja saada lisätietoa ”ratkaisukeskeisestä journalismista ja responsiivisista lukijoista”.

Toisin sanoen käsite oli alun alkaen räätälöity yleiseen hengenluontiin ja uskonvarmuuteen sekä erityisesti kaupallis-markkinoinnillis-henkilöstömanageriaalisiin tarpeisiin. Tässä kohtasivat tietyt historialliset tapahtumakulut. Christian Science oli syntynyt Baker Eddyn lähennyttyä aikoinaan niin sanotun New Thought -oppisuunnan ja -uudistusliikkeen johtajaa Phineas Quimbya (1802–1866). Tuloksena yhteenkäynnistä oli laaja ja monimuotoinen mutta näihin tunnistettaviin alkusyihinsä palautettavissa oleva myönteisen ajattelun sanomaa julistava ja positiivisen elämänasenteen terveysvaikutuksia ja yhteiskunnallista siunauksellisuutta teroittava ajattelun ja toiminnan perinne. Viimeistään 50-luvulta lähtien mutta juuri 70-luvulta tiivistyen ja jo nykyistä suoraan muistuttavalla tavalla tämä kielteisyyden vastainen toimeliaisuus yhdentyi itseapukirjoitteluun yleensä ja niin yksilö- kuin yhteisökehittämiskirjallisuuteen erityisesti.

”Ratkaisukeskeisen journalismin” läpimurto tapahtui samanaikaisesti kuin palvelu- tai elämäntyylijournalismin nousu ja oma-aputeosten nykylajityypin vakiintuminen. Ne eivät suinkaan olleet ainoastaan yhtaikaisia vaan myös olennaisella tavalla samanhenkisiä ja monin kohdin toisiinsa limittyneitä kehityskulkuja. Kuten uskontotieteen professori John K. Simmons totesi 1995, kristillinen tiede ei monien odotuksista huolimatta hiipunut vieroksuttuna ”huuruisena metafysiikkana” yleisen koulutustason noustua, vaan etenkin sen ”positiivisen ajattelun” painotuksista tuli valtavirtaa. ”Henkisen asenteen hallinnan” keinoin itseään ja muita luomuksiaan (kuten yritystään) täydellistävä henkilö häämöttää niin mainosten kuin populaaripsykologisen kirjoittelun taustalla. ”Terveyden” ja ”vaurauden” etsinnässään ja sille muotoilemissaan spirituaalisissa reunaehdoissa Eddy oli Simmonsin mukaan ”yksinkertaisesti aikaansa edellä”.

Eritoten yhdysvaltalaisissa olosuhteissa oppi on jakaantunut epätasaisesti. Kansan yleinen koulutus- ja sivistystaso on ollut verraten matala, oppilaitosten taso paikoin heikko ja laadukkaiden tiedotusvälineiden seuranta liian harvojen harrastus. Niinpä erilaisilla käteviä kotikonsteja ja pikaisia pelastuksia katteettomasti tarjoavilla tahoilla on ollut hyvä tilaisuus sievoiseen liiketoimintaan. Valistunut osa kansalaisista on hyväksynyt self-helpin ja lifestylen viihteekseen. Euroopassa tämä murros antoi odottaa itseään pidempään. Vasta 90-luvulta alkaen ja digivallankumoukseen pian yhdistyen perinteiset viestimet ja laadusta tinkimätön journalismi ovat joutuneet puolustuskannalle ja monin osin mukautumaan näiden olennaisesti epäkriittisten virtausten tyyleihin ja tapoihin. Eurooppalaisena erikoisongelmana voi pitää amerikkalaisia heikompaa ymmärrystä viihteen omalakisuudesta.

Ratkaisukeskeisen journalismin käsite alkoi vakiintua 80-luvulla. Tähän vaikutti mitä ilmeisimmin psykoterapiassa ja populaarissa itsehoidossa läpimurron tehnyt ratkes-ajattelu. Nykyään yksityisen illinoisilaisen Northwestern-yliopiston Qatarin Dohaan perustetun kampuksen johdossa toimiva mediatutkija Everette E. Dennis otti asian esille teoksessaan Reshaping the Media (1989). Hän erotti neljä tendenssiä: perinteinen julkisista asioista raportoimisen valtavirta jatkaa, mutta sitä haastavat kuvailevaa ja erittelevää otetta yhdistelevä human interest –juttujen malli, suorasukaista markkinointinäkökulmaa vaaliva ote ja ongelmanratkaisujournalismi. Denniskin mainitsi The Christian Science Monitorin pulmia selvittelevän toimittamisen alkujuureksi. Hän tiivisti yleiskehityksen: ”vanhanaikaiset, tutkivat verta-ja-sisälmyksiä -reportaasit” tekevät tilaa ”ihmisten ongelmia ratkovalle palvelujournalismille”.

Tämä käsitteellinen ele on huomionarvoinen. Dennisin mukaan ratkaisukeskeisyys on osa alkuaan palvelu- mutta sittemmin yhä useammin elämäntyylijournalismiksi kutsuttua alan megatrendiä. Näiden välillä voi tehdä eron. Kuten Dennis huomautti, ’ongelmanratkaisujournalismissa’ on vielä kuin perinteen jäänteenä mukana tottumus maailman näkemisestä kielteiseltä vivahtavalla tavalla ongelmallisuudessaan. Sen sijaan elämäntapa- tai ratkesjournalismissa kielteisiltä haiskahtavat ongelmat on häivytetty ja polttopisteessä ovat silkat myönteiset eli myötätuntoiset, edesauttavat ja ylösrakentavat vastaukset.

90-luvun alussa ’ratkaisukeskeisyys’ oli jo vakiokäsite etenkin terapiakentällä. Sitä sovellettiin monilla aloilla täyttä häkää. Journalismiyhteyksissä muutoksesta kertoo vaikkapa Garrisonin opas Advanced Reporting (1992), joka neuvoi ajantasaisiin ”tiedonhankintatekniikoihin” ja ”erikoisraportointitaitoihin”. Garrison lateli: ”Harjoita ongelmat ratkaisevaa journalismia. Jonkin vaikeuden ulottuvuuksien selittäminen auttaa lukijoita, kun taas vastauksen etsiminen suorastaan hoitaa heitä. Hae ratkaisua, koettele sitä ja jaa se eteenpäin, jos se osoittautuu ansiokkaaksi.”

Ruotsalainen bisneslehti Tomorrow (1991–2002) saattoi uuden vuosituhannen alussa mainostaa itseään jo kuin automaattisesti myyvin sanakääntein: ”Laita huomisen asiat yrityksesi agendalle jo tänään!” Tomorrow lupasi ”ajan hermolla olevaa ratkaisukeskeistä journalismia kuudesti vuodessa”. Tapaus kertoo uusien johtamisoppien ja yleisen kehittämispuheen läpilyönnistä. Tomorrow tosin edusti toimitteena huomattavasti parempaa laatua kuin suurin osa 2000-luvulla ratkes-taikasanalla kaupitelluista muista tuotteista ja palveluista. Menemättä tässä syvemmälle termin tyypilliseen käyttöön voi viitata oman The High Performance Learning Centerinsä perustaneen yhdysvaltalaisen valmennuskonsultti-kannustuspuhuja Michael J. Gelbin (s. 1952) läpimurtoteokseen Innovate Like Edison (2007). Siinä ylistetään luovaa ja innovatiivista ”ratkaisukeskeistä mielenmallia” yhtä hartaasti kuin soimataan ”tapaa kritisoida ja analysoida” kaikkea mikä liikkuu. Suurin piirtein sama viesti kertautuu sadoissa vastaavissa yhteyksissä.

Tämän osoitti allekirjoittaneiden raportti Ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin (2016). Sen luku III.13 kuvaa totunnaista ja vahingollista tapaa ottaa osaksi ratkaisukeskeisyyden puoltamista yhteiskunnallisessa keskustelussa ja vaikuttamistoiminnassa vaihtelevasävyinen mutta aimo annos kriittisyyden parjausta tai vähättelyä. Myönteisen ajattelun ideologian historiaa ja ongelmallisuutta kartoittavassa raportissa viitataan myös Atte Jääskeläisen tapaan suosia ratkes-journalismia (s. 219). Se asettuu demokratialle olennaisten kriittisten ja luovien taitojen vastavoimaksi.

Suomessa Jääskeläiselle läheisestä uudesta journalismista on keskustelu vasta muutamia vuosia. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (2009–) asiantuntija Sami Majaniemi piti huhtikuussa 2013 esitelmän ratkaisukeskeisen journalismin mahdollisuuksista. Hän painotti vastaamista ”nopeatempoiseen poliittisen päätöksenteon tiedonjalostukseen, jossa operoidaan epätäydellisellä informaatiolla”. Majaniemi viittasi ratkaisukeskeisen tiedontuotannon ”proaktiivisuuteen”, joka oli WikiLeaks-tyyppisen jälkikäteisvuotoihin perustuvan mallin vastakohta. Hän luonnehti journalisteille ja tutkijoille aukeavia uusia rooleja ”keskustelunohjaajina, yhteenvetäjinä, organisaattoreina”. Urheiluvedonlyönnistä matematiikan gradunsa 2000 tehnyt, liikenneministeriössä aikansa työskennellyt ja FinICT-ohjelmaa (2013–2015) vetänyt Majaniemi oli helmikuussa 2013 esitellyt THL:n edustajana Otavan opistolla pelaamispohjaisia kaupunkisuunnittelumalleja. Verkkodemokratia-aktiivinakin tunnetun Majaniemen tapauksessa ratkes-journalismi keskittyi tiedontuotannon ja -jakamisen tekn(olog)iseen mahdollistamiseen osana muuttuvaa päätöksentekoa. Hän ei pidätellyt kriittisyyttä mutta arvioi tutkijakoulutuksetta, että akateemisten ihmisten tottumus ”aikajana”-malleihin tuottaa ongelmia jatkuvasti päivitettävän ja laajasti jaetun wiki-tiedon hahmottamisessa ja hyväksymisessä.

Lisää alan uusista tuulista ja värikkäästä käsitteistöstä kertoi marraskuussa 2016 viestintätutkija, YTT Laura Ahva yhdessä FM Mikko Hautakankaan kanssa. He nostivat esiin ”rauhanjournalismin” (peace journalism), ”konfliktisensitiivisen journalismin” (conflict-sensitive journalism), ”kestävän kehityksen journalismin” (sustainable journalism) ja ”sovittelevan tai sovintojournalismin” (mediative journalism). Ahva & Hautakangas pitivät Britanniassa, Skandinaviassa ja Hollannissa nousevan ”rakentavan” eli ”konstruktiivisen” journalismin trendiä näitä kaikkia puhutumpana. Sillä oli yhteytensä ”kansalaisjournalismiin” (civic journalism), ”jossa rakennetaan dialogia kansalaisten ja päättäjien välille”. Tampereen yliopiston journalistiikkaopetukseenkin oli kuulemma rantautunut ”rakentavuuden oppeja”. Ahvan & Hautakankaan mukaan suunnilleen samaa asiaa kutsuttiin ”osassa Eurooppaa ja Amerikassa” nimellä ”ratkaisukeskeinen journalismi” (solutions journalism). He lisäsivät, että myös ”hidas journalismi” (slow journalism) oli sikäli sukua eteenpäin katsovalle ratkes-journalismille, että siinä pysähdyttiin miettimään, mikä jossain menneessä raportoinnissa olikaan tärkeää ja opettavaista. Ahvan & Hautakankaan sanoin ”vastavuoroinen” (reciprocal journalism), ”osallistava” (participatory journalism) ja ”verkostoitunut journalismi” (networked journalism) korostivat ”yhteistoiminnallista” tekemistapaa, mikä korostui myös Majaniemen ratkes-tulkinnassa. Sitten kaksikko muotoili päämietteensä:

”Kaikkia näitä journalismeja yhdistää kuitenkin se, että niissä otetaan tosissaan journalismin yhteiskunnallinen vastuu. Tällöin ei pidetä yhdentekevänä, missä sävyssä, mistä näkökulmasta tai kenen kanssa journalismia tehdään.”

Lyhyessä ja keveässä blogijutussa saattoi tuskin odottaa enempää. Ehkä joskus selviää tarkemmin, mitä tässä mainittu ”journalismin yhteiskunnallinen vastuu” tarkoittaa. Journalistin ohjeiden ensimmäisessä pykälässä todetaan: ”Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.” Tähän voidaan liittää kohta 8: ”Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.” Ja edelleen kohta 12: ”Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti.” Näissä kolmessa keskeisessä ohjeessa tiivistyy kriittisen journalismin katsantokanta. Rakentavan tai ratkaisukeskeisen otteen pyrkiminen mukaan nauttimaan journalismin arvovallasta ja suojasta on tyypillisesti luontunut paljon epäselvemmin ja yliolkaisemmin perusteluin.

Ahvan ja Hautakankaan kollega, 2015 romanikerjäläisuutisoinnista tiedotusopin gradunsa tehnyt Noora Kettunen jatkoi uutuuksien esittelyä samalla alustalla. Hän kertoi 12. joulukuuta 2016 tunnelmia uraa uurtavasta rakentavan journalismin konferenssista alankomaalaisesta Zwollen kaupungista: ”Moni konferenssiin osallistunut kertoi joutuneensa selittämään alaisilleen tai työtovereilleen, että rakentava journalismi ei tarkoita positiivisuutta tai sitä, että emme kritisoisi valtaapitäviä. Rakentavan ja sovittelevan journalistin on oltava kriittinen mutta ei kyyninen.” Keveänä blogikirjoituksena tämäkään tuskin sopii ankaran kritiikin kohteeksi. Mutta toivomisen varaa kumpikin juttu jättää.

Niihin ei sisälly viittaustakaan Suomen Yleisradion ratkes-panostukseen tai muuhun merkittävään käytännön esimerkkiin. Niissä ei liioin näy tarvetta koetella Ylen tai muiden vastaavien satsausten pitävyyttä. Yle-kohun aikana yksi alaa opiskeleva kommentaattori on viitannut ratkaisukeskeisen journalismin ”riskeihin”. Epäselväksi jäänyt viittaus kääntyi ilmeisesti suuntausta puoltavaksi. Kirjoittaja ainakin tarkensi, että toimittajien pitäisi ymmärtää, kuinka ”nykyinen tapa tehdä journalismia ratkaisukeskeisesti voi johtaa ikään kuin rakenteellisista syistä toistuviin ongelmiin, kun se nähdään ajojahtina”. Hän näytti mieltävän ratkes-journalismin Majaniemen tapaan ennen kaikkea menetelmäksi, jossa vähitellen kootaan kokonaisuutta sen käsittelyä jatkuvasti rikastaen. Viitatut henkilöt saattavat siksi kokea joutuvansa jatketun kiusaamisen kohteeksi. Lopuksi kirjoittaja kyseli, voisiko ”sovittelujournalismi tuoda parempia tuloksia Suomen kontekstissa”? Kuten edellä nähtiin, näiden käsitteiden väliset yhtäläisyydet ovat tutkijoidenkin mukaan tärkeämpiä kuin eriävyydet.

Jonkin verran huolettavalta vaikuttaa ajatus ratkaisukeskeisyydestä ”kyynisyyden” vastavoimana. Eikä ratkesin irrottaminen ”positiivisuudesta” juuri vakuuta. Kuten selviää ensimmäisestä rakentavaa uutistyötä ja tiedonvälitystä käsittelevästä väitöskirjasta, MacIntyren USA:ssa 2015 tarkastetusta tutkimuksesta, tämä journalismin laji on esimerkki 2000-luvun alusta vaikutusvaltaansa kasvattaneen ”positiivisen psykologian” uusista sovelluksista. Helsingin yliopiston empiirisen kasvatustieteen oppituolilta Oslon yliopiston professoriksi siirtymässä oleva johtava suomalainen koulutustutkija Markku Niemivirta twiittasi karusti 22. joulukuuta 2015: ”[V]auhdilla leviävä positiivinen psykologia on lähinnä kultti.” Niemivirran koko Twitter-tili on käytännössä omistettu erilaisten huuhaailmiöiden tarkkailuun ja median usein liian lepsuun tapaan antaa tilaa tyypillisesti positiivisuusliikettä lähestyvälle pseudotieteelliselle kirjoittelulle. MacIntyren väitöksen osana tehtyjen empiiristen kokeiden valossa pikemminkin myönteisten kuin kielteisten tunteiden kokeminen uutisjuttua lukiessa näytti olevan yhteydessä aikeisiin osallistua ”prososiaaliseen toimintaan”. Laihan tuloksen lisäksi saatiin negatiivinen löydös: kävi ilmi, että ratkaisun tarjoaminen osana uutistekstiä vaikutti saavan lukijoissa aikaan hyviä fiiliksiä, mutta tästä johtuvista käyttäytymisen aiotuista tai todellisista muutoksista ei saatu näyttöä. Väittelijä haikaili jatkotutkimuksia.

Wewolven raportti sekä Aallon ja Jääskeläisen nettikirjoitukset kertovat ratkes-journalismista käytännön kehittämistyön välineenä. Ne osoittavat, että hajuraon pitäminen positiivisen ajattelun ideologiaan ja kriittisyyden johdonmukainen arvostaminen eivät näytä olevan osa sen edistämisponnistuksia. Samaan aikaan kun yliopistolla suhtaudutaan uteliaasti uusiin journalismeihin, yhteiskunnassa ja merkittävissä toimituksissa käytännössä heikennetään vanhan liiton kriittisen journalismin ja sen uusmuotoisten muunnelmien toimintaedellytyksiä. Wewolven sanoin ”[m]edialla voi olla myös keskeinen rooli ihmisten kannustamisesta myönteiseen ja proaktiiviseen kansalaisvaikuttamiseen, positiivisen kulttuurin rakentamiseen, empatiaan muita kohtaan ja hyviin tekoihin”. On vaikea uskoa, että kovinkaan moni Ylen toimittajista nielisi tällaista positiivisuuskonsulttipuhetta tai voisi edes nikottelematta lukea strategisen johdon tilaamaa huonosti kirjoitettua raporttia. Sen sijaan organisaatiokehittämis-, liideri- ja managerinonsenseen tottunut johtoporras saattaa hyvinkin inspiroitua tällaisesta lumesyvällisyydestä.

Yle-kohu todistaa ”Totta kai kriittinen journalismi on yhä voimissaan” -tyyppiset vakuuttelut riittämättömiksi. Yhtiön pitäisi kertoa, miten kriittisyys toteutuu ratkes-journalismin oloissa. Mikä niiden suhde on tarkemmin kuvattuna ja paremmin perusteltuna? Ja missä määrin Yle on kiinni tämän uuden virtauksen intellektuaalisessa ja käytännöllisessä velassa hyvistä syistä arvostellulle positiivisuusliikkeelle? Samat kysymykset sietää tosin esittää myös muille mediataloille.

Sipilän politiikkakäsitys ja itseymmärrys

”Usko ja luottamus politiikkaan voi palautua vain ratkaisukeskeisyydellä ja konkreettisilla teoilla. Lähdin politiikkaan hakemaan ratkaisuja Suomen ongelmiin. Sitä ennen olin seurannut politiikkaa aivan samalla tavalla kuin enemmistö suomalaisista, kotisohvalta katsomalla televisiouutisia tai lukemalla sanomalehtiä.”

Näin puhui oppositiojohtaja Juha Sipilä keskustan eduskuntaryhmän kesäkokouksessa elokuussa 2014. Kun hän julkaisi puheensa blogissaan, perään tuli yhdeksi avainsanaksi ”ratkaisukeskeisyys”. Sipilä jatkoi kuvaamalla asenteen vastakohtaa: ”[P]oliitikot käyttävät aivan liian paljon aikaa keskinäiseen pistelyyn ja nokitteluun, kilpailijoiden tahalliseen väärinymmärtämiseen ja muiden ideoiden alasampumiseen sen sijaan, että he keskittyisivät yhteisten ongelmien ratkaisemiseen.” Tähän voisi huomauttaa, että keskinäinen kiistely on demokratian ja politiikan peruskivi ja monella lailla hyödyllinen ilmiö. Sipilä ei ole vain tullut päivänpolitiikkaan jostain sen ulkopuolelta (insinöörihommista ja yrittäjätehtävistä), vaan hän myös avoimesti ilmoittaa karsastavansa politiikalle ja poliittiselle elämälle tunnusomaisia asioita. Keskitytään tässä kuitenkin hänen tapaansa edistää mielikäsitettään.

Eduskuntavaalit keväällä 2015 voitettuaan Sipilä muodosti kolmen suuren oikeistohallituksen yhdessä kokoomuksen ja perussuomalaisten kanssa. ”Tämä on ratkaisukeskeinen hallitus”, ilmoitti valtiovarainministeri Alexander Stubb (s. 1968) (kok) koalition löydyttyä. ”Työ on ratkaisukeskeistä”, vahvisti ulkoministeri Timo Soini (s. 1962) vielä ennen tehtävään nimittämistä. Sipilä puhui ”aktiivisuudesta ja ratkaisukeskeisyydestä” vastavoimana ”toimeenpanokyvyn puutteelle”. Hirtehisiksi nämä kerskumiset tekee hänen johtamansa koalition ennätyksellinen saamattomuus, josta saksalainen FAZkin sitä ilkkui. STT:n tuoreen uutisjutun mukaan Sipilän hallitus on ”perunut puolentoista vuoden aikana pitkälle toistakymmentä lakihanketta”. Uutisen välitti 27. joulukuuta muun muassa Maaseudun Tulevaisuus (1916­–). Vain reilua viikkoa aiemmin oikeuskansleri Jaakko Jonkka (s. 1953) oli suominut HS:ssa hallitusta huonosta, perustuslakinäkökohdat toistuvasti huomiotta jättävästä lainvalmistelusta.

Jatketaan Sipilän itsekäsityksestä. Kolme kuukautta pääministerikokemusta kartutettuaan hän kuvaili ajatustapaansa suurlähettiläspäivillä elokuussa 2015:

”[O]ngelmien siirtäminen seuraavien sukupolvien ratkaistavaksi [on] [m]inulle vastenmielinen ajatus. […] Oma intohimoni on ongelmien ratkaiseminen […]. Vaikka etenkin eurokriisin hoidossa Suomen linja on ollut tiukka, olemme aina osa ratkaisua, emme osa ongelmaa.

Tällä hetkellä on entistäkin tärkeämpää, että EU on Ukrainan kriisissä osa ratkaisua, ei osa ongelmaa.

Mielestäni tämä tekijä [kilpailuvalttimme, suomalaisten ainutlaatuinen erityisosaaminen] on – muutaman vuoden takaisessa brändityöryhmän raportissakin mainittu – kykymme ratkaista visaisia ongelmia. Meillä on siihen vaadittavaa lahjakkuutta, koulutusta ja osaamista, luovaa hulluuttakin.

Tämä ongelmanratkaisukyky on tietysti nyt kovalla koetuksella myös kotimaassa. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä meidän täytyy nyt varmistaa se, ettemme itse rakenna ongelmanratkaisukyvyllemme tarpeettomia esteitä, ettemme leikkaa itseltämme lentämiseen vaadittavia siipiä.”

Nämä puheet voi aina kuitata puheina. Niissä näkyvästä nojaamisesta valmennuskonsulttikieleen kertoo heti lainatun katkelman jälkeen kuultu kehotus ”mennä maailmalle rohkeasti, myös mukavuusalueidemme ulkopuolelle”. Vastaavalla tavalla Sipilän hallituksen ”visioon” otettiin mukaan Sitran markkinoima megatermi ”ketteryys”. Sen vetovoimaa ei ole uskaltanut vastustaa ”julkisen sektorin yrityskulttuuria uudistava” Ylekään, jonka tuotantojohtaja Janne Yli-Äyhö (s. 1963) kehuskeli syyskuussa 2016 ”Vuoden 2015 Lean-teko” -palkinnon voittaneen talonsa verkkokehityshankkeen ”ketterää investointien budjetointimallia”. Pääministerin puheet kuitenkin kuvaavat johdonmukaisen antipoliittisesti ja ulkodemokraattisesti virittyvän politiikkakäsityksen. Ongelmanratkaisupainotus on kätevä keino siivota päätöksenteosta pois politiikka eli risteävät tavat hahmottaa maailmaa ja ajaa etuja vaihtelevissa tilanteissa. Eduskunnan puhenainen Maria Lohela (s. 1978) (ps) toivoikin syksyllä 2015 ”ratkaisukeskeistä” keskustelua turvapaikanhakijakriisistä.

Pidetään kuitenkin edelleen polttopisteessä pääministerin lempikäsite. Hän näet palasi siihen jälleen osuustoimintayhdistys Pellervo-Seuran järjestämässä Pellervon Päivässä huhtikuussa 2016 tavalla, joka kertoi luottamuksesta itselle tärkeään ajatusvälineeseen: ”Olin talvella OP-ryhmän uuden pääkonttorin avajaisissa. Totesin, että toisin kuin lukuisissa muissa maissa, meillä pankkisektori ei ole ongelma, vaan osa ratkaisua.” Ja elokuussa 2016 hän luonnehti toisessa suurlähettiläspäiväpuheessaan Suomea ”aktiiviseksi, käytännönläheiseksi ja ratkaisukeskeiseksi jäsenvaltioksi” Euroopan unionissa. Ratkaisuhakuisuus tarkoitti esimerkiksi sitä, että ilmastopolitiikka oli Sipilän mukaan ”tilaisuus kehittää ja hyödyntää monipuolista teknologista osaamistamme ja ongelmanratkaisukykyämme”. Hän totesi: ”Kuten jo viime vuoden suurlähettiläspäivillä totesin, olemme aina osa ratkaisua, emme osa ongelmaa.”

Jälleen on paikallaan suhteuttaa erikoistapaus yleiseen kutyymiin. Ratkes-puheen nykyinen suosio ja puheenparren ”osa ratkaisua vs. osa ongelmaa” eri muunnelmien suuri levinneisyys estävät tietenkin sen kirjaamisen kenenkään yksityisomaisuudeksi ja ainutkertaiseksi tuntomerkiksi. Esimerkiksi niinkin taitava sanankäyttäjä ja ajanhengenmäärittäjä kuin SDP:n kansanedustaja ja puheenjohtajaehdokas Timo Harakka (s. 1962) turvautui ratkaisu–ongelma-fraasiin perustellessaan kampanjointiaan A-Studiossa 20. joulukuuta – ja käytettyään sitä julkisuudessa jo aiemmin useaan kertaan. Toisin sanoen sutkauksen ja konseption selitysvoimaa ei pidä liioitella. Mutta eri asia on, jos tekee jatketusti ja painotetusti ratkaisukeskeisyydestä oman toimintansa johtotähden.

Kenellekään ei ole voinut jäädä epäselväksi Sipilän itseymmärrys omasta työstään Suomen ongelmien ratkomisena ja hänen halunsa pitää tämä seikka julkikuvansa pääominaisuutena. Tämä korostus sopii varsin hyvin häkäpönttöautostaan, kakkarastaan, kotitalonsa muuttamisesta vastaanottokeskukseksi ja vastaavista keksinnöistään tunnettuun henkilöön. Se myös kuvastanee sekä hänen kykyään oivaltaa vientiponnistusten tärkeys että hänen taipumustaan käsitellä hankalia asioita hankkeisiin heittäytyvän projektipäällikön tapaan. Näissä taidoissaan Sipilä on varmasti tuonut suomalaiseen poliittiseen elämään kaivattuja vaihtoehtoisia menettelymalleja. Hänen linjakas politiikanvastaisuutensa on kuitenkin mahdoton näkökanta poliitikolle, jolla on huolenaan niin valtakunnan etu kuin sekä omat kannattaja-, intressi- ja viiteryhmänsä että ovensa takana päivystävät vaikuttajaviestijät ja neuvonantajat.

Yle-kohussa tuli selvästi näkyviin Sipilän position vinoutuneisuus. Hän ilmeisesti luuli voivansa ohjata Yleisradiota ja puhua samaan aikaan lehdistönvapauden puolesta. Eikä pääministeri näyttänyt käsittävän tekojensa merkitystä tai vaikutuksia. Yhdestä seurauksesta raportoi HS 27. joulukuuta: Sipilän kannatusluvut olivat tuoreen gallupin mukaan ”romahtaneet”, mitä kyselytutkimuksen tehneen TNS Gallupin mukaan selitti osaltaan Yle-kohusta aiheutunut ”kielteinen julkisuus”. Tähän lehden haastattelema Åbo Akademin valtiotieteen professori Kimmo Grönlund (s. 1967) lisäsi, että ymmärtämättömyys jääviyden pohtimistarpeesta osoitti ”demokratian normaalien pelisääntöjen” jääneen omaksumatta. Seuraavan päivän follow-upissa haastatellut keskustavaikuttajat eivät nähneet ”valtaisassa mediakohussa” syytä ”vaihtaa politiikan suuntaa”.

Sipilän ratkaisukeskeinen politiikkakäsitys ei ole voinut sanottavasti auttaa häntä kansanvallan kiemuroissa. Pääministerin kohdalta koko kohu on kuitenkin verraten yksinkertainen analysoitavaksi, eikä sitä ole vaikea ymmärtää inhimillisenä kuohahduksena. Moneen kertaan nyt julkisuudessa toistettu tieto siitä, ettei Terrafame-tapaus ollut ensimmäinen kerta, kun Sipilä on härnääntynyt ripittämään toimittajia, selittyy sekin sangen vaivattomasti: politiikan ulkopuoliseksi isänmaan kunnostajaksi itsensä näkevä poliitikko odottaa kiitosta ja hermostuu minkä tahansa muun selityksen kuin ratkaisukeskeisyyden edes mahdollisesta tai ehdollisesta sovittelemisesta toimintansa vaikuttimeksi tai luonteenpiirteeksi. Yhtä kaikki kiukustumisilla on kontekstinsa.

Tässä kirjoituksessa on paneuduttu paljon mutkikkaampaan kysymykseen Ylen toiminnan tulkitsemisesta. Sen selittäminen Jääskeläisen taustalla keskustanuorissa on kohutapauksen kiharaisuuden vähättelyä, vaikka tietoa voikin pitää asiaankuuluvana. Huomattavasti olennaisempaa on se, että Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan johtaja on kannattanut Sipilän hellimän ratkaisukeskeisyysaatteen uusia journalistisia sovelluksia.

Samaan hengenvetoon on palattava aiemmin mainittuun kysymykseen Yle-jupakassa luultavasti vain vaillinaisesti esiin tulevista taustaseikoista. Yksi niistä on nimittäin paras mainita tässä. Kaupallisten tiedotusvälineiden kiinnostusta sopan hämmentämiseen ei ole ainakaan vähentänyt noin kymmenen vuotta jatkunut hammastenkiristys ja sapelinkalistelu julkisen palvelun viestintäyhtiön erityisasemasta.

Yleisradio luopui 2007 STT:n uutispalvelusta säästääkseen toista miljoonaa euroa vuodessa. Se jäi muiden uutisjakelijoiden maksettavaksi. Keväällä 2009 puhuttiin jo ”todellisesta periaatesodasta” Ylen ja yksityisten mediatalojen välillä. Se henkilöitiin sanomalehtien omistaman tietotoimiston ruoria 1994–2004 pidelleen Mikael Pentikäisen (s. 1964) ja 2005–2010 Ylen toimitusjohtajana vaikuttaneen Mikael Jungnerin (s. 1965) väliseksi mittelöksi, mutta myös STT:stä Yleen siirtynyt Jääskeläinen mainittiin Pasilan uuden ”jakelukanavavapaan strategian” arkkitehdiksi. Pohjimmiltaan eripura juonsi digimullistuksesta ja lehtien jyrkästi laskevista tilauskannoista ja ilmoitustuloista: tässä vaikeassa murrostilanteessa ei-julkisia viestimiä hiersi Ylen ”levittäytyminen uusille sisällönjakelun alueille”. Aivan erikoisesti kismitti yleläisten nettijuttujen paisuminen ja uutisten päätyminen mainostaulujen kaltaisille uusille alustoille. Kun televisiomaksu päätettiin korvata Yle-verolla vuodesta 2013 alkaen, HS-päätoimittajana 2010–2013 vaikuttanut Pentikäinen luonnehti tätä Ylelle ”anteliaaksi ratkaisuksi”. Samaan aikaan kun lehdistöä rangaistiin arvonlisäverolla, Ylelle lohkesi lisärahaa ilman ”minkään sortin rajoittimia toimintaan”. Osittainen paluu ”sotaa” edeltäneeseen aikaan on alkanut: kesästä 2016 lähtien on tiedetty Ylen olevan palaamassa STT:n asiakkaaksi. Mutta välit ovat yhä kireät ja selittävät ainakin jotain viimeaikaisista tapahtumista: nyt on oiva tilaisuus löylyttää valtion lellikkiä ja yle.fi:n (kilpailijoiden mielestä) aggressiivisen laajentumispolitiikan muotoilijoita. Tämänkään ei silti pidä lieventää Yle-kohun ilmiselvästi ongelmallisten piirteiden käsittelyä.

Yksittäiset virheet asettuvat yhteyksiinsä. Vaikka Jääskeläisen ratkes-journalististen sympatioiden ei tarvinnutkaan olla pääasiallisena käyteaineena hänen päätöksessään rajoittaa pääministeriuutisointia, ne ainakin sopivat erittäin hyvin sen kanssa yhteen. Joka tapauksessa voi koota: johtavan poliitikon tapa alikorostaa toimintansa poliittisuutta ja ylikorostaa sen teknis-pragmaattista ratkaisukeskeisyyttä on ilman muuta kiintoisa ja mahdollisesti huolestuttavakin asia, siinä missä johtavan uutisvaikuttajan tapa alikorostaa toimintansa kriittisyyttä ja ylikorostaa sen positiivis-voimaannuttavaa ratkaisukeskeisyyttä on ilman muuta huolestuttava ja mahdollisesti hälyttäväkin asia. YLE-kohun keskipisteessä on ratkes-journalismin kyseenalaisuus.

Lopuksi

”Toimittajat ja kaiken maailman dosentit häiritsevät pääministerin päätöksentekoa. Kuinka ne kehtaavat?”

Näin kulki vielä yksi Stillerin twiitti marraskuun vedellessä viimeisiään ja Yle-kohun vasta muhiessa ennen täysimittaista haloota. Olennaisella tavalla pressiklubilainen lisäsi toimittajien rinnalle tutkijat. Tieteenharjoittajia kohtaan nykyinen koulutuskielteinen hallitus on ilmaissut erityisen vieroksuntansa. Kuten muistetaan, pääministeri puhui 2. joulukuuta 2015 A-Studiossa halveksivasti ”kaiken maailman dosenteista”. Toisin sanoen Stiller kytki yhteen nykyisten johtavien poliitikkojen tiede- ja media-antipatiat ja niiden nyt pintautuneet vaikutukset.

Kirjoitettuamme kesällä julkaistun laajan raportin julkisuuden rakennemuutoksista ja ideamarkkinoiden vääristymistä voimme olla tyytyväisiä sen tapaan korostaa ohimennen myös sananvapauden etuvartioksi nyt nousseen Pressiklubin arvoa (ja viitata myös Uutisvuoto-satiirin tärkeyteen). Kautta linjan Ajatuspajoista innovaatiokumppanuuksiin tuo esiin kriittisen ajattelun yhteiskunnallista merkitystä. Se myös puntaroi erittäin usein kritiikin vastapainoksi tai korjaajaksi mielletyn ratkaisukeskeisyyden ja positiivisuuden pulmallisuutta. Yksi ongelmallisista tapauksista on Jääskeläisen johdolla syntynyt ja hänen ratkes-keinoin puolustamansa ”Suomi-tekoja”-hanke. Sen ja vastaavien markkinointihenkisten tempausten heikkoutena on kriittisyyden poiskytkentä luovuudesta ja löyhäksi jäävä yhteys journalismin perustehtäviin. Ilman kritiikin harjoittamista myös kekseliäisyys ja kohdentaminen, innovatiivisuus ja näkyvyys kärsivät: tuloksena on tavanomaista ja keskinkertaista, enimmäkseen onneksi harmitonta ajanvietettä. Trendiksi laventuneena ja kasautuneena nämä siirrot ovat kuitenkin haitaksi ja vahingoksi niin yksilöille ja yhteisöille kuin koko yhteiskunnallekin.

Samantapaiset riskit koskevat nykyään myös korkeinta tutkimusta ja opetusta. Helsingin yliopiston uunituore strategia onkin tässä katsannossa yllättävän osuvaa luettavaa. Vaikka se alkaa kertaamalla ajalle tyypilliset sanankäänteet ”toimintaympäristön vahvasta murroksesta”, ”ennakoinnista”, ”luovasta vuorovaikutuksesta” ja ”ratkaisujen etsimisestä kumppanien kanssa”, jatkossa juoksu paranee. Kun päästään kohtaan ”Missio ja arvot”, enää vain otsikko samastuu yrityselämän kuluneimpiin totunnaisuuksiin. Ensimmäinen mainittu arvo on näet ”pyrkimys totuuteen”. Sitä seuraa ”uuden tiedon etsintä”. Sitten mainitaan kaiken yliopistolaisuuden ”perusasenteeksi kriittisyys”. Heti perässä tulee ”syvällinen sivistys”. Tämän jälkeen esiin marssitettavien hyvinvoinnin, asiantuntemuksen ja luovuuden kintereillä tulee vielä kuin moduloituna kertosäkeenä: ”Kriittisyys ja luovuus edellyttävät tutkimuksen ja opetuksen vapautta, jonka perustana on yliopiston autonomia.”

Tämä kuulostaa hyvältä. Joku sivuuttaa nämä lauseet ympäripyöreänä ja juhlavuushakuisena kokkapuheena. Mutta ne antavat osallisille ja tarkkailijoille mahdollisuuden seurata, vastaavatko käytännöt edes itse asetettuja mittapuita – jatkuva itsetarkkailukin kuuluu yliopiston strategiassaan muotoilemiin tehtäviin yhteiskunnan herpaantumattoman tarkastelun ohella. Hokemaksi muuttunut sitralainen ”ketteryys” esiintyy yliopistostrategiassa enää uudenlaisten rahoitusmallien etsinnän yhteydessä. Sen sijaan kriittisyyden ja luovuuden yhtaikainen tähdentäminen sointuu sattumoisin myös yhteen peruskoulun ja lukion tavoitteiden ja toimintatapojen kanssa. On hienoa, että sekä maailmalla ylistetty suomalainen koululaitos että arvostusta nauttiva Suomen korkeakoulutus panevat yhtäläisin tavoin suuren painon oppilaiden, opettajien ja tutkijoiden taidoille vertailla, koetella, keksiä ja kehitellä. Toivoa sopii, että näille myös luodaan aikaa ja tilaa kehittämishuuman ja tuotteistusinnon paineissa.

Antaako samalle pyrkimykselle uskottavaa lisäpainokkuutta myös suomalaisen tiedonvälityksen lippulaiva Yleisradio? Joulukuun 16. päivänä uutisoidussa ja tammikuussa voimaan astuvassa organisaatiomuutoksessa uutis- ja ajankohtaistoiminnan päivittäisestä johtamisesta vastaavaksi päälliköksi nimitettiin Riikka Venäläinen (s. 1971). Hän on HS:nkin korkeissa vakansseissa vaikuttanut Ylen entinen yhteiskuntatoimituksen päällikkö. Tässä tehtävässään Venäläinen oli yksi edellä kuvatun, HS-toimittaja Reinbothin ”kummalliseksi ulostuloksi” kuvaileman ”avoimen kirjeen” allekirjoittajista. Muuten hän on arvostettu journalisti, joka teki tiedotusopin gradunsa 1998 tamperelaisen opiskelijalehden Aviisin (1960–) lukijakyselyn pohjalta. Venäläinen antoi ensimmäiset lausuntonsa nimityksensä jälkeen 28. joulukuuta:

”[Journalismin kehittäminen ja laadun jatkuva parantaminen yleisön mediankäytön muuttuessa] tarkoittaa tarkkaa faktantarkistusta ja lähdekritiikkiä, mutta myös uudenlaisia kerrontatapoja ja juttumuotoja sekä editoivaa ja keskustelevaa työkulttuuria. Journalismin ytimissä on myös asioiden suhteuttaminen eli sen punnitseminen, mikä on kunkin asian yhteiskunnallinen painoarvo. […] Koska olemme julkisen palvelun toimija, meiltä pitää voida odottaa parasta mahdollista journalistietiikkaa. Se on tae sille, että voimme tehdä kovaa ja kriittistä journalismia. Riippumattomuuden puolesta olen valmis menemään vaikka roviolle.”

Tämä on huojentavaa kuultavaa. Viittaukset ”kehittämiseen” ja ”uudenlaisiin kerrontatapoihin” saattavat tietysti laittaa herkimmät hälytyskellot soimaan, samoin kuin riippumattomuusvakaumuksen suhde hätäpäissä kyhättyyn ”avoimeen kirjeeseen”. Kun Jääskeläinen jatkaa vastaavana päätoimittajana, jää ratkes-journalismin suhde ”kovaan ja kriittiseen journalismiin” avoimeksi. Yle-kohun jälkeen siihen ei enää riitä vastaukseksi, että kritiikki pysyy tietysti tai luonnollisesti tai selviömäisesti arvossaan.

Jälkikirjoitus (4.1.2017)

Kiitämme juttumme saamasta runsaasta julkisesta ja ei-julkisesta palautteesta. Tekstistä on korjattu lyöntivirheitä tänään 4. tammikuuta. Liitämme siihen tässä vain lyhyen, keskustelua toivottavasti täydentävän jälkisanan, mutta palaamme varmasti sen teemoihin myöhemmin eri yhteyksissä.

Yksi ehdokas ratkes-ajattelun opettajaksi Juha Sipilälle on Helena Tornberg (s. 1955). Pääministerin jo ennen tämän poliitikkoaikoja tuntenut keskustavaikuttaja, Limingan kunnanhallituksen puheenjohtaja ja 90-luvulla koulutus- ja valmennusalalle lähtenyt yrittäjä kehui jo heinäkuussa 2012 uuden oppositiojohtajan ”ratkaisukeskeistä otetta” suorastaan ”kielteisen politiikan” vastavoimaksi. Asiaa maksaa kuitenkin vaivan selvitellä tarkemminkin.

Ratkaisukeskeisen (ja/tai rakentavan) journalismin trendin yksi tähänastinen huipentuma on ollut sveitsiläisen InnoVatio-kustantamon marraskuussa 2014 julkaisema nide Constructive News. Sen tekijä on jutussamme käsitelty ja monet suomalaiset mediavaikuttajat hurmannut Ulrik Haagerup. Teoksessa kuvataan kriittisyys näkemyksellisyyttä haittaavaksi ”vinoumaksi” (bias). Yksi yleläinen kertoi meille, että Ylen uutis- ja ajankohtaispäätoimittaja Jääskeläinen oli jakanut opusta ilmeisesti hyvinkin laajasti Ylen toimittajien postilokeroihin. Yle-jupakassa niin Sipilää kuin Jääskeläistäkin puolustanut keskustan Suomenmaa (1908/1965–) kehotti näiden toimintaa arvostelleita ”tarkastelemaan toimintatapojaan laajemmin ja kriittisesti”.

Ratkaisukeskeisyys korostui myös Tampereen uuden journalistiikan vierailuprofessorin haussa. Nyt jäädään odottamaan, mitä alan tutkijat Suomessa ja muualla sanovat tästä ja muista vastaavista trendeistä niin akateemisilla kuin muillakin areenoilla.

Itse asiassa Anu Koivuselta ilmestyi ratkaisukeskeisen journalismin arveluttavuudesta tärkeä kriittinen kirjoitus Hufvudstadsbladetissa jo itsenäisyyspäivänä 2013. Kuten hän kertoo, uutta villitystä oli puffannut HS:n haastattelussa Alma Median toimitusjohtaja Kai Telanne (s. 1964), ja myös tuolloin HS:n leivissä työskennellyt Riikka Venäläinen näytti innostuneen sen mahdollisuuksista. (Esimerkiksi varhaisesta suorasta kannatuspuheenvuorosta käy blogikirjoitus, jonka Rakennuslehti (1966–) julkaisi samoihin aikoihin.) Koivusen keskeisestä asemasta Yle-jupakan ruotijana ja sen yhteiskunnallisen merkityksen painottajana kertoo myös hänen Politiikasta.fissä (2012–) jo 30. marraskuuta ilmestynyt analyysinsa kohun alkuasetelmista.

Jutussamme esiteltyjä Stillerin tärkeitä twiittejä muun muassa ratkaisukeskeisyyden ongelmista piti Alman Aamulehti (1881–) tuoreeltaan ”raivokkaina” ja perussuomalaisten Suomen Uutiset (2014–) ”kryptisinä”. Stiller itse päätti hiljaiselon Imagen (1985–) kolumnillaan jouluaatonaatonaattona. Hän ei viitannut suoraan Yle-kohuun, mutta sitäkin kirjoitus epäsuorasti käsittelee keskittyen esitystalouden ja sille ominaisen, politiikkaankin vahvasti tulleen innovaatiokonsultoinnillis-johtamisfilosofiallisen bullshitin kritiikkiin.

(Lyöntivirheitä korjattu myös 10.1.2017.)

Hannele Huhtala, Sami Syrjämäki, Jarkko S. Tuusvuori

Kirjallisuus