Kasvaminen ihmiseksi

Kasvaminen ihmiseksi on kysymys, jonka jatkuvasti kohtaamme sekä lapsen että aikuisen kohdalla, sekä kasvatustyössä että omassa kasvussa¹. Sitä tarkasteltaessa tarjoutuu lähtökohdaksi Pindaroksen lause: Tule siksi, mikä olet² Lause ilmaisee kauniisti sen monisäikeisen problematiikan, joka sisältyy kasvuun ihmiseksi. (1) Kysymyksessä on tehtävä, johon kehotetaan. Ihminen ei ilman muuta ole ihminen. (2) Kysymyksessä on kasvu, tuleminen, muotoutuminen – ja siihen nähden ihminen ei tule valmiiksi. (3) Päämäärä sisältyy tietyssä mielessä ihmisen omaan olemiseen, mutta se on tässä vain mahdollisuuksina, potentiaalisesti, ja suuntana.

Raili Kauppi Tampereen pääkirjasto Metsossa. Kuva: Raili Kaupin arkistosta (Filosofian ainelaitos, Tampereen yliopisto; Ismo Koskinen).

Aiheemme sivuaa siten potentiaalisen yleistä problematiikkaa, joka monissa kohdin liittyy ihmistä koskevaan tietoomme. Toteutumattomista mahdollisuuksista voimme tietää jotakin vain sikäli kuin ne tavalla tai toisella ilmenevät, vaikkapa vain pyrkimyksen suuntana tai mielikuvituksen luomuksena, tai sikäli kuin meillä on yleistettävää tietoa vastaavanlaisista tapauksista. Mutta ihmistä koskeva tietomme on riittämätöntä. Lapsen kohdalla ongelman kohtaa selvimmässä muodossa: lapsen mahdollisuudet vasta alkavat toteutua. Mutta myös nuorella ja aikuisella on aina jäljellä toteutumattomia mahdollisuuksia. Jokainen toteutuva mahdollisuus sulkee jo pois sen vaihtoehdot. Ympäristö ja kulttuuripiiri, johon synnymme ja kasvamme, suuntaa ja rajoittaa kehitystä. Kuitenkin kaikessa ihmiseen kohdistuvassa toiminnassa, erityisesti kasvatuksessa ja elämän suunnittelussa, joudutaan kysymään ihmiseen sisältyviä mahdollisuuksia. Samalla tässä toiminnassa on aina mahdollista oppia ihmisestä jotakin uutta.

Kreikan filosofiassa erottui toisistaan kaksi eri ihmisen käsitettä: (1) Ihmisen empiirinen käsite, joka sisältää ne tunnusmerkit, jotka kokemuksemme perusteella käsitämme kaikille ihmisille yhteisiksi. Tällaisia ovat käsien käyttö ja puhetaito. (2) Ihmisen arvokäsite, joka sisältää sen, mitä ihmisen voisi ja mitä hänen tulisi olla, jotta hän eläisi ihmisarvoista elämää.

Kun arkkikyynikko Diogenes, kuten tarina kertoo, etsi Ateenan asukkaiden joukosta ihmistä, hän käytti sanaa ”ihminen” tämän arvokäsitteen mielessä. Sama merkitys on taustalla Pindaroksen kehotuksessa. Tässä mielessä on myös puhuttu ihmisyyden toteutumisesta ja humaniteetista. Tähän voidaan myös suhteuttaa vanha kreikkalainen kehotus, johon Sokrates usein viittasi: Tunne itsesi! Ihmisen arvokäsitteen selvittäminen tarjoaa ongelmia ja tehtäviä.

On syytä tässä yhteydessä sanoa muutama sana arvokäsitteistä yleensä. Käytän esimerkkinä ihmisen arvokäsitettä. Sanaa ”arvo” käytetään monessa eri merkityksessä. Seuraavassa edellytetään, että arvolla on seuraavat kaksi ominaisuutta: (1) Kysymyksessä on itseisarvo, ts. jotakin, joka on arvokasta sinänsä, ei jonkin muun vuoksi tai välineenä jonkin saavuttamiseksi. (2) Arvoon liittyy tietty yleisinhimillisen pätevyyden vaatimus. Tämä ei suinkaan merkitse sitä, että niitä kaikki arvostaisivat, vaan pikemminkin sitä, että niiden yleisyys seuraa inhimillisen samuuden ideasta.

Arvokäsitteiden voi nähdä muodostavan hierak[k]isen järjestelmän. Ihmiskäsitteen kohdalla hierarkian ylimpänä jäsenenä on ihmisyys ideana. Se on sinänsä formaalinen, vailla määrättyä empiiristä sisältöä: täysin kehittyneen ja toteutuneen ihmisyyden idea. Hierarkian toisen tason muodostavat ihmisyysideaalit, joissa idea konkretisoituu ja jotka tiivistävät ihmisten käsityksiä toteutuneesta ihmisyydestä. Ideaalit riippuvat idean lisäksi historiallisista ja kulttuuriedellytyksistä sekä ihmistä koskevasta empiirisestä tiedosta. Hierarkian alimman tason muodostavat arvonkantajat, esimerkeissämme ihmisyksilöt, jotka vaihtelevalla menestyksellä toteuttavat ideaaleja elämässään. Heistä saattaa tulla malleja tai esikuvia toisille. Antiikissa viisaan ideaali oli laajalti omaksuttu ihmisyysideaali, ja Sokrates nähtiin usein viisaan esikuvana.

Arvokäsitteiden hierarkian monitasoisuus tekee ymmärrettäväksi sen, että sama arvo, sama ihmisyys, voidaan nähdä erilaisissa ideaaleissa ja että samoja ideaaleja voidaan toteuttaa mitä erilaisimmissa elämän ja käyttäytymisen muodoissa.

Tuskin on tarpeen huomauttaa siitä, etteivät kaikki esiintyvät ideaalit ole ihmisideaaleja eivätkä kaikki esikuvat ole ihmisyyteen nähden esikuvallisia. On myöskin selvää, että suhtautuminen arvoihin ja ideaaleihin vaihtelee. Ne voidaan omaksua, mutta ne voivat myös herättää torjuntaa ja protesteja. Kasvava ihminen usein etsii ideaaleja ja malleja, mutta on epävarma suunnasta. Kaikkien näiden mahdollisuuksien kanssa kasvattaja joutuu tekemisiin Tässä yhteydessä niitä ei voi käsitellä; tässä yhteydessä on kysymys vain siitä yleisestä, mitä pyritään toteuttamaan, kun puhutaan kasvamisesta ihmiseksi.

Klassisessa filosofisessa traditiossa tämä yleinen ilmaistiin sanalla ”järki”. Ihminen nähtiin olemukseltaan järkiolentona.

Sana ”järki” esiintyy nykyään monissa merkityksissä, jotka useinkin poikkeavat mainitusta traditiosta. Järki filosofisessa mielessä ei ole samaa kuin psykologien tutkima ja mittaama älykkyys. Järki klassisessa mielessä voidaan luonnehtia kykynä ja taipumuksena yleiseen ja yleispätevään sekä tiedossa että toiminnassa. Tällaisena se on avainkäsite ihmisen arvokäsitteen selvittämisessä. Järjen käyttöä on kaikki yksilöllisen näkeminen ja käsittäminen yleisen valossa, aistitiedon alkeista aina tieteellisiin oivalluksiin asti. Järjenmukaista toimintaa on toiminta, joka pyrkii olemaan inhimillisesti yleispätevien prinsiippien mukaista. Esimerkin tästä tarjoaa Immanuel Kantin esittämä järkeen perustuva eettinen laki, kategorinen imperatiivi. Se vaatii yksilön toiminnan ohjeilta, että toimija voi tahtoa niiden tulevan yleisiksi laeiksi. Se ei siis määrää, miten tulee kussakin tilanteessa toimia, vaan vaatii toiminnan ohjeilta yleispätevyyttä. Ihmisen eettinen autonomia on siinä, että hän säätää yksilöllisessä tilanteessa omat lakinsa.

Nykyään suhtautuminen puheeseen järjestä on usein ambivalenttia tai jopa torjuvaa. Tämän suhtautumisen taustalla voidaan nähdä ainakin kaksi tekijää:

(1) Laajalle on levinnyt epäluulo järkeä kohtaan, epäluulo joka pohjimmiltaan ei johdu järjestä, vaan siitä, että ihmiset niin vähän käyttävät järkeään. Valistusfilosofit uskoivat ihmisjärjen rajattomiin mahdollisuuksiin. Ranskan vallankumouksen aikana palvottiin Järjen jumalatarta ja uskottiin, että järjen ja siihen perustuvan tieteen avulla saavutettaisiin ihmiskunnan onnellisuus. Kaikki tähän ja vastaavanlaisiin ideaaleihin liittyvä pettymys kuvastuu suhtautumisessa järkeen. Pohjimmiltaan kysymys on ollut siitä, etteivät ihmiset ole toimineet järjenmukaisesti, ja että tieteen saavutusten kohdalla ei ole aina kysytty niiden järjenmukaista käyttöä.

Immanuel Kant on sanonut, ettei ihminen ilman muuta ole järkiolento, mutta että hän on järkeään käyttävä olento. Vastatessaan kysymykseen, mitä on valistus, hän antaa määritelmän: Valistus on ihmisen irrottautumista keskenkasvuisuudesta (Unmündigkeit), johon hän on itse syyllinen. Keskenkasvuisuus merkitsee kyvyttömyyttä käyttää omaa ymmärrystään ilman toisten ohjausta. Ihminen on itse tähän syypää, koska syynä ovat laiskuus ja uskalluksen puute, ei se, ettei ihmisessä olisi mahdollisuuksia. Järki yleispätevyyden mielessä on ihmisessä mahdollisuuksina. Kantin näkemyksen mukaan kasvu täysikasvuiseksi merkitsee sitä, että ihminen oppii käyttämään järkeään.³

(2) Nykyajan ihmisen suhtautumisessa järkeen vaikuttaa myös se, että sanaa ”järki” usein käytetään toisessa kuin klassisen filosofian merkityksessä. Järki ja järkevyys yhdistetään taloudellisuuteen ja tehokkuuteen. Nämä molemmat ovat määreitä, jotka ovat monistettavissa välineille, ei itseisarvoille. On ymmärrettävää, että välineiltä, sikäli kuin niitä tarkastellaan vain välineniä, vaaditaan yhä suurempaa taloudellisuutta ja tehokkuutta. Tällöin tapahtuu helposti huomaamatta siirtymä: myös ihmiseltä vaaditaan ensi sijassa tehokkuutta. Hänet aletaan nähdä välineenä. Ja tämä aiheuttaa ihmisen taholta vastareaktion. Kuitenkin on niin, että kaikki välineet edellyttävät välttämättä jotakin sinänsä arvokasta, jota varten ne ovat. Välineet edellyttävät itseisarvon. Tällaisesta itseisarvosta on kysymys ihmisen arvokäsitteen kohdalla.

Ihmisen kehitysprosessin kaikissa vaiheissa ilmenee järki suhteena universaaliseen. Yksilöllinen ja satunnainen käsitetään yleisen valossa. Tämä alkaa lapsen koetun maailman hahmottamisessa, jossa sama ja eri, samanlainen ja erilainen oivalletaan havaintoesiintymien moninaisuudessa. Vastaava toistuu toiminnan ja sen sääntöjen oppimisessa, kasvussa yhteiselämään. Kasvu tapahtuu oivalluksissa ja ratkaisuissa. Näissä syntyy aina jotakin uutta, jonka pätevyyttä ja yleisyyttä joudutaan kysymään. Lapsi ja aikuinen ovat pohjimmiltaan näiden kysymysten kohdalla samassa asemassa.

Amos Comenius on Pampaedia-teoksessaan esittänyt yleisen, kaikille ihmisille tarkoitetun kasvatusohjelman, joka käsittää koko elämän⁴. Kutakin elämänvaihetta vastaa oma koulunsa. Ensimmäisenä vaiheena on syntymää edeltävä koulu ja päätöksenä koulu, jossa valmistaudutaan siirtymään ikuisuuteen. Ohjaavana on ihmisen arvokäsite, ihmisen kehitys järkiolentona tai ihmisen kasvu Jumalan kuvaksi, kuten Comenius asian ilmaisee. Ihminen siirtyy luokalta luokalle, mutta hän ei elämänsä aikana pääse koulusta. Hän ei tule ihmisyyteen nähden valmiiksi.

Kasvaminen ihmiseksi on tehtävä, jossa jatkuvasti kohtaa uusia ongelmia, samoin kasvattaminen ihmiseksi. Molemmat tehtävät kulkevat rinnakkain.

Comenius jo tiesi, että kasvu ihmiseksi alkaa äidin kohdussa ja jatkuu kehdossa, ja että suotuisat hetket eivät palaa, ellei niitä aikanaan käytetä hyväksi. Varhaislapsuudessa saatujen vaikutteiden merkitys on nykyään yleisesti oivallettu. Samalla tiedetään, että kaikkien lasten kohdalla on tehty virheitä, pienempiä ja suurempia, tietämättömyydestä tai välinpitämättömyydestä tai siksi, ettei epäsuotuisia tekijöitä ole voitu välttää. Virheiden syitä voi etsiä ympäristöstä ja vanhemmista ja vanhempien vanhemmista loputtomiin. Tehtävänä olisi kuitenkin jokaisen kohdalla vapautua kehästä, löytää yksilölliseen ongelmaan ratkaisu, joka olisi inhimillisesti yleispätevä.

Tässä joutuu pakosta pitkälti käyttämään yrityksen ja erehdyksen menetelmää. On pakko löytää ratkaisuja tekemällä eksperimenttejä, jotka puolestaan vaikuttavat ihmisen elämään. Samalla oppii jotakin ihmisen mahdollisuuksista, ja tämä on usein ainoa tie saavuttaa uutta tietoa ihmisestä. Kasvatus ja kasvaminen ovat siten kaikissa asteissaan luovaa toimintaa.

Eräänä tekijänä ihmisen kasvussa on, minkälaisten yleisten käsitteiden valossa tai minkä mallin puitteissa hän käsittää oman elämänsä ja kokee menestyksensä ja vastoinkäymisensä. Tavanomainen ympäristö ei aina tarjoa tyydyttäviä malleja. Ihminen tavoitellessaan elämäänsä mielekkyyttä saattaa etsiä esikuvia kirjallisuudesta, uskonnosta tai filosofiasta. Odysseuksen harharetket tai Faustin etsintä voidaan projisoida omaan elämään, samoin kristityn vaellus tai Sokrateen esikuvan seuraaminen. Lapsi saattaa etsiä malleja satujen sankareista. Comenius tarjoaa erään yleisen kuvan näkemyksessään elämästä sarjana kouluja.

Olennaista on tällöin ihmisyysidean määräämä suunta, jonka puitteissa suuri ideaali ja esikuvien moninaisuus on mahdollinen. Nykyään puhutaan paljon itsensä toteuttamisesta, vähemmän ihmisyyden toteuttamisesta. Molemmat ilmaukset kuuluvat kuitenkin läheisesti yhteen. Puhuttaessa itsen toteuttamisesta ajatellaan sen, mitä pyritään toteuttamaan, sisältyvän ihmiseen mahdollisuutena. Itse on jotakin kokonaista, sen toteuttaminen on eheytymistä ja sulkee pois itseä tuhoavan ja vahingoittavan toiminnan. Itsen toteuttamien on kasvua ihmisenä. Ihmisyys voi toteutua rajattoman monissa erilaisissa muodoissa, mutta kaikki mahdollisuuksien toteutuminen ei ole ihmisyyden toteutumista, ei myöskään itsen toteutumista, vaikka se olisi itsen suorittamaa toimintaa. Itsen heräämiseen ja kasvamiseen liittyy olennaisena suunta.

Kasvaminen ihmiseksi on siis ihmisessä olevien ihmisyysmahdollisuuksien toteutumista. Tämä on tehtävä, johon sisältyy, että kysymys ihmisestä ja ihmisyysideaaleista esitetään aina uudelleen kunkin yksilön kohdalla ja vaihtuvissa elämänvaiheissa. Pindaroksen kehotus: Tule siksi, mikä olet! johtaa jatkuvasti kysymään, mitä me lopulta ihmisinä olemme ja mitä meidän tulisi olla.

Raili Kauppi niin & näin -arkistossa