Liberalismi kapitalistisena salaliittona

Veikka Lahtinen & Pontus Purokuru, Mikä liberalismia vaivaa? Kosmos, Helsinki 2020. 207 s.

Mikä liberalismia vaivaa? on ajatuksia herättävä teos. Pontus Purokuru ja Veikka Lahtinen katsovat liberalismin merkitsevän kapitalismin historiaan tiiviisti kietoutunutta poliittista ajattelua, jossa ”yksilö ja hänen omaisuutensa ovat kaiken lähtökohtia”. He tekevät kahtiajaon ”pinta-” ja ”syväliberalismiin”, sillä heidän mukaansa liberalismista kirjoitettaessa ”ensimmäisen vaikeuden muodostavat käsitteen sekavat käyttöyhteydet” (8–14). Liberalismin käsitteellistä sekavuutta teos ei kuitenkaan tule selventäneeksi. Vaikka kirja on retorisesti letkeää luettavaa, vakavasti otettava teos liberalismista se ei ole.

Mikä tätä teosta vaivaa?

Aatehistorioitsija Peter Gordonin osuvia sanoja lainaten ”kritiikki edellyttää ymmärtämist䔹. Teoksen suurin ongelma on, että Purokuru ja Lahtinen hyökkäävät siinä sellaista aatteellista traditiota vastaan, jota he eivät kaikesta päätellen tunne juuri lainkaan. Sen sijaan, että kirjoittajat olisivat perehtyneet liberalismiin ja liberalistisiin ajattelijoihin itse, teos perustuu sellaisiin latteisiin ennakkoluuloihin, jotka he ovat suoraan omaksuneet niistä harvoista toisen käden lähteistä, joihin teoksessaan viittaavat. Erityisesti he nojaavat Alexander Zevinin teokseen Liberalism at Large (2019) sekä Domenico Losurdon Liberalismin musta kirja -teokseen (2005), josta aatehistorioitsija Kari Saastamoinen on jo sanonut pitkälti kaiken oleellisen².

Kirjan julkistustilaisuudessa Purokuru ja Lahtinen kertoivat liberalisminäkemystensä perustuvan pitkälti Michel Foucault’n analyysiin. Foucault’n ajatteluun tukeutuen he syyttävät liberalismin nojaavan onttoihin, kyseenalaistamattomiin ja konkretiasta irrotettuihin abstraktioihin. Tämän valossa on hullunkurista, että he itse käsittelevät liberalismia juuri kaiken kattavana, nyanssittomana abstraktiona vailla hienojakoisuutta tai konkretiaa, mihin tai keihin sillä kulloinkin viittaavat³. Vaikka he myöntävät, että ”liberalismeja on monta, ja ne eroavat toisistaan” (29), tämä huomio ei näy muualla kirjassa lainkaan. Esimerkiksi sosiaaliliberalismia teoksessa ei käsitellä ollenkaan. Päinvastoin he olettavat jonkinlaisen monoliittisen liberalismin hengen, jonka katsovat olevan läpitunkeva voima kaikkialla niin läntisen maailman yhteiskunnissa, instituutioissa kuin historiassa.

Vaikka toisinaan Purokuru ja Lahtinen pyrkivät selventämään, mitä tarkoittavat liberalismilla, kapitalismilla tai uusliberalismilla, menevät nämä käsitteet kuitenkin iloisesti sekaisin läpi kirjan. Liberalismi vaikuttaisikin olevan heille miltei synonyymi paitsi kapitalismille, uusliberalismille ja 1800-luvun laissez-faire-liberalismille, myös yleisesti ottaen porvarilliselle oikeistolle ja koko läntiselle sivilisaatiolle. Näin heidän on helppo poimia tarkoitushakuisessa analyysissaan liberalismin alle niin länsimaiden menneet kuin nykyisetkin synnit.⁴

Liberalismin synnit

Läpi teoksen liberalismi kuvataan aktiivisena toimijana, joka ”uskottelee”, ”alistaa” ja ”hukuttaa siirtolaisia” (175). Liberalismi esitetään salaliittona⁵, ideologiana, jonka tarkoituksena on ollut alusta saakka vain ja ainoastaan ”pääomien, markkinoiden ja valtasuhteiden turvaaminen” (14–15). Siinä missä Purokuru ja Lahtinen kuvaavat niin menneen kuin nykyisenkin yläluokan ihmisryhmänä, jolla on tietoinen pyrkimys alistaa ja sortaa itseään heikommassa asemassa olevia, katsoisin itse, ettei kaikkien yhteiskunnassa tai maailmassa ilmenevien epäkohtien ja epäoikeudenmukaisuuksien taustalla ole tietoisia, aktiivisia ja pahoja pyrkimyksiä. Suurin osa hyväosaisista tuskin on essentialistisesti pahoja. Kyse on pikemminkin siitä, että eläessään kaltaistensa hyvinvoivien, kouluttautuneiden, terveiden ja hyväosaisten yksilöiden kuplassa, he muuttuvat sokeiksi omalle etuoikeutetulle asemalleen, yhteiskunnallisen todellisuuden epäoikeudenmukaisuuksille ja heikommassa asemassa olevien todelliselle hädälle, huolille ja kurjuudelle.

Teoksen julkistustilaisuudessa Purokuru ja Lahtinen kertoivat, etteivät syytä liberalismia kaikesta pahasta. Tätä on hieman vaikea uskoa. Luvussa ”Liberalismin käytäntöjä: Orjia, aseita ja fasisteja” he väittävät liberalismin suhteen natsismiin ja fasismiin olleen ”myönteinen, tai vähintäänkin suopea” (81). Jos liberaalien suhtautuminen natseihin ja fasisteihin on ollut niin kovin myönteinen, miksi jälkimmäiset nimenomaisesti hyökkäsivät voimakkaasti paitsi vähemmistöjä, myös liberalismia ja liberaaleja valistusarvoja vastaan? Miksi nykyisellekin äärioikeistolle termi liberaali viittaa ennen kaikkea niin sanottuun ”vihervasemmistoon”? Mistä kirjoittajat ajattelevat äärioikeistoon yhdistettävän illiberalismi-termin juontuvan? Tragikoomisesti Purokuru ja Lahtinen tulevat itse viitanneeksi suopeasti kansallisosialistisena oikeusteoreetikkona tunnetun Carl Schmittin ajatteluun. He referoivat täysin kritiikittä tämän liberalismikritiikkiä – sillä olihan hän paitsi natsi, myös liberalismin vastustaja kuten hekin. Mikäli vihollisen vihollinen on ystävä, onko Schmitt heidän ystävänsä?⁶

Myös poliisiväkivalta, rasismi ja kolonialismi kuvataan teoksessa liberaalin maailman tuotoksina.  Niin ikään länsimaiden harjoittama orjakauppa on ilmeisesti ”erottamaton” osa liberalismia⁷. Tätä perustellaan sillä, että ”orjakaupan volyymi kasvoi huippuunsa juuri liberalismin nousun aikana 1700-luvulla” (78). Ikään kuin kahden asian samanaikaisella vahvistumisella tai ilmaantumisella maailmanhistoriaan voisi todistaa minkäänlaista johtopäätöstä niiden ilmeisestä korrelaatiosta. Vaikka esimerkiksi Thomas Jefferson omisti orjia, oli suurin osa liberaaleista valistusajattelijoista päinvastoin orjuuden kiivaita vastustajia⁸. Samalla logiikalla voitaisiin myös sosialismi kaikkine eri muotoineen tuomita yksittäisten henkilöiden, kuten Josef Stalinin, aatteen nimissä tekemien hirmutöiden perusteella, mutta tällaista Purokuru ja Lahtinenkin pitäisivät varmasti älyllisesti epärehellisenä. Paikoin he tuntuvat ymmärtävän itsekin, että liberalismin, kapitalismin ynnä muiden vaihtelevien käsitteiden yhdistäminen on kyseenalaista. Tämän he ratkaisevat kuitenkin liimaamalla väkisin termin ”liberaali” liki jokaiseen lauseeseen, vaikka tosiasiassa kritiikin kohteena olisi kapitalismi, imperialismi tai oikeistoliberalismi. Kuvaavaa on, että kyseisessä luvussa – kuten muuallakin teoksessaan – he käyttävät lähteenään Jürgen Kockan teosta Kapitalismin lyhyt historia (2016).

Liberalismin historia

Kirjoittajien ennakkoasenteet johtavat heidät tulkitsemaan liberalismin historiaa siten, että kaikki heidän lukemansa näyttää maagisesti todistelevan juuri sitä johtopäätöstä, jonka he olivat jo ennalta päättäneet⁹. Ainoat liberaalit ajattelijat, joita Purokuru ja Lahtinen käsittelevät, ovat Thomas Hobbes ja John Locke. Näin lyhyeen käsittelyyn tämä on erikoinen valinta, sillä Hobbesin kohdalla on varsin kiistanalaista, voiko tätä millään muotoa kutsua liberaaliksi¹⁰. Kumpaakin he myös käsittelevät äärimmäisen tarkoitushakuisesti ja irrottaen näiden teksteistä yksittäisiä kohtia kontekstistaan, jolloin niiden merkitys ja tarkoitus muuttuvat¹¹. Oikeastaan teoksen koko historiaosuus Hobbesista, Lockesta, näiden ajattelusta tai suhteesta liberalismiin tiivistyisi parhaiten termeihin väärinymmärrys, kärjistys, ristiriitaisuus ja virheellisyys. Kyseiset piirteet tosin kuvastavat kirjaa yleisemminkin.

Purokuru ja Lahtinen kuvaavat liberalismin ytimeksi Lockeen liittämänsä voimakkaan yksityisomaisuuden ja kapitalismin puolustuksen sekä Hobbesiin yhdistämänsä egoistisen, yli-individualistisen ja porvarillisen ihmiskuvan, jota kutsuvat ”liberaalin ajattelun kulmakiveksi”¹². Ihmisen perimmäistä turmeltuneisuutta ja egoismia korostava ihmiskuva on tosin asia, jota vastaan 1700-luvun liberaalit valistusajattelijat voimakkaasti hyökkäsivät. Tosiasiassa Hobbeskaan ei katsonut ihmisten olevan luonnostaan läpeensä pahoja ja egoistisia. Kyse oli pikemminkin siitä, että luonnontila nostaa ihmisissä sotaisia piirteitä esiin, kun he eivät voi luottaa siihen, ettei joku muu hyökkää. Luonnontila tekee ihmisistä epäluuloisia muita kohtaan. Koska ihmiset pyrkivät itsesäilytykseen, saattaa hyökkäys näyttäytyä parhaana puolustuksena¹³. Pyrkimys itsesäilytykseen ei kuitenkaan ole sama asia kuin jyrkkä itsekkyys tai egoismi, jotka eivät kuuluneet varhaiseen liberalismiin¹⁴. Päinvastoin varhaisia liberaaleja yhdisti pyrkimys edistää koko yhteiskunnan hyvää. Heille keskeinen vastakkainasettelu ei ollut yksilö vastaan valtio, vaan kansa vastaan hallitsija¹⁵.

Sikäli kuin liberalismi juontuu ennen muuta 1700-luvun valistuksesta, on erikoista, että teoksessa hypätään täysin sen yli. Valistus mainitaan vain kolme kertaa ja silloinkin ohimennen, joskin tuolloin se samaistetaan halveksien liberalismiin. Valistusajattelijoita kirjassa ei käsitellä lainkaan¹⁶. Näiden kirjoitusten valossa olisi selvää, että Purokurun ja Lahtisen väitteet liberalismin ”erityisestä suhteesta” orjuuteen tai pyrkimyksiin oikeuttaa rajoittamaton kapitalismi, työläisten sortaminen ja yhteiskunnallinen epätasa-arvo ovat auttamattoman virheellisiä¹⁷.

Siinä missä valistus oli filosofisesti moneen suuntaan ulottuva ja vaikeammin määriteltävä, voisi liberalismia kuvailla spesifimmin valistuksen poliittiseksi perinnöksi ja sen inspiroimaksi yhteiskunnalliseksi ajatteluksi ja liikehdinnäksi, jonka varhainen sisältö konkretisoituu parhaiten Ranskan vallankumouksessa. Tästä perinnöstä kumpuaa paitsi porvarillinen oikeistoliberalismi, myös aivan erityisesti vasemmisto¹⁸.

Mikä liberalismia vaivaa? on oiva osoitus siitä, että halutessaan ymmärtää mennyttä filosofiaa, tulisi tuntea hieman myös sitä historiallista kontekstia ja keskustelua, jossa kulloisetkin ajatukset ovat syntyneet. Kun tekstejä tulkitaan ja arvioidaan nykyajan standardeista käsin, päädytään anakronistisiin ja vääristyneisiin tulkintoihin esimerkiksi Locken tai Adam Smithin kirjoitusten tarkoituksista. Näin unohtuu, että esimerkiksi jokin meille tuttu termi saattoi 1600-luvulla viitata johonkin aivan muuhun kuin miten me sen ymmärrämme tai jokin asia, joka meille olisi nykyään itsestäänselvyys, saattoi olla omana aikanaan niin radikaali ja vallankumouksellinen ajatus, että sen julkinen esittäminen saattoi esittäjänsä vankeuteen, maanpakoon tai jopa ennenaikaiseen kuolemaan. On absurdia tuomita 300–400 vuotta sitten eläneitä, oman aikansa mittapuulla radikaaleja, vapaampaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa tavoitelleita ajattelijoita sen perusteella, että nämä eivät omassa äärimmäisen epätasa-arvoisessa yhteiskunnallisessa todellisuudessaan vaatineet perustuloa, radikaalidemokratiaa tai ”täysin automatisoitua avaruushomoluksuskommunismia”.

Taistelua käsitteistä ja mielikuvista

Kuten valistus ei koskaan ollut yhtenäinen poliittinen liike, pitää myös liberalismi sisällään nykyperspektiivistä katsoen niin (liberaali)oikeistolaisia kuin vasemmistolaisiakin ajattelijoita. Kummankin edustajat omaksuivat siitä piirteitä ja hylkäsivät tai täydensivät oman tulkintansa mukaisesti toisia.  Samoin kuin kristinuskon eri haarat ovat taistelleet uskonopeista tai Raamatun oikeasta tulkinnasta, myös liberalismi hajosi valtaan päästyään keskenään kamppaileviin ryhmittymiin, jotka taistelivat niin liberalismin perinnöstä kuin sen päämääristäkin.

1800-luvulla vakiintui jyrkkä kahtiajako porvarilliseen ja monella tapaa konservatiiviseksi muuttuneeseen oikeistoliberalismiin sekä vasemmistoliberalismiin, jota on vaihtelevasti kutsuttu termeillä uusi liberalismi, sosiaaliliberalismi tai radikalismi. Sosiaaliliberaalit vaativat liberaalia sosialismia ja syyttivät porvarillisia oikeistoliberaaleja liberalismin tarkoitushakuisesta vääristelemisestä sekä Ranskan vallankumouksen ideaalien pettämisestä¹⁹. Eräs sosiaaliliberalismin keskeisimmistä ajattelijoista, Leonard Hobhouse, katsoi, että ”todellinen sosialisti pyrkii pikemminkin täydentämään ja kehittämään kuin tuhoamaan liberaaleja ideaaleja”²⁰.

Purokuru ja Lahtinen lainaavat Foucault’n ajatuksia historiantulkintoihin liittyvästä vallasta, konfliktista ja kaappaamisesta, mutta eivät näytä ymmärtävän, että myös liberalismiin liittyy niin valtataisteluita, konflikteja kuin kaappaamistakin. Kylmän sodan aikana oikeistolainen liberalismin uudelleenmuotoilu vakiintui ja sosiaaliliberalismin sanoma jäi suurelta osin unohduksiin. Tämä ei kuitenkaan ollut sattumaa, vaan tietoisen toiminnan tulos: liberalismi pyrittiin juuri oikeistoliberaalien vaikutuksesta kytkemään erottamattomasti kapitalismiin ja esittelemään se täydellisenä vastakohtana sosialismille²¹. Samalla sen sisältö kuitenkin muuttui rajusti siitä, mitä varhainen, valistuksesta ponnistava liberalismi oli ollut.

Sikäli kuin teoksessa pyritään paljastamaan liberalismin ”gramscilainen hegemonia” (8–14, 50), on erikoista, että se itse tulee toistaneeksi juuri oikeiston muotoilemaa ja hegemoniseksi sementoimaa, monin tavoin vääristelevää liberalismitulkintaa. Ottaessaan annettuna sen, että oikeistolaisuus ja esimerkiksi Margaret Thatcher, Ronald Reagan – hauskasti myös Juha Sipilä – edustavat liberalismia eivätkä konservatismia tai liberaalikonservatismia²², Purokuru ja Lahtinen tulevat tietämättään tukeneeksi oikeiston kosmeettisia pyrkimyksiä irrottautua konservatismista, johon on usein liitetty sellaisia teemoja kuin perityn valta-aseman puolustaminen, sosiaalisen hierarkian tukeminen ja yhteiskunnallista tasa-arvoa lisäävien reformien vastustaminen²³. Tällaiset pyrkimykset tai konservatismi ylipäätään eivät välttämättä herätä esimerkiksi sosiaalidemokraattiseen hyvinvointivaltioon tottuneissa suomalaisissa äänestäjissä miellyttäviä konnotaatioita, minkä vuoksi myös oikeistossa on mieluummin korostettu myönteisiä mielikuvia herättävää liberalismia; progressiivisuutta, edistystä sekä yhteiskunnallista muutosta. Samaan aikaan kaikkea tähän liittyvää, esimerkiksi demokraattista valtiomuotoa, hyvinvointivaltiota tai julkisen, tasa-arvoisen koulutuksen edistämistä on kuitenkin vastustettu.  Hyvinvointivaltiota purkavia pyrkimyksiä on brändätty raikkaiksi, dynaamisiksi ja tulevaisuuteen katsoviksi uudistuksiksi²⁴ – sen sijaan, että niitä mainostettaisiin teemalla ”paluu dickensiläisen Englannin köyhäinhelvettiin”. 

Lopuksi

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta teos onnistuu kuvaamaan osuvasti uusliberalismiin liittyviä asenteita ja käytänteitä. Muun muassa MTV3:n vaaliväittelystudioon tuotu ”Suomen velkakello” (62–63) on hyvä esimerkki uusliberalismin alati lisääntyneestä vaikutusvallasta. Teoksessa hyvää on monipuolinen kuvaus siitä, kuinka läpitunkevasti uusliberalismi ja laskelmoiva välineellistymiskehitys on uinut elämiimme, yhteiskuntiimme ja kulttuuriimme. Teos olisikin mainio, mikäli se keskittyisi käsittelemään kriittisesti uusliberalismin arkisia, toisinaan huomaamattomia heijastumia. 

Purokuru ja Lahtinen ovat osittain oikeassa puhuessaan liberalismin vaihtoehdottomuudesta. Sikäli kun liberalismi perustuu valistukseen ja konkretisoituu Ranskan vallankumouksen yhteiskunnallisissa uudistuksissa, on totta, että suuressa osassa Eurooppaa se on muodostanut jonkinlaisen arkijärjen. Tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta lähes kaikki poliittiset puolueet tunnustavat ainakin retoriikan tasolla valistuksen poliittisen perinnön peruspilarit, kuten liberaalin demokratian, uskonnon-, ajatuksen- ja sananvapauden, yhtäläiset oikeudet ja mahdollisuudet, oikeusvaltioperiaatteen ja vallan kolmijako-opin – Pohjoismaissa myös hyvinvointivaltion, julkisen terveydenhoidon ja koulutuksen – koko yhteiskunnan yhteiseksi eduksi. Kiistat siitä, mitä nämä elementit konkreettisesti edellyttävät, ovat kuitenkin olleet Ranskan vallankumouksesta lähtien pitkälti oikeisto–vasemmisto-kysymyksiä.

Selvää kuitenkin on, että valistuksessa ja varhaisessa liberalismissa oli kyse vallitsevan, hierarkkisen yhteiskunnallisen todellisuuden radikaalista muuttamisesta sekä epäkohtien ja epäoikeudenmukaisten rakenteiden jatkuvasta purkamisesta. Näin ollen olen taipuvainen ajattelemaan, että Stephen Pinkerin kaltaiset oikeistoliberaalit, jotka leibnizilaisesti sulkevat silmänsä ympäröivän todellisuuden epäkohdilta ja toistelevat tämän olevan paras kaikista mahdollisista maailmoista, eivät ole aivan tavoittaneet valistuksen kriittistä, yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävää henkeä.

Mitä taas tulee Foucault’a miltei sokeasti seuraaviin valistuksen ja liberalismin modernimpiin kriitikkoihin²⁵, nämä tapaavat usein nostaa tämän tulkinnat jonkinlaiselle kyseenalaistamattomalle jalustalle, vaikka Foucault’n – kuten valistusajattelijoidenkin – voisi katsoa nimenomaisesti kannustaneen murskaamaan jalustat ja ajattelemaan itse. Heille voisi huomauttaa, että Foucault oli monella tapaa valistuksen kriittisen hengen jatkaja – ei sen mustavalkoinen vihollinen.²⁶