Mika Hannula
Valta Suomessa. Toim. Petteri Pietikäinen. Gaudeamus, Helsinki 2010. 287 s.
Valta Suomessa on kirjoituskokoelma, joka ei ihme kyllä perustu teeman ympärillä järjestettyyn seminaariin. Kirjan taustalla on Suomen Akatemian useampivuotinen laaja tutkimusohjelma, johon kaikki kirjoittajat ovat osallistuneet (ks. www.aka.fi/valta). Hanke on samanniminen kuin julkaisukin.
Teos jakaantuu kolmeen osaan, jotka ovat: ”Valta virtaa”, ”Vallan oikeuttaminen” ja ”Valta ja kansalaiset”. Kokonaisuuden toimittaja, Helsingin yliopiston aate- ja oppihistorian dosentti Petteri Pietikäinen kokoaa paketin yhteen johdannossa ja loppusanoissaan. Pietikäinen on kiinnostunut erityisesti kokonaisuuden ensimmäisestä osasta, joka tukeutuu vanhaan Herakleitoksen toteamaan: kaikki virtaa ja mikään ei pysy muuttumattomana. Pietikäisen mukaan kirja tarjoaa monipuolisen ja ajankohtaisen analyysin valtatutkimuksesta. Pietikäistä lainaten: ”Valta muuttuu koko ajan, ja valtatutkijoiden tulee pysyä ajan tasalla.” (251)
Vaan miten kirjan toimittajan toive toteutuu suhteessa aikaan, sen katoavaan ajattomuuteen ja masentavan rusentavaan vetovoimaan? Tullaanko pahasti perässä, ollaanko vahvasti edellä vai seilataanko sattumanvaraisesti jossain siinä välissä?
Kokonaisuutta vaivaa eriskummallisen kattava paikattomuus – suhteessa siihen, mitä valta-tutkimuksessa on aiemmin tehty ja miten sitä kullakin erityisalalla voisi kehittää. Lähes kauttaaltaan kokoelman tekstit eivät kykene sitoutumaan joko syvälliseen teoreettisen analyysiin tai seikkaperäiseen ja yksityiskohtaiseen tapaustutkimukseen. Yksi toisensa jälkeen aloittaa sieltä tai täältä, teoriasta tai esimerkistä, mutta vain harva suostuu pysymään valitulla polulla. Tuloksena on varsin yleistä puhetta yleisistä asioista, joissa kaikki tosiaankin pysyy liikkeessä. Se, että kaikki virtaa, sopii mainiosti saunan lauteille ja puskaradioon, mutta laaja-alaisen ja hyvin vaikutusvaltaisen tutkimusohjelman lopputuloksena se ei ole valitettavasti muuta kuin noloa.
Asenteesta se ei ole kiinni. Kuten eräänkin tekstin kirjoitusryhmä artikkelinsa alussa niin komeasti alleviivaa: ”Me projektin tutkijat emme aseta mitään tiettyä ryhmää tai yhteiskuntaluokkaa ’oikean’ vallanhaltijan asemaan. Katsomme kuitenkin, että vallankäytön tulisi tuottaa kohtuulliset elinolosuhteet kaikille ihmisille, sekä Suomen kansalle että koko ihmiskunnalle.” (56)
Ei mitä vaan miten
Kirjan ongelma ei ole se, etteivätkö kirjoittajat viittaa valtateorian eri keskusteluihin ja teoreetikkoihin. Tutut nimet kuten Foucault, Bourdieu ja vaikka Gramsci vilahtelevat ahkerasti läpi koko kirjan. Ongelman ydin on siinä, miten kutakin teoreettista taustaa, kehystä ja tulkintaa tehdään. Hämmästyttävällä johdonmukaisuudella kirjoittajat pysyvät yleispätevässä esitystyylissä, joka välttää sekä diskurssispesifiä tulkintaa että tulkintojen uudelleen kehittämistä.
Tämän erikoisen tyylin esimerkistä käyvät kirjassa Michel Foucault’n tutkimuksiin esitetyt viittaukset, jotka ovat ylenpalttisen yleisiä ja mikä vakavinta historiattomia. Kirjahankkeen taustan tuntien olisi odottanut, että teoreettinen raami olisi haluttu paikantaa tarkemmin tiettyyn aikaan ja paikkaan, suuntaan ja viitekehykseen. Kirjan Foucault’ta ei ole ankkuroitu kirjoittajan omaan kontekstiin ja sen murroskohtiin, eikä sitä ole kiinnitetty suomalaisen Foucault-tutkimuksen jo olemassa oleviin piirteisiin ja virityksiin. Outoa on myös, että kirjassa jonka useammassakin tekstissä käsitellään valtaa hallinnointina, ei mainita juuri lainkaan Foucault’n käsitettä gouvernementalité (eng. governmentality). Jos käsitteeseen viitataan, se tapahtuu sekundaarikirjallisuuden abc-opuksen myötä.
Toisentyyppinen ongelmavyyhti muodostuu tapauskohtaisista aloituksista. Esimerkistä käy Kimmo Lapintien sinänsä pätevä hahmotelma suomalaisen yhdyskuntasuunnittelun yhteyksistä valtatutkimukseen ja käytännön vallan ilmenemismuotoihin. Lapintie aloittaa kirjoituksensa viittaamalla julkisuudessa voimakkaasti esillä olleeseen vaalirahoituksen skandaaliin, jossa eri tekijät kuten Nova Group ja eräät vähittäiskaupan alan yrittäjät pyrkivät turvaamaan ja varmistamaan itselleen edulliset ja tärkeät kaavapäätökset, ennen kaikkea sopivat liikenneyhteydet. Lapintie ei kuitenkaan seuraa avaamaansa mahdollisuutta, vaan jättää sen käyttämättä. Hän kyllä toteaa, että kaavoituspäätösten vallankäyttöön kiinni pääseminen on vaikeaa, mutta eikö se nimenomaan olisi syy yrittää tehdä se tapauskohtaisesti ja yhdessä tapauksessa syvyyssuunnassa edeten? Foucault’ta seuraten se olisi tapaukseksi tekemistä (evenementalisation, eng. eventualization), jossa erityisesti hahmotetaan niitä käytäntöjä, joilla analyysia pakoileva vallan käyttö ja sen monimutkaiset tuotantoprosessit tehdään konkreettisiksi esimerkeiksi, useimmiten peitetyn valtarakenteen paljastamisen kautta.
Yksi näistä keskeisistä jo vihjatuista ja esille pyristelevistä mutta käyttämättä jäävistä mahdollisuuksista on monenkin kirjoittajan huomio siitä, miten kansallisvaltio kaikkien muutosten ja eritoten talouden liikkeiden vapauttamisen myötä on yhä erittäin keskeinen vallankäyttäjä. Sekä Pertti Haapala että Risto Heiskala ja Anu Kantola nostavat esiin tämän olennaisen seikan. Jos ja kun suurin piirtein puolet Suomen kansantuotteesta kulkee valtion kautta, on vaikeaa hihittämättä väittää, että valtiolla ei ole enää merkittävää roolia määrätä mitä, missä ja miten.
Valmentajavaltiota etsimässä
Heiskalan ja Kantolan tekstissä tämä avattu mutta käyttämättä jäänyt mahdollisuus kiteytyy heidän valitsemaansa käsiteuudistukseen. Kirjoittajat väittävät suomalaisen yhteiskunnan olevan muuttumassa ja osittain jo muuttuneen hyvinvointivaltiosta valmentajavaltioksi. Se, että kaikki virtaa ja että hyvinvointivaltio ei varmasti ole sitä, mitä se oli vuonna 1990, on itsestään selvää. Selvää ei silti ole, mitä erinomaisen merkittävää valmentajavaltion käsite tuo mukanaan.
Kirjoittajia lainaten: ”Ideologisesti muutos on merkinnyt siirtymää hyvinvoinnin takaavasta ja keskellä yhteiskuntaa sijaitsevasta valtiosta kohti valmentajavaltiota, joka huutelee tarkkoja ohjeita eri toimijoille yhteiskunnallisen kentän reunalta.” (145) Miten tämä kielikuva valmentajasta auttaa meitä hahmottamaan muuttuneen valtion toimintaa, joka kuitenkin yhä kattaa puolet koko kansantuotteesta? Ja mitä lisäarvoa saadaan sillä, että vaihdetaan edellisessä käsitteessä toiminut ideaali (hyvinvointi tai vaikka vaihtoehtoisesti kilpailukyky) toimijaperspektiiviin? Onko tosiaankin niin, että me kaikki haluamme olla valmentajia? Minkä tasoinen ja tyyppinen karikatyyri onkaan takana ajatuksessa, jossa valmentajan pääasiallinen teko on kentän laidalta huuteleminen? Edes aurinkokuningas Juhani Tamminen ei latistu tämän kielikuvan pelinappulaksi.
Jälleen kerran kyseisen valtakeskustelun oma historia olisi tarjonnut tarvittua substanssia. Valmentajavaltion sijaan olisi mahdollista käsitellä murrosta siirtymisenä esimerkiksi Pertti Alasuutarin hahmottamaan käsitteeseen kilpailukyky-yhteiskunta. Kirjallisuusluettelo kertoo, että Heiskala ja Kantola ovat itsekin käyttäneet kyseistä termiä, joka jostain syystä ei enää olekaan tarpeeksi näppärä ja nokkela. Näitä kaikkivoipia käsitteiden vaihtoviikkoja sopii kutsua klassiseksi kolumnistin paradoksiksi: kaikki vaihtuu mutta mikään ei muutu.
