Alkukesän niin & näin –artikkeli syventyi perussuomalaisten maahanmuuttajavastaisuuteen. Ydinkysymys kuului, miten kunnallisvaaliehdokkaaksi syksyllä 2008 asettuneen ja 2017 puoluejohtajaksi valitun Jussi Halla-ahon (s. 1971) ja hänen hengenheimolaistensa oli onnistunut istuttaa oma strateginen vetoamis- ja vaikuttamissanansa ”maahanmuuttokriittisyys” yleiseen kiertoon. Siitä sukeutui kutakuinkin kiistämättömän luonteen saanut termi uutisraportointiin ja poliittiseen keskusteluun melkeinpä kokonaisen vuosikymmenen ajaksi.
Mitä sitten tapahtui?
Erään ajantarkkailijan mukaan ”’maahanmuuttokriittinen […] ei ole enää neutraali suomen kielen sana”. Itse asiassa käsitteestä ’maahanmuuttokriittisyys’ viittä vaille luovuttiin laveassa suomalaisessa julkisuudessa kesän 2017 aikana. Tämä on verraten merkittävä asia, vaikka onkin työlästä yrittää täsmentää, mitä siitä on seurannut tai seuraava. Tuskin maahanmuuttajien vieronta tai parjaus on harvinaistunut samassa mitassa. Mutta toivottavasti kriittisyyttä ja kritiikkiä on jälleen jonkin verran suotuisampaa puolustaa olennaisina kansalaistaitoina ja demokratian kulmakivinä.
n & n ei suinkaan ensimmäisenä puuttunut sanan ”maahanmuuttokriittisyys” arveluttavaan käyttöön. Samassa suunnassa sitä arvioi ”propagandavoittona” muiden muassa tutkija-tietokirjailija Olli Löytty (s. 1966) tammikuussa 2014. Kulttuurilehdistä Ny Tid nosti kissan pöydälle jo esimerkiksi huhtikuussa 2010 ja helmikuussa 2013. Näkyvistä poliitikoista termin ”verhoilevaa” tehtävää on pitänyt esillä etenkin Paavo Arhinmäki (s. 1976) (vas) jo ainakin syksystä 2011 alkaen ja Erkki Tuomioja (s. 1946) (sd) sen ”sievistelevää” luonnetta vähintään saman vuoden kesästä lukien.
Andrew Geddesin kirjassa esiintyi 2003 termi "maahanmuuttokritiikki". Sitä ei ole enää mukana Geddesin yhdessä Peter Scholtenin kanssa 2016 julkaisemassa kirjan uudessa laitoksessa.
Teot ja tulkinnat ovat paljossa seurailleet Suomenlahden toisella rannalla aiemmin koettua. Postuumisti ilmestyneellä Millennium-trilogiallaan (2005–2007) kulttimaineeseen ponkaissut Stieg Larsson (1954–2004) oli yhdessä toisen edistyksellisen toimittajan Mikael Ekmanin (s. 1980) kanssa sivunnut ’maahanmuuttokritiikki’-käsitteen visaisuutta jo tutkivan journalismin raportissaan Sverigedemokraterna. Den nationella rörelsen (Ordfront/Expo, Stockholm 2001). Se käsitteli otsikkonsa mukaisesti 1988 perustettua ja siitä pitäen rasismille kanavan tarjonnutta mutta vasta 2010 valtiopäiville 20 kansanedustajallaan murtautunutta Ruotsidemokraatit-puoluetta, joka on ollut vierasmaalaisuudestaan huolimatta pääasiallisia taustatekijöitä halla-aholaisuuden muotoutumiselle. Yleiseurooppalaisen sysäyksen niin tekemisille kuin tulkitsemisille antoivat ranskalaisen Jean-Marie Le Penin (s. 1928) ja alankomaalaisen Pim Fortuynin (1948–2002) ksenofobiapolitikointi ja niiden setvintä ’maahanmuuttokritiikin’ sateenvarjomaisen konseption avulla vaikkapa skottiprofessori Andrew Geddesin (s. 1965) The Politics of Migration and Immigration in Europen (Sage, London 2003) tapaan.
Niin epäileväiset tai vinoilevat kommentit avainkäsitteestä lähes järkiään kuin suuri osa sen tutkimuksellisista käytöistäkin ovat vain olleet tyypillisesti äkki-ilmauksia paremmintietämisestä tai pikapiirtoja enemmittä pohdinnoitta. Liisa Jaakonsaaren (s. 1945) (sd) syksyllä 2015 ilmaisemaan tapaan on parhaimmillaankin lähinnä hämmästelty, ”kuinka kummallisen helposti yleistyi käsite ’maahanmuuttokriittinen’”. Ennen n & n -selontekoa ei ollut kerrottu tuosta yleistymisestä läheskään riittävän tarkasti ja jäsennellysti. Ei ollut selvitetty ollenkaan kyllin järjestelmällisesti käsitteen alkuperän ja omaksumisen välistä yhteyttä. Eikä ollut kiinnitetty lainkaan tarpeeksi huomiota kriittisen ajattelun ja toiminnan kärsimään vahinkoon tässä vinoutumisessa.
Alkuvuodesta 2016 valmistunut valtio-opin gradu selostaa varsin hyvin aiheesta käytyä keskustelua. Vaikka siinä ollaan paikoin vaikeuksissa termin kanssa (tai eritoten sen takajäsenen ”kriittisyys” kanssa), tavoitetaan pääasia hyvinkin tyylikkäästi:
”[…] maahanmuuttokriittisyys on vakiintunut julkisessa keskustelussa käsitteeksi, jolla viitataan erityisesti maahanmuuttoa vastustavien poliitikkojen asenteeseen, mutta jolla voidaan kuvata myös kaikenlaista maahanmuuttoa vastustavaa, maahanmuuttopolitiikkaa arvostelevaa ja maahanmuuttajia syrjivää retoriikkaa […] Viime aikoina tiedotusvälineet ovat käyttäneet maahanmuuttokriittisyyttä yleisterminä, joka kattaa kaikki maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia koskevat vastustavat, kielteiset, kriittiset tai skeptiset asenteet. […] Maahanmuuttokriittisyyden käsitteeseen tulisi suhtautua kriittisesti, koska se ei kuvaa kaikkea sitä maahanmuuttovastaisten ideologioiden ja asenteiden kirjoa, joka siihen nykyään julkisessa keskustelussa sisällytetään.” (5, 16 & 73)
Nyt voi sanoa tämän tavanomaistumispäätelmän rauenneen. Vielä Jyväskylässä 10.–11. kesäkuuta 2017 pidetyn perussuomalaisten puoluekokouksen aikoihin todella päti tuo summaus ’maahanmuuttokriittisyydestä’ laajalti käyttökelpoiseksi katsottuna yleiskäsitteenä. Sen jälkeen tilanne on kuitenkin muuttunut: vallalle näyttäisi nousseen tutkielman tekijän kaipaama kriittisempi suhtautumistapa koko kyseenalaiseen termiin – ja ainakin joiltain osin myös sen ilmaisemaan epäkriittiseen ajattelutapaan. Ainakin käsite on jäänyt merkittävästi vähemmälle käytölle.
Sampo Terho. Kuva: Wikimedia Commons
Jääkööt muille tarkkailijoille yritykset selittää käännettä. Sen voi huomauttaa, että 1995 perustetun Perussuomalaiset r.p.:n dramaattinen hajoaminen on ilman muuta olennainen tekijä tapahtumakulussa. Emästään irtautunut Uusi vaihtoehto ja siitä muodostettu, eurooppa-, kulttuuri- ja urheiluministeri Sampo Terhon (s. 1977) johtama separatistipuolue Sininen tulevaisuus on pitänyt suorastaan määrittelevänä piirteenään näkyvien persujen ihmisarvoa vähättelevästä ja rasismiin kallistuvasta aatteesta erottautumista ja väitetysti ei-rasistiseen ”maahanmuuttokritiikkiin” panostamista. Perussuomalaiset Jussi Halla-ahon johdolla eivät arvattavastikaan ole valmiita luovuttamaan kalleinta iskusanaansa noin vain pois. Poliittisen liikkeen sisäisen eripuran äityminen säpäleiksi saakka ei kuitenkaan riittäne syyksi sille, että ’maahanmuuttokritiikki’ eri johdoksineen ei enää nyt talven 2017–2018 alettua tunnu viestimistä tai kommentaattoreista yhtä sopivalta käyttöfraasilta kuin edeltävänä yhdeksänä pitkänä vuotena. Katsotaan muuttunutta maisemaa hieman lähempää.
Helsingin Sanomat – uusi linjaus?
Valtakunnan suurimmassa sanomalehdessä maahanmuuttokysymystä on käsitelty monipuolisesti. Kuten n & n -jutussa kartoitettiin, isoon välineeseen on mahtunut vuosien varrella erilaisia lähestymistapoja asiaan. Uudissanat ”maahanmuuttokriittisyys” ja ”maahanmuuttovastaisuus” viettivät Hesarissa melko sopuisaa rinnakkaiseloa eli esiintyivät jotakuinkin vaihtoehtoisina toinen toisilleen aina loppusyksystä 2009 kesäkuuhun 2017. Osa toimittajista kiinnitti huomiota niiden eroon ja selvästi vältti perustelemattomissa olevaa ”kritiikki”-pohjaista puhetta kirjoittaessaan aiheen vakioviitepisteistä eli perussuomalaisista ja näiden asenteista tai lausunnoista. Toiset vaalivat tarkoituksellisesti tai harkitsematta uskoa sanojen samamerkityksisyyteen ja yhtäläiseen hyödynnettävyyteen.
Arkistoaineistojen valossa asetelma vaikuttaa huomattavastikin muuttuneelta. Kesäkuun puolivälin jälkeen laatusanaa ”maahanmuuttokriittinen” on (perusmuodossaan) käytetty HS-palstoilla vaivaiset kaksi kertaa, kun taas ”maahanmuuttovastainen”-adjektiivia on tarvittu 20 kertaa. Muotojen ”maahanmuuttokriittisen” ja ”maahanmuuttovastaisen” suhde on vastaavasti 1:10. Samaan tapaan substantiiviin ”maahanmuuttokriittisyys” on turvauduttu vain kerran, nimisanaan ”maahanmuuttovastaisuus” viidesti. ”Maahanmuuttokriittiset” ei tuota lainkaan osumaa sähköistä hakupalvelua käytettäessä mutta ”maahanmuuttovastaiset” antaa heti puolenkymmentä tapausta. Yhtä lailla ovat asiat muissa johdoksissa ja taivutuksissa. Näennäisenä poikkeuksena osantomuotoinen ”maahanmuuttokriittisyyttä” on kolmella löydöksellään tasaväkinen partitiivin ”maahanmuuttovastaisuutta” neljän tärppäyksen kanssa, mutta tarkemmin katsoen jokainen noista ”kritiikki”-käytöistä käsittelee k-sanan poliittista omimista, keihäänkärkenään konkaritoimittajan nimenomainen suositus käyttää politiikassa ”rumaa sanaa niin kuin se on”.
Helsingin Sanomat haastatteli juhannuksena lavakoomikko Iikka Kiveä. Juttu räätälöitiin nuoren miehen kasvutarinaksi, jossa tämä havahtui ”maahanmuuttokritiikin” osoittautumiseen ”maahanmuuttovastaisuudeksi”. Omasta kehityskaarestaan HS ei lähtenyt kylille huutelemaan.
Kuitenkin sen 27. kesäkuuta julkaisema juttu kansanedustaja Arja Juvosesta (s. 1967) saattaa jopa olla viimeinen lajissaan. Siinä lehti kertoo, kuinka pari viikkoa limbossa viettäneen ja perussuomalaiseen eduskuntaryhmään sitten palannut poliitikko ”muistuttaa, että perussuomalaiset ovat aina olleet maahanmuuttokriittinen puolue”. Artikkeli jatkui: ”’Minäkin kannatan hallittua maahanmuuttoa ja korostan ikääntyneiden maahanmuuttajien palveluita’, Juvonen sanoo. Laajaan kiinnostukseen vaikuttanee se, että Juvonen lähti puolueeseen mukaan terveys- ja vanhuspalveluteemoilla, ei EU- tai maahanmuuttokritiikki edellä.”
Nämä epäkriittisesti perussuomalaisten ehdoilla kulkevat muotoilut muistuttavat paremminkin aikaisempaa höllempää ja oikeutuksetonta käsitteenkäyttötapaa kuin uutta paljon varovaisempaa, huolekkaampaa ja pitävämpää otetta asiaan. Liikkuminen lainausten, parafraasien ja toimituksellisten kommenttien rajamailla ei oikeuta valittua ratkaisua tai lievennä tehtyä kömmähdystä. Se paremminkin tuo esiin menettelyn kestämättömyyden: olihan ’maahanmuuttokriittisyys’-kalabaliikin juju tismalleen sen menestyksellisessä siirtämisessä pienen piirin ideologisesta aseesta yleistä hyväksyntää tai hymistelyä nauttivaksi välineeksi journalistiseen tapahtumaintarkkailuun.
Heinä–joulukuulta on vaikea yhyttää Hesarista moitetta ansaitsevia sanankäyttöjä tässä aihepiirissä. Pari pientä erkaantumaa vallitsevasta asiallisuudesta on saatu sisäpolitiikan tuolta puolen. Heinäkuussa kerrottiin Uuden Seelannin aikalaisdebatista ”maahanmuuttokritiikki”-sanastoa epäviisaasti käyttäen. Ja lokakuun puolivälissä julkaistiin irtouutinen, jossa Itävallan parlamenttivaalien aattona mainittiin voittajaksi pian selvinneen konservatiivisen ÖVP-puolueen kampanjateemaksi ”kova maahanmuuttokritiikki”. Kuitenkin HS-pääkirjoitus luonnehti johtoon nousseen ”kansanpuolueen” linjaa ja alppimaassa muutenkin virinnyttä mielipidesuuntausta ”maahanmuuttovastaiseksi”. Ulkomaantoimituksen raportissa taas valittiin samoille kärjistymisille laatumääre ”maahanmuuttovihamielinen”.
Yhden herätteen palata tarkastelemaan julkisen mielipiteen maahanmuuttokäsittelyä antoi kuitenkin joulukuun Kuukausiliite. Siihen sisältyvässä reportaašissa Tukholman Rinkebystä pistää silmään ja korvaan avainsanan huoleton nakkelu. Ensin kohdataan sinänsä kelvollinen vitsi: kantaruotsalaisten tapaa vieroksua suomalaistaustaisiakin rinkebyläisiä vielä 70–80-luvulla kuvataan viistosti ”maahanmuuttokriittiseksi” (käyttämättä lainausmerkkejä). Ruotsidemokraatteja luonnehditaan samassa jutussa ”maahanmuuttovastaisiksi” (samaten sitaateitta). Mutta jostain ties mistä ironiahakuisista syistä toimittaja myös kysyy monikulttuuriseen lähiöön asettuneelta rupiruotsalaiselta haastateltavaltaan, onko tästä tullut ”maahanmuuttokriitikko”.
Yhtä kaikki johtopäätös on ilmeinen. Helsingin Sanomat on karsinut voimakkaasti ilmaisua ”maahanmuuttokriittisyys” ja siitä saatuja muodosteita teksteissään, käytännöllisesti katsoen lakkauttanut sen. Tasavallan arvovaltaisimman päivälehden mukaan ei näytä olevan enää yhtään hyväksyttävää noin vain sitä käytellä. Tämä on vuoden parhaimpia uutisia.
Yleisradio?
Muun julkisen sanan mittailu onkin sitten paljon hankalampaa. Näyttäisi siltä, että kehitys on ollut koko lailla hesarinkaltaista. On kuitenkin lähellä sellainenkin päätelmä, jonka mukaan suomalaisten luotettua mahtiuutisoijaa ja -raportoijaa Yleisradiota ei voi kehua yltämisestä aivan valtalehden veroiseen saavutukseen.
Yleisesti ottaen ”maahanmuuttokritiikki”-puhe vaikuttaisi kyllä käyneen harvinaisemmaksi myös julkisen palvelun mediayhtiön eri kanavilla ja alustoilla tai ympäristöissä. Mutta turhan usein se pintautuu ikävänä muistumana migraatiokeskustelun esikriittiseltä kaudelta xi/2008–vi/2017.
Yle-uutisten tavassa kertoa Sinisen tulevaisuuden itseymmärryksestä ”maahanmuuttokriittisenä” puolueena ei ole huomautettavaa. Mutta itävaltalaisen ”vapauspuolueen” kuvaaminen ”maahanmuuttokriittiseksi” vielä lokakuussa 2017 ei ole puolusteltavissa. Ei varsinkaan, kun sitä tekee toistuvasti, painokkaasti ja FPÖ:n tapauksesta avarammalle yleistäen. Ja vaikka paikallisjuttu onkin, ei ole paikallaan, että perussuomalaisten annetaan samaan maailmanaikaan vielä kuuluttaa olevansa ”maahanmuuttokriittinen puolue” ilman mitään toimituksellista kommenttia tai suhteutusta. Eikä erilaisille maahanmuuttovastaisille toimille pitäisi suoda kriittisyyden arvonimeä siihen tapaan kuin Yle-uutisten toisessa paikallisjutussa tehtiin syyskuussa.
Kieltämättä omituisin yksittäinen tapaus koko aihepiirissä on sekin syyskuulta 2017. Teemaa kaikkein terävimmin kesäkuisen puoluekokoushässäkän aikaan eritellyt toimittaja antoi Yle-uutisten verkkojutussa eturivin politologin puhua perussuomalaisten ”maahanmuuttokriittisyydestä” vieläpä sen ”asiakysymykseksi” korottaen, eikä välittänyt merkitä perään omia tai tutkijan itsensä kenties esittämiä varaumia. Yhtä kouraisevaa oli myös Yle Puheen mainion Politiikkaradion erityismainion alaohjelman Puheet päreiksi sortuminen hurtin huumorin verukkeella jutustelemaan niin ikään syyskuussa presidentinvaaliasetelmista ja ”maahanmuuttokriittisyydestä”. Programmin iloinen retoriikkaopastus ja kansalaistaidon kohentamiselle tehdyt vuosikausien uuraat palvelukset eivät moisesta sentään ryvettyneet, mutta meiningin katu-uskottavuus ei olisi kaivannut tätä kenties tieten tahtoen hankittua rosoa tai tavoiteltua kierrettä.
Näppituntuman mukaan Yleisradiolla on monihaaraisena tiedonvälitys- ja ajanvietejättinä vielä tekemistä kritiikin pelastamisessa pois pimeiden kaappaajien kynsistä ja pitämisessä valveutumishaluisille kansalaisille tavoiteltavana ja saavutettavana asiana. Toivoa sopii, että se pysyttelisi tässä HS:n omaksumalla tiellä.
Kuitenkin voidaan Ylenkin seuraamisen nojalla esittää vahva otaksuma ’maahanmuuttokriittisyys’-käsitteen kokemasta lopusta. Käenpojan lento kesti liian pitkään, mutta siivet eivät onneksi enää kanna. Niin soisi käyvän myös käsitteen varjolla harjoitetulle vastavalistukselliselle ja kansanvaltaa nakertavalle poliittiselle toiminnalle.
Lopuksi
Ei ole kohdallaan suitsia ylettömästi päivänkohtaisia sanailuja tai meuhkata liiaksi nopeiden infotilanteiden yksittäisistä lipsahduksista. Tässä on harjoitettu metodista tiukkapipoisuutta, jotta saataisiin piirretyksi kokonaiskuvaa tietyn vahingollisen puhe- ja hahmotustavan menestystarinasta ja rökäletappiosta. Kukin koettakoon parhaansa mukaan lisätä holttia maailmaan ja mielekkyyttä elämään siellä ja silloin, missä ja kun näitä tarvitaan. Aina parempi, jos muistaa punnita, mikä tähdennys tai kohdennus palvelee mitäkin yhteiskunnallista pyydettä ja miten voisi kulloinkin määrittyä jokin sellainen kuin yleinen etu.
Voi hyvinkin olla olemassa säällistä kritiikkiä noista tai näistä maahanmuuttopoliittisista toimista tai siitä ja tästä maahanmuuttokannanotosta. Ei ole kysymys sellaisesta. Puhe on siitä, että tietyt poliittiset toimijat pystyivät ujuttamaan oman vihaisen mielipiteenmuodostus- ja mobilisaatioapuneuvonsa kaunistellussa muodossaan yleiseksi ajatusvälineeksi, tilanteiden ja tapahtumien jäsentimeksi. Ja kriittisen julkisuuden, modernin demokratian luovuttamattoman ehdon ja arvokkaimman voimavaran, tulee pystyä korjaamaan käsityksiään ja käytäntöjään tässäkin asiassa.
Niin taisi käydä. Kritiikki, ulkomaalaisperäinen vanha kamppailija, pääsi jouluksi kotiin.
