”Kaikkeen on ratkaisu” – Invisible Demons ja perityn tilanteen vangit

Kävin katsomassa Rahul Jainin dokumenttielokuvan Invisible Demons (2021) perinteikkäässä Tampereen Niagarassa, mutta yllättäen se on pyörinyt myös Finnkinon isompien teattereiden levityksessä. Ympäristökriisin ajankohtaisuuden rinnalla tärkein syy lienee kuitenkin se, että elokuvan tekemisessä on ollut merkittävässä roolissa suomalaisia: esimerkiksi toinen käsikirjoittaja ja yhteistuottaja oli Iikka Vehkalahti, ja musiikista vastasi Kimmo Pohjonen. Delhiin sijoittuvan intialais-saksalais-suomalaisen yhteistuotannon päästyä Cannesin erikoisohjelmistoon Helsingin Sanomat onnistui intoutumaan Suomi maailmalla -aspektista niin paljon, että sitä kutsuttiin jopa ”suomalaisdokumentiksi”¹.

Elokuvan alkukohtaus, jossa vehreää puutarhaa sumutetaan hyönteismyrkyllä, tuo mieleen vanhan yhdysvaltalaisen kuvaston DDT:n kultakaudelta. Rachel Carsonin Äänetön kevät (1962) ilmestyi aikana, jolloin säiliöautoista tulvivat myrkkypilvet peittivät siistit esikaupunkien pihat – tai kemikaalien hyveitä ja vaarattomuutta mainostettiin posottamalla DDT:tä piknikseurueiden ylle. Invisible Demonsissa kukaan ei moista auvoisuutta oleta, vaan sumutuksen aikana köhivä väki pakenee sisätiloihin. Tuttua ympäristökriisin kuvastoa ovat myös elokuvan kaatopaikkakohtaukset, joissa jätteistä elantoaan raapiva ihminen kutistuu olemattomiin, kun roskavuoristosta zoomataan ulospäin.

Invisible Demons ei kuitenkaan ensisijaisesti kuvaa ympäristökriisiä ylipäänsä vaan tarkastelee erityisesti Intian visaista tilannetta. Mitä tehdä, kun yhteiskunta kärsii yhtaikaa köyhyyden ja vaurastumisen ongelmista? Asetelma ei ole edes niin yksinkertainen, että yhtäällä ovat köyhyyden inhimilliset ongelmat, ja niitä yritetään torjua vaurastumisella, jonka hintana ovat ympäristöongelmat. Myös ympäristöongelmien moneus jakautuu leimallisesti köyhyyden ja vaurauden problematiikaan, ja tämä syventää tilanteen viheliäisyyttä. On vaikea liikkua eteenpäin, taaksepäin tai mihinkään muuhunkaan suuntaan.

Intiassa kärsitään edelleen laajasti köyhyydestä, ja etenkin nälän ja muiden ravitsemusongelmien sitkeys on yllättänyt tutkijat – taloudellinen kasvu ei ole parantanut ihmisten ruokaturvaa odotetussa määrin. Samalla maan hiilidioksidipäästöt ovat Kiinan ja Yhdysvaltain jälkeen maailman kolmanneksi suurimmat, hieman suuremmat kuin koko EU:lla. Kiinan tavoin maa on pyrkinyt puskemaan väkeä ylös äärimmäisestä köyhyydestä voimallisella fossiilisten polttoaineiden käytöllä. Samanlaista ”maailman työpajan” asemaa se ei kuitenkaan ole onnistunut voittamaan.

Haastattelukohtauksissa intialaiset yhteiskunnan eri puolilta työstävät tätä jännitettä monista näkökulmista, ja se on ehdottomasti elokuvan olennaisinta antia. Nämä kohtaukset ovat tärkeä muistutus etenkin meikäläisille siitä, että niin sanottujen kehittyvien maiden ihmiset eivät muodosta mitään monoliittista ihmismassaa, joka ryntää ahnaasti kohti vauraan maailman mallia. Haastateltavat tuskailevat perusongelman äärellä: on saatava työtä, on tuotettava jotain, mutta jatkuvan kuluttamisen kasvun polulta olisi päästävä pois. Tähän pitää löytää joku ratkaisu, sillä kaikkeen on ratkaisu, kuten eräs haastateltavista toteaa, kuitenkin apeassa ja puntaroivassa sävyssä. Perityn tilanteen hitausvoima on vahva.²

Katsoin elokuvan pian Glasgow’ssa pidetyn COP26-ilmastokokouksen jälkeen, ja olin juuri käyttänyt työpäiviä keräten ja syntetisoiden analyyseja kokouksen tuloksista³. Tiedotusvälineissä nousi näkyvästi esille Intian ajama sopimustekstin vesittäminen, mitä tuli kivihiilen alasajoon energiantuotannossa. Phase out vaihtui lievempään ilmaukseen phase down, ja tekstiin lisättiin vielä maininta hiilen talteenotolla varustetuista voimaloista. Sanamuodon muutoksen todellinen merkitys ei ehkä ollut ihan saamansa huomion arvoinen – ensimmäistä kertaa koko COP-prosessin aikana fossiilituotannon ongelma saatiin kuitenkin mukaan sopimusteksteihin, ja monien analyysien mukaan tämäkin signaali on vahvempi kuin osattiin odottaa. Tietysti se on samalla järkyttävän hiljainen ja myöhäinen: pääasiaan päästiin käsiksi vasta kolmen vuosikymmenen väistelyn jälkeen. Intian rooli pahiksena ja ”Kiinan kätyrinä” loi kuitenkin hyvää mediadraamaa, jossa moniulotteisesta hyvän ja huonon sekamelskasta saatiin esiin selkeä konflikti, aina itkua pidättelevää puheenjohtajaa Alok Sharmaa myöten. Kun yhdet ovat ilkimyksiä, voidaan sitä innokkaammin juhlistaa muita aikaansaannoksia.

Invisible Demons muistuttikin sopivasti, että intialaisesta näkökulmasta asia ei pelkisty vain fossiilituotantoa suojeleviksi poliitikoiksi. Tällaisella yhteiskunnalla ei ole helppoa ja kivutonta tapaa hypätä pois fossiilisten polttoaineiden polulta. Taloushistorioitsija Adam Tooze on muistuttanut moneen otteeseen, että köyhempien maiden lisäksi Intian kaltaiset kansantaloudeltaan suuret mutta edelleen laajasta köyhyydestä kärsivät yhteiskunnat tarvitsevat biljoonien (kyllä, biljoonien, ei miljardien) dollarien vuosittaista tukea saadakseen tarvittavan energiasiirtymän aikaan⁴. Glasgow’ssa luvattu tuki päästövähennyksiin ja sopeutumistoimiin jäi toivottoman kauas tästä mittaluokasta, ja kysymys aiheutuneiden vahinkojen korvaamisesta ilmastonmuutoksesta kärsiville mutta historiallisesti vähän päästöjä aiheuttaneille maille siirrettiin hamaan tulevaisuuteen. Intian vastahankaa pitää kritisoida, ja etenkin lukuisilla haavoittuvimpien maiden edustajilla oli siihen ohittamaton oikeus. Vauraammilta mailta moinen syytaakan sysiminen kuitenkin on vähintäänkin tekopyhää tai yksisilmäistä ellei silkkaa vastuun välttelyä. Tarpeeksi nopeaa energiasiirtymää ja päästöleikkausten tahtia ei ole saatu käyntiin edes Euroopan ”edistyksellisimmissä” maissa, ja Intian ongelmavyyhti on monin verroin sotkuisempi. Ilman globaalia solidaarisuutta se ei aukea.

Intialaisten arkiselle pohdinnalle toimivan kontrastin muodostavat elokuvan läpi kuljetetut uutistoimittaja Divya Wadhwan reportaasit ja haastattelukeikat. Toisin kuin intialaisten arkipohdinnat, hänen sanomansa on täkäläisittäin tutumpaa, ympäristökriisin perusasioiden kertausta ja yritystä varoittaa ihmisiä käynnissä olevasta katastrofista. Intiassa tosin varoitukset ovat monin verroin konkreettisempia, sillä ilmastonmuutos on jo nyt pahentamassa maan entisestään kaameaa makean veden tilannetta, ja kohoavat lämpötilat uhkaavat pahimmillaan tehdä pelkän ulkona oleskelun hengenvaaralliseksi. Mieleen tuli monessa kohtaa kesällä lukemani Kim Stanley Robinsonin romaani The Ministry for the Future (2020), jonka kaameassa alkuluvussa 20 miljoonaa intialaista kuolee pitkittyneen kuumuusaallon seurauksena. Kohtaus on tieteisfiktiota mutta perustuu todelliseen ilmiöön, vaaralliseen kuumuuden ja kosteuden yhdistelmään, jonka seurauksena ihmiskeho ei kykene enää haihduttamaan lämpöä. Invisible Demons palaakin yhä uudelleen hurisevien ilmastointilaitteiden äärelle: yksien luksus kuumana kesäpäivänä voi olla toisille elämän ja kuoleman kysymys – ja laitteiden kollektiivisesti vaatima energiamäärä vain lisää perityn tilanteen viheliäisyyttä.

Glasgown’n neuvottelujen ohella toinen katsomiskokemusta värittävä aikalaistapahtuma olivat intialaisten maanviljelijöiden mielenosoitukset, jotka tätä kirjoittaessani ovat päättyneet toistaiseksi viljelijöiden voittoon⁵. Mielenosoitusten tukahdutusyritykset vaativat satoja kuolonuhreja. Elokuvassa maanviljelijät ovat näkyvissä lähinnä kulottaessaan peltoja uutislähetyksissä, keskittyyhän näkökulma Delhiin, mutta asia nivoutuu ilmastonmuutosta enemmän toiseen ympäristöongelmaan, pienhiukkaspäästöihin ja muihin paikallisiin ilmansaasteisiin, joiden mukaan elokuva on nimettykin. Delhin ilmansaasteongelmista syytetään liikennettä, kivihiilivoimaloita ja viljelijöitä, ja näiden painoarvosta kiistely on olennainen osa päivänpolitiikkaa. Maassa reilusti yli puolet työväestöstä työskentelee maataloudessa, mutta suuri osa viljelijöistä kärsii köyhyydestä. Kulottaminen on houkuttava toimintatapa köyhälle viljelijälle, ja siitä luopuminen taas vaatisi taloudellisia resursseja, koulutusta ja tukea. Tässä jälleen rikkauden ja köyhyyden ongelmat nivoutuvat vaikealla tavalla yhteen. Ilmastonmuutos ja paikalliset saasteongelmat eivät ole mitään samaa monoliittisen ympäristötuhon ja antroposeenin kertomusta – itse asiassa pienhiukkaspäästöjen terveyshaitat ovat olleet niin Kiinassa kuin Intiassa merkittävin ympäristöprotesteja ja puhtaampaa energiantuotantoa ajava tekijä. Miljoonien viljelijöiden elämäntavan muutos on kuitenkin kinkkisempi kysymys kuin uudenlaisen voimalan rakentaminen tai kaupungin autoliikenteen rajoittaminen, ja vastuun sysääminen heidän harteilleen on yksi tapa sivuuttaa fossiilisiin polttoaineisiin nojaavan vaurastumisen vaaroja.

Invisible Demonsin suurin puute on, että intialaisen yhteiskunnan monenlaiset jännitteet ja konfliktit jäävät pitkälti näkymättömiin. Äärimmäisen hindunationalismin nousu, seksuaalisen joukkoväkivallan lisääntyminen, muslimien kansalaisoikeuksien heikentäminen ja tiedotusvälineiden yhä vahvempi kontrolli ja kaiken kaikkiaan yhä autoritäärisempi näkemys kansakunnan kunniakkaasta kohtalosta ovat kuitenkin mukana kaikessa, mitä Intiassa tapahtuu. Ympäristöpolitiikka ei ole tästä poikkeus, päinvastoin. Kuten edellä totesin, Intian vaatimukset niin sanottujen kehittyvien maiden energiamurroksen tukemiseksi ovat ehdottoman oikeutettuja, mutta tähän asemaan vetoaminen kuten erilaisten maailmankatsomusten kunnioittamisen vaatimus kansainvälisessä politiikassa, myös ympäristöpolitiikassa, voi kääntyä myrkylliseksi tällaisten voimien myllerryksessä. ”Pyhien lehmien” puolustamiseksi on lynkattu ja pahoinpidelty viime vuosina lukuisia vähemmistön edustajia, ja tätä toimintaa on pyritty legitimoimaan hindunationalistisella elämän kunnioituksen retoriikalla. Modin Intia on ylipäätään onnistunut hämmentävän hyvin rakentamaan kuvaa itsestään puhtaamman energiantuotannon nousevana valtana samalla kun se menee yhä syvemmälle uskonnolliseen ja nationalistiseen fundamentalismiin.

Myrkyllisiksi voivat muuttua monet muutkin asiat: hyönteismyrkytetyn ilman lisäksi vedet, joiden äärelle vanhat rituaalit ja uskomukset ovat rakentuneet. Arjen uskonto jää kodittomaksi. Invisible Demons onnistuu tässäkin kuvaamaan inhimillistä monikasvoisuutta. Yhtäällä haikeasti joella souteleva mies kertoo vanhasta luopumisesta, toisaalla uskonnollisia rituaaleja jatketaan sitkeästi joen myrkyllisessä vaahtokylvyssä.