Olet täällä

Hälventymisiin

Kantaesityksensä syyskuussa saanut Sumu on erittäin hyvä näytelmä. Mikä siinä silti vaivaa? Töksäytetään: se on erinomainen kutakuinkin kaikilla muilla paitsi tekijänsä itse rakentamilla mittapuilla. Nuo määritysperusteet luotiin hänen aiemmissa töissään, joista osa on syöpynyt ainakin joidenkin katsojien tajuntaan ylittämättöminä. Älähdetään: vähintäänkin allekirjoittaneen.


Kuva: Kansallisteatteri

Ohjaaja-käsikirjoittaja Juha Jokela (s. 1970) tunnetaan kuudesta tv-sarjastaan ja kuudesta teatteriteoksestaan. Näistä eritoten lavakappaleet Mobile Horror (2003) ja Esitystalous (2010) sekä televisiolle tehdyt kolmen tuotantokauden sketsiohjelma Pulkkinen (1999–2002) ja komediaproduktio Firma (2005) muodostavat le jokelesquen kovan ytimen. Niihin verrattuna minkä tahansa muun (Jokelan) teoksen etevyys jättää toivomisen varaa. Sumulla on paha paikka vakuuttaa ja voittaa puolelleen.

Heti on rynnättävä täydentämään. Jokela on vastannut lisäksi kolmesta 90-luvulla valmistuneesta lyhytelokuvasta. Häntä tarvittiin myös auttamaan alkuun näköradiosatiiriklassikko Itse valtiaat (2001–2008). Ja hän on tehnyt mainittujen huippujen ohella muitakin hienoja töitä, kuten syystä kiitetyn näytelmän Fundamentalisti (2006) ja suotta unohdetun telkkarisarjan Remontti (2003). Velimies Rike Jokela (s. 1964) ohjasi Juhan ja muutaman muun käsikirjoittaman esikoissarjan Nahkiaiset (1998) ja Juhan yhdessä Jari Salmen (s. 1962) kanssa kynäämän Pulkkinen-seriaalin. Veljekset saivat jaetun ohjaajakrediitin Juhan kirjoittamiin Remonttiin, Firmaan, Kallioon (2010) ja Virtaan (2011). Lopputäydennys: näistä neljästä kahta viimeistä on tullut toistaiseksi pälyttyä siksi vähän, eikä debyyttisarjaa lainkaan, ettei niistä kannata sanoa mitään yksilöityä; ei mahda mitään, jos kokonaisruodinnantapainen tekijänsä œuvresta kaatuu tähän.

Yhtä kaikki Espoon kaupunginteatterin Esitystalous-näyttämöluomassa huipentui Jokelan kenties ainutlaatuisin kyky kertoa, käsitellä ja kritisoida. Sen jälkeen Suomen Kansallisteatterissa nähdyt Patriarkka (2012) ja Sumu (2016) tuntuivat pääasiassa sujuvalta joskin ajatuksekkaalta viihteeltä. Tuntemus on näitä suomalaisen skenetaiteen merkkipaaluja kohtaan tavattoman epäreilu: ne kärsivät tarpeettomasti tiettyjen edeltäjiensä mojovuudesta. Voiko vertailuasetelmaa välttää? kelpaa tiukata. Ehkä on kuitenkin tärkeämpää udella, pystyisikö vanhempien ja uudempien Jokela-saavutusten suhteita jotenkin välittämään?

Avainasemaan kohoaa tässä katsannossa Esitystalous 2 (2013). Tapiolan ja muun Suomen ällistyttänyt fortsättningspjäs halkesi jo tuoreeltaan ja jälkikatsannossa aina vain vahvemmin kahtia: ensimmäinen puolikas jatkoi suoraan ykkösosan otetta ja tasoa, kun taas toinen puolikas luisui johonkin muuhun. Tylpimmin: jos Esitystalous oli taloutta, yhteiskuntaa ja kulttuuria, Esitystalous 2:n jälkipuolella tämä vielä alkuun mitenkuten pitänyt painotus vaihtui silkaksi kirjoittajapsykologiaksi. Muodonmuutos tuskin sinänsä haittaisi, jollei Jokela olisi suorastaan lyömätön yleisyhteiskunnallisen aineksen käsittelyssä ja korkeintaan melkoisen mainio sielutieteilevässä tai artisti-introspektiivisessä materiaalin työstössä. Vaikka (ajallisesti esitystalousjatkista edeltänyt) Patriarkka ja (kaikkein uusin) Sumu ovat nimenomaan yhteiskunta- ja yhteisöeettisiä moraliteetteja, niissä on tekijänsä täysosumiin verrattuna häiritsevä tavanomaisuuden tuntu. Patriarkka oli Kansallisteatterin 140-vuotisjuhlanäytelmä. Ei voi olla askarruttamatta, miten olisikaan siinä monumentti- tai lahjatehtävässä toiminut jokin enemmän originaalin Esitystalous-mestariteoksen kaltainen spektaakkeli.

Jokelan tuotantoa miettiessä alkaa ymmärtää henkilökeskeis-elämäkerrallista humaani-intressi-kirjoittelua. Kuinka avuliaasti sattuisikaan, jos käytettävissä olisivat tekijän tunnustuksellinen syvähaastattelu ja siinä sopiviin kohtiin solahtavat viittaukset kriiseihin tai käännekohtiin. Juttu kirjoittaisi jo melkein itse itsensä: ylikierroksille ajautuneen metadraamallisen analyysin täytyi kulkea tekijyyspohdinnan kautta poliittiset realiteetit ja niiden pulmallisuudet erottavaan uuteen seesteisyyteen ja pelkistyneisyyteen. Tai niljakkaammin: teatterintekijä kavahti omaa taituruuttaan ja pakeni itse itselleen luomistaan kulisseista keskemmälle valtavirtaa. Tai vieläkin nuljummin: aikuistuminen johti maailmanarvoitusten kieputuksesta ihmisenkokoisten tarinoiden kertomiseen.

Näille teille ei ole kuitenkaan menemistä. Lähin käteen sattuva vastamyrkky voisi olla yhdistelmä jokaiseen taiteilijakohtaloon jollain lailla kuuluvaa uudistumiskysymystä ja niin esitystaiteen kuin yhteiskunnankin muutosta 00-luvun alkupuolelta nykytilanteeseen. Tältä pohjalta saattaisi ehdottaa: Jokelan post-2010-tekemisiltä on hölmöä odottaa saumatonta jatkoa hänen aiemmille toimilleen, koska hän on kolmikymppisen sijaan nelikymppinen, koska kaikilla on älykännykät, koska Twitter, koska digioppimisympäristöt, koska arvonluonti, koska innovaatiokumppanuudet, koska kaari Johanna Hartikaisen (s. 1964) käsikirjoittamasta ja Johanna Vuoksenmaan (s. 1965) ohjaamasta tv-sarjasta Tahdon asia (2005) Johannes Ekholmin (s. 1984) käsikirjoittamaan ja Anni Kleinin (s. 1982) ohjaamaan näytelmään WunderKinder (2016).

”Itsesensuurikomediaksi” lajinimetyssä Sumussa suomalainen tutkimusyritys päätyy valmistelemaan innovatiivisen aivokuvantamislaitteensa viemistä itään alkuvuonna 2014. Helmikuisen Ukrainan vallankumouksen jälkeen Venäjä päättää anastaa lounaisnaapuriltaan Krimin niemimaan ja tukea Kiovan uuden hallituksen vastaista aseellista separatismia Donbassin alueella. Suomalaisen kasvufirman Somnimagin markkinointijohtaja painaa kaasua, päätutkija jarrua ja toimitusjohtaja muuten vain pitkää päivää. Suomenvenäläinen avustaja hämmentää ja elinkeinoministeriö kyykyttää. Kylmälaboratoriossa kirkastettu visio samentuu. Tässä kuviossa kenties epäjokelamaiselta vivahtaa keskittyminen nykytilannetta laajemminkin kuvastavien innovaatioviennin absurdiuksien sijasta oikean ja väärän setvintään.

Peruutetaan ratkaisevaan permantokokemukseen. Sumua olisi paha sanoa epäintensiiviseksi. Sen verran väljätahtinen – tai tavallisen nykykehun sanoin ”katsojan ajatuksille tilaa jättävä” – se kuitenkin on, että sitä vahdatessa muistaa kirkkaasti kuusi vuotta aiemmin nähdyn performanssiekonomialäpivalaisun. Esitystalous oli Mobile Horrorista juontuvaan mutta jalostuneeseen ja skaalautuneeseen tapaan lähes rikollisen tiheää kudosta. Jokainen yksittäinen säie tuntui värähtelevän täyttä aktuelliutta ja suurta nykymenon ja -meiningin selitysvoimaa.

Joku juontaisi kaiken Pulkkinen-hahmogallerian Maurista. ”Pikapalaveria” pienimmästäkin syystä vaativa ja slippery slopeen tuota pikaa kiihdyttävä arkkitehtitoimiston ”vanhempi puhtaaksipiirtäjä” elää vain työlleen eikä ymmärrä nuoremman kollegansa ulkoduunillista small talkia. Ruumiillistaessaan pintatasolla vanhan koulun kontrollifriikkiä Mauri kuvastaa syvemmältään työn itsensä muuttumista vapaa-aikaakin muotoilevaksi ajattomaksi ja paikattomaksi periaatteeksi, työskentelyn keskeyttävien metatyörupeamien seuraannoksi. Tätä maastoa Jokelan stagehankkeissakin myllätään.

Pysytellään kuitenkin pääasiallisissa vastanavoissa. Jos Esitystalous oli pureva ja polttava, Patriarkka on sileä ja Sumu säyseä. Jos Esitystalous oli kuhiseva ja sähisevä, Patriarkka on leuto ja Sumu pleini. Rautatientorin nationalistisessa linnakkeessa nähdyt kantaesitykset eivät ole tykkänään Zeitgeistin koettelusta laistavia, mutta niissä etusijan saivat muut kurkottelut ja arvuuttelut, yksinkertaisemmat kipuilut ja tivailut. Esimerkiksi Patriarkkaan sisältyvä sukupolvierojen ja molemminpuolisten ennakko-odotusten viisas puntarointi ja Sumun kyky tarkata yksityisen ja julkisen sektorin uusia limityksiä uhkaavat jäädä turhan pettymyksen utuun. Sieltä katsoen tuntuu, että suurin piirtein Esitystalous 2:n puolivälissä herpaannutaan tai hellitetään. Jokelan luomukset eivät enää värisekään joka sekunnillaan kaikkien nykyajan rakennusaineiden ja – esseisti Antti Arnkilin (s. 1975) kanuunatermillä sanottuna – ”meidän metafysiikkamme” uusimpien päivitysten kanssa.

Taiminki vain ei tässä nyt onnistu. Kuten sanottu, Esitystalous 2 seuraa Jokelan teosluettelossa Patriarkkaa eikä toisinpäin. Mutta kirjana julkaistuun Patriarkkaan liitetty lisämateriaali auttaa jäsentämään suhteita. Jokela kertoo tehneensä sukunäytelmästään toukokuussa 2011 työpajaversion, jossa seikkaili ensin Kirjailija-niminen hahmo ja lopulta kaksi eri henkilöä Kirjailija 1 ja Kirjailija 2. Ne latelevat kertojavaltuuksin erilaisia todellista ja vaihtoehtoista juonenkulkua koskevia repliikkejä. Jokela lisää, että joidenkin kommentoijien mukaan tämän tekijälle itselleen rakennetun ”työkalun” tai ”apuvälineen” olisi pitänyt jäädä mukaan esitykseen. Tekijän sanoin Esitystalous oli 2010 ollut osa ”itseään kommentoivien esitysten buumia”, josta niin hän kuin suomalainen teatteri ylipäätään oli jo tuolloin – tuskin vuottakaan myöhemmin – irtautumassa. Kirjailijahahmo ei onneksi sentään päätynyt Patriarkkaan, mutta hämmästyttävää kyllä seuraavana vuonna valmistuneen Esitystalous 2:n lähestulkoon vesitti Minä-niminen näytelmäkirjailijahenkilö. Tästä ei voinut syyttää Ryhmäteatterin Rikos ja rangaistus -sovituksen (2011) Raskolnikovinakin vakuuttaneen Ylermi Rajamaan (s. 1981) sinnikästä suoritusta. Vikapääksi valikoitui skripti.

Itsekommentoivuus ensimmäisessä Esitystalous-teoksessa paikantuu arvatenkin esityksellisyyttä penkovaan esitykseen. ”Teen koko ajan esitystä ja sen valmistamisessa minulla on kaksi keinoa, kirjoittaminen ja ohjaaminen”, Jokela toteaa työskentelytavastaan esipuheessaan Patriarkkaan. Eikä tässä kaikki. Mobile Horrorin alkusanoissa hän kirjoittaa: ”Syventymispyrkimyksen ja lyhytjännitteisyyden törmäyksestä tulee näytelmän pääristiriita.” Oivallus syntyi huhtikuussa 2002, kun Jokela tajusi tuntevansa televisiotuottamisen liiketoimialaa. Siinä ”jokainen kunniakas yritys syventyä kirjoittamisen ja tv-kerronnan ytimeen saa vastaansa lyhytjännitteisen, härskillä tavalla bisnesorientoituneen ja kirjoittajan näkökulmasta absurdilta vaikuttavan tuotantoajattelun”. Oli miten oli, vasta Esitystalous 2:ssa itse itseensä kiinnittyminen tuplaantui dramatistikaraktäärillä. Siihen verrattuna Patriarkka ja Sumu etenevät toiseen suuntaan, esittämisen vatvomisesta ja esittämisestä suorastaan metatasoja hylkivään Seinin ja Sollenin näyttämöllepanoon.

Ehkä nimillä voi havainnollistaa paljonkin. Esitystalous ja Firma olivat kirjaimellisesti julkisten seikkojen ja tilojen kaluamista ja koluamista, siinä missä Patriarkka on henkilökuvausta ja Sumu epämääräisyyden (kertymisen ja haihtumisen) kaikuluotausta. Itsensä aiempaan inkarnaatioon viittaava Esitystalous 2 näyttää tältäkin kannalta avainteokselta: se on kyllä uuden työn ja talouden erittelyä, mutta nyt yhtä hyvin avausosan teemojen uustyöstön keinoin kuin erittelijänsä lähestymistavan ympärille kiertyvän itsetutkiskelun painotuksin. Toisaalta niminäkökulma nostaa framille Fundamentalistin suhteen Patriarkkaan: nämä tekijyyttä ja asemaa, vakaumuksellista toimijuutta puivat kokoillankappaleet kurovat kiinni äsken vielä ammotellutta kuilua. Samoin muodotonta pahaenteistä liikettä tarkoittava Mobile Horror lähes yhtyy käsitteellisesti Sumuun. Olisiko tämä hyvä tapa päästä eroon joutavasta ja oikeudettomasta arviosta, joka johtaa väkisinkin haikailuun ja todennäköisesti myös ylitulkintaan Jokelan varhaisten parrasvalorakennelmien loistokkuudesta? Ainakin se estää tehokkaasti uusien aikaansaannosten ymmärtämistä ja niistä nauttimista. Ehkä kannattaisi todella koettaa mieltää sekä 00-luvun että 2010-luvun jokelismojen monipuolisuus.

Epäilyksittähän myös Esitystalous varasi vahvoihin yksittäisiin persooniinsa. Sumunkin video- ja audiopätkissä mukana olevan Ria Katajan (s. 1975) pommitulkintaa uudistushaluisesta demarikansanedustajasta ei voi unohtaa. On inttämättömissä, että se muka oli jollakin yksilöt kokonaan ylittävällä tavalla yleispätevää otsikkokäsitteensä esilletuontia ja purku-urakointia. Kenties oireellisesti Jokelasta unohtuvat monesti hänen henkilöohjaukselliset erikoistaitonsa: jos Tommi Korpelan (s. 1968) kroonisesti istumaton rooli Firmassa olikin luhistaa koko sarjan osuvuuden ja uskottavuuden (vaikka toikin siihen juuri kiikkeryyttään omituista tenhoa), saman kansakunnan ykköskomeljanttarin pääosat Remontti-sarjassa ja Esitystalous-dilogiassa olivat silkkaa mahtavuutta ja huiman vaihteluvälin todennusta. Puhumattakaan Niina Nurmisen (s. 1965) älykkäänhäikäisevästä iskeytymisestä Mobile Horroriin ja Remonttiin tai Antti Virmavirran (s. 1959) mahtipanoksesta (Pulkkinen-sketseihin ja) niin Remonttiin kuin Fundamentalistiinkin. Actors’ directorin arvonimen Jokela ansaitsee myös tavastaan valmistaa iki-ihanaa Kirsti Wallasvaaraa (s. 1942) Patriarkkaan ja huimaavaa Elena Spirinaa (s. 1978) Sumuun. Kaipa hänen näyttönsä yhteiskuntakriittisessä teatterissakin niveltyvät sittenkin myös poikkeuksellisen robustiin ja nyansoituun tapaan luoda täysiverisiä hahmoja. Siinäkö peräti luuraa la jokelaçãon salaisuus?

Sumun ytimessä ovat tieteilijän moraaliristiriidat tutkimuksistaan kumpuavan tuotteistuksen ratkaisuhetkillä. Voiko tällaista aihetta ja onnistumista sen työstämisessä vähätellä millään järjellisellä tavalla tämän päivän Suomessa? Ei voi. Etenkään kun pelissä ovat suhteet suvereenissa Ukrainassa valtaus- ja sotatoimiin ryhtyneeseen itänaapuriin ja vientiteollisuuden intressit eli Finland Inc.in etu. Semminkään kun kaikki sujuu Jokelan johdolla niin, että ajattelemisen aihetta saa sekä vapauttavan että ääntöväylään kuoliaaksi ahtautuvan naurun ryydityksin. (Eikä siitäkään huolimatta, että vielä Mobile Horrorissa etiikka yhdistettiin – jos kohta markkinointipäällikön suulla – Rajamäen kuuluun pullotteeseen.) Jos ja kun näytelmän ensisijainen kohderyhmä on hyvinvoiva keskiluokka, teko on tärkeä ja hakee vertaistaan. Kun huomaa tuumivansa, onko kuva suomalaisesta luonnontieteilijästä moraalisen pähkäilyn tuoksinassa kyllin todentuntuinen, äkkää olevansa osallinen hienostuneesta sepitteestä. Katsojan hymähtely aivotieteellisen start-up-firman piskuisen henkilöstön tavalle ottaa tuon tuostakin ”fiktiivibisset” ja lopulta myös ”reaalibisset” vaihtuu luontevasti tyhjien eleiden, onttojen puheiden, esittämisbisneksen ja maailmanpolitiikan arkipäivän tuumailuksi. Jos Patriarkkaan liikaa ja vääriä toiveita ripustaneena kärjisti Jokelan ryhtyneen kamarilajityyppiin, viimeistään Sumu haihduttaa moisen harhatulkinnan.

Yritetään talloa uutta polkua halki kriitikoiden ylistämän ja katselijoiden rakastaman tuotannon. Esitystalous 2:ssa vaikutti aikoinaan frustroivasti polttopistesiirtymä yleisistä asioista ja yhteisestä tilasta aivan muualle, dramatistin itsetutkailun kapeikkoihin. Nyt tuo käänne on nähtävissä sekä Esitystalous ”ykkösen” sequelille otollisena liikkeenä kaikkine asiaankuuluvine jatko-osa-arveluttavuuksineen että continuaciónina suoraan ajalliseen edeltäjäänsä Patriarkkaan. Koko korpuksen vinkkelistä kurkistettuna yksilö upotettiin ensin klaaniinsa ja sitten vasta uusiksi menneen yhteiskunnan todistajaksi ja itseensä juuttuvaksi kronikoitsijaksi. Sumussa fokuksessa on jälleen firma, jonka dynamiikkaa ruotivat Firman lisäksi myös Remontti ja Mobile Horror. Ehkä Jokela on tämän ajan mestaritulkki sen tähden, että henkilöstövalmennus ja HR-puhe ovat nousseet julkisen tekemisen ja sanomisen keskipisteeseen. Taju tästä ja persous murroksen vakavien, hupaisien ja hirtehisten puolten pieni- ja suurimittaisiin ilmentymiin yhdistettynä näyttelijäinohjaajan moninaisiin avuihin ovat hyvinkin leijonanosa det jokelanskan perimmäisyyttä. Kukaties kelaus polkee paikallaan tai etenee arveluttavia ratoja, mutta se tekee tilaa uusimman katsomokokemuksen pakottomammalle hahmottumiselle. Sumussa ei Esitystalous-tyyliin uppouduta kehittämisslangiin eikä hersytellä johtamisjargoneita, vaan nämä välähtelevät esiin pätkittäin, kuultavat näkymiä haittaavien moraaliongelmien ja kurkussa viipyvän palan takaa. Uutuus alkaa kiinnittyä lujemmin tekijänsä kiistattomammilta vaikuttaviin ässätuotoksiin ja hivuttautua niiden rinnalle.

Ei siitä mihinkään pääse, että Patriarkkakin oli kaikessa kiireettömyydessään ja ei-julkisissa painotuksissaan jatkoa ja rinnakkaisuutta alkuperäiselle Esitystalous-säpinälle. Kumpikin kertoo muun muassa sosiaalidemokratian tien kansanliikemäisyydestä liikemiesmäisyyteen. ”Tommoset käänteet ei oo semmosia kohtia, jossa sulta kysyttäis, onko tää muutos kiva asia. Sen vaan aistii, että muutos tulee joka tapauksessa. Sen jälkeen ei voi muuta kun yrittää päivittää strategiansa ja nähdä riittävän monta siirtoo eteenpäin.” Näin tiivistää ajan muutosjohtamuksellisille tavoille oppinut demariveteraani ja uuden sukupolven ydinvoimaloista innoittuva diplomi-insinööri Heimo, jonka Raimo Grönberg (s. 1953) teki Patriarkkaan nimihenkilöksi kaikin puolin moitteettomasti. Hänen filosofipoikansa Jarno taas työskentelee uudessa ajatuspajassa, joka yrittää siirtyä ”instituutioiden” maailmasta ”asennetason” vaikuttamiseen luomalla ”ikään kun käyttäjälähtösempiä ratkasumalleja meidän omasta mielestä relevantteihin yhteiskunnallisiin ongelmiin”. Paketointi on herkullista, riittävän tarkkaa, jopa profeetallista. Se vain pukeutuu sukujuhla- ja perhearkivetimiin, eikä ryöstäydy 2010 nähdyn kipaleen kaikkea selittävään ja paljastavaan g-voimajylläykseen. Muutettavat muuttaen Esitystalous hoiteli samankaltaisen yhteiskunnallisen syynin rajummin, pienemmin etäisyyksin, villimmin siirtymin, hengähdystauotta. Tätä olettamaa olisikin paraikaa tilaisuus testailla Jokela-numeroiden uusista tulemisista Seinäjoen kaupunginteatterissa (Esitystalous) ja Tampereen Teatterissa (Patriarkka).

Mobile Horrorin painetun version esipuheessa Jokela antaa kunnian aloitteesta kollegalleen Pasi Lampelalle (s. 1969). Hän oli kuulemma vaahdonnut alppilalaisessa tavernassa marraskuussa 2000 ”siitä, miten häpeättömästi aikamme teatteri laiminlyö nykyajan käsittelyn”. Jokela yhtyi väittämään ”taiteilijankutsumukseni sydänverellä”. Hän ei mainitse esimerkiksi Jouko Turkan (1942–2016) teosten Att hyra en kändis (1994) ja Osta pientä ihmistä (2000) teemoista tai kohtaloista. Jokela tyytyy tarjoamaan hajatietoa oman läpimurtoteoksensa syntymisestä. Mobile Horror puhui tietysti puolestaan, kuten vaikkapa Nurmisen tulkitseman toimitusjohtaja-Terhin suulla: ”Me ollaan niin pieni yksikkö, meidän resurssit on niin vaatimattomat, et meidän on pakko panostaa henkiseen pääomaan. Ja henkisen pääoman suhteen mä oisin nyt tarjoomassa meille esikuvaks Gandhia.”

Vastaava aivomyrskyily on Sumun ytimessä. ”Fundamentalistin kanssa on mahdoton keskustella”, siinä joudutaan pian toteamaan. ”Rupeet hinnottelemaan moraalia”, vuorosanailee monomaaniseksi mainittu tutkija. Yleisradion haastattelussa Jokela arveli komedian tulevan mukaan teokseen Suomen tavasta kiemurrella itäsuhteissaan. Hän hyväksyi toimittaja Tuula Viitaniemen ehdotuksen Mobile Horrorin ja Sumun sukulaisuudesta bisneseettisinä tutkielmina. Jokela tuntui kuittaavan varhaiset komediansa pulkkismaisesti liioiteltujen hahmojen itseisarvoisena liikutteluna, siinä missä uudet työt ammentaisivat yrityksestä ymmärtää erilaisten ihmisten risteäviä ja vaikeasti sovitettavia näkökantoja. Tätä ei onneksi tarvitse niellä. Jokelan vanhat henkilöt olivat aivan riittävän suhteisia. Ensimmäisiä ja hahmopainotuksesta suhdekorostukseen johtaneen muutoksen kestäneitä virikkeitä olivat kuulemma brittikoomikkokaksikko Mel Smithin (1952–2013) ja Griff Rhys Jonesin (s. 1953) Smith & Jonesin (1984–1998) legendaariset kasvokkaisohipuhumiset. Niistä voi arvatenkin edetä niin aikakriittisiin kuin näennäisajattomiinkin suuntiin.

Väkinäisesti tai orgaanisehkosti, ymmärrys näyttää syntyvän. Jokelan uusissakin töissä on mukana vastaansanomaton die Jokelein tunnusmerkistö. Tai ainakin niitä lisäravitseva muistumisto. Ei se tykkänään vaihda kokemusta kappaleiden eroista. Kunpahan lisää kokemisiin kerroksia ja käsittämisiin holttia.

Kirjallisuus

Jokela, Juha, Mobile Horror. WSOY, Helsinki 2003.

Jokela, Juha, Patriarkka. Kirja Kerrallaan / Suomen Kansallisteatteri, Helsinki 2012.

Jokela, Juha & Jari Salmi, Pulkkinen. WSOY, Helsinki 2000.

Viitaniemi, Tuula, Juha Jokelan Sumu pistää isosti ja terävästi. Yle.fi 23/ix/16.

Asiasanat: [HTML], teatteri, teatteriesitysarvio
Teema/osio: Verkkotekstit
Henkilöviitteet: Jokela, Juha
Teokset: Juha Jokela, Sumu [näytelmä]

Jaa tämä