Olet täällä

Jordan Peterson – oikeiston pop-intellektuelli

Jordan Peterson – oikeiston pop-intellektuelli

niin & näin 4/18

Kanadalainen psykologian professori Jordan Peterson on noussut parin viime vuoden aikana nopeasti kuuluisuuteen: hänestä on innokkaasti leivottu länsimaiden johtavaa antivasemmistolaista ajattelijaa ja jopa ”yhtä aikamme suurista ajattelijoista”1. Petersonin ihailijat näkevät hänet tieteen, sananvapauden ja yksilönvapauden vankkumattomana puolustajana ja totalitarismin, ”postmodernismin” ja poliittisen korrektiuden väsymättömänä vastustajana. Arvostelijat puolestaan syyttävät häntä naisvihasta ja fasismista. Vaikka 56-vuotias Peterson ei ole enää mikään nuori, hänestä on tullut uudenlainen 2000-luvun intellektuelli: hänen maineensa ei perustu paksuihin kirjoihin tai vaikeaselkoisiin artikkeleihin eikä edes yleistajuisempiin lehtikirjoituksiin vaan ennen kaikkea internetiin ja YouTube-videoihin.

Jordan Peterson opiskeli yliopistossa alkuun kirjallisuutta ja suoritti alemman korkeakoulututkinnon politiikan tutkimuksessa Albertan yliopistossa vuonna 1982. Hän kuitenkin kiinnostui psykologiasta, teki siitä toisen tutkintonsa Albertassa vuonna 1984 ja valmistui 1991 kliinisen psykologian tohtoriksi McGill-yliopistossa. Tämän jälkeen hän siirtyi Yhdysvaltoihin ja toimi vuosina 1993–1998 assistenttina ja apulaisprofessorina maineikkaassa Harvardin yliopistossa. Tuona aikana hänen kliinisen psykologian alaan kuuluva tutkimuksensa liittyi alkoholin ja huumeiden käytön synnyttämiin aggressioihin. Vuonna 1998 Peterson palasi Kanadaan psykologian professoriksi Toronton yliopistoon.


Kuva: Gage Skidmore CC BY-SA 3.0.

Peterson julkaisi vuonna 1999 omalaatuisen teoksen Maps of Meaning. The Architecture of Belief. Lähinnä jungilaisesta psykoanalyysista vaikutteita ammentaneessa työssä käsitellään muun muassa myyttejä, uskomuksia, symboleja ja jungilaisia arkkityyppejä sekä lopulta keskitysleirejä ja kansanmurhia. Peterson kertoo käyttäneensä kirjan kirjoittamiseen yli 15 vuotta. Se jäi kuitenkin tuolloin vähälle huomiolle.

Peterson nousi ensimmäistä kertaa suurempaan julkisuuteen, kun hän asettui vuonna 2016 näkyvästi vastustamaan Kanadan ihmisoikeuslain uudistusta. Laki kielsi syrjimästä ketään seksuaalinen suuntautumisen ja sukupuoli-identiteetin perusteella. Peterson esitti, että laki perustuu uusmarxilaiseen poliittiseen korrektiuteen ja on uhka sananvapaudelle sekä vakava askel totalitarismin suuntaan: hänen tulkintansa mukaan laki vaatii käyttämään sukupuolivähemmistöjen edustajista näiden itsensä parhaana pitämiä uudispronomineja ja siitä kieltäytyminen katsottaisiin rangaistavaksi vihapuheeksi. Peterson julisti kieltäytyvänsä yliopisto-opettajana jyrkästi mistään tällaisesta ja olevansa valmis menemään vankilaan sananvapauden puolesta. Hän julkaisi aiheesta kolmeosaisen videon YouTubessa otsikolla ”Professori poliittista korrektiutta vastaan”2. Tämän jälkeen Peterson on ollut suosittu puhuja erilaisten konservatiivien, libertaristien ja miesasiaryhmien tilaisuuksissa, ja YouTubeen on ladattu lukuisia videoita hänen puheistaan eri foorumeilla. Ne ovat keränneet valtavia katsojamääriä.

Kuluvan vuoden alussa Peterson julkaisi omaa elämänfilosofiaansa esittelevän teoksen 12 elämänohjetta. Käsikirja kaaosta vastaan. Siitä on tullut valtaisa myyntimenestys, ja se on jo käännetty lukuisille kielille – vastikään myös suomeksi3.

Erityisen paljon verkkohuomiota sai Petersonin lähinnä naisten ja miesten palkkaerojen syitä koskenut väittely feministinä tunnetun toimittajan Cathy Newmanin kanssa4. Ylilatautunut Newman vaikutti laittavan sanoja Petersonin suuhun, ja lopputulos sai itsevarman mutta rauhallisen Petersonin näyttämään vakuuttavalta. Petersonin ihailijoiden tulkinnan mukaan Peterson voitti väittelyn ylivoimaisesti. Video levisi netissä kulovalkean tavoin – sitä on katsottu jo 12 miljoonaa kertaa. Esiintyminen teki Petersonista supertähden erityisesti moninaisen oikeiston keskuudessa, ja ilmeisesti video myös osaltaan siivitti hänen kirjansa myyntimenestystä.

Vaikka Peterson on koulutukseltaan psykologi eikä filosofi, hänen kannanottonsa julkisena intellektuellina koskevat keskeisesti filosofisia kysymyksiä: todellisuuden luonnetta, tietoa, totuutta, moraalia ja ihmisluontoa. Siksi on asianmukaista ja tarpeellista arvioida hänen ajatteluaan erityisesti filosofian näkökulmasta.

Petersonin suuri vaikutus ja hänen roolinsa julkisena intellektuellina eivät kuitenkaan perustu mihinkään helposti hahmotettavaan kirjoitusten kokoelmaan vaan epämääräiseen joukkoon YouTube-videoita ja lehtihaastatteluja. Tämän vuoksi on huomattavan vaikea muodostaa selkeää kokonaiskuvaa hänen ajattelustaan. Olen tehnyt parhaani, katsellut läpi lukuisia hänen oletettavasti tärkeimpinä pidettyjä videoitaan ja lukenut hänen haastattelujaan muodostaakseni totuudenmukaisen kokonaiskuvan hänen ajattelunsa puolista, jotka ovat filosofian näkökulmasta merkityksellisiä.

"Postmodernistinen uusmarxismi"

Petersonin keskeinen maalitaulu ja kritiikin kohde on oppi, jota hän nimittää ”postmodernistiseksi uusmarxismiksi”, sekä sen mukanaan tuoma ”poliittinen korrektius”. Hän esittää, että tämä oppi hallitsee tänä päivänä länsimaisia yliopistoja, varsinkin ihmistieteitä. Petersonin mukaan postmodernismin johtohahmo on Jacques Derrida ja muita keskeisiä henkilöitä Michel Foucault ja Jacques Lacan.

Peterson esittää, että postmodernismi lähtee liikkeelle siitä havainnosta, että jokaiselle ilmiölle ja jokaiselle tekstille on olemassa lähes ääretön määrä mahdollisia tulkintoja. Tämä on hänen mukaansa itsessään aivan oikea havainto ja tehty monilla aloilla kuten tekoälytutkimuksessa. Postmodernismi kuitenkin – Peterson jatkaa kuvaustaan – päättelee tästä, ettei ole mitään perusteita pitää mitään tulkintaa toista parempana. Lopputuloksena on siis jyrkkä relativismi ja skeptisismi.5 Petersonin tulkinnassa postmodernismi myös kieltää kategorisesti objektiivisen todellisuuden ja sitoutuu jyrkkään sosiaaliseen konstruktionismiin.

Tässä vaiheessa postmodernismi Petersonin mukaan liittoutuu marxismin kanssa ja tuo mukaan vallan käsitteen. Edellä sanotusta päätellään edelleen jotain seuraavan suuntaista: Koska mitään yhtä oikeaa tulkintaa ei voida kohottaa muiden yläpuolelle, kaikki tulkintavaihtoehdot on parasta tulkita erilaisten vallan muotojen kamppailuksi.6 Ei ole mitään ulkopuolista todellisuutta, vaan kaikki on sosiaalista konstruktiota. Ei ole muuta kuin valtaa ja ihmisryhmien välisiä konflikteja. Valtakamppailut ovat ainoa ihmisten toiminnan motiivi.7 Peterson korostaakin toistuvasti, että keskeiset postmodernistiset ajattelijat ovat entisiä marxilaisia.

Peterson esittää, että vasemmisto vetoaa kateuden ja turvattomuuden tunteisiin viljellessään mielipahaa ja kuvaa varakkaammat ihmiset köyhempien moraalittomina hyväksikäyttäjinä: kaiken eriarvoisuuden ja tuloerojen väitetään johtuvan sorrosta ja vallasta. Tämä uhkaa Petersonin mukaan tuhota yhteiskunnan tuotteliaammat yksilöt.

Siinä missä klassinen marxismi keskittyi yhteiskuntaluokkiin ja niiden väliseen valtakamppailuun, Petersonin mukaan uusmarxismi määrittelee kamppailevat ryhmät mielivaltaisesti esimerkiksi sukupuolen, etnisyyden, uskonnon tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella.8 Seurauksena on loputonta ”identiteettipolitiikkaa”.

Petersonin mielestä postmodernismin suuri virhe on päätellä lukemattomien mahdollisten tulkintojen olemassaolosta, että olisi lukemattomia päteviä tulkintoja. Hänen mukaansa monet asiat rajoittavat niiden määrää. Erityisesti pätevän tulkinnan olemassaoloa tukeakseen ja käsitettä selventääkseen Peterson tekee filosofisesti kiinnostavan liikkeen: hän nojautuu pragmatistiseen totuusteoriaan. Hänen tulkintansa mukaan propositio tai tulkinta on tosi, jos sen perustalta toimiminen maailmassa johtaa tietyssä aikataulussa toivottuun lopputulokseen. Peterson viittaa tässä nimeltä mainiten pragmatistifilosofeihin William Jamesiin ja Charles S. Peirceen.9

Päteviä tulkintoja rajoittaa Petersonin mukaan merkittävästi ensiksikin niiden ”iterointi”: Tulkintojen täytyy vähintäänkin pitää subjekti hengissä. Ne eivät saa myöskään aiheuttaa liian kovaa kärsimystä tänään, huomenna, ensi kuussa ja ensi vuonna subjektin ja tämän perheen ja yhteisön kontekstissa. Peterson esittää, että toinen tulkintoja rajoittava tekijä on oma biologiamme: olemme kehittyneet evoluutiossa pitämään tietynlaisia tulkintoja toisentyyppisiä parempina.

Peterson, postmodernismi ja totuus: kriittisiä huomioita

Siihen nähden, miten paljon Peterson haluaa puhua nykyfilosofiasta, on yllättävää havaita, että hänen ainoa kirjallinen lähteensä tämän valtavan laajan ja monisyisen aihepiirin käsittelyssä näyttää olevan erään Stephen Hicksin kirjoittama yleisesitys Explaining Postmodernism. Skepticism and Socialism from Rousseau to Foucault.10 Peterson myös suosittelee teosta puhetilaisuuksissaan. Kirja on hyvin suppea ja ylimalkainen, mutta lisäksi se sisältää hyvin kummallisia tulkintoja ja on vahvasti värittynyt. Hicks johtaa ”etiikan ja yrittäjyyden keskusta” pienessä Rockfordin yliopistossa, ja hänet tunnetaan ennemminkin Ayn Randin uskollisena opetuslapsena (mikä näkyy kirjassa) kuin vakavasti otettavana akateemisena filosofina11. Uskallan väittää, että teoksessaan Hicks ei monin paikoin yksinkertaisesti ymmärrä, mistä puhuu. Ja Peterson näkyy lukeneen tämänkin kirjan huonosti – niin karkeita hänen yleistyksensä ovat.

Peterson esittää postmodernismin keskeiseksi edustajaksi Derridan. Derrida on tunnetusti vaikeatulkintainen ja kiistanalainenkin filosofi, ja jätän kernaasti kysymykset hänen kestävästä merkityksestään filosofialle sekä hänen ajattelunsa mahdollisista ongelmista historian tuomittavaksi. Petersonin toistuvasti esittämät suoraviivaiset tulkinnat Derridasta ovat yhtä kaikki varsin kyseenalaisia: Derrida ei ole koskaan käyttänyt nimikettä ”postmodernismi” kuvaamaan omaa filosofiaansa, eikä hän ole osallistunut aiheesta käytyyn keskusteluun. Derrida on myös eksplisiittisesti kieltänyt kannattavansa naiivia relativismia ja kiistänyt, että hänen totuuden metafyysisen perustan kriittinen tarkastelunsa olisi tarkoitettu totuuden ja tieteen vastaiseksi; tällaisia syytöksiä on esitetty jo aiemmissa Derrida-kiistoissa kauan ennen Hicksiä tai Petersonia.12 Näyttää kovasti siltä, että Petersonin ”Derrida” on hänen itse Hicksin ja muiden pohjalta luomansa mielikuvitusolento.

Mitä taas tulee sellaisiin oikeasti radikaaleihin postmodernisteihin kuin Jean-François Lyotard, he kyllä ansaitsevat tulla kritisoiduksi. Peterson on tietysti aivan oikeassa pitäessään vulgaaria ja jyrkkää relativismia ja sosiaalista konstruktionismia ongelmallisena ja vahingollisena kantana13. Sen sijaan hänen väitteensä, että tällainen äärimmäinen näkemys hallitsisi suvereenisti länsimaisia yliopistoja, on absurdi ja paljolti Petersonin itse rakentama ”olkiukko”. Vain todella konservatiivisesta, todellisuudesta vieraantuneesta näkökulmasta voi uskoa, että monenkirjava yliopistomaailma olisi ideologisesti niin homogeeninen kuin Petersonin mustavalkoinen kuvaus väittää. Vaikka joku on ehkä joskus jossain esittänyt jonkin äärimmäisen kannan, on aivan eri asia väittää, että se olisi vallitseva ja ainoa sallittu kanta. Itse asiassa on varsin vaikea paikantaa ajattelijoita, jotka todella kannattaisivat Petersonin kuvailemaa jyrkkää kantaa14.

Reiluuden nimissä on todettava, että – toisin kuin jotkut hänen kriitikkonsa ovat esittäneet – Peterson on kyllä tietoinen perinteisen marxismin ja postmodernismin välisestä jännitteestä. Hän toteaa aivan oikein, että postmodernismille (ainakin niin kuin Lyotard on asian esittänyt) on keskeistä niin kutsuttujen suurten kertomusten arvostelu, ja marxismi on yksi postmodernisteille keskeinenkin kritisoitava ”suuri kertomus”15. Tämä ei kuitenkaan estä Petersonia puhumasta monissa muissa yhteyksissä ”postmodernistisista uusmarxisteista”, Marxista ja Stalinin vainoista ikään kuin yhtenä ja samana asiana. Looginen johdonmukaisuus ja analyyttinen erittelevyys eivät vain näytä olevan Petersonin vahvimpia puolia, kun hän pääsee vauhtiin moralistisessa julistuksessaan. Hänelle riittää argumentiksi, että esimerkiksi Lyotard tunnusti nuorena 1960-luvulla marxilaisuutta.

Peterson julistaa paatoksellisesti, että filosofian niin kutsuttuun mannermaiseen perinteeseen lukeutuva postmodernistinen filosofia hallitsee länsimaisia yliopistoja. Näin hän käytännössä kieltää muun muassa sen ilmeisen tosiasian, että esimerkiksi angloamerikkalaisten ja pohjoismaisten yliopistojen filosofian laitoksia on pitkään pikemminkin hallinnut tieteenfilosofiasta ja logiikasta ammentava niin kutsuttu analyyttinen perinne16.

Myös ajatus siitä, että niin sanottu uusi vasemmisto lukisi laajasti vaikeatajuista ranskalaista filosofiaa, tuntuu yhtään tarkemmin mietittynä lähinnä naurettavalta. 1900-luvun loppupuoliskon pitkälti spontaaneista kansalaisliikkeistä (rauhanliike, ympäristöliike, LGBTQ-liike…) polveutuva ja hyvin moninainen uusi vasemmisto on ottanut kriittistä etäisyyttä perinteisen vasemmiston teoreettiseen oikeaoppisuuteen, esimerkiksi marxismi-leninismiin.

Petersonin turvautuminen pragmatistiseen totuusteoriaan vastalääkkeenä relativismille on askel aivan väärään suutaan. Hän kannattaa pragmatistista totuusteoriaa suhteellisen naiivissa ja selvästi ongelmallisessa muodossa, joka pikemminkin johtaa relativismiin kuin suojaa siltä.17 Se että jotkut tulkinnat eivät toimi käytännössä voi ehkä sulkea pois joitakin vääriä tulkintoja, mutta jättää aivan liikaa tilaa relativismille: lukuisat keskenään ristiriitaiset tulkinnat voivat toimia käytännön tasolla jollain rajallisella ajanjaksolla yhtä hyvin, ja ne olisivat Petersonin pragmatismin mukaan kaikki yhtä tosia. Tämä on kestämätön seuraus.18

Myös biologisesti muotoutuneet päättelytaipumuksemme, joihin Peterson vetoaa, ovat tässä ongelmallisia. Ne varmastikin rajoittavat tulkintojamme, mutta monet psykologiset tutkimukset – joista Petersonin olettaisi psykologina olevan tietoinen – osoittavat, että arkisessa päättelyssämme rutiininomaisesti käyttämämme ajattelun intuitiiviset ”nyrkkisäännöt” johtavat vaativammissa asetelmissa säännönmukaisesti virheellisiin johtopäätöksiin: siis epätosiin eikä tosiin tulkintoihin.19 Totuuden kriteeriksi niistäkään ei siis ole.

On toki totta, että kun ihmistieteissä on pyritty kehittämään filosofista itseymmärrystä ja vaihtoehtoja positivismille, ihmistieteiden filosofiaan on sisältynyt paljon ”pimeässä hapuilua” ja jälkiviisaasti katsottuna epäselviä ja ongelmallisia, esimerkiksi relativistisia filosofisia teorioita. Tämä ei ole kuitenkaan mikään ”uusmarxismin” 1970-luvulla mukanaan tuoma uutuus: ihmistieteiden haparoivat yritykset asemoida itsensä tieteiden joukossa ja suhteessa luonnontieteisiin ovat jatkuneet ainakin 1800-luvulta asti. Ihmismielen ja sitä seuraten ihmistieteiden romantisointi ja mystifiointi on usein ammentanut saksalaisen idealismin perinteestä ja pikemminkin traditionalismista ja konservativismista kuin edistyksellisestä yhteiskunnallisesta ajattelusta.20 Siinä määrin kuin jyrkkä relativismi tai sosiaalinen konstruktionismi ovat saaneet jalansijaa yliopistoilla ihmistieteissä, se on ollut vain yksi vaihe tässä pitkässä perinteessä – ei mikään uusi vasemmistolainen salaliitto.

Kulttuurimarxismi ja poliittinen korrektius

Petersonin maalailema kuva yliopistoja hallitsevasta ”uusmarxistisesta postmodernismista” on monin tavoin vain amerikkalaisten (ja nykyisin suomalaistenkin) äärikonservatiivien, kristillisen oikeiston ja äärioikeiston keskuudessa suositun ”kulttuurimarxismin” nimellä tunnetun salaliittoteorian muunnelma ja hieman päivitetty versio. Tämä perinteisempi kertomus etenee suunnilleen seuraavasti: Kun kommunistista vallankumousta ei lännessä tullutkaan, länsimainen vasemmisto, erityisesti Frankfurtin koulukunta, laati uuden strategian. Tavoitteeksi asetettiin tuhota länsimaat ”sisältä päin” hävittämällä niiden perinteinen kulttuuri ja kristinusko ja näin murtaa länsimaiden moraalinen perusta. Vasemmisto soluttautui mediaan, kirkkoon ja koulutuslaitoksiin. Keskeisessä asemassa oli Marxin ja Freudin oppien sekoittaminen. Muun muassa feminismi, seksuaalinen vallankumous sekä seksuaali- ja etnisten vähemmistöjen puolustaminen ovat kaikki osa kulttuurimarxismin suunnitelmaa. Tämä kuva on lähinnä fantastinen salaliittoteoria, joka lukee muutaman ei-aivan-helppotajuisen filosofin ansioksi aivan uskomattomia asioita.21

Petersonin hieman uudistetussa, ilmeisesti osittain Hicksiin nojautuvassa tarinassa taas talouden ympärillä pyörivän perinteisen marxismin toimimattomuus kävi päivänselväksi 1970-luvulle tultaessa. Niinpä kommunismia ei pyrittykään enää levittämään avoimesti ”kommunismin” nimen alla vaan postmodernismin valepuvussa. Frankfurtin koulukunnan tilalle on nyt tullut Derrida ja muita ranskalaisia filosofeja – muilta osin tarina on jokseenkin sama.22

Petersonin lavealla pensselillä maalatussa kuvassa ei ole tietoakaan esimerkiksi Tšekkoslovakian miehityksen länsimaisessa vasemmistossa synnyttämästä laajasta vastustuksesta ja arvostelusta, demokratian ja ihmisoikeuksien nimiin vannoneista ”eurokommunisteista”, sosiaalidemokratiasta tai ”vanhan vasemmiston” ja ”uuden vasemmiston” välisistä suurista eroista. Hänelle kaikki vasemmisto maailmanlaajuisesti on varauksettomasti Stalinin vainojen ja Kamputsean ”kuoleman kenttien” takana.

Peterson arvostelee postmodernismia myös universaalin ihmisluonnon hylkäämisestä. Hän tulkitsee sen tarkoittavan, että kenestä tahansa voi muokata mitä tahansa, ja että tämä johtaa vääjäämättä Neuvostoliiton kaltaiseen totalitarismiin.23 Tämä on jälleen yksi väärä vastakkainasettelu. Postmodernismi sikseen, mutta on vahvoja tieteellisiä ja filosofisia perusteita hylätä ajatus universaalista ihmisluonnosta tai olemuksesta24. Sen toteamisesta ei kuitenkaan tarvitse seurata mitään sellaisia kauheuksia kuin Peterson väittää.

Petersonin kiivaasti arvostelema ”poliittinen korrektius” on ilmiönä itse asiassa hyvä esimerkki todellisesta sosiaalisesta konstruktiosta. ”Poliittisesti korrekti” oli alun perin 1970–80-luvuilla yhdysvaltalaisen vasemmiston piirissä ironisesti sisäpiirin vitsinä käytetty ilmaisu, jolla irvailtiin joillekin liian dogmaattisille ja omahyväisille vasemmistolaisille. Reaganin kaudella kuitenkin äärikonservativismi ja kristillisen oikeisto vahvistuivat. Konservatiivisten monimiljardöörien rahoittamat ajatushautomot pyrkivät tavoitteellisesti synnyttämään oikeistolaisen ”vastaälymystön”. Ne alkoivat eri kanavia pitkin takoa määrätietoisesti ihmisten mieliin kuvaa yliopistoilla rehottavasta vasemmistolaisesta ”kulttuurisesta relativismista”. Konservatiivisten poliittisten arvojen edistäminen naamioitiin neutraaliksi objektiivisen tieteen puolustukseksi. 1980-luvun lopulla konservatiivit omivat ilmaisun ”poliittinen korrektius” ja antoivat sille aivan uuden merkityksen: annettiin ymmärtää, että vasemmisto erityisesti vaatisi ”poliittista korrektiutta”. Käsite on usein kytkeytynyt edellä jo mainittuun kulttuurimarxismi-salaliittoteoriaan.

Valtalehtien kuten New York Times, Newsweek, Wall Street Journal, Forbes ja New York Magazine oikealle kallellaan olevat kolumnistit julistivat vuosina 1990–1991 kilpaa ”poliittisen korrektiuden” valtavaksi ongelmaksi yliopistoissa. Sitä verrattiin kursailematta fasismin, stalinismin ja jakobiinien terroriin ja joukkomurhiin. Usein puhuttiin myös ”ajatuspoliiseista”. Kirjoituksissa toistettiin muutamaan yliopistoon liittyviä muutamia tarinoita, jotka oli usein vielä irrotettu kontekstistaan, liioiteltu tai jopa täysin paikkansa pitämättömiä. On esimerkiksi kerrottu, että Harvardin yliopiston historian professori Stephan Thernstrom olisi joutunut kampuksella rasismisyytöksiä suoltavien fanaattisten opiskelijoiden toistuvien hyökkäysten kohteeksi. Thernstrom itse on todennut, ettei mitään tällaisia hyökkäyksiä ole todellisuudessa tapahtunut. Opiskelijalehdessä oli vain julkaistu yksi kirjoitus, jossa oli kritisoitu hänen ratkaisuaan käyttää opetuksessa laajoja sitaatteja orjanomistajien päiväkirjoista. Pitkälti näitä samoja tarinoita on sitten kierrätetty vuodesta toiseen aihetta koskevissa kirjoituksissa. Kun mielikuvaa on toistettu ja toistettu, se on muuttunut monien kohtuullisen liberaalienkin ihmisten mielessä kiistattomaksi ”tosiasiaksi”. Vaihtoehtoinen ”fakta” on luotu.25 Mielikuva on ollut valtavan tehokas työkalu republikaaniselle oikeistolle kiilan lyömiseksi työväestön ja demokraattien – ”tavallisten ihmisten” ja ”eliitin” – välille. Trumpin valinta on siitä yksi surullinen osoitus.

Myytit, moraali, tiede ja pseudotiede

Teoreettisessa pääteoksessaan Maps of Meaning (1999) Peterson väittää C. G. Jungia seuraten, että ihmiskunnan keskeiset uskonnolliset myytit ovat kulttuurisesti universaaleja eli kaikille ihmisille yhteisiä. Ne ovat hänen mukaansa sekä moraalin psykologinen alkuperä että sen filosofinen ja poliittinen perusta. Lopuksi Peterson esittää, että 1900-luvun totalitaristisia hirmuhallintoja ja kansanmurhia natsi-Saksasta Ruandaan voidaan ymmärtää parhaiten hänen myyttiperustaisen moraaliteoriansa pohjalta.

Esittäessään näyttöä universaalisuusväitteelleen Peterson on kuitenkin hyvin valikoiva ja keskittyy tarkastelemaan lähinnä yhtä kulttuurien kehityslinjaa Mesopotamiasta juutalaisuuden kautta kristinuskoon. Maailman kulttuurien moninaisuus kyseenalaistaa universaalisuusoletuksen, joten hän jättää valtavan määrän kulttuureja yksinkertaisesti huomioimatta ja vaikenee niistä.

Petersonin moraalipsykologinen väite, että moraali yleisesti perustuisi uskonnollisiin tai spirituaalisiin myytteihin, ei sekään vastaa todellisuutta: miljoonat uskonnottomat ihmiset ovat perustaneet moraalinsa johonkin muuhun. Myös hänen filosofisempi kannanottonsa, jonka mukaan moraali on parasta perustaa uskonnollisiin myytteihin, on lievästi sanottuna kiistanalainen: Viime vuosisatojen filosofinen perinne pursuaa kilpailevia ja monien mielestä uskottavampia vaihtoehtoja.

Esimerkiksi David Hume ja Adam Smith ovat perustaneet moraalin sympatiaan ja muihin moraalisiin tunteisiin, Immanuel Kant velvollisuuksiin ja oikeuksiin, ja Jeremy Bentham ja John Stuart Mill tekojen seurauksiin suhteessa ihmisten onnellisuuteen. Myös totalitarismin ja kansanmurhien ymmärtämiselle on paljon analyyttisempiakin psykologisia välineitä kuin Petersonin epämääräinen puhe ”spirituaalisesta sairaudesta” ja parempia vastalääkkeitä kuin hänen tarjoilemansa uskonnollinen individualismi.26

Peterson itse ja hänen ihailijansa esittävät hänet mielellään tieteellisen maailmankuvan tinkimättömänä puolustajana postmodernistista irrationalismia vastaan. Kuitenkin Petersonilla itsellään on vahva taipumus mieltyä pseudotieteelliseen ajatteluun.

Elokuussa 2018 Peterson jakoi Twitterissä videon otsikolla ”Ilmastonmuutos: mitä tieteentekijät sanovat?” omalla ivallisella saatetekstillään: ”Jotakin vihattavaa antikapitalistisille ympäristönsuojelijoille”27. Videon on tuottanut PragerU, konservatiivinen ajatushautomo, jolla on kyseenalainen maine valheellisen tai harhaanjohtavan ilmastonmuutosta koskevan informaation levittäjänä. Videolla puhuu ”asiantuntijana” pelkästään muuan Richard Lindzen, tunnettu ja huonomaineinen ilmastonmuutoksen kieltäjä, jonka tiedetään saaneen rahoitusta hiilivoimayhtiöltä.28 Tämä ei myöskään ole ainoa kerta, kun Peterson on vähätellyt ilmastonmuutosta ja levittänyt denialistista viestiä. Petersonille näkyy kelpaavan mikä tahansa pseudotieteellinen huuhaa, jos sillä vain voi lyödä ”vasemmistoa”.

Peterson käsittelee eräässä luennossaan tuhansia vuosia vanhaa kuvataidetta muun muassa muinaisesta Kiinasta ja Australian alkuasukkailta. Hän toteaa, että ympäri maailmaa esiintyy muinaista taidetta, jossa kuvataan toistuvasti toisiinsa kietoutuneita käärmemäisiä hahmoja – ja että niitä käytetään parantavina symboleina. Peterson esittää kirkkain silmin uskovansa, että nämä muinaiset maalaukset esittävät DNA:n kaksoiskierrettä.29 Vakiintuneen tieteen historian mukaanhan DNA:n kaksoiskierreluonteen paljastivat vasta vuonna 1953 Watson, Crick, Franklin ja Wilkins. Löytö edellytti muun muassa röntgenkuvausta.

Kysyttäessä asiasta Peterson selittää, että ”emme tunne havainnon rajoja, erityisesti tietyissä olosuhteissa”. Hän sanoo uskovansa, että ihmisillä on ollut aina (siis jo vuosituhansien ajan) ”vihjauksia” DNA:sta. Peterson viittaa sitten tietolähteenään Jeremy Narbyn kirjaan The Cosmic Serpent (1998). Tässä kirjassa antropologi Narby väittää, että perulaiset shamaanit ovat jo tuhansia vuosia sitten saavuttaneet hallusinogeenisiä huumeita käyttämällä DNA:sta tietoa, joka on sitten koodautunut heidän jälkeläistensä aivoihin synnynnäisenä tietona.30 Tämä on niin sakeaa pseudotieteellistä hölynpölyä, että siihen vetoaminen aiheuttaa jo voimakasta myötähäpeää.

Kenen sananvapaus?

Keskeinen osa Petersonin julkista kuvaa on ollut esiintyminen sankarillisena sananvapauden puolustajana ”poliittisen korrektiuden” tyranniaa vastaan. Aivan kuten internetissä ölisevälle äärioikeistolle, myös Petersonille sananvapauden arvostus on kuitenkin todellisuudessa sangen valikoivaa: se halutaan turvata vähemmistöjä loukkaavalle ja niitä kohtaan vihaa lietsovalle puheelle, mutta ei heihin itseensä kohdistuvalle kritiikille.

Kanadalaisessa Wilfrid Laurierin yliopistossa Petersonin videoita oppitunnilla näyttänyt nuori apulaisopettaja oli kutsuttu professoreiden puhutteluun. Tämä oli nauhoittanut koko kiivaan keskustelun. Sen kuluessa oli muun muassa kyseenalaistettu Petersonin tieteellinen uskottavuus, ja verrattiinpa häntä jopa Hitleriin. Kun tieto tästä levisi julkisuuteen, Peterson haastoi yliopiston oikeuteen kunnianloukkauksesta ja vaatii 1,5 miljoonan dollarin korvauksia.31 Hitler-vertauksen osuvuudesta voidaan tietysti olla montaa mieltä, mutta Petersonin tapa pyrkiä vaientamaan arvostelijansa oikeudellisilla seuraamuksilla ja kovilla korvausvaatimuksilla nakertaa kyllä pahasti hänen uskottavuuttaan sananvapauden tinkimättömänä puolustaja.

Cornellin yliopistossa työskentelevä filosofi Kate Manne kirjoitti Petersonin kirjasta paljon luetun kriittisen arvion ja antoi myös Petersonia koskevan haastattelun Vox-lehdelle32. Peterson on nyt uhannut lakimiehensä välityksellä haastaa Mannen, Vox-lehden ja Cornellin yliopiston oikeuteen, mikäli nämä eivät heti vedä takaisin Mannen ”halventavia” kommentteja, poista niitä kaikkia verkosta (ikään kuin tämä olisi edes mahdollista) ja esitä anteeksipyyntöä33. Peterson pitää ”halventavana” muun muassa Mannen toteamusta, että 12 elämänohjetta sisältää ”joitakin todella kulmakarvoja nostattavia, autoritääriseltä kuulostavia ja jopa julmia asioita”. Jälleen Petersonin ylevät puheet sananvapauden puolesta osoittautuvat pelkäksi tyhjien tynnyreiden kolinaksi.

Peterson myös ilmoitti reilu vuosi sitten alkavansa ylläpitää verkkosivulla mustaa listaa yliopistojen ”uusmarxilaisista” opettajista ja ”postmodernistisista” kurssisisällöistä varoituksena opiskelijoille ja näiden vanhemmille34. Kaikesta päätellen sille listalle olisi päässyt varsin moni ja hyvin epäselvin perustein. Peterson päätti lopulta jäädyttää hankkeensa ainakin toistaiseksi sen herättämän laajan kritiikin vuoksi. Joka tapauksessa tämäkin tapaus kertoo paljon siitä, kuinka valikoivaa ja tarkoitushakuista Petersonin mahtipontisesti julistama sananvapauden ja akateemisen vapauden puolustus todellisuudessa on.

Entäpä se sukupuolivähemmistöjen omia pronomineja vaativan lain sankarillinen vastustus? Petersonhan uhosi, että hän on valmis menemään vankilaan sananvapauden puolesta. Kanadalaiset oikeustieteen asiantuntijat ovat todenneet ykskantaan, että Petersonin tulkinnoilla uudesta laista ei ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Pronominien toiveiden vastaista käyttöä ei olla missään tapauksessa tulkitsemassa väkivaltaan ja viharikoksiin vähemmistöjä kohtaan yllyttävään vihapuheeseen rinnastettavaksi asiaksi. Vankilaan sellaisesta ei aivan varmasti voi joutua. Peterson on keksinyt tämän aivan omasta päästään. Petersonin oma paraatiesimerkki ”poliittisesta korrektiudesta” on siis sekin paljolti sepitettä.35

Peterson arvostelee alakynnessä olevia, oikeuksiaan puolustavia kansanryhmiä ja vähemmistöjä identiteettipolitiikasta ja tyhjästä uhriutumisesta. Hänen oma esiintymisensä julkisen uransa alusta asti on kuitenkin ollut juuri sitä: täysin keksitystä asiasta uhriutumista. Hän on rakentanut tosiasioita vääristellen itselleen imagoa sananvapauden marttyyrina.

Petersonia voi arvostella monesta asiasta, mutta älyllinen rehellisyys ei kyllä kuulu hänen paheidensa joukkoon.

 


Viitteet

  1. 1. The New York Times on nimennyt Petersonin ”vaikutusvaltaisimmaksi julkiseksi intellektuelliksi koko läntisessä maailmassa juuri nyt”. Brooks 2018.
  2. 2. Peterson 2016.
  3. 3. Arvostelu kirjasta julkaistaan niin & näin 4/2018:ssa.
  4. 4. Channel 4 News, 2018.
  5. 5. Peterson 2018a; 2018b, 366–.
  6. 6. Sama.
  7. 7. Ks. Kraychik 2017.
  8. 8. Ks. Kraychik 2017; Philipp 2017.
  9. 9. Peterson tosin kirjoittaa Peircen nimen väärin.
  10. 10. Hicks 2004. Tässä yhteydessä jätetään huomioimatta se tarkasteltavan aiheen kannalta jokseenkin marginaalinen seikka, että Peterson on ilmeisesti lueskellut jonkin verran Nietzscheä, Heideggeria, Wittgensteinia ja Popperia.
  11. 11. Erityisesti viime vuosisadalla Ayn Rand on ollut valtavan suosittu ajattelija amerikkalaisen oikeiston keskuudessa. Yhtään vakavammassa filosofisessa arvioinnissa Randin ”itsekkyyden filosofia” näyttäytyy lapsellisen yksinkertaisena ja täysin kestämättömänä oppina. Ks. esim. Raatikainen 2012.
  12. 12. Ks. esim. Sivenius 1988.
  13. 13. Ks. esim. Raatikainen 2004.
  14. 14. Kun olin kirjoittamassa kirjaani Ihmistieteet ja filosofia, näin jonkin verran vaivaa löytääkseni jyrkän relativismin ja sosiaalisen konstruktionismin selviä kannattajia. Tulokset olivat yllättävän laihoja: lähinnä käteen jäivät oikeasti postmodernismia edustava filosofi Lyotard sekä sosiologit Jean Baudrillard ja Steve Woolgar (ks. Raatikainen 2004). Pitkälti tuloksettomien etsintöjeni valossa näyttää vahvasti liioitellulta väittää, että tämäntyyppinen ajattelu hallitsisi länsimaisia yliopistoja.
  15. 15. Ks. Peterson 2018a.
  16. 16. Psykoanalyysista, Martin Heideggerista ja Friedrich Nietzschestä ponnistava Peterson on itse monella tapaa paljon lähempänä filosofian ”mannermaista perinnettä”, jota – tai sen karikatyyria – vastaan hän kuitenkin hyökkää, kuin monet häntä arvostelevat tieteellisesti orientoituneet angloamerikkalaiset filosofit, jotka hän niputtaa suurpiirteisesti uusmarxisteiksi. Heidegger, Nietzsche ja psykoanalyysi olivat keskeisesti myös Petersonin kiivaasti arvostelemien Derridan ja Foucault’n taustalla.
  17. 17. Tarkemmassa viimeaikaisessa tutkimuksessa on kyseenalaistettu, kannattiko edes James tällaista suoraviivaista käsitystä totuudesta (ja Peirce ei aivan varmasti kannattanut). Petersonin tulkinta on kuitenkin perinteinen ja yleinen. Tässä olennaista ei kuitenkaan ole Jamesin oikea tulkinta vaan se, että Peterson sitoutuu itse näin määrittelemäänsä totuuskäsitykseen.
  18. 18. Tällaisen suoraviivaisen pragmatistisen totuusteorian ongelmat ovat moninaiset: Joskus voi olla hyödyllistä uskoa jokin epätosi asia. Jonkin teoreettisen totuuden uskominen voi olla käytännön kannalta hyödytöntä. Totuuden ja hyödyllisyyden samastaminen on selvästi kestämätön ajatus. Ks. esim. David 2004.
  19. 19. Viittaan tässä mm. Wasonin kuuluisaan ”valintatestiin” sekä Tverskyn, Kahnemanin ja Slovicin kumppaneineen tekemiin uraauurtaviin tutkimuksiin. Hyvänä yleiskatsauksena, ks. esim. Stich 1985.
  20. 20. Viittaan tässä perinteisen saksalaisen idealismin lisäksi myös moninaiseen hermeneuttiseen perinteeseen sekä ymmärtävään ihmistieteeseen tai niin kutsuun Verstehen-perinteeseen. Ks. Raatikainen 2004.
  21. 21. Ks. esim. Linja-aho 2018. Todellisuudessa varsin suuri osa Petersonin ”ajattelusta” on 1990-luvun alun amerikkalaisten konservatiivien retoristen temppujen kierrätystä ja tuttua esimerkiksi ”tieteiden sotaan” liittyvistä keskusteluista.
  22. 22. Ks. esim. Philipp 2017.
  23. 23. Sovereign Nations 2018.
  24. 24. Ks. esim. Ylikoski & Kokkonen 2009.
  25. 25. ”Poliittista korrektiutta” käsittelevissä parissa kappaleessa olen nojautunut vahvasti artikkeliin Weigel 2016; ks. myös Mayer 2016.
  26. 26. Tämä ja edeltävä kappale perustuvat melko suoraan artikkeliin Thagard 2018.
  27. 27. twitter.com/jordanbpeterson/status/1024870660022124544
  28. 28. Herzog 2018.
  29. 29. Ks. Genetically Modified Skeptic, 2018.
  30. 30. Sama.
  31. 31. Ks. esim. Kupferman 2018.
  32. 32. Manne 2018; Illing 2018.
  33. 33. Carmon 2018.
  34. 34. Ks. esim. Silverstein 2017.
  35. 35. Ks. esim. Cossman 2016; Cumming 2016; Khandaker 2016.

Kirjallisuus

Brooks, David, The Jordan Peterson Moment. The New York Times 25.1.2018.

Carmon, Irin, Exclusive: Jordan Peterson Threatened to Sue a Critic for Calling Him a Misogynist. The Cut 21.9.2018.

Channel 4 News, Jordan Peterson Debate on the Gender Pay Gap, Campus Protests and Postmodernism. 16.1.2018.

Cossman, Brenda, Bill C-16 – No, It's Not about Criminalizing Pronoun Misuse. University of Toronto SDS Blog 2016.

Cumming, Lisa, Are Jordan Peterson’s Claims About Bill C-16 Correct? Torontoist 19.12.2016.

David, Marian, Theories of Truth. Teoksessa The Handbook of Epistemology. Toim. Ilkka Niiniluoto, Matti Sintonen & Jan Woleński. Kluwer, Dordrecht 2004, 331–413.

Genetically Modified Skeptic, Jordan Peterson’s Most Pseudoscientific Claim Ever. 8.6.2018.

Herzog, Katie, Jordan Peterson Pushes Dangerous Myths About Climate Change. The Stranger 3.8.2018.

Hicks, Stephen, Explaining Postmodernism. Skepticism and Socialism from Rousseau to Foucault. Scholargy Publishing, Tempe 2004.

Illing, Sean, A Feminist Philosopher Makes the Case Against Jordan Peterson. Vox 6.6.2018.

Khandaker, Tamara, No, the Trans Rights Bill Doesn’t Criminalize Free Speech. Vice 24.10.2016.

Kraychik, Robert, Jordan Peterson Explains Leftism’s Core. The Daily Wire 4.9.2017.

Kupferman, Steve, Why is Jordan Peterson Suing Wilfrid Laurier University? Toronto Life 27.6.2018.

Linja-aho, Vesa, Kulttuurimarxilaisuus – kun salaliittoteoria kohtaa yhteiskuntatieteet. Skeptikko 2/18, 17–21.

Manne, Kate, Reconsider the Lobster. Times Literary Supplement 23.5.2018.

Mayer, Jane, Dark Money. The Hidden History of the Billionaires Behind the Rise of the Radical Right. Anchor Books, New York 2016.

Narby, Jeremy, The Cosmic Serpent. DNA and the Origins of Knowledge. Jeremy P. Tarcher/Putnam, New York 1998.

Peterson, Jordan, Maps of Meaning. The Architecture of Belief. Routledge, New York & London 1999.

Peterson, Jordan, 2016/09/27: Part 1: Fear and the Law. 27.9.2016.

Peterson, Jordan, Postmodernism: definition and critique (with a few comments on its relationship with Marxism). 2018a.

Peterson, Jordan, 12 elämänohjetta. Käsikirja kaaosta vastaan (12 Rules for Life. An Antidote to Chaos, 2018). Suom. Tero Valkonen. WSOY, Helsinki 2018b.

Philipp, Joshua, Jordan Peterson Exposes the Postmodernist Agenda. Epoch Times 21.6.2017.

Raatikainen, Panu, Ihmistieteet ja filosofia. Gaudeamus, Helsinki 2004.

Raatikainen, Panu, Tätä he lukevat: Ayn Rand. Voima 5/2012.

Silverstein, Richard, Jordan Peterson turns his ”free speech” crusade into an assault on academic freedom. Now 13.11.2017.

Sivenius, Hannu, Derridan puolesta. Tiede & Edistys 1/1988, 57–64.

Stich, Stephen P., Could Man Be an Irrational Animal? Some Notes on the Epistemology of Rationality. Synthese. Vol. 64, No. 1, 1985, 115–135.

Sovereign Nations, Dr. Jordan B. Peterson: Identity Politics & The Marxist Lie of White Privilege. Sovereign Nations 30.1.2018.

Thagard, Paul, Jordan Peterson's Murky Maps of Meaning. Psychology Today 12.3.2018.

Weigel, Moira, Political Correctness: How the Right Invented a Phantom Enemy. The Guardian 30.11.2016.

Ylikoski, Petri & Kokkonen, Tomi, Evoluutio ja ihmisluonto. Gaudeamus, Helsinki 2009.

Henkilöviitteet: Peterson, Jordan

Jaa tämä