Olet täällä

Kun syöveri katselee meitä – Annihilation ja tuntemattoman äärellä hajoilevat ihmiset

Kun syöveri katselee meitä – Annihilation ja tuntemattoman äärellä hajoilevat ihmiset

niin & näin 1/18

Jeff VanderMeerin vuonna 2014 ilmestyneen Southern Reach -trilogian lähtökohta on tuttu Strugatskin veljesten Stalkerista (1972). Jokin tuntematon on jättänyt jälkeensä ”Alue X:n”, jonka todellisuus on mullistunut. Biologiset rajapinnat murtuvat, luonnollisen ja keinotekoisen ero menettää merkityksensä ja maailma kantaa outoa hedelmää. Arvoitusta tutkivat törmäävät kummajaisiin, jotka ovat kuin H. P. Lovecraftin tarinoista. Mysteeri katsoo meitä ja luo kopioitamme, kuten Stanislaw Lemin romaanissa Solaris (1961). Ilmiötä tutkivan ja hallinnoivan instituutin paranoidilla byrokratialla on lukuisia esikuvia. Alex Garlandin käsikirjoittama ja ohjaama Annihilation tarttuu tähän amalgaamiin ja tekee sillä jotain ihan muuta.

Elokuva Annihilation (2018) pohjautuu löyhästi VanderMeerin samannimiseen romaaniin. Viisi eri alojen asiantuntijaa astuu mystisenä ”hohteena” (shimmer) leviävälle alueelle, josta aiemmat retkikunnat ovat saaneet ainoastaan vähän ristiriitaista tietoa. On vain teorioita tai pikemmin valistumattomia arvauksia siitä, mitä kaiken takana on. Trilogian kakkososasta Authority poimitaan lähinnä tieteellisen tutkimusretkikunnan ainoan (ehkä) eloon jääneen kuulustelu, joka on elokuvan kerronnallinen nykyhetki.

Kirjan retkikunnassa on neljä jäsentä, kaikki eri alojen tutkijoita, joihin viitataan vain ammattinimikkeillä. Henkilökohtaisista asioista puhumiseen ei rohkaista. Elokuvassa retkueen jäseniä on viisi, heidät on nimetty ja heidän ongelmiaan nostetaan näkyvästi esille. Yksi heistä ei ole tutkija vaan ensihoitaja Gina Rodriguez – karski ja kova suustaan. Hänen esikuvansa lienee elokuvan Aliens (1986) Vasquez, mihin leffassa viitataankin ohi mennen vitsailevassa konekiväärikohtauksessa.

Kirjan tapaan kaikki retkikunnan jäsenet ovat naisia. Alkuteoksessa kuitenkin sukupuolta ja ylipäätään henkilökohtaisia yksityiskohtia piilotellaan Southern Reach -instituutin vainoharhaista tiedonhallintaa kuvaavien ammattinimikkeiden taakse. Tutkijat ovat instituutin desinfioimia tutkimusvälineitä. Sukupuoleen perustuva valinta ei pohjaa mihinkään. Retkikunnan koostumus on pikemminkin tulosta yhä epätieteellisemmäksi luisuvasta hakuammunnasta, joka tekee jäsenistä pohjimmiltaan koe-eläimiä – ensimmäisten eläinkokeiden karmivat videot ovatkin toistuva teema trilogian kakkososassa. Asetelma tietysti myös leikkii lukijan sukupuoliodotuksilla, mikä toimii hyvin etenkin englannin pronominien harkitussa käytössä. Elokuvassa taas sukupuolivalinta ei ole valinta (”Kaikki naisia?” – ”Kaikki tutkijoita.”); se on kannanotto olematta sitä. Ratkaisu on turhan laiska verrattuna kirjan kylmän kliiniseen asetelmaan.

Annihilation Netflix neljä henkilöä
Kuva: Netflix.

Itsetuhon matkalla

VanderMeerin trilogia on science fictionin merkkipaalu, joten siihen pohjaavaa elokuvaa niin odotettiin kuin pelättiinkin. Garland ei kuitenkaan ole edes pyrkinyt kirjan elokuvallistamiseen: vaikka retkikunta-asetelma on ennallaan, elokuva tarttuu pääosin eri teemoihin. Kuten Garland on itse todennut, käsikirjoituksen suhde kirjaan oli niin etäinen, että se on enemmänkin ”uneen pohjautuva uni” – ja kuulemma VanderMeer on hyväksynyt lähtökohdan. Kirjoja ja elokuvaa ei olekaan mielekästä vertailla siitä näkökulmasta, onko tulkinta onnistunut, koska elokuva ei oikeastaan ole tulkinta. Sen sijaan on kiintoisaa tarkastella, miten Alue X:n kohtaamista on lähestytty eri tavoin ja millaisiin asioihin on saatu tai epäonnistuttu saamaan otetta.

Jos vertauskohtaa hakee, Tarkovskin Stalker (1979) vaeltaa huomattavasti lähempänä kirjallista esikuvaansa tarkastellen ihmisten ja yhteiskuntien suhdetta Vyöhykkeeseen, heidän unelmiaan ja pelkojaan elämää mullistavan vierauden äärellä. Erojakin tietysti on. Stalker-kirjassa ”Vyöhyke” on kiistatta läsnä ja kouriintuntuva, kun taas elokuvassa se on mahdollista tulkita kollektiiviseksi harhaksi tai ristiriitaisin tavoin ymmärretyksi ihanteeksi, koska se ei milloinkaan tule esiin muuten kuin puheissa. Silti olennaista on se, miten ihmiset suhtautuvat Vyöhykkeeseen yksin ja yhdessä.

Vaikka Annihilationin Alue X on mitä läsnä olevin, elokuvan ihmiset tuijottavat omaan napaansa ja hajoilevat henkilökohtaisiin ongelmiinsa. Garland on itsekin todennut, että elokuvan pääteemaksi valikoitunut itsetuhoisuus ei juuri kirjoista ammenna. Tästä juontaakin elokuvan temaattinen katkos inhimillisen ja Alue X:n välillä. Toisin kuin Vyöhyke, Alue X ei ole ihmisten haaveiden, pyrintöjen tai pelkojen pääkohde, vaan se on ennen kaikkea näyttämö inhimillisille huolille.

Elokuvassa yritetään luoda temaattista yhteyttä pöhköllä ”prismaattisuuden” idealla. Se kytkee ihmisten psykologisen hajoamisen Alue X:n muukalaiseen biologiaan, joka murtaa luomakunnan raja-aitoja mahdottomin tavoin. Fyysikko Josie (Tessa Thompson) esittää kattoteorian muutoksen tapojen samankaltaisuudesta: ”hohde” taittaa valon ja radioaaltojen lisäksi olioiden perimää tai mitä tahansa. Biologi Lena (Natalie Portman) hyväksyy hypoteesin, mikä menee yhä hupsummaksi1. Tietenkään elokuvassa ei yritetä vakavissaan sanoa mitään tieteellistä, mutta tämä tekee temaattisesta sillanrakennuksesta entistä huterampaa. Rinnastus jää pinnalliseksi tuomatta elokuvaan mitään olennaista. Liian usein tällainen analogioiden luominen antaakin vain mahdollisuuden sisällöttömien samankaltaisuuksien bongailuun.

Annihilation Netflix kukaksi tuleminen
Kuva: Netflix.

Rajojen murtumiseen liittyy myös elokuvan omituisin kvasitieteellinen kömmähdys. Biologi Lenan suuhun laitetaan toteamus, että eri lajit eivät voi risteytyä keskenään. Kyllä, alligaattori ja hai eivät naiskentele, mutta yleisenä toteamuksena tuo lähinnä nauratti ja ehkä vähän itkettikin. Lajin käsite jää biologiassa vaille tyhjentävää määritelmää, sillä kysymys lajieroista voidaan esittää lukuisin eri tavoin ja saada erilaisia vastauksia. Lajirajat eivät myöskään ole läpäisemättömiä, sillä se tekisi evoluution mahdottomaksi. Kuten Chuck Dyke totesi aikanaan niin & näin -lehden sivuilla: ”Lajit ovat vaihtelun lähteitä vain siinä mielessä kuin ne eivät ole lajeja.”2

Ihmishenkilöiden tarinoista ja aatoksista ei ole paljon kotiin kirjoitettavaa. He jäävät päähenkilö Lenaa lukuun ottamatta ohkaisiksi palvelematta kuitenkaan kirjan epäpersonoivan kliinisyyden tavoin mitään mielekästä tarkoitusta. Elokuvan takaumissa työstetään Lenan hajoamaisillaan olevaa ihmissuhdetta, joka sekin on kovin kulunut asetelma. Itsetuhoiset pyrkimykset lähteä toivottomalle retkelle selitetään henkilöiden omilla ongelmilla – mikä varmuuden vuoksi väännetään katsojalle dialogisesta rautalangasta. Biologi Lena yrittää hyvittää mennyttä hairahdustaan pelastamalla Alue X:ltä sairastuneena palanneen miehensä.

VanderMeerin kirjassa Biologista kerroksittain paljastuva vieraantuneisuus sen sijaan nivoutuu monin säikein Alue X:n kohtaamiseen. Hänen pakkomielteinen suhteensa kodin likeisen jättömaan likolammen ei-inhimilliseen biologiaan on muukalaisuuden mikrokosmos, ja matka tuntemattomaan tyydyttää samaa janoa. Biologin kiinnostus maailman ilmiöiden tutkimiseen, tietämisen tapoihin ja ylipäätään yhteys maailmaan on asian ydin, ei sivuhuomautus. Elokuvassa sen sijaan biologi Lenan ammatti on sivuasia – hänen sotilasmenneisyytensä nousee paljon vahvemmin esiin rynnäkkökiväärikohtauksissa.

Muukalainen vailla motiivia

Elokuva olisi voinut hyvin perinteisen psykologisen itsetutkiskelun sijaan ottaa rohkeammin otetta VanderMeerin teosten teemoista, koska kirjat tarjoavat ainesta moneen. Niinpä kokonaisuutena Annihilation on jossain määrin pettymys. Sen sijaan science fictionin lajityypillisten elementtien käsittelyssä elokuva pystyy tekemään pitkästä aikaa jotain omaleimaista. Toisin kuin vaikka ylistetyssä Arrivalissa (2016), vieras ja tuntematon ei ole olemassa vain ihmisten saamien opetusten ja oivallusten lähteenä. Se ei myöskään ole pohjimmiltaan ihmisen kaltainen.3

Jos Arrivalin muukalaiset olivat vieraasta ulkomuodostaan, epäinhimillisestä aikakäsityksestään ja spiraalimaisesta kielestään huolimatta tunnistettavia yksilöitä, Annihilationin vieras jää lopulta ihmiselle tyystin tuntemattomaksi. Elokuva onnistuu oikeastaan melkein aina silloin, kun se astuu temaattisen kuilun yli ihmisten itsetutkiskelusta Alue X:n kuvitteluun. Pastellinsävyiset leväkasvustot ja riipaisevan surumieliset kasvimaiset ihmishahmot ovat sellaista science fiction -elokuvien kuvastoa, jonka pelkäsin jo jääneen taakse. Vanhahtava käsityöläisyys ympäristön rakentamisessa tuo mieleen lukuisia menneiden vuosikymmenten scifielokuvia, ja se yhdistyy hienosti uusien menetelmien käyttöön. Asioiden ei ole pakko olla ”uskottavan näköisiä”, mitä se sitten tarkoittaisikaan.

Elokuvan sisäisessä keskustelussa tapahtuneelle annetaan lopullinen tulkinta – se oli muukalaisuutta, jonkin sortin vierailu. Kävijän motiivit, jos niitä oli, jäävät kuitenkin arvoitukseksi. ”Hohteen” alkulähteen, majakan, alisissa onkaloissa sijaitseva syöveri kyllä tuijottaa ihmiseen siihen katsottaessa. Pyörteilevä syvyyksien silmä tekee itsensä meidän kaltaiseksemme, mutta tämä ei kerro mitään mistään eikä anna opetuksia. Eikä sillä ole mitään väliä. Elokuvan traileri kertoo harvinaislaatuisella tavalla etukäteen katsojalle sen, mitä vierailusta voidaan sanoa: se ei tullut tuhoamaan vaan muuttaakseen, luodakseen jotain uutta. Kenelläkään ei vain ole harmaintakaan aavistusta, mitä. Mutta se ei ole olennaista.

Annihilation Netflix Portman syöveri
Kuva: Netflix.

Juuri sulkeuman puute, tietoinen selittämättömyys, lie taustalla siinä, että elokuva päätyi täälläpäin maailmaa vain Netflixiin elokuvateatterien sijaan. (Suomessa Netflix näyttää elokuvaa nimellä Hävitys.) Teatterilevityksen se sai vain Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Kiinassa. Suoratoistopalvelut tarjosivat kompromissin, kun tuotantoyhtiö Paramountin puolelta olisi kaivattu muutoksia ”liian vaikeaan” elokuvaan. Garland ja häntä tukenut tuottaja Scott Rudin kuitenkin pistivät vastaan. Näin Annihilation saattaa raivata tietä muillekin elokuville, joissa science fiction -teemojen käsittelyyn ei tarvitsisi ottaa niin sovinnaisia tulokulmia. Asioita pitäisi voida tehdä toisin, vaikka se ei noudattaisikaan lajityypin tai suuren yleisön elokuvien vakiintuneita odotuksia.

Kontekstia vailla

VanderMeerin trilogian pääteemaksi nousee se, miten Alue X:n arvoitusta yritetään ymmärtää ja hallinnoida. Southern Reach -trilogia on harvinaisuus, onnistunutta tieteenfilosofisesti pohdiskelevaa scifiä4. VanderMeerin tekstissä toistuvat viittaukset kontekstin puutteeseen. Mielekkäitä tutkimuskysymyksiä ei voida esittää, koska kontekstia ei voi rajata. Tällöin myöskään vastaukset eivät kerro mitään.

Tuntemattoman tutkimisen probleemaa käsitellään scifissä harvoin kunnolla. Yleensä se ohitetaan kepulikonstein esimerkiksi muukalaisten kielen tulkinnassa. Trilogiassa oikotietä ei ole. Koska Alue X:än ei saada kosketuspintaa, instituutin kilpailevat faktiot ja retkikunnan jäsenet ajautuvat ”liian suuriin” teorioihin, tyhjään metafyysiseen spekulaatioon. Elokuvan prisma-hypoteesi olisi vallan hyvin käynyt tällaisesta, mutta se olisi vaatinut rinnalleen muita vastaavia tuodakseen esiin tuntemattoman tuntemisen ongelman. Aiheeseen viitataan biologi Lenan ja retkikunnan johtajan, tohtori Ventressin (Jennifer Jason Leigh) ensimmäisessä keskustelussa, mutta teemaan ei sen koommin tartuta.

Toisaalta kirjoissa kilpailevien teorioiden viidakko syntyy status quon säilyttämisestä, salailun kulttuurista ja institutionaalisesta kilpailusta. Kontekstin puutteen lisäksi Alue X:n tutkimuksen perustavanlaatuinen este on yritys hallita tietoa ja sen tuottamista, mikä halvaannuttaa toiminnan. Annihilation-kirjassa tärkeä juonne ovat hypnoottiset keinot kontrolloida retkikunnan jäseniä, minkä jäänne elokuvassa on selittämätön ajan katoaminen. Hypnoottisesti ohjailluista tutkijoista on tehty haparoivan tutkimuksen tykinruokaa, joille ei kerrota, kuinka kauan sotaa on käyty. Muistomerkkinä ovat majakassa piilevät, kompostoituvat lukemattomien retkueiden muistiinpanovihkot.

Toisin kuin kirjoissa, elokuvan vierailu päättyy tuntemattoman hävittämiseen – vaikka se jääkin elämään jossain muodossa biologi Lenassa ja tämän miehen kopiossa. Alkuperäisyydellä ei ole väliä. (Trilogiassa Biologi katoaa Alue X:än, ja hänen kopionsa palaa Southern Reach -instituuttiin.) Vierailun luonteesta esitetään myös ”viimeiseksi sanaksi” jäävä mutta epämääräinen tulkinta. Jokin tuli tänne, yritti tehdä jotain ja on nyt poissa.

Tässä yksinkertaistavassa kehystyksessä Annihilation jää harmillisesti puolitiehen. VanderMeer intoutui kirjoittamaan trilogiansa vuoden 2010 Meksikonlahden öljyonnettomuuden jälkeen. Alue X on eräänlainen ”käänteinen ympäristöonnettomuus”, ei-inhimillisen luonnon ylitsepursuavan runsas tunkeutuminen ihmiskunnan hallitsemalle planeetalle. Tämä nurinkääntö käsittelee oivaltavalla tavalla nykyajan ”viheliäisiä ongelmia”, joista ihmisen on vaikea saada otetta. Juuri tässä on science fictionin hedelmällisimpiä mahdollisuuksia: kun analogia viedään tarpeeksi kauas alkuperäisestä, se ei ole enää yksinkertaista samankaltaisuutta vaan pakottaa muuttamaan myös omia taustaoletuksia.

Kirjojen ”päähenkilö” on oikeastaan tämä ei-luonnonilmiö, joka pakottaa niin yksilöt kuin instituutiot muuttumaan tai tuhoutumaan. Keskittyessään ihmissuhteiden pirstoutumiseen ja psykologiseen romahdukseen Annihilation-filmatisointi jää scifielokuvaa uudistavasta otteestaan huolimatta lunastamattomaksi lupaukseksi tai toteutumattomaksi haaveeksi.

Ehkä vielä saamme elokuvia mullistavien ympäristömuutosten aikakauden tarpeisiin. Lukuisissa elokuvissa nähdään ympäristöongelmia ja hupenevia luonnonvaroja – joskus ne eivät edes jää pelkäksi lavastukseksi. Tarvitsemme kuitenkin elokuvia, jotka nyrjäyttävät meitä katsomaan maailmaa perustavalla tavalla uudelleen ja kysymään omien tietämisen tapojemme perään.

Viitteet & Kirjallisuus

  • 1. En kerta kaikkiaan käsitä, mitä Juho Typpö tarkoittaa Helsingin Sanomien arviossaan sanoessaan, että todellisuus murtuu ”tieteellisesti uskottavalla ja harkitulla tavalla”.
  • 2. Chuck Dyke, Hämmentävä ekspressio. Biodiversiteetin edellytykset pitkällä aikavälillä. niin & näin 3/2006, 55–63.
  • 3. Ks. Ville Lähde, Avaruuden tutut vieraat. niin & näin 1/2017, 119–121.
  • 4. Käsittelen trilogiaa Spin-lehden arviossani. (Jeff VaderMeer. Southern Reaches [sic] -trilogia. Spin 1/2017, 28–29)

Jaa tämä