Olet täällä

Millaista on olla tietoinen? – David Chalmersin helpot ja vaikeat kysymykset

Millaista on olla tietoinen? – David Chalmersin helpot ja vaikeat kysymykset

niin & näin 3/15
LiiteKoko
PDF icon netn153-36.pdf101.27 KB

[In English.]

Kuva: Anna Ovaska

Mielenfilosofian uranuurtaja David J. Chalmers (s. 1966) ei kaihda poikkitieteellisiä poh­dintoja. Vauhtiin päästyään australialais­professori saattaa puhua keskeytyksettä zombeista, kvantti­mekaniikasta ja virtuaali­todellisuuk­sista. Vaikein ongelma on silti perifilosofinen: tietoisuuden luonne ja paikka fysikaalisessa todellisuudessa. Vaikka ilmiötä ymmärretään koko ajan paremmin, edistys­askeleet vaativat nöyryyttä: ”Kaikkien tulisi tiedostaa, että matka on vasta alussa. Sadan vuoden päästä ihmiset todennäköisesti pitävät nykypäivän tietoisuuden tutkimusta hapuiluna pimeässä.”

Filosofiassa ensimmäinen askel on muotoilla ongelmat oikein. Chalmers nousi maailmanmaineeseen 1996 julkaistulla teoksellaan The Conscious Mind, jonka ytimessä on erottelu kahdenlaisiin tutkimuskysymyksiin. ’Helpot ongelmat’ viittaavat mielen psykologisiin funktioihin eli esimerkiksi kysymyksiin siitä, miten aivot prosessoivat ympäristöstä tulevia ärsykkeitä tai integroivat tietoa. Kun ne pystytään selvittämään, jäljelle jää vielä ’vaikea ongelma’: miksi kokemukset ylipäänsä tuntuvat meistä joltakin?1

Vastausten etsinnässä Chalmers tunnustautuu menetelmälliseksi pluralistiksi: vaikeiden kysymysten ratkaisussa tulee hyödyntää intuition ja filosofisten argumenttien lisäksi empiiristen tieteiden tuloksia. Vastaavasti tieteelliset teoriat täytyy aina tulkita filosofisesti. Chalmers palaa haastattelussa lempiesimerkkiinsä: kvanttimekaniikkaan. Hänen mukaansa kvanttiteorian formaali puoli tunnetaan fysiikassa jo varsin hyvin, mutta kukaan ei edelleenkään tunnu ymmärtävän ilmiötä filosofisesti. Tulkinnan merkitys korostuu näin myös tieteellisen maailmankuvan ytimessä. Samalla Chalmers etsii kvanttimekaniikasta uusia avauksia kysymykseen, joka on vaivannut häntä yli kaksi vuosikymmentä: kuinka ei-fysikaalisella tietoisuudella voi olla kausaalinen rooli fysikaalisessa maailmassa? Vyyhdin setviminen vaatii filosofian, fysiikan ja kognitiotieteiden yhteispeliä.

Chalmers myöntää myös nauttivansa ajatuskokeista. Tunnetussa ajatusleikissä kuvitellaan ”zombeja”, jotka ovat fyysisesti molekyyli molekyyliltä samanlaisia meidän kanssamme ja käyttäytyvät kuten ihmiset, mutta joilla ei ole lainkaan tietoisia kokemuksia. Chalmers havainnollistaa tällä hypoteesilla tietoisuuden ’vaikeaa ongelmaa’. Pelkästä käyttäytymisestä tai aivotoiminnasta ei voi vielä päätellä, millainen on inhimillisen kokemuksen subjektiivinen puoli tai onko kokemuksia lopulta edes olemassa. Ongelman ytimessä on ’tietoisuuden’ käsite.

Miten ’tietoisuus’ voitaisiin määritellä? Tai onko sille edes yhtä tiettyä määritelmää?

Uskoakseni englannin kielessä ei ole millekään sanalle yhtä ainoaa määritelmää, eikä varmaan suomen kielessäkään. Ongelmana on, että ihmiset usein viittaavat sanalla ”tietoisuus” erilaisiin ilmiöihin. Itseäni erityisesti kiinnostaa tietoisuus subjektiivisena kokemuksena eli yksinkertaistetusti ilmaistuna se, miltä tuntuu olla ajatteleva ja päättelevä olento. Tässä mielessä voitaneen sanoa, että systeemi on tietoinen, jos tuntuu joltakin olla tuo systeemi2. Minuna oleminen tuntuu joltakin, ja luultavasti myös sinuna oleminen tuntuu joltakin sinulle, mutta esimerkiksi Pepsi-pullona oleminen ei todennäköisesti tunnu miltään. Vastaavasti mentaalinen tila on tietoinen, jos tuntuu joltakin olla siinä tilassa. Kun juon kädessäni olevasta kahvikupista, neste maistuu joltakin – tuntuu joltakin maistaa kahvia. Mutta vaikkapa sydämenlyöntejäni säätelevät taustaprosessit eivät varmaankaan tunnu miltään aivoilleni.

Mitä zombien kuviteltavuudesta siis voidaan oppia?

Mahdollisuus kuvitella fysikaalisia prosesseja irrallaan tietoisuudesta näyttäisi vähintäänkin viittaavan siihen, että fysikaalisten prosessien ja tietoisuuden välillä on vahva epistemologinen ja käsitteellinen kuilu. Jos tietoisuutta ei pystytä tyhjentävästi selittämään fysikaalisilla prosesseilla, joudutaan olettamaan muita perusperiaatteita [primitive principles] kuilun silloittamiseksi. Esimerkiksi James Clerk Maxwell ei onnistunut kuvaamaan elektromagneettisia tekijöitä aikansa tunnetuilla mekaanisilla selityksillä, joten hän päätyi olettamaan, että jokin muu on perustavaa3. Nähdäkseni zombien kuviteltavuus antaa osaltaan syyn uskoa, että pelkästään fysikaaliset prosessit eivät riitä tietoisuuden selitykseksi, vaan ontologiassa ja tietoisuuden tutkimuksessa täytyy olettaa jotakin uutta ja perustavanlaatuista.

Onko tietoisuuden ’vaikea ongelma’ käynyt mielestänne yhtään helpommaksi viimeisen 20 vuoden aikana?

Hyvä kysymys. En usko ongelman vielä ratkenneen, mutta nähdäkseni käsitys eri vaihtoehdoista ja mahdollisista etenemissuunnista on kirkastunut. Esimerkiksi ei-reduktiivisella tutkimusrintamalla ymmärretään selvästi aiempaa paremmin panpsykistisia kantoja: mitä vahvuuksia ja heikkouksia on oletuksella tietoisuudesta perustavana ja kaikkialla läsnä olevana. Toisaalta materialistisella rintamalla on edistytty niin sanottujen fenomenaalisten käsitteiden tutkimuksessa4. Pyrkimyksenä on määrittää fysikaalisten prosessien ja tietoisuuden välinen kuilu pikemminkin käsitteidemme välisenä katkoksena kuin varsinaisena kuiluna luonnossa.

Filosofiassa on hyvin tyypillistä, että käyty keskustelu ei varsinaisesti ratkaise ongelmaa. Tällä tutkimusalalla ei ole saavutettu yhtään sen vahvempaa konsensusta kuin muillakaan filosofian osa-alueilla. Mutta aina voidaan lisätä ymmärrystä. Samaan aikaan tietoisuuden tutkimus on kehittynyt varsin mukavasti vaikkapa neurotieteessä tai puhuttaessa tietoisuuden neuraalisista korrelaateista. Korostan jälleen, ettei tietoisuuden tutkimuskaan ole tuonut ratkaisua ’vaikeaan ongelmaan’. Mutta se kuitenkin osoittaa, että tiedettä voidaan edistää, vaikka ’vaikeaa ongelmaa’ ei varsinaisesti selätettäisikään.

Materialistit eivät tyydy tähän vaan haluavat redusoida tietoisuuden esimerkiksi aivoihin. Oma näkemykseni kuitenkin on, ettei tällainen reduktio koskaan tule onnistumaan. Ehkä ei siis kannata tavoitellakaan muuta.

Miten tulisi ottaa huomioon arkipsykologinen tietomme ja intuitiomme siitä, mitä tietoisuus on?

Tähän kysymykseen ei uskoakseni ole yhtä ainoaa vastausta. Lähdemme aina liikkeelle intuitioistamme, mutta ne voivat hyvin osoittautua myös vääriksi. Intuitioita täytyykin vain tutkia yksitellen ja etsiä todisteet kullekin väitteelle. Lähemmin tarkasteltuna monille intuitiolle ei ole juurikaan empiiristä tukea. Otetaan vaikkapa esimerkiksi intuitiomme siitä, onko hiiri tietoinen otus vai ei. Kallistuimmepa asiassa suuntaan tai toiseen, tutkimustulokset eivät välttämättä tue intuitioitamme.   

Toisaalta taas käsitys siitä, että minä itse olen tietoinen, lienee pelkkää intuitiota vahvempi. Näkemystä tukee erittäin vahva todistusaineisto, jonka hylkääminen on todella vaikeaa. Filosofiassa intuitiot ovat siis nähdäkseni vain dialektisen prosessin alkupiste, ja ne voidaan aina kumota.

Esimerkiksi Daniel Dennett (s. 1942) on kutsunut minuutta eräänlaiseksi kerronnallisen vetovoiman keskipisteeksi [center of narrative gravity]5. Missä määrin minuutta voi teidän mielestänne sanoa fiktioksi?

Minuus on myös yksi niistä sanoista, jotka voivat tarkoittaa hyvin erilaisia asioita. Olen taipuvainen ajattelemaan, että tiettyihin minuuskäsityksiin narratiivinen tai kerronnallinen malli sopii hyvinkin. Kerronnallinen puoli sisältyy epäilemättä esimerkiksi käsitykseen minästä olentona, johon samaistamme itsemme, tai tarinana, jota kerromme itsellemme paikastamme maailmassa. Ja kertomus on aina fiktiota. Joskus se perustuu todellisuuteen, mutta kertomukseen epäilemättä sisältyy tulkinnallisia tai luovia aineksia.

Toisaalta ajattelen, että on myös pysyvämpiä minuuskäsityksiä. Esimerkiksi ajatus tietoisuuden subjektista tai minästä on hyvin uskottava. Tietoisuudella on aina subjekti: en usko, että keksin tai kehitän oman tietoisuuteni. On siis olemassa minä tai subjekti, joka on tietoinen: kun jokin tuntuu joltakin, se todennäköisesti tuntuu aina joltakin jollekin minälle. En usko, että tämä on fiktiota tai kertomusta. Nähdäkseni se edeltää kaikkea kerronnallisuutta. Monia kysymyksiä jää silti auki: Olenko sama minä kuin 5 minuuttia sitten tai vuosi sitten? Ehkä olenkin. Tai ehkä narratiiviset ja tulkinnalliset tekijät – tai ainakin konstruktiivinen muisti – yhdistävät minuuden ajan kuluessa.

Dennettin väite vaikuttaa vahvemmalta. Hänen mielestään minuus ei ole mitään olemassa olevaa vaan abstraktio tai metafora, joka voidaan todistaa vääräksi tieteellisesti.

Itse en menisi noin pitkälle. Minuuden käsitteitä on lukuisia. Tiettyjen käsitysten mukaan minuutta ei ole olemassa ja joillakin käsitteillä ei varmaankaan ole vastinetta tieteellisessä teoriassa. Mutta jotkut saattavat hyvinkin osoittautua todellisiksi.

Tietoisuuden rajat

Chalmers aloitti uransa tekoälytutkimuksen parissa. Adelaiden yliopistossa alun perin matematiikkaa opiskellut nuori mies matkusti stipendin turvin jatko-opintoihin Oxfordiin 1987. Lopulta tie vei 1989 Yhdysvaltoihin Indianaan Bloomingtonin yliopistoon, jossa tutkijanalku päätyi tekemään väitöskirjaansa Douglas Hofstadterin (s. 1945) ohjauksessa tekoälyyn erikoistuneessa laboratoriossa. Matematiikka vaihtui filosofiaan ja kognitiotieteeseen, ja väitöskirja valmistui 1993.

 

Chalmers vitsailee, että huhujen mukaan vuosi työskentelyä tekoälytutkimuksen parissa saa ihmisen uskomaan Jumalaan – sen verran hankalaksi koneälyn kehittäminen on osoittautunut.

 

Chalmers myöntää keinoälyn mahdollisuuden edelleen kiehtovan häntä, mutta saralla edistytään tuskastuttavan hitaaseen tahtiin. Hän vitsaileekin, että huhujen mukaan vuosi työskentelyä tekoälytutkimuksessa saa ihmisen uskomaan Jumalaan – sen verran hankalaksi koneälyn kehittäminen on osoittautunut. Koneellisen kognition kartoittaminen siirtää huomion myös inhimillisen kokemuksen rajoihin.

Pohditte ’laajennetun mielen’ käsitettä vuonna 1998 yhdessä Andy Clarkin kanssa6. Voisiko myös tietoisuus laajentua ruumiin ulkopuolelle kognition tavoin, vai onko se mielestänne rajattu aivoihin ja keskushermostoon? Missä tietoisuus päättyy ja muu maailma alkaa?

Kirjoittaessamme Andyn kanssa artikkelia ”The Extended Mind” emme käsitelleet erityisesti tietoisuutta vaan uskomisen ja haluamisen kaltaisia mielentiloja. Argumentoimme, että mielentilat voivat ulottua ruumiin ulkopuolelle: esimerkiksi puhelimeen voi säilöä muistoja ja joitakin uskomuksia. Mutta emme esittäneet vastaavaa väitettä tietoisuudesta: puhuimme ainoastaan tietynlaisista uskomuksista, jotka eivät välttämättä ole tietoisia. Voin esimerkiksi uskoa tietäväni vanhempieni syntymäpäivät silloinkin, kun en tiedosta ajattelevani asiaa, koska uskomus on tallentunut muistiini ja odottaa tietoista aktivointia. Nähdäkseni puhelimella pystyy tekemään jotain vastaavaa.

Mutta voisiko tietoisuus laajentua? Voiko puhelin tavalla tai toisella olla tietoisuuteni välitön rakennusosa [constituent]? En kai koskaan ole nähnyt mitään syytä uskoa väitteeseen. Jotkut yrittävät toki osoittaa tämän mahdolliseksi, mutta sikäli kuin tiedän, tutkimustulokset ovat yhtäpitäviä sen ajatuksen kanssa, että ainakin ihmisillä tietoisuus on suoraan riippuvainen aivoista ja ainoastaan epäsuorasti riippuvainen ympäristöstä. On edelleen avoin kysymys, riippuuko tietoisuus pelkästään aivoista. Voiko kärpänen, tietokone tai älypuhelin olla itsessään tietoinen? Olen pyöritellyt hypoteesia panpsykismista, jonka mukaan tietoisuutta on kaikkialla ja tietoisuus voi sen takia laajeta aivojen ulkopuolelle.

Eli uskotte edelleen panpsykismin mahdollisuuteen?

”Uskominen” on liian vahva termi. Olen aina pitänyt panpsykismia mielenkiintoisena ratkaisuna mieli–ruumis-ongelmaan, mutta en ole koskaan väittänyt, että kannan täytyy olla välttämättä totta. Sitä on kuitenkin syytä tutkia. Olen yrittänyt puolustaa panpsykismia argumentilla, jossa tietoisuus nähdään maailman perustavana rakennusosana, mutta joka kuitenkin on täysin luonnollinen osa fysikaalisen todellisuuden kausaalista verkostoa.

Panpsykismi ei ole kuitenkaan ongelmaton kanta. Ennen kaikkea tulisi ratkaista niin sanottu yhteenliittymisongelma [the combination problem]: kuinka pienet tietoisuuden yksiköt esimerkiksi hiukkastasolla yhdistyvät ja muodostavat tietoisuuden, joka meillä ihmisillä on7. Tähän ongelmaan ei ole vielä annettu tyydyttävää vastausta. Mutta jos joku sellaisen keksii, ryhdyn mielelläni panpsykistiksi. Nykyisellään olen kuitenkin agnostikko.

Monialaista ja tieteidenvälistä

Panpsykismin kartoituksen, zombiargumentin kehittelyn ja ominaisuusdualismin ohella Chalmers on ehtinyt tehdä muutakin. Hänen viimeisin kirjansa Constructing The World (2012) on laaja-alainen tutkimus epistemologiasta, kielifilosofiasta, metafysiikasta ja tieteenfilosofiasta8. Viime vuosina filosofi on myös työstänyt mallia kaksiulotteisesta semantiikasta, jossa kuvataan kielellisten ilmausten merkityksiä mahdollisten maailmojen avulla.

Näettekö itsenne yhä ensisijaisesti mielenfilosofina? Pitäisikö mielenfilosofia ylipäänsä käsittää tavanomaista laajempana oppialana?

Aloitin filosofin urani mielenfilosofian parissa. Mutta kun ajattelee tietoisuutta ja muita mielenfilosofisia kysymyksiä, huomaa pian ajattelevansa metafysiikkaa, ja metafysiikasta taas päätyy kielifilosofiaan, josta vuorostaan eksyy epistemologiaan, ja siitä tieteenfilosofiaan ja niin edelleen. Loppujen lopuksi kaikki filosofian haarat ovat kuitenkin yhteydessä toisiinsa. En siis missään tapauksessa rajoita itseäni yhteen oppialaan.

Sanoisin, että pidän itseäni ensisijaisesti mielenfilosofina: siitä aloitin ja tunnun aina palaavan sen kysymyksiin. Tietoisuuden mysteeri pitää minut otteessaan – se on edelleen kaikkein mielenkiintoisin ongelma. Vuosien saatossa olen huomannut, että tietoisuuden ongelma on sotkeutunut filosofisten kysymysten laajaan verkostoon. Se tekeekin filosofin ammatista hyvin kiehtovan. Filosofina pääsee yhdistelemään eri aloja kuten fysiikkaa, kognitiotieteitä, teknologian tutkimusta ja tietojenkäsittelytieteitä.

Mainitsitte aiemminkin fysiikan. Miksi mielenfilosofiassa ollaan nyt niin valtavan kiinnostuneita fysiikasta ja kvanttimekaniikasta? Voisiko sanoa, että tietoisuuden tutkimuksessa on meneillään paradigmanvaihdos?

Kun puhutaan tietoisuuden ongelmasta, puhutaan itse asiassa hyvin perustavanlaatuisesta kysymyksestä tietoisuuden paikasta fysikaalisessa maailmassa. Silloin on toki tärkeää pohtia myös fysikaalista maailmaa, ja fysiikka on paras apuväline tähän tarkoitukseen. Kvanttimekaniikka on jo itsessään todella outoa ja hämmentävää. Tätä osaa fysikaalisesta todellisuudesta emme kunnolla ymmärrä, mutta se vaikuttaisi olevan tekemisissä tietoisuuden kanssa. Mielestäni tätä yhteyttä on siis ehdottomasti tarpeen tutkia.

Pidän joitakin tapoja yhdistää tietoisuus ja kvanttimekaniikka parempina kuin toisia. Monet esimerkiksi väittävät, että fysiikan teoriat kieltävät ei-fysikaalisen tietoisuuden kausaalisen roolin fysikaalisessa maailmassa, koska fysiikka on kausaalisesti suljettu. Mutta kvanttimekaniikassa tilanne ei ole lainkaan näin yksinkertainen. Tietyt kvanttimekaniikan ilmiöt, kuten aaltofunktion romahtaminen, jättävät tilaa tietoisuudelle9. Sekä filosofien että fyysikoiden pitäisikin tutkia, onko näkemysten yhdistäminen todella mahdollista. (Ks. myös Paavo Pylkkänen, Kvanttiteoria filosofian innoittajana.)

Katse eteenpäin

Mikä voisi olla seuraava ’vaikea ongelma’?

Meet the new boss, same as the old boss10. Toisin sanoen uusi vaikea ongelma on sama tuttu vanha vaikea ongelma. En usko, että tietoisuuden vaikea ongelma on häviämässä mihinkään lähiaikoina: ehkäpä se on myös seuraava ongelmamme. Filosofia on oikeastaan täynnä vaikeita ongelmia. Esimerkiksi kvanttimekaniikan tulkitseminen on varmasti yksi kaikkien vaikeimmista kysymyksistä. Entä miksi maailmankaikkeus on olemassa? Ja miksi se on olemukseltaan ylipäätään jonkinlainen? Kaikki filosofiset ongelmat ovat vaikeita, mutta mielestäni tietoisuuden ongelma on erityisen hankala.

Puhuitte aiemmin myös teknologiasta. Millaisia ongelmia liittyy virtuaalisiin maailmoihin?

Virtuaalitodellisuuksia on monenlaisia. Samoin on vaihtelevia näkemyksiä siitä, onko virtuaalitodellisuudella sama [ontologinen] status kuin ei-virtuaalisella todellisuudella. Ajatellaan vaikka, että elämme matrixissa. Olisiko todellisuutemme silloin jotenkin vähemmän todellinen? Olisiko se harhaa, kuten Descartesin pahan demonin tapauksessa, vai voisimmeko pitää maailmaamme todellisena?

Omasta mielestäni virtuaalinen todellisuus vastaa kutakuinkin tavallista todellisuutta. Ja kun ihmiset viettävät yhä enemmän aikaa erilaisissa virtuaalisissa todellisuuksissa, saatamme hyvinkin tottua tähän ajatukseen. En pidä näiden kysymysten asettamia haasteita tietoisuuden vaikean ongelman veroisina, mutta niitä on silti syytä pohtia. Virtuaalitodellisuutta tutkimalla voidaan ymmärtää paremmin monia filosofisia kysymyksiä aina skeptisismistä ihmismielen ja maailman suhteeseen. Itse asiassa olen juuri kirjoittamassa kirjaa virtuaalitodellisuudesta, skeptisismistä, tilasta ja todellisuuden rakenteesta. Yritän saada sovitettua näistä teemoista yhtenäisen maailmankuvan.

Haluisitteko sanoa muutaman sanan näistä aiheista?

Olen kirjoittanut skeptistä kantaa luotaavan artikkelin matrix-hypoteesista11. Jos osoittautuu, että olemme matrixissa, mitkään ulkomaailmaa koskevat arkiuskomuksemme eivät pidä paikkaansa: kaikki pöydät ja tuolit ovat vain harhaa. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikki ei olisikaan harhaa: vaikka eläisimmekin matrixissa, pöydät ja tuolit olisivat silti todellisia. Niiden luonne olisi vain erilainen kuin luulimme. Ne olisivatkin rakentuneet taustalla vaikuttavista ”komputaatioista” tai ”biteistä”. Tämä olisi kieltämättä yllättävää, mutta ei oikeastaan sen yllättävämpää tai kummallisempaa kuin selitys, että ne perustuvat kvanttimekaniikkaan.

Haluan tällä esimerkillä osoittaa, että ulkomaailmaa voidaan pitää täysin todellisena, vaikka eläisimmekin hypoteesin mukaisesti matrixissa. Todellisuus perustuu siihen, että perustavanlaatuinen suhteemme maailmaan on tavalla tai toisella rakenteellinen. Ja tämä struktuuri on läsnä niin virtuaalitodellisuudessa kuin ei-virtuaalisessa kvanttimekaniikan todellisuudessa.

Viitteet & Kirjallisuus

  • 1. Ks. esim. David J. Chalmers, The Conscious Mind. In Search for a Fundamental Theory. Oxford University Press, New York 1996, xi–xii.
  • 2. Chalmers mukailee Thomas Nagelin (s. 1937) kuuluisaa määritelmää, jonka mukaan ”eliön tietoinen kokemus ylipäätään tarkoittaa, että tuntuu joltakin olla tuo eliö”. Nagel luonnehtii tätä piirrettä myös ”kokemuksen subjektiiviseksi luonteeksi”. Ks. Thomas Nagel, Millaista on olla lepakko? (What Is It Like to Be a Bat? 1974). niin & näin 1/10, 31–40.
  • 3. Skotlantilainen fyysikko James Clerk Maxwell (1831–1879) loi sähkömagnetismin perustan osoittamalla sähköisten ja magneettisten ilmiöiden yhteyden. Sähkömagneettisten kenttien vuorovaikutusta kuvaavat differentaaliyhtälöt tunnetaan yleisesti Maxwellin yhtälöinä.
  • 4. Chalmers viittaa nk. ”fenomenaalisten käsitteiden strategiaan” (the phenomenal concept strategy). Ks. esim. Daniel Stoljar, Physicalism and Phenomenal Concepts. Mind and Language Vol. 20, No. 2, 2005, 296–302.
  • 5. Daniel C. Dennett, Consciousness Explained. Little, Brown & Company, Boston 1991.
  • 6. Andy Clark & David J. Chalmers, The Extended Mind. Analysis. Vol. 58, No. 1, 1998, 7–19.
  • 7. Ks. esim. David J. Chalmers, The Combination Problem for Panpsychism (pdf). Julkaisematon käsikirjoitus; vrt. Consciousness and Its Place in Nature. Teoksessa Philosophy of Mind, Classical and Contemporary Readings. Toim. David J. Chalmers. Oxford University Press, New York 2002, 247–272.
  • 8. Oxford University Press, Oxford 2012.
  • 9. Kvanttimekaniikassa aaltofunktion avulla kuvataan alkeishiukkasen esiintymisen todennäköisyyttä tiettynä ajanhetkenä tietyssä pisteessä. Aaltofunktion romahtamisella tarkoitetaan, että hiukkanen paikallistuu tai toteuttaa yhden mahdollisista tiloistaan, kun sen ominaisuuksia, kuten paikkaa, mitataan. Toisten tulkitsijoiden mukaan mittaus on yksinkertaisesti mikä tahansa hiukkasen vuorovaikutustapahtuma, joka romauttaa aaltofunktion, kun taas toisten mielestä romahtaminen edellyttää, että mittauksen rekisteröi joku tietoinen havaitsija. Esitelmässään Toward a Science of Consciousnessissa Chalmers kehitteli kantaa, jonka mukaan nimenomaan tietoisuus laukaisee aaltofunktion romahtamisen. Hän myös spekuloi Roger Penrosen (s. 1931) ja Stuart Hameroffin (s. 1947) nimiin laitetulla hypoteesilla, jonka mukaan tietoisuus syntyy, kun aaltofunktio on romahtamaisillaan.
  • 10. The Who, Won’t Get Fooled Again (1971). Chalmers on käynyt läpi rokin oppimäärää myös laulajana, sanoittajana ja vakiesiintyjänä mielenfilosofian konferensseissa, erityisesti Toward a Science of Consciousnessissa. Filosofisista säkeistä saadaan nauttia rootsahtavassa nykyklassikossa The Zombie Blues: I act like you act/ I do what you do/ but I don’t know/ what it’s like to be you/ What consciousness is /I ain’t got a clue / I got the Zombie Blues.
  • 11. David J. Chalmers, The Matrix as Metaphysics. Teoksessa Philosophers Explore the Matrix. Toim. Christopher Grau. Oxford University Press, Oxford 2005.

Jaa tämä