Olet täällä

Miten ”al-Qaidaa” käytetään?

Miten ”al-Qaidaa” käytetään?

niin & näin 4/12
Kääntäjä(t): Lähde, Ville;

 

Presidentti Obama on sotinut al-Qaidaa vastaan lennokein[1] ja ”tappolistoin”. Vladimir Putin on jahdannut al-Qaidaa Pohjois-Kaukasuksella. Edesmennyt eversti Gaddafi ja nyttemmin Bashar al-Assad ovat peräänkuuluttaneet liittoumia sitä vastaan. Al-Qaida tuntuu olevan läsnä joka puolella, jakaantuvan solun tavoin ja leviävän syövän lailla nopeammin kuin yksittäisiä soluja ehditään tuhota. Tästä todistaa Yhdysvaltain ulkoministeriön listaamien ”ulkomaisten terroristijärjestöjen” määrän kasvu. Vuonna 2002 al-Qaida oli listalla yhdellä nimellä. Nykyään tästä nimekkeestä versoneita virallisesti tunnustettuja järjestöjä on neljä: al-Qaida (AQ), Irakin al-Qaida (AQI), Arabian niemimaan al-Qaida (AQAP) ja islamilaisen Maghrebin[2] al-Qaida (AQIM). Listaan kuuluu myös järjestö nimeltä Abdallah Azzamin Prikaatit, jota kuvataan usein al-Qaidan ”liitännäisjäseneksi” Irakissa.

Luettelon taksonominen tarkkarajaisuus on hämäävää. Ajatellaanpa Arabian niemimaan al-Qaidaa. Järjestöä pidetään vastuussa ”alusvaatepommittaja” Umar Faroukin yrityksestä räjäyttää Amsterdamista Detroitiin matkalla ollut lentokone vuonna 2009. AQAP kuuluu niiden levottomuutta herättävien uusien al-Qaidan franchisella toimivien ryhmittymien joukkoon, jonka Federation of American Scientists (FAS) esitteli Yhdysvaltain kongressille vuonna 2005. Nuo al-Qaidan ”läsnäolon merkit” tai ”liittolaiset” olivat levinneet yhtäkkiä Balista Mombasaan. Ryhmittymän väitettiin olleen vastuussa hyökkäyksestä Yhdysvaltain konsulaattiin Jeddassa vuonna 2004, ja FAS:n mukaan se pyrki kaatamaan Saudi-Arabian kuninkaallisen perheen. Kuitenkin viisi vuotta myöhemmin Carnegie Endowment for International Peace[3] analysoi julkaisussaan samannimisen ryhmän juontavan juurensa pieneen joukkoon jihadisteja, jotka pakenivat Sanaan[4] vankilasta helmikuussa 2006. Center for Strategic and International Studies[5] raportoi, että ”Arabian niemimaan al-Qaida (AQAP) syntyi tammikuussa 2009 kahden aiemman ryhmittymän liittoutuessa: Jemenin al-Qaida (AQY) ja Saudi-Arabian al-Qaida.” Voivatko kaikki nämä asiantuntijalausunnot käsitellä samaa organisaatiota?

On aivan yhtä hankalaa päästä perille niistä jihadistien kaadereista, jotka nimetään ”Irakin al-Qaidaksi”. Journalistit Loretta Napoleoni (Insurgent Iraq, 2005) ja Nick Davies (Flat Earth News, 2008) ovat setvineet hämääviä virallisia kuvauksia Abu Musab al-Zarqawista, jota Yhdysvaltain viranomaiset pitivät pitkään al-Qaidan kasvoina ja tunnuksena. Tätä Jordanian hallituksen vähämerkityksistä vastustajaa Yhdysvaltain ja Israelin viranomaiset kutsuivat ensimmäisen kerran ”al-Qaidan ylemmäksi johtajaksi” vuonna 2002. Tuon vuoden lokakuussa Bush nimesi hänet al-Qaidan johtajaksi, joka oli paennut Irakiin ja teki yhteistyötä Saddam Husseinin kanssa. Yhdistyneille kansakunnille helmikuussa esiintynyt Colin Powell kertoi varmana tietona, että Saddam oli tarjonnut ”turvasataman” Ansar al-Islamille, Zarqawin johtamalle paikalliselle ryhmittymälle – vaikka järjestön tukikohta oli Irakin Kurdistanissa, Saddamin turvan ulottumattomissa, eikä Zarqawi johtanut sitä.

Siitä huolimatta Zarqawia käytettiin perustelemaan paitsi hyökkäystä myös myöhemmin miehityksen jatkamista. Vuoden 2004 helmikuussa Yhdysvaltain viranomaiset kertoivat löytäneensä 17-sivuisen kirjeen, jonka lähes täysin kirjoitustaidottoman Zarqawin väitettiin kirjoittaneen al-Qaidan johdolle. Kirjeessä korostettiin tarvetta yllyttää poliittisia ja uskonnollisia ryhmittymiä sisällissotaan Irakissa. Thomas Ricks raportoi sittemmin Washington Postissa, että väite oli osa Yhdysvaltain psykologisen sodan operaatiota, jonka tarkoituksena oli demonisoida aseellinen vastarinta. Operaation päämääränä oli ”rapauttaa kansan kannatus potentiaalisesti myötätuntoa herättävältä vastarinnalta” ja ehkäistä ”vastarinnan ’juurtuminen’ kansan riveihin”. Tärkeimmät keinot olivat ”tehdä Zarqawista konna” ja ”lietsoa” muukalaispelkoa ulkomaalaisia taistelijoita kohtaan. Tarinoita piisasi. Zarqawin väitettiin osallistuneen yhdysvaltalaisen liikemiehen Nick Bergin mestaamiseen Bagdadissa vuonna 2004. Ja kun Yhdysvallat hyökkäsi uudestaan Fallujaan[6] marraskuussa 2004 tukahduttaakseen paikallisen vastarinnan, joukot löysivät Zarqawin hylkäämän päämajan, jonka seinälle oli maalattu logo ”al-Qaida-järjestö”. Lokakuussa 2005 Yhdysvaltain armeija luovutti julkisuuteen uuden kirjeen. Sen väitettiin olevan Osama bin Ladenin uskotun miehen Ayman al-Zawahirin kynästä, ja se oli suunnattu Zarqawille. Kirjeessä ”Irakin al-Qaidalle” tarjottiin strategisia neuvoja. Koskaan ei oikein käynyt selville, kuinka monta ihmistä oli yhteydessä Zarqawiin, ja mistä he sopivat tai eivät sopineet keskenään. Virallisista lausumista huolimatta Yhdysvaltain tiedustelupalvelu epäili, että hänen vaikutusvaltansa oli vähäistä.

Itse al-Qaidan tai ”al-Qaidan ytimen”, kuten sitä joskus kutsutaan, historia on myös epäselvempi kuin meille luulotellaan. Jason Burke huomautti teoksessaan Al-Qaida: The True Story of Radical Islam (2007), että ensimmäinen maininta ”al-Qaidasta” oli CIA:n kokoamassa raportissa vuodelta 1996. Sen mukaan ”bin Laden oli… organisoinut vuoteen 1985 mennessä islamilaisen pelastusrintaman tai al-Qaidan[7]” tukeakseen Afganistanin uskonsotureita. On epäselvää, viittaako kirjoittaja ”al-Qaidan” nimellä toimivaan ryhmään vai ryhmään, jota kutsutaan ”’al-Qaidaksi”... Ainakaan tuonaikaisissa Yhdysvaltain ulkoministeriön ja Pakistanin edustajien välisissä muistioissa ei mainitakaan ”al-Qaidaa”.

Kytkentä bin Ladenin ja al-Qaidan välille tehtiin vasta vuonna 1998, kun Yhdysvaltain ulkoministeriö käytti termiä kokoamassaan raportissa. Siinä al-Qaidaa ei kuvattu niinkään järjestäytyneeksi ryhmäksi vaan – osuvasti – ”keskipisteeksi ennen kaikkea samanmielisille äärisunneille.”

Al-Qaida oli siis enimmillään ”tukikohta” tai ”keskipiste” – ei oikeastaan järjestö vaan ”mobilisaatioon pyrkivä markkinointikampanja”, kuten Fawaz Gerges kuvasi sitä teoksessaan The Far Enemy (2005). Mikäli keskitettyä hallintorakennetta oli koskaan olemassakaan, se on hävinnyt ajat sitten. Irakin al-Qaidan esimerkki kuitenkin osoittaa, että keskustelussa yhdistyy taikausko ja hypetys: samojen tarinoiden toistuva kertominen vaikuttaa konfliktin todelliseen rakenteeseen. Nick Davies osoittaa, että toistuva saarnaaminen ”Irakin al-Qaidasta” sai lopulta joukon jihadisteja, bin Laden heidän joukossaan, hyväksymään niin nimityksen kuin Zarqawin johtajuuden Irakin kamppailussa. Burke huomauttaa, ettei ”al-Qaidan koulutusleirejä ollut olemassa 1990-luvun alkupuolella, vaikka muiden ryhmien ylläpitämät leirit suolsivat maailmalle tuhansia tehokkaasti koulutettuja fanaatikkoja.” Nykyään mikä tahansa jihadistien koulutusleiri leimataan todennäköisesti al-Qaidan leiriksi. Samaan tapaan ”al-Qaidan” solujen moninkertaistuminen viime vuosina on johtunut enimmäkseen aiempien ryhmien nimeämisestä uudelleen. ”Islamilaisen Maghrebin al’Qaida” on esimerkiksi vain uusi nimi pitkään olemassa olleelle järjestölle Groupe Salafiste pour la Prédication et le Combat (GSPC), joka irtaantui algerialaisesta ryhmästä Groupe Islamique Armé (GIA). Viimeksi mainittu soti verisesti Algerian armeijaa vastaan sen jälkeen, kun armeija riisti Front Islamique du Salut -puolueelta sen voiton vuoden 1991 vaaleissa.

Ne jihadistiryhmät, jotka nykyään väittävät kuuluvansa al-Qaidaan, ovat koostumukseltaan, paikallisilta pyrkimyksiltään ja toimintatavoiltaan aivan erilaisia. GIA:n juuret olivat Algerian kaupunkiköyhälistössä, kun taas ”Irakin al-Qaida” koostui pienestä joukkiosta kansainvälisiä vapaaehtoisia taistelijoita, joista osalla oli maalaistausta. Jotkut itseään al-Qaidaksi kutsuvat taistelijat ottivat osaa sotaan Neuvostoliittoa vastaan Afganistanissa, mutta useimmat eivät. Osan raportoidaan vannoneen uskollisuutta Osama bin Ladenille, mutta toiset eivät vannoneet. Toiset ovat saaneet oppinsa jihadistien ”koulutusleireillä” Afganistanissa, Pakistanissa, Irakissa tai Sudanissa, toiset eivät. Mikään johtokeskus tai kattojärjestö ei koordinoi näiden ryhmien erillisiä taisteluita. Taktista ”marttyyriuden tavoittelua” pidetään al-Qaidan ainutlaatuisena operatiivisena tunnusmerkkinä, mutta maallisten kamppailujen historia Sri Lankasta Kolumbiaan todistaa päinvastaista. Jos al-Qaidan jäsenyyttä julistavilla ryhmittymillä on mitään yhteistä, se lienee ideologista. Toisin sanoen ne kytkevät paikalliset kamppailunsa laajempaan islamin uuden kukoistuksen politiikkaan, joka keskittyy vastarintaan kristillis-juutalaista sortoa vastaan ja huipentuu Kalifaatin jälleenrakennukseen ja Koraanin ”fundamentalistisen” tulkinnan universaaliin soveltamiseen – tämä etäinen ja utooppinen päämäärä on epätodennäköinen perusta maailmanlaajuiselle järjestölle.

Poliitikkojen vuorenvarmuuden, analyytikkojen ja virkamiesten näennäisen asiantuntijuuden ja jopa sosiologian ja politiikan tutkimuksen harkitun neutraalien analyysien äärellä on helppo unohtaa, että ”al-Qaida” on hutera rakennelma. Nimilapun ”terrorismi” käyttö tekee asian vain monimutkaisemmaksi. On merkillepantavaa, että Alan Kruegerin arvostettu teos What Makes a Terrorist: Economics and the Roots of Terrorism (2007) ei kyennyt määrittelemään kohdettaan. Krueger myönsi, että sanan ”terrorismi” olisi voinut hyvin heittää syrjään ja suosia sen sijaan kömpelöä määritelmää ”ei-valtiollisten toimijoiden harjoittama poliittisesti motivoitu väkivalta, jonka päämääränä on levittää pelkoa väestön keskuuteen”. Tämä sulkee pois valtioiden väkivallan ja kaventaa näköalaa vastarintatoimintaan ja kaikenlaiseen kumouksellisuuteen, mutta kaikki Kruegerin – tai Yhdysvaltain ulkoministeriön – ”terroristeiksi” kutsumat vastarintaryhmät eivät aseta strategisesti siviiliväestöä ensisijaiseksi kohteeksi. Ja jos ne tekevät niin, niiden menetelmät eivät välttämättä eroa valtioiden toiminnasta.

”Sodassa terrorismia vastaan” ensisijainen ”sivistyneiden” valtioiden väite oli, etteivät ne kohdistaneet iskuja siviileihin, toisin kuin niiden vastustajat. Itsemurhaiskut aiheuttavat silmitöntä teurastusta ja ovat merkki barbaarisuudesta; kirurgiset iskut ovat kansojen helläkätisiä sivistäjiä. Taannoisessa sodankäynnissä ei juuri näkynyt todisteita moisesta eronteosta. Lisäksi ei ole suinkaan aina selvää, mihin raja valtiollisten ja ei-valtiollisten toimijoiden välille voidaan piirtää. Yhdysvaltain ulkoministeriön määritelmä on muutoin identtinen Kruegerin määritelmän kanssa, mutta se luonnehtii terrorismia ”harkituksi, poliittisesti motivoiduksi väkivallaksi, jota ei-valtiolliset tai salassa toimivat järjestöt suuntaavat taisteluun osallistumattomiin kohteisiin.” Saddam Husseinin ja Zarqawin yhteistyö saattoi olla keksittyä, mutta tällainen vehkeily on laajalle levinnyttä aina CIA:n tukemista Keski-Amerikan kuolemanpartioista Kolumbian valtion tukemiin FARC:in[8] vastaisiin puolisotilaallisiin joukkoihin.

Ongelmana al-Qaidan epistemologisen aseman tai edes sen olemassaolon selvittämisessä on se, että valtiot paitsi osallistuvat maailmanlaajuisiin konflikteihin strategisina toimijoina myös hallitsevat niitä koskevan tiedon muotoutumista. Mikä tahansa yritys tutkia al-Qaidaa joutuu tarkastelemaan valtioiden operaatioita, joita ei myönnetä julkisuudessa: propagandan tuotantoa, mutta lisäksi ”puolipoliittisia” operaatioita kuten valtioiden tukea puolisotilaallisille joukkioille, tiedustelua ja soluttautumista sekä ei-valtiollisten toimijoiden koulutusta ja indoktrinaatiota. Kaikkein karkeimmalla tasolla valtiot pyrkivät strategisista syistä pimittämään tietoa ja levittämään harhatietoa. Niillä on kuitenkin myös valta levittää sellaisia ideoita ja ilmaisuja, jotka eivät ole niiden omaa työtä vaan ajatushautomoiden ja median kyhäilemiä. Samalla ne voivat vähäeleisesti vaieta vaihtoehtoiset näkemykset kuoliaiksi. Ennen kaikkea valtiot monopolisoivat tietoutta niiden omimmilla toiminta-alueilla ja esittävät sen teknisellä kielellä, jonka tulkintaan suurimmalla osalla ihmisistä ei ole koulutusta. Tämä ei tarkoita, että terrorismin vastainen analyysi on pelkkää propagandaa. Se kuuluu valtioiden tietämykseen, ja sen täytyy olla osaksi totuudenmukaista, jotta sillä olisi strategista arvoa. Julkisen ymmärryksen suurin este ei ole informaation tukahduttaminen tai edes väistämättä salainen toiminta vaan leveä railo valtion piirissä kehitetyn asiantuntijatiedon ja suurelle yleisölle suunnattujen esitysten välillä.

Ideologisesta luonteestaan huolimatta jopa valtiollisessa asiantuntijakeskustelussa myönnetään niin sanottujen al-Qaida-ryhmien osittainen irrallisuus ja franchise-luonne. Julkinen kuva juontuu kylmän sodan ideologiasta ja muistuttaa maailmanlaajuista hydraa, keskitettyä ja yhtenäistä salaliittoa sivilisaatiota vastaan. Kun al-Qaidan kerrotaan saavan jalansijaa Arabian niemimaalla, Maghrebissa tai Euroopassa, ilmoituksella on kahtalainen vaikutus. Yhtäältä se kiinnittää huomiota konfliktiin – koska al-Qaidaa ei voi jättää huomiotta – ja toisaalta se peittää alleen kaikki konfliktin erityispiirteet vihollisen tuhoamisen nimissä. ”Terrorismin vastaisen sodan” aikana Yhdysvalloille merkittävien erillisten konfliktien symbolinen järjestäminen edisti ”al-Qaida”-uhkien leviämistä. Joissain tapauksissa olemassa olevat jihadistijoukkiot vain järjestäytyivät ja nimesivät itsensä uudelleen. Toisinaan nimikkeellä leimattiin uutterasti sekalaisia toimijoita. Arabimaailman kumousten äärellä lobbarit ja valtaapitävät ilmaisivat huolensa ”turvallisuudesta” viittaamalla ”al-Qaidaan”: jos syntyisi valtatyhjiö, täyttäisivätkö binladenistien laumat sen?

Nyt CIA:n agentit pyrkivät Syyrian rajoilla hillitsemään aseiden virtaa Persianlahden maista Syyrian kapinallisille. Toiminnan tarkoituksena väitetään olevan se, ettei al-Qaida saisi kunniaa Bashar al-Assadin kukistamisesta. Samaan aikaan al-Assad on vaalinut sekä vähemmistöjen että sunniporvariston uskollisuutta keväästä 2011 asti vetoamalla al-Qaidan uhkaan. Liekö uskottavaa vai ei, Sami Ramadani esitti Guardianissa, että Yhdysvaltain ja Syyrian al-Qaidan välillä on ”de facto... järkiavioliitto”. Vaikka on olemassa jihadistiverkostoja, ja joidenkin jäsenet kutsuvat itseään al-Qaidaksi, harvat tietävät, keitä he ovat. Vielä harvemmat tietävät, onko ryhmillä suurta vaikutusta konfliktiin. Todennäköisesti ne ovat marginaalissa. ”Al-Qaidan kaltaisia ryhmittymiä löytyy vallankumouksellisten joukosta”, kirjoitti Anand Gopal Harper’s-lehdessä, mutta ne ovat edelleen harvinaisia. Lisäksi radikaali islam on monimutkaisempi ilmiö kuin Washingtonissa kuvitellaan. Olen tavannut olutta kittaavia syyrialaisia kapinallisia, jotka kantoivat al-Qaidan mustaa lippua näkemättä tässä mitään ristiriitaa. Islamistinen tyylittely on Syyriassa osaksi esityksellistä sanastoa, osaksi yhdistävä normi rikkirevityssä yhteiskunnassa, osaksi Irakin sodan jälkeiseen maailmaan kuuluvaa sissitaistelun symbolista manaamista esiin ja osaksi puhtaan uskon ilmaisua.

Tästä huolimatta al-Qaidan ylle on ladattu melkoinen taakka kamppailun tulkinnassa: heihin viitataan yhtaikaa al-Assadin härkäpäisyyden syynä, Yhdysvaltain intervention perusteena, kansan pelkojen ja kaunojen lähteenä ja lopulta Syyrian sisällissodan syypäänä. Tulkinnan periaatteena al-Qaidaa käytetään niin laajalti, että se on käytännössä hyödytön.

 

(alun perin: The Uses of al-Qaida. London Review of Books. Vol. 34, No. 17, 2012, 25–26.)

 

Viitteet

1. Miehittämättömät taistelu- ja tiedustelulennokit (drone, UAV eli Unmanned Aerial Vehicle) ovat nousseet merkittäväksi epäsymmetrisen sodankäynnin tai teknisen valvonnan välineeksi ympäri maailman Afganistanista ja Pakistanista Irakiin, Palestiinaan, Jemeniin, Somaliaan, Yhdysvaltain ja Meksikon rajalle ja monille muille alueille. Suom. huom.

2. Maghreb on arabiankielinen nimitys Afrikan alueille Saharan pohjoispuolella ja Niilin länsipuolella. Suom. huom.

3. Kansainvälinen ajatushautomo. Suom. huom.

4. Jemenin pääkaupunki. Suom. huom.

5. Yhdysvaltalainen puoluerajat ylittävä ajatushautomo. Suom huom.

6. Ensimmäinen Fallujan taistelu käytiin huhtikuussa 2004. Yhdysvaltain armeija epäonnistui kaupungin valtaamisessa. kaupunki vallattiin toisessa taistelussa, johon osallistuivat Yhdysvaltain, Iso-Britannian ja Irakin hallituksen joukot. Taistelu oli Irakin sodan verisin. Suom. huom.

7. Nimi tarkoittaa suomeksi ”tukikohtaa”. Burken siteeraaman raportin hieman epätarkasti mainitsema Islamic Salvation Front (FIS) eli al-Jabhah al-Islāmiyah lil-Inqādh on algerialainen poliittinen puolue, jolla oli ilmeisesti jonkinlainen rooli al-Qaidan syntyhistoriassa. Suom. huom.

8. Kolumbiassa toimiva marxilais-leninistiseksi itseään nimittävä sissiliike, joka pyrkii kumoamaan maan hallituksen. FARC:ia ja sen vastustajia on syytetty raaoista ihmisoikeusrikoksista ja laajasta osallistumisesta kokaiinikauppaan. Suom. huom.

 

 


 

 

Aiheesta lisää lisää niin & näin -lehdessä:

Tuukka Tomperi, Syyskuu ja mitä sitten tapahtui tiedelehdistössä (4/02, ks. samasta numerosta koko teemapaketti WTC-iskuista ja Irak-invaasiosta)

Ville Lähde, ”Ei tuumaakaan periksi” – terrorismin retoriikasta (3/05)

Ks. myös Jukka Paastelan toimittama niin & näin -kirjasarjan kirja Terrorismi. Ilmiön tausta ja aikalaisanalyysejä.

 

Jaa tämä